Tänään Otto täytti 26 vuotta. Tuntuu ihan kreisiltä, että ihan oikeasti Otto täytti kaksikymmentäkuusi vuotta! Kun me tavattiin, Otto oli 20 ja mä 19, ja siitä on ikuisuus. Tiedän että ollaan me edelleenkin nuoria mutta kuitenkin, ei sitä pysty vaan käsittämään. Nämä oli Oton kuudennet synttärit meidän yhdessäolon aikana ja silti musta tuntuu että ne Oton ensimmäiset synttärit jotka yhdessä vietettiin oli aivan vasta.

Palataan hetkeksi niihin tunnelmiin, niihin viiden vuoden takaisiin tunnelmiin kun Otto täytti 21. Hitto me oltiin silloin nuoria, hölmöjä, ja rakastuneita, se täytyy sanoa nyt ihan alkajaisiksi. Luin äsken viisi vuotta sitten kirjoittamani postauksen, ja kyllä sellainen kevyt häpeäaalto pyyhkäisi ylitseni. Mutta jostain sitä on lähdettävä etenemään, eikö?

Ja mitä matalammalta aloittaa, sitä paremmalta se tuntuu kun pääsee elämässä eteenpäin. Me aloitettiin sieltä ihan pohjalta, missä kukaan ei odottanut meistä mitään. Sieltä, missä ihmiset lukivat mun blogia naureskellakseen, tai nähdäkseen meidän eroavan ja epäonnistuvan vanhempina ja puolisoina täydellisesti. Meistä piti tulla ne varoittavat esimerkit joiden jo valmiiksi pilalle menneelle tulevaisuudelle tuhahdeltiin selän takana. Ja mä ymmärrän sen kyllä, ulospäin se varmaan näytti juuri tasan siltä, olisin mäkin meille tuhahdellut jos en olisi itse ollut minä.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Saatiin esikoinen, saatiin kuopus, mentiin naimisiin, eikä meistä tullutkaan kaikkien odottamia yhteiskunnan elättejä. Suuri kiitos siitä kuuluu Otolle. Hän on tehnyt töitä perheensä eteen alusta asti, välillä painanut töitä seitsemän päivää viikossa jotta päästiin muuttamaan hienompaan kotiin ja paremmalle alueelle silloin kun mä odotin vasta Zeldaa ja olin kotona Tiaran kanssa, eivätkä omat tuloni päätä huimanneet.

Mä olen onnellinen, että nykyään voin korvata Oton näkemää vaivaa omalla panoksellani. Oton tuki on mahdollistanut sen, että olen nyt missä olen, sillä ilman Ottoa mä en koskaan olisi yltänyt samaan. Ja en mä ole Otosta ylpeä vain isänä tai puolisona, vaan myös siitä mitä hän on saavuttanut itse omalla urallaan.

Hän on edennyt määrätietoisesti eteenpäin vuosi vuodelta, ja tavoitellut haaveitaan. Kun katsoo matkaa taaksepäin, se on pitkä ja kivinen ja mutkainen, mutta tässä hän nyt seisoo, tai no ei tässä vaan työmatkalla toisessa maassa. Nauttimassa synttäri-illallista työkavereiden kanssa. Videopuhelun päässä musta. Ajattelin laulaa luikauttaa vielä onnittelulaulun, kunhan tyyppi pääsee takaisin hotellille eikä kukaan muu kuule mun epävireistä Paljon Onnea Vaanta.

Me ollaan kuin paita ja peppu, mutta tavallaan nämä työmatkat ovat tehneet hyvääkin. Me ollaan huomattu, että pärjätään myös hetki ilman toisiamme. Vaikka puhelinlinjat käyvät kuumana, ja me höpötetään kokoajan ja ikävä on järjetön – me ollaan selvitty jo monta viikkoa ja vieläpä ihan hyvin. Ennen näitä reissuja me ei juuri olla oltu toisistamme erossa paria yötä kauempaa.

