Viime viikonlopun juhlahumun jälkeen ollaan viimeinkin aloitettu se uusi arki. Lapset ovat palanneet muutamaksi viikoksi päiväkotiin ennen yhdeksän viikon kesäloman alkua, ja mäkin olen istunut enemmän koneen ääressä ja tehnyt töitä valmiiksi, samalla kun Otto on huolehtinut Novasta. Välillä ollaan pidetty neidin kanssa ihania imetyshetkiä, ja kyllä mä aika usein hairahdun koneen äärestä höpöttelemään vauvalle vaikka Otto hänen kanssaan päiväsaikaan enemmän leikkiikin. Yritän kuitenkin saada tehtyä mahdollisimman paljon hommia pois alta ennen tyttöjen kesäloman alkua, jotta voin itsekin ottaa sitten kesällä rennommin ja nauttia vapaammista päivistä.

Tänään tehtiin Oton kanssa aamulla puolentoista tunnin ihana vaunulenkki auringonpaisteessa lähimetsässä. Auringonpaisteen vaihduttua näin toukokuisessa maisemassa kovin tutuksi tulleeksi lumisateeksi, mekin suunnattiin sisälle ja mä avasin tietokoneen näytön. Nova jatkoi vielä aamupäikkäreitään pihalla katoksen alla ja sain hyvin hommia tehtyä sillä aikaa, kun vauvan maailman söpöimmät hymyt ja kujertelut eivät olleet viemässä mun huomiota pois töistä.

Ollaan laitettu yhdessä meidän pihaterassia kuntoon ja en malta odottaa että se on kokonaan valmis! Instassa (@iinalaura) vilautin eilen jo kuvaa siitä miltä tällä hetkellä näyttää, mutta pihalle on tulossa vielä aita ja paljon aurinkokennolyhtyjä ja kasveja. Sieltä pitää viedä myös muutamia remonttijätteitä pois, mutta olen kuitenkin tosi tyytyväinen siihen mitä ollaan nyt saatu aikaan. Viime viikolla tähän aikaan pihalla oli vain järkyttävä kasa vanhaa laminaattia, tyhjiä puulavoja ja vanha ruokapöytä. Siihen nähden siis ihan hyvä muutos kun nyt siellä voi jo hengailla mukavasti paviljongin alla.

Hauskaa miten ajoittaisesta lumisateesta huolimatta näin toukokuun tullen kaikki naapuritkin ovat kaivautuneet ulos kuorestaan ja tuntuu että viimeisen parin viikon aikana olen nähnyt enemmän heitä kuin koko talvena yhteensä. Tytötkin tutustuivat parin pihan päässä asuvaan vähän vanhempaan naapurintyttöön, ja ovat jo leikkineet yhdessä vaikka ja mitä.

En voi kyllä tarpeeksi hehkuttaa miten ihanaa on asua tässä nykyisessä asunnossa. Täällä tuntuu olevan sellainen positiivinen yhteishenki, ja juuri sitä omasta lapsuudestakin tuttua menoa että voi käydä pimpottamassa naapurin ovikelloa ja kysymässä tuleeko hän leikkimään. Oma pihatie on myös turvallinen eikä siihen pääse autoja mitenkään niin lapset voivat siinä turvallisesti harjoitella pyöräilyä ja istua piirtämässä maahan katuliiduilla niin paljon kuin sielu sietää.

Mulla on kyllä niin hyvät fiilikset tällä hetkellä, ja kyllä se kevätkin tulee sieltä vielä vaikka ei joka päivä siltä näytäkään. Iloitsen siitä että kirsikkapuiden upea kukkaloisto on vasta edessäpäin, ja nauran sille lumisateelle Pekka Poudan kanssa.

Ihanaa keskiviikkoa kaikille <3

Eilen juhlittiin mun blogin kuusivuotissynttäreitä, tosin ei nyt ihan niin suurten fanfaarien kera, mutta täytekakun jämiä nautiskellen kuitenkin. Se oli hyvä maanantai. Täytyy ihan rehellisesti myöntää että meinasin unohtaa blogisynttärit kokonaan eilen, en olisi muistanut ilman FB:n muistutusta. Tiedän kyllä että blogin syntymäpäivä sijoittuu toukokuun alkuun, mutta loistavasta numeromuististani huolimatta onnistun aina unohtamaan sen tarkan päivän. Muistan meidän vanhan ovikoodinkin 90-luvun lopusta, mutta en blogin syntymäpäivää. Nyt lupaan muistaa sen tästä eteenpäin, kahdeksas toukokuuta.

Blogi kyllä ansaitsisi sen että muistan sen synttärit, onhan blogi iso osa mun elämää ja jopa meidän perhettä. Koko meidän tämänhetkinen perhe-elämä muovautuu tämän blogin mukaan, ja tämä blogi mahdollistaa sen että vietetään elämämme vapainta vuotta kolmen lapsen kanssa. Se on jotain mistä en kuusi vuotta sitten olisi osannut haaveilla. Tai ei se, vaan kaikki tämä, koko meidän elämä. Joka ikinen päivä mun on pakko nipistää henkisesti itseäni ja kysyä onko tämä kaikki totta, onko mun elämä juuri tällaista juuri nyt.

Olen saanut blogata ammatikseni jo useamman vuoden, ensin toisen työn ohessa silti täyttä päivää vääntäen, ja viime elokuusta asti kokopäiväisenä yrittäjänä. Voin oikeasti tulla hyvin toimeen ja olla meidän perheen elättävä osapuoli bloggaamalla, samalla kun mieheni on kotona vanhempainvapaalla. Siitä(kään) en olisi osannut silloin kuusi vuotta sitten haaveilla. Ei varmasti kovin moni sitä uskonut silloin mahdolliseksi muutenkaan, mutta kuten klisee kuuluu: kehitys kehittyy.

Vuonna 2017 sisällöntuotanto on toimialana aivan eri sfääreissä kuin kuusi vuotta sitten. Se on ihan valtavan suuri onni että saa tehdä työkseen kaikkea sitä mistä tykkää, ja joka päivä mä olen siitä kiitollinen. Totta puhuen mua pelotti aivan hitosti vielä elokuussakin kun yritykseni perustin, mutta tämä vuosi on osoittanut että se oli paras siirto mitä olen urallani tehnyt. Yrittäjyydestä huolimatta mun ei tarvitse elää ainakaan toistaiseksi epätietoisuudessa, vaan tiedän että hommat on turvattu pitkälle tulevaisuuteen.

Kulunut vuosi on ollut blogiurani aikana suurin harppaus pitkään aikaan, ja olen ylpeä siitä missä nyt seison. Kuluneen vuoden aikana mun blogiin on löytänyt tiensä kymmeniä tuhansia uusia ihmisiä vanhojen seuraksi kuukausittain, ja tätä nykyä teitä vierailee blogissa lähemmäs sata tuhatta eri ihmistä kuukaudessa. Se on aivan järjettömän suuri määrä, vaikka suuriin tubetähtiin verrattuna olen toki kuudenkin vuoden jälkeen vielä aivan lapsen kengissä. Mutta lähemmäs sata tuhatta ihmistä on kuitenkin enemmän kuin vaikkapa Porissa tai Kouvolassa on asukkaita. Olen myös iloinen siitä, että vielä kuuden vuoden jälkeen tänne löytää uusia ihmisiä tasaisena virtana vanhojen vakkareiden seuraksi. Tervetuloa te kaikki uudet ihanat!

Kun katson taaksepäin näitä kuutta vuotta, jokainen vuosi on ollut mulle tärkeä ja opettanut todella paljon. Ensimmäisenä vuonna opettelin aivan perusasioita, kuten edelleen esillä olevista ensimmäisistä postauksistani voi lukea. Opettelin kirjoittamaan vähemmän kirosanoja ja enemmän asiaa, ottamaan oranssien kuvien sijaan vain vähän kellertäviä, ja tähtäämään kameran niin että varpaatkin tulivat mukaan kuvaan. Jostain syystä moni teistä tarttui jo silloin tänne mukaan. Ehkä uteliaisuudesta, osa on kertonut että jopa vahingonilosta sitä kohtaan mitä oletti mullekin tulevan elämässä eteen. Ja moni on näinä vuosina tullut kertomaan ajatuksistaan, ja myöntämään olleensa väärässä. Kiitos siitä.