Me ollaan edelleen toisillemme ihan samanlaisia kuin viisi vuotta sitten. Kiusoitellaan toisiamme kokoajan, ja riidellään vaan hölmöistä jutuista. Yleensä nälkäisenä ja väsyneenä, muutoin ei. Ja me pussaillaan vieläkin paljon, ihan joka päivä jos van ollaan yhdessä. Edelleen mun mahassa on perhosia aina kun odotan että näen Oton, oli hän sitten hakemassa mua autolla normi työpäivän jälkeen tai tulossa lentokentältä kotiin.

Mä uskon että tämä fiilis tulee säilymään sinne asti että ollaan oltu yhtä kauan yhdessä kuin mun mummo ja pappa, ja mikäli terveys sallii niin pidempäänkin. En osaa kuvitella millaista olisi, jos en ensimmäisenä aamuna saisi sanoa tuolle höperölle huomenta, ja jos en illalla saisi viimeisenä toivottaa hänelle hyvää yötä. Otto on itsepäinen, sopivasti nörtti, kova höpöttämään vaikka moni ei uskoisi, ja niin hauska että poskiin sattuu kun naurattaa. Ja välillä se jopa nauraa mun jutuille, se on parasta.

Paljon Onnea Otto 26v, sä olet maailman paras ja mä rakastan sua <3

Olen mukana Indiedaysin ja Liberon Babycare -kampanjassa, johon lähdin ilomielin mukaan siitä huolimatta että meillä ei ole ollut vaippaikäistä enää vuoteen. Tässäpä ei testattu kuitenkaan vaippoja, vaan Liberon BabyCare -sarjan tuotteita, joihin kuuluvat mm. wet wipesit ja hoitoöljy, jotka sopivat kaikenikäisille ja joita meillä on käytössä edelleen.

Vauva-aikana testailtiin monen eri merkin sopivuutta sekä vaipoissa että hoitotuotteissa, mutta Liberon WetWipesien voittanutta ei lötynyt koskaan. Ne ovat ainoita wipeseja jotka pysyvät kosteana viimeiseen pyyhkeeseen asti, koska niiden paketissa on niin hyvä sulkumekanismi. Se mitä mä arvostan erityisesti Liberon wipeseissa on niiden tehokkuus hellävaraisista ainesosista huolimatta. Niillä on helppo pyyhkiä melkeinpä mitä vaan ketsuppiin tahritusta naamasta ja vauvan pyllystä Niken valkoisiin nahkalenkkareihin. Kaikki sotku irtoaa yhtä helposti, ja pyyhkeet ovat niin mietoja että ne eivät ärsytä ihoa vaan rauhoittavat sitä rapsiöljyn ja sokerijuurikasuutteen avulla. Olen putsannut niillä monet kerrat myös omat kasvoni rättiväsyneenä illalla, näillä irtoaa kaikki meikki helposti ja kasvoille jää puhdas tunne vaikka vähän putsauksessa oikaiseekin.

Me ollaan oltu lasten kanssa aina paljon liikkeellä, ja Liberon puhdistuspyyhkeet ovat pelastaneet lukemattomia sotkukatastrofeja niin automatkoilla kuin rannallakin. Ne ovat hyvä vaihtoehto silloin kun lapset leikkivät meikkileikkejä (yksi tän hetken lemppareita). Näin sotku ei ole äidin päänvaiva ollenkaan, sillä neidit osaavat mennä vaikka itse peilin eteen ja putsailla huulikiillot kulmakarvoista ja luomivärit nenästä. Wipesit pakkaan mukaan myös tulevalle Mallorcan reissulle ehdottomasti, sillä me tullaan syömään paljon jäätelöä ja jäätelö tietää sotkua.

Etenkin meidän nuoremmalla neidillä on kuiva iho, ja siihen Liberon hoitoöljy on ollut tosi hyvä. Ollaan käytetty sitä niin kylpyvedessä kuin pesun jälkeisessä kosteutuksessakin. Öljy sisältää rapsiöljyä ja E-vitamiinia, ja se on ihana myös vauvahierontaan, joka oli hitti meidän masukipuisella kuopuksella vauva-aikana. Vauvaöljyllä olen poistanut myös vedenkestävää silmämeikkiä ja kosteuttanut omia kuivia jalkojani. Hoitoöljyn ja wipesien lisäksi myös kaikki muut Libero Babycare -tuotteet ovat joutsenmerkittyjä, luonnomukaisia ja hellävaraisia ainesosiltaan. Suuressa tuoteviidakossa on helppoa kun on yksi hyvä, edullinen ja luotettava sarja joka kattaa kaikki lapsen ihonhoitotarpeet vauva-ajasta pitkälle eteenpäin.