Tämä viime vuosi on opettanut mulle näistä kaikista vuosista kuitenkin eniten. Olen oppinut oman tyylini, omat voimavarani ja sen mihin pystyn kun mulla on käytettävissä kokonainen työpäivä blogia varten. Mun blogi ei ole ammattimaistunut naistenlehtimäiselle tasolle, mutta se on näyte mun tyylistä. En varmasti koskaan tule yltämäänkään naistenlehtitasoon – mun juttua on kotikutoisuus. Haluan että mun blogiin voi samaistua, ja sieltä nähdä meidät ihan tällaisina kuin me ollaan. Joskus verkkareissa ilman meikkiä tukka sekaisin, joskus vasta synnyttäneenä (okei ei kyllä varmaan enää) ja joskus sitten juhliin laittautuneena. Sellaisina kuin me ollaan.

Kuuden vuoden aikana mun blogissa on käyty pitkiä, rönsyileviä keskusteluita, vaihdettu ajatuksia, vinkattu puolin ja toisin. Koettu suuria tunteita, itketty ja naurettu. Blogi on seurannut mukana kaikki meidän elämän suurimmat hetket, viimeisimpänä meidän rakkaan kolmannen tyttären syntymän. Tämä blogi on mulle maailman arvokkain muistojen kirja, josta löydän ajatuksia joita en varmasti olisi muuten osannut kirjoittaa ylös tai ehkä edes löytänyt pääkopastani.

Te olette jättäneet tänne blogiin kuuden vuoden aikana yli 80 000 kommenttia. Se on aivan valtava määrä! Ja jos mukaan lasketaan kaikki ne jotka höpöttelevät muissa somekanavissa, me ollaan vaihdettu ihan hurja määrä ajatuksia yhdessä. Kiitos niistä, kiitos jokaisesta rohkaisevasta sanasta ja kauniista asioista joita olette meille toivoneet.

Takki Shein (saatu) / Paita H&M / Housut BIKBOK / Kengät Flattered (saatu)

Mä toivon blogille antoisia tulevia vuosia, ja kiitän teitä kaikkia näistä yhteisistä vuosista. Mä aion jatkaa samaan malliin kuin tähänkin asti, iloisena ja lörpöttelevänä omana itsenäni. Kiitos ja kumarrus!

Ja koska olen ottanut tavaksi tehdä joka vuosi tällaisen pienen katsauksen myös teihin lukijoihin niin aion sen tehdä tänäkin vuonna. Eli sana on vapaa! Jos haluatte niin kertokaa kommenttiboksiin keitä olette, kauanko olette lukeneet mun blogia ja miten löytäneet tienne tänne. Musta on aina ihan huikeaa lukea kuinka eri tavoin olette löytäneet tänne ja kauanko olette olleet mukana. Ja hei, saa myös toivoa postausta jos teillä on joku tietty postaus toive. Kiitos jo hurjasti etukäteen kaikille jotka jaksavat kommentin jättää <3

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Nespresson & Lifien kanssa.

Viime viikolla, heti samana päivänä kun tultiin risteilyltä, mulla oli ilo saada blogikollegani Natalie Vilen meille kahville ja kakulle Nespresson kampanjan tiimoilta. Itse vierailin taannoin Oulussa Kokit ja Potit -blogin Hannelen luona, ja nyt oli siis minun vuoroni saada vieraita. Tämä Nespresson kampanja on aivan huippu, koska on ihanaa päästä vaihtamaan ajatuksia toisten bloggaajien kanssa ja tietenkin samalla on myös kiva herkutella kahvilla ja kahviherkuilla. Kampanjan idea lähtee Vain elämää -ohjelmasta: istutaan yhdessä kollegan kanssa saman pöydän ja kahvikupin ääreen ja jaetaan pala elämää.

Natalie on mulle tuttu jo vuosien takaa sekä blogi- että muista työkuvioista, mutta ei olla koskaan aiemmin istuttu kahdestaan alas juttelemaan oikein ajan kanssa. Oli mukavaa jutella ihan kaikesta maan ja taivaan välillä, ja musta on aina tosi jännää keskustella bloggaamisesta muiden työkseen bloggaavien kanssa. Vaikka blogit olisivat aivan erilaisia, yleensä kuitenkin siellä taustalla koetaan samoja paineita ja haaveillaan samoista asioista. Ja on aina mahtavaa löytää samanlaisia ajatuksia ja yhteinen sävel tyypin kanssa jolla on ihan erilainen elämäntilanne kuin itsellä. Usein se klisee pätee että niin erilaisia, niin samanlaisia.