LUKIJAKILPAILU:

Oletteko testanneet Libero Babycare -tuotteita itse tai omilla lapsillanne? Nyt on ainakin oiva tilaisuus päästä testaamaan! Vastaa kysymykseen ”Miksi lapsi tarvitsee kosketusta?” (vastaus löytyy Liberon ihokoulusta) ja osallistut suuren Libero-tuotepaketin arvontaan. Kommentoi vastauksesi tähän postaukseen ja jätä sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään. Kaikkien kampanjabloggaajien lukijoiden kesken arvotaan 2kpl Libero Babycare -tuotepaketteja. Osallistumisaikaa arvontaan on 1.5. klo 22.00 asti. Onnea arvontaan!

Ihanaa sunnuntaita kaikille! <3

Tätä aihetta on täällä aiemminkin sivuttu, mutta nyt kun aihe on jälleen tapetilla, mun teki mieli tarttua siihen. Itsellä kun on asiaan sanottavaa sekä ainoana lapsena, että kahden hyvin pienellä ikäerolla syntyneen lapsen vanhempana. Ihan näin ensialkuun täytyy sanoa, että lapsiluku on ihan tismalleen jokaisen vanhemman oma asia, oma päätös ja joskus myös toki sattumaakin, kaikki ei aina suju niinkuin on suunnitellut, ja joskus sujuu vaikka ei suunnittele. Se ei ole aihe johon perheen ulkopuolisilla saisi olla sananvaltaa, eikä tosiaankaan ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa lapsilukua joka olisi se absoluuttisesti paras. Kaikessa on puolensa.

Ainoana lapsena mulla on aiheeseen paljonkin sanottavaa. Se oli aivan ihanaa, kun mulla oli aina äidin jakamaton huomio, aina omat lelut ja omat jutut. Me tehtiin kaikkea kahdestaan äidin kanssa, uudet vaatteet sain aina minä enkä koskaan ”joutunut käyttämään” mitään toisten vanhaa. Oli vain minä ja äiti. Opin pienestä asti itsenäiseksi, mulla on hyvä mielikuvitus ja osasin aina viihdyttää itseäni. Äidillä oli helppoa, ei tarvinnut ratkoa sisarusten välisiä riitoja koskaan koska kenenpä kanssa mä yksin olisin tapellut: no en kenenkään. Olen aina ollut tosi omatoiminen, mukautuva ja kaikkien kanssa toimeentuleva tyyppi, joka ei turhista riitele tai pahoita mieltään.

Siitä huolimatta että olen ainoa lapsi, olen myös oppinut jakamaan. Olin jo pienestä asti päiväkodissa, ja siellä opin niitä samoja tärkeitä taitoja joita sisarusparvessakin opitaan. Mulla oli myös paljon melko samanikäisiä serkkuja, joiden kanssa opin vuorovaikutustaitoja, jakamista ja joskus se tuntui vähän siltä kuin olisi ollut sisaruksia, tai näin ainakin oletan, mistäpä minä sitä voin tietää kun ei niitä oikeasti ole. En koskaan kokenut itseäni yksinäiseksi lapsena, ja jos kaipasin leikkikaveria niin leikin joko äidin tai pihan muksujen kanssa. Isompana oli sitten koulukaverit ja muut. Varmasti sekin auttoi että äiti oli tosi aktiivinen, ei me kökitty kotona kahdestaan vaan käytiin kavereiden luona ja kutsuttiin heitä kylään.

Se milloin mä olisin kaivannut sisarusta, ja milloin sellaista tulen varmasti vielä kaipaamaan, on kun mun äiti sairastui mun ollessa 14-vuotias. Kun mun äiti sai aivoinfarktin ja meinasi kuolla, ja sairastui sen jälkeen masennukseen ja joutui lonkkien kuolioitumisen takia makaamaan lähes kaksi vuotta sängyssä, oli kaikki yksin mun vastuulla. Olin kuulemma ”liian vanha” jotta olisimme saaneet mitään apua kaupungilta. Äidin hoitaminen, kodin hoito, kaupassakäynti ja kaikki muu jäi mulle moneksi vuodeksi. En ole tästä katkera, en ollenkaan, opin silloin tärkeitä taitoja enkä olisi se kuka olen jos en olisi kokenut sitä. Mutta silloin mä olisin kaivannut sisarusta. En pelkästään käytännön asioiden vuoksi, vaan ehdottomasti myös henkiseksi tueksi. Jos olisi vain ollut joku toinen joka olisi 100% tiennyt miltä musta tuntui ja jonka kanssa olisin voinut jakaa sen kaiken, taakka olisi ollut puolet pienempi. Ehkä en silloin olisi palanut loppuun.

Nyt oman mummoni kärsiessä vakavasta muistisairaudesta mä olen niin onnellinen äitini puolesta, että hänellä on kolme sisarusta jakamassa sen huolen, eikä hänen tarvitse huolehtia yksin vanhemmistaan. Realistisesti ajatellen, kun mun äiti on joskus vanha, hänestä huolehtiminen on jälleen mun vastuulla. Hän saattaa tarvita apua joka ikinen päivä, ja silloin mä autan häntä yksin, joka ikinen päivä, niin pitkään kuin tarvitsee. Mä kannan sen vastuun ylpeänä sitten kun sen aika on, mutta en sano etteikö sisarus olisi siinä iso tuki ja turva. Joku jonka kanssa jutella, joku jonka kassa jakaa hoivavastuu. Onhan mulla aina Otto ja lapset ja ystävät ja serkut ja kaikki. Mutta sisarus on jotain korvaamattoman arvokasta. Kerran vanhemman sairastumisen ainoana lapsena kokeneena, mä en haluaisi oman lapseni joutuvan kokemaan sitä yksin, jos mulla olisi mahdollisuus valita.

Tiedostan ehdottomasti kuitenkin sen, että kaikki eivät voi saada enempää kuin yhden lapsen vaikka haluaisivatkin. Ja myös sen että kaikki eivät koe että jaksaisivat tai haluaisivat enempää kuin yhden lapsen. Ja se on musta ihan fine. Siinä on paljon hyviä puolia, ja tässähän mäkin olen, kaikesta ihan hyvin selvinneenä vaikka paljon olenkin käynyt läpi.

Meillä on kaksi lasta, joiden ikäero on yksi vuosi ja kuusi kuukautta. Siis jopa tätä keskiverto kahta vuottakin pienempi ikäero. Varsinainen kauhuikäero, sellainen että kaikki kysyivät meiltä ollaanko me ihan hulluja ja miten me aiotaan jaksaa. Ja kaikille olen vastannut, että hitto se eka vuosi oli rankka, mutta ai että nyt on helppoa, nyt on niiin helppoa. Kaikilla se ei mene niin. Ei voi yksiselitteisesti vastata kysymykseen ”Onko kahden lapsen kanssa helpompaa kuin yhden?” tai ”Meneekö kaksi lasta siinä missä yksikin?”. Ekana vuonna meillä kaksi ei tosiaankaan mennyt siinä missä yksi. Mutta nykyään taas luulen että menee, jopa helpommin kuin yksi.

Välillä on hiusten halkomista kun sisarukset eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä katsotaanko Frozenia vai Inside Outia ja kun yksi ja sama poni pitäisi olla yhtäaikaa molemmilla. Välillä voi oikeasti joutua ratkaisemaan sen keskiverto 50 konfliktitilannetta päivässä, joista Heikki Soini kirjoittaa kolumnissaan ”Ainoissa lapsissa on tulevaisuus” ja jatkaa ” Useamman lapsen vanhemmat viettävät siis vähintään tunnin päivässä suoran huudon tai lohduttamisen parissa”. Mä sanon että ei ole totta. Ei voi kyllä vetää mutkaa noin paljon suoraksi. Kyllä olen joskus viettänyt varmasti päivästä kokonaisen tunnin näiden mainittujen asioiden parissa, mutta ihan yhtä useasti olen viettänyt kokonaisen päivän ratkomatta yhtäkään konfliktia.