Vaikka kuvissa onkin seesteinen tunnelma, niin meidän luona kävi useamman kerran myös meidän perheen pikkupapattajat pyörähtämässä ja esittelemässä risteilyostoksiaan ja kertomassa vaikka ja mitä Natalielle. Novakin järjesti actionia. Hän heräsi aivan liian aikaisin päiväunilta, kun mä kolistelin ennen vierailua etsiessäni kakkuvatia kulmakaapista, eikä nukahtanut koko vierailun aikana uudelleen. Mutta kiitos ihastuttavalle Natalielle kärsivällisyydestä meidän touhukkaan ryhmä rämän kanssa. Meillä oli niin hauska iltapäivä!

Mä lähdin suunnittelemaan kahvittelutarjottavaa oman luottoreseptini eli mantelikrokantti-mutakakun pohjalta, sitä kahvilla maustaen. Maustoin perusreseptini kolmella ruokalusikallisella supervahvaa Nespresson Intenso-valikoiman Ristretto-kahvia. Se antoi ihanan kahvisen säväyksen muuten makeaan kakkuun, eikä superhelppo luottoresepti pettänyt tälläkäään kertaa vaan kakku oli ihanan kosteaa ja kuohkeaa.

Tarjosin kakun kanssa tuoreita vadelmia ja mansikoita, sekä vaniljajäätelöä. Mutakakku raikastuu kun se saa kaverikseen tuoreita kirpeitä marjoja, ja pehmeä vanilja sopi todella hyvin mokkaisen suklaan kanssa yhteen. NAM!

Resepti 

Coffee Mud Cake (12 annosta)

Aktiivinen valmistusaika 10min + 30min uunissa

200g tummaa suklaata (max 50%)

100g voita

4 munaa

2dl sokeria

2,5dl vehnäjauhoa

1,5tl vaniljasokeria

1,5tl leivinjauhetta

3rkl vahvaa espressoa

2 isoa mantelikrokanttipatukkaa (esim. Daim)

(marjoja, vaniljajäätelöä tai -kastiketta)

Laita irtopohjavuokaan leivinpaperia pohjalle ja voitele reunat. Vatkaa munat ja sokerit sekaisin, ei tarvitse vaahdottaa. Sulata voi kattilassa ja lisää paloiteltu tumma suklaa joukkoon. Sekoita vehnäjauho, leivinjauhe ja vaniljasokeri keskenään ja lisää muiden ainesten sekaan. Keitä vahva espresso ja lisää kolme ruokalusikallista sitä muiden ainesten joukkoon.  Kaada puolet taikinasta n. 28cm Ø irtopohjavuokaan. Murustele patukat paketeissaan ja levitä tasainen kerros murua taikinan päälle. Lisää sitten toinen puoli taikinasta. Paista uunissa keskitasolla 175 asteessa n. puoli tuntia. Tarjoile lämpimänä vaniljajäätelön  ja marjojen kanssa.

Tämän kakkureseptin lisäksi Nespresson Facebook-sivuilta voi tänä keväänä bongailla vaikka mitä muitakin herkkureseptejä, kannattaa käydä tykkäämässä ja seurailla!

Yhteistyössä Nespresso.

Ihanaa päivää kaikille!

 

Loppuvuodesta 2016 oli blogeissa paljon näitä ”Epäsuositut mielipiteet” -postauksia ja niitä oli musta tosi hauska lukea. Mietin silloin itsekin että pakko tehdä tällainen, mutta silloin se vain jäi jostain syystä. Joulukuussa postauskalenterissa oli melkein 50 postauksen verran muutakin sisältöä niin en ehkä saanut itsestäni silloin vielä tätäkin irti. Mutta nyt on aika mun epäsuosittujen mielipiteiden. Epäsuositut mielipiteet sinällään on hassu termi, jolla on varmasti jokaiselle kirjoittajalle oma merkityksensä.

Mä koen tämän niin että nämä mielipiteet jakavat kansaa, ja löytyy monia jotka varmasti ovat mun kanssa eri mieltä näistä asioista. Varmasti löytyy niitäkin jotka ovat samaa mieltä. Mikä tekee jostain mielipiteestä epäsuositun? Ei välttämättä mikään. Ehkä ne postaukseen listatut asiat lähtevät vaan ihan kirjoittajan omalta fiilispohjalta, minkä itse kokee olevan sellaista jota ei välttämättä uskalla ihan kaikissa keskusteluissa sanoa ääneen tai tuoda esiin. Mutta, tässä sen pidemmittä puheitta mun epäsuositut mielipiteet perusteluineen.