Joo, lapset riitelevät, kinastelevat, ottavat kädestä ja parkuvat. Välillä he kuitenkin ovat suorastaan ällösöpöjä koko viikon, halivat ja pusivat ja leikkivät niin kauniisti ja laulavat stemmoja. Se on elämää. He rakastavat toisiaan ihan ällistyttävän paljon, ja heistä on toisilleen ihan äärettömän suuri turva ja tuki. Päiväkodin aloitus ja hoidossa oleminen ei ole ollut heille mikään big deal koska heillä on aina ollut toisensa. Eivät he ole meitä ikinä kaivanneet jos ovat saaneet olla yhdessä. Toistensa perään sen sijaan ovat kyselleet, jos toinen on ollut toisen vanhemman kanssa jossain.

Me tiedettiin että kahden lapsen kanssa etenkin se eka vuosi voi olla ihan pirun rankka, mutta oli se silti rankempi kuin osattiin olettaa, varsinkin kun esikoinen oli niin iisi tapaus vauvavuotenaan. Mutta ei me silti ikinä eron partaalla oltu. Kaikki lähtee itsestä ja omista voimavaroista. Ja jos parisuhde on hyvällä pohjalla, sitä osaa tukeutua toisiinsa vaikeuksien ja väsymyksen keskellä, eikä aja toisiaan kauemmas ainakaan pysyvästi.

En osaa sanoa tuleeko meillä joskus olemaan enemmän kuin kaksi lasta. Mutta juuri nyt ja aina tulevaisuudessakin tulen olemaan kiitollinen ja onnellinen siitä että meidän tytöillä on toisensa. He voivat aina turvautua toisiinsa, he voivat opetella tärkeitä taitoja yhdessä ja mikä parasta (tai pahinta) jos meille vanhemmille ikinä tapahtuu jotain, heillä on aina toisensa. Mä en haluaisi ajatella näin hirveitä juttuja, enkä tavallaan haluaisi ottaa sitä huomioon tulevaisuuden suunnitelussa tai lapsiluvun miettimisessä, koska toivon että meille ei ikinä käy mitään. Mutta oman ja Oton taustan tietäen, sellaista voi sattua ihan kenelle tahansa, u never know. Olen myös onnellinen siitä että meillä on juuri meidän ihanat kaksi tyttöä, enkä osaisi ikinä kuvitella elämää vain toisen kanssa heistä.

Kahden lapsen vanhemmuus on opettanut mulle myös sen että mustan ja valkoisen välillä on miljoona harmaan sävyä. Yhden lapsen vanhempana luulin tietäväni miten ollaan hyviä vanhempia ja miten kasvatetaan tyytyväisiä ja helppoja lapsia, ”jos vain muutkin tekis niinkuin mä niin kaikilla olisi helpompaa”. Mutta sitten syntyikin toinen lapsi, joka halusi kaiken aivan päinvastoin kuin esikoinen. Mikään mitä olin vanhemmuudesta oppinut esikoisen kanssa ei pätenyt kuopuksen kanssa, vaippamerkkiä, nukkumapaikkaa ja ravintoa myöten kaikki meni uusiksi. Yhä edelleen tänä päivänä meidän lapset ovat kuin yö ja päivä. Ja mä tiedän, että vaikka händlään nämä tyypit nykyään jo melko hyvin, en todellakaan voi mennä sanomaan toiselle että joku meidän perheen valinta olisi parempi kuin jonkun toisen.

Tästä tuli nyt vähän pitkä teksti, mutta niin oli tarkoituskin. Mulla on tähän niin paljon sanottavaa että voisin kirjoittaa kirjan. Mutta jos vaikka jätetään tämä nyt tähän ja annetaan puheenvuoro teille. Mitä mieltä te olette ikäeroista, sisaruksista ja ainoista lapsista? Mikä on teidän perheen valinta ja miksi?

Olen mukana Indiedaysin ja Ceridalin yhteistyökampanjassa.

Olipa kerran rutikuivat huulet jotka halkeilivat, kuoriutuivat ja vuosivat jopa verta päivittäin. Huulet joita on kommentoitu usein täällä blogissakin, ja jotka ovat aiheuttaneet mulle harmia ja ärsytystä vuosikaudet, erityisesti talvipakkasilla. Takana on kolmen viikon testijakso, jonka aikana pakkaslukemat kohosivat jopa -30 asteeseen, mutta jonka aikana mun huulet ovat voineet parhaimmillaan yhtä hyvin kuin lämpimimpinä kesäpäivinä. Pääsin kampanjan aikana testaamaan ainoastaan apteekeista saatavilla olevia Ceridal-tuotteita, joista erityisesti yksi osoittautui hyödylliseksi huulten hoidossa.

Mä otin kolmen viikon testijaksolla tehokokeiluun Ceridal Lipogeelin, 100% vedettömän voiteen joka ylläpitää ihon luonnollista kosteustasapainoa vahvistamalla ihon omaa suojaa ja ehkäisemällä kosteuden liiallista haihtumista.  Lipogeelin avulla mun rohtuneet ja halkeilevat huulet muuttuivat nopeasti terveiksi ja pehmeiksi, sellaisiksi huuliksi joista olen aiemmin talvella voinut vain haaveilla, vaikka useita muita tuotteita olenkin kokeillut. Lipogeeli antaa pitkäkestoista kosteutusta ja suojaa, ja se sopii hyvin suojavoiteeksi esimerkiksi pakkasella. Voide levitetään 20 minuuttia ennen ulkoilua kasvoille, ja se ehkäisee paleltumia joita voi helposti tulla kun pakkasmittari näyttää tarpeeksi kovia lukemia.

Levitin Lipogeeliä huulille joka aamu ja ilta, ja jo parissa päivässä ne lakkasivat halkeilemasta. Tykkään kovasti voiteen koostumuksesta, joka kosteutuksesta huolimatta ei ole yhtään ällöttävän tahmainen, ja sopii hyvin pienille ihoalueille täsmähoidoksi. Kuivat kynsinauhat, kantapäät ja suojaaminen hiertymiltä hoituvat kaikki Lipogeelillä. Parasta on se että Lipogeeli on tosi riittoisaa, esimerkiksi käsille riittää ihan pieni herneen kokoinen määrä ja huulille vielä pienempi määrä.

Ceridalin kampanjan myötä pääsin tutustumaan myös muihin sarjan tuotteisiin eli Lipolotioniin ja Ceridal voiteeseen.

Jojobaöljyä sisältävä Ceridal Lipolotion on 100% vedetön öljy, jota voi käyttää niin kylpyöljynä kuin tehohoitona kuivalle päänahalle tai vaikka parranajon jälkeisenä after shavena. Ceridal-tuotteista nimenomaan Lipolotion oli mulle jo entuudestaan tuttu, se kun tuntuu olevan äitien keskuudessa kulttimaineessa, ja sitä käytetään hoitamaan ja rauhoittamaan ärtynyttä ja kuivaa ihoa. Meiltäkin sitä löytyi pullo jonka olin saanut äidiltäni. Lipolotion ei jätä rasvaista pintaa 100% rasvakoostumuksestaan huolimatta, mikä on tosi kiva. Meidän perheen mies inhoaa rasvaista tunnetta iholla, mutta näin talvella hänenkin ihonsa kaipaa välillä kosteutusta.

Ceridal voide on uusi koko perheen vartalovoide, joka sopii päivittäiseen käyttöön päästä varpaisiin, eli jopa kasvoille. Rasvakoostumus on tuoteperheen kevyin, 28%, eli sopii hyvin käytettäväksi silloin kun iholle riittää ihan tavallinen kosteutus. Ceridal voidetta voi kokeilla vaikkapa meikin puhdistukseen, pakkaskuiville kasvoille ja ihan perusvoiteeksi. Mä lainasin Ceridal Voidetta serkun atooppiselle iholle, ja se tuntui kuulemma oikein hyvältä. Itse olen käyttänyt sitä meidän muksuilla tammikuun superpakkasilla ulkoilun jälkeen poskille.