Jos parisuhteessa uhkailee erolla on parempi erota samantien. Olen myös sitä mieltä että jos oman suhteen tilaa joutuu epäilemään, ei suhde vaan toimi. Toimiva parisuhde perustuu sille että molemmat haluavat tehdä toisen onnelliseksi ja kuunnella toista, ja laittaa toisen itsensä edelle, sekä myös toimivat näin käytännössä. Uhkailu tai pelko ei kuulu parisuhteeseen missään muodossa.

Fine dining ei ole mun juttu. Olen kyllä syönyt tosi hyvää ruokaa fine dining -ravintoloissa mutta sitä on aina liian vähän, siis ihan liian vähän. Mä otan ennemmin ison annoksen jotain superhyvää, kuin kymmenen pikku makuannosta joista jää aina vaan sellainen fiilis että olisipa tätä saanut lisää. Bistro-henkiset ravintolat on enemmän mun juttu.

Kookos haisee ja maistuu ikävälle kaikissa muodoissaan. Olen perinyt tämän kookoskammoni äidiltä, meillä ei koskaan käytetty mitään kookosjuttuja kun asuin äidin kanssa koska hän inhoaa kookosta, enkä siis koskaan tottunut siihen. Vanhempana ekoja kertoja kookosta maistaessani ja kookosbuumin myötä haistaessani, on fiilis vaan vahvistunut: ei ole mun makuun. Aina tasaisin väliajoin kokeilen että josko nyt tämä maistuisi tai jos nyt tykkäisin tästä kookosrasvasta, mutta ei. Muilla ihmisillä kookos ei haittaa mua, mutta omaan kroppaani tai kotiini en sitä halua.

Puolison haukkuminen ja hänestä alentavasti puhuminen somessa (tai muutenkaan) on väärin. Tätä tapaa en voi kertakaikkiaan ymmärtää. Nykyään varsinkin miehistä tuntuu olevan sallittua puhua ihan miten vaan. Omien miesten joukkolynkkaus tuntuu olevan suurtakin hupia toisille, ja sellaiset ”mikä on sun miehen ärsyttävin tapa”  ja ”mikä miehessäsi saa sinut raivon partaalle?”-ketjut on yleistyneet hämmästyttävää tahtia. En vaan tajua, mutta ehkä mun ei tarvitsekaan. Varmasti kaikilla meistä on joku ärsyttävä tapa mutta siinä vaiheessa kun sama tyyppi on ensin kommentoinut miehestään kaksi ärsyttävää tapaa ja sen jälkeen vielä kommentoinut toisten listaamien tapojen alle että ”hei mun miehel on tääki ja tää ja tää” niin tulee jo tunne että miksi sitten olette edes yhdessä jos noin paljon ärsyttää. En myöskään tajua miten se hyödyttää omaa parisuhdetta että avautuu näistä ärsytyksenaiheista vieraille ihmisille? Enemmän ehkä hyödyttäisi jos ottaisi ne puheeksi sen oman puolison kanssa hyvässä hengessä.

Raskausajan ruokakieltojen tietoinen noudattamatta jättäminen on vauvan hengellä leikkimistä. Erikseen on suositukset joissa oma harkinta on aivan ok ja kohtuullisesta määrästä ei ole haittaa, mutta jos tietoisesti suoranaisesta kiellosta välittämättä ottaa sen riskin että sairastuu listeriaan niin kakan osuessa tuulettimeen ei voi muuta kuin katsoa peiliin.

Valitsen mieluummin päiväkodin kuin perhepäivähoidon myös pienelle lapselle. Tiedän että on olemassa todella ammattitaitoisia ja ihania perhepäivähoitajia, mutta mulla on omasta lapsuudestani kesien varahoidosta eri perhepäivähoitajilla sen verran ikäviä kokemuksia, että päätin mieluummin luottaa omien lasteni kanssa päiväkotiin. Mulle tulee turvallisempi olo siitä että on useampi aikuinen joiden toimintaa valvotaan, kuin vain yksi tyyppi joka yksin ohjaa päivien kulkua ja voi vanhemman silmän välttäessä käyttäytyä ihan miten tahansa lasta kohtaan, kun kukaan ei ole valvomassa. Oli mulla pienenä yhdessä päiväkodissakin ikävä aikuinen jota pelkäsin, mutta sentään siellä oli useampi muu joihin luotin ja turvauduin.

”Mua ärsyttää..”. Ymmärrän jos joskus on huono päivä, mutta jatkuvan valittamisen kuunteleminen on raskasta