Mun kokeilun  perusteella uskallan sanoa että Ceridal -tuotteet sopivat hyvin lapsiperheen arkikäyttöön, ja varsinkin talven pakkasilla niille on paljon käyttöä. Käykää ihmeessä lukemassa TÄÄLTÄ lisää näistä tuotteista jos ongelmat kuulostavat tutuilta tai teitä kiinnostaa tietää enemmän! Itse olin tosi positiivisesti yllättynyt Ceridal-tuotteidem ominaisuuksista ja tehosta.

Oletteko te kokeilleet Ceridal-tuotteita?

Viime aikoina olen törmännyt netissä moneen listaukseen ”asioista joita ei kerrota synnytyksestä”. Nämä listat kuitenkin tuntuvat muistuttavan toisiaan aika paljon, huumorilla höystettyine kauhukuvineen.  Niissä on usein listattu ne kaikki asiat jotka löytyvät ensimmäisellä neuvolakäynnillä saatavista lippulappusista, vanhemmuusoppaista, vauvasivustoilta ja keskustelupalstoilta ensinäkemältä, kuten se että synnytyksessä saattaa tulla kakka, se että alapäähän laitetaan ehkä tikkejä ja se että ensisynnytys saattaa kestää päiväkausia ja synnyttäjällä ei ole välttämättä mitään kontrollia mihinkään.

Mä päätin listata ne asiat, jotka ovat myös ihan yhtä mahdollisia synnytyksessä, mutta jotka usein jäävät vähemmälle huomiolle kuin ne ”asiat joita kukaan ei kerro synnyttämisestä”. Nämä ovat asioita, jotka itsestänikin olisi ollut kiva tietää mahdollisiksi etukäteen kaiken sen pelottelun vastapainoksi. Tässä tulevat ne asiat, joita mun mielestä kukaan ei OIKEASTI kerro synnytyksestä.

1. Ensisynnyttäjänkin synnytys saattaa päivien sijaan kestää vain 4 tuntia tai vähemmän,

joten jos sinusta tuntuu ihan oikeasti siltä että nyt se vauva on sieltä tulossa, niin käy ihmeessä tarkistamassa tilanne. Aina on parempi tarkastaa, kuin sitten vaikka synnyttää matkalla autoon. Matka- ja kotisynnytyksiä sattuu nimittäin yllättävän paljon. Omat synnytykseni kestivät 4,5h ja 1,5h, joista ensimmäinen perätilasynnytys.

2. Supistukset eivät ole kaikilla mitään hirvittävää tuskaa ensimmäisestä  asti.

Joillakin synnytyssupistukset eivät ole juuri kuukautiskipuja kovempia (tai edes niin kovia) ennenkuin vasta ihan loppumetreillä (tai siis sent(e)illä). Itselläni synnytys alkoi tuntumaan synnytykseltä siinä vaiheessa kun olin 8cm auki, sitä ennen olo ei ollut sen hankalampi kuin edellisinä viikkoina kun mulla oli ollut supistuksia.

3. Vauvan synnyttäminen alateitse on mahdollista vaikka lapsi on tulossa ulos pylly edellä.

Ja turvallista, mikäli lääkäri on todennut sen olevan mahdollista. Kaikki riippuu tietysti vauvan koosta ja lantion sisämitasta. (Eli se että lantiosi on ulospäin kapea ja kaikki kummastelevat ääneen miten sinusta mahtuu ulos yhtään mitään ei tarkoita että lantiosi sisämitta olisi pieni ja synnyttäminen sinulle mahdotonta). Ensisynnyttäjänä perätilasynnytyksen alateitse kokeneena voin kertoa että ei ollut yhtään sen ”pahempaa” kuin normaali alatiesynnytys. Paikalla oli vaan vähän enemmän porukkaa, lääkäriä ja lastenlääkäriä, mikä toi turvallisuudentunnetta. Eli jos vauva onkin perätilassa, ei kannata heti panikoida, niinkuin itse vähän tein kun perätilasta ensimmäisen kerran kuulin. Onneksi synnytys sitten käynnistyi niin yllättäen ja nopeasti että siinä ei ehtinyt enää tositoimissa panikoidakaan.

4. Lapsivedet saattavat mennä vasta ihan lopuksi eivätkä suinkaan ensimmäisenä, tai huomaamattomasti.

Mun ensimmäisessä synnytyksessä lapsivedet räjähtivät mm. kätilön hiuksille kun hän käski mun harjoitella ponnistamista. Ja uskokaa tai älkää, ei hävettänyt yhtään, nauratti vaan ihan hulluna sekä mua että kätilöä.

5. Ponnistaminen voi olla täysin kivutonta, jos epiduraali vaikuttaa juuri silloin.

Itse en ole tätä kokenut koska epiduraali ei koskaan ehtinyt vaikuttaa, mutta ponnistamisesta jäi silti hyvät muistot.

6. Ponnistusvaihe voi olla myös tosi nopea, eikä kestä välttämättä ikuisuutta.

Tunnen muutaman äidin jotka ovat synnyttäneet vauvansa yhdellä  tai kahdella ponnistuksella, omat ponnistusvaiheeni ovat olleet 17 ja 12 minuuttia.

7. Synnytyskipu saattaa tuntua oudoissa paikoissa, eikä suinkaan ole kaikilla samanlaista.

Jälkimmäisessä synnytyksessä mua sattui eniten pakaraan joka kramppasi ponnistaessa, ja muistan edelleen elävästi kuinka sanoin kesken ponnistamisen että ”Mua sattuu pakaraan, tää on ihan naurettavaa!!!”.

8. Synnytyksessä voi myös naurattaa,

vitsailla ja puhua höpöjä, tai sitten voi myös olla ihan hiljaista.

9. Synnytyksen jälkeen ei olo välttämättä ole suinkaan ”kuin maratonin juosseella”.

Saattaa olla että energiaa on niin paljon että vaikka lapsesi syntyy klo 23.00, sinä nukahdat ensimmäisen kerran vasta seuraavana iltana klo 23.00 kun olet tuijottanut vauvaasi koko ajan voimatta irroittaa katsetta hetkeksikään. Ja vaikka väsyttäisikin, niin uni ei välttämättä tule. Olet käynyt juuri läpi aika hitsin ison kokemuksen ja saanut syliisi uuden ihmisen, minkä johdosta pääkoppa käy aivan ylikierroksilla.

10. Synnytyksessä saattaa tapahtua jotain mistä et ole välttämättä lukenut koskaan aiemmin.

Synnytyksessä saa kysyä, jännittää, vaatia tietoa ja pyytää apua, varsinkin synnytyksessä. Se on ainutkertainen kokemus, jossa osittain kyllä menettää kontrollin. Silloin on tärkeää että pystyy luottamaan niihin henkilöihin jotka auttavat, kätilöön, lääkäriin ja puolisoon tai tukihenkilöön.

Se mitä mä haen tällä postauksella on positiivisempi suhtautuminen synnytykseen. En sano että synnytys olisi kivutonta ja vaaleanpunaista hattaraa alusta loppuun, mutta sanon vaan että ei se kaikilla ole hirveää ja kauheaa ja pelottavaa ja ällöttävääkään. Vaikka ne usein listatut asiat saattavat olla niitä yleisimpiä synnytyskokemuksia, se ei tarkoita että kaikki kokisivat synnytyksen niin. Ennen omia synnytyksiäni mä ainakin halusin lukea mahdollisimman erilaisia synnytyskokemuksia, jotta sain mahdollisimman laajan kuvan siitä mitä kaikkea voi tapahtua, en pelkkiä kauhukertomuksia joita netti on pullollaan. Jokainen synnytyskokemus on yhtä arvokas, oli se sitten millainen tahansa.

Mitä te haluaisitte kertoa synnyttämisestä, mitä yleensä ei kerrota missään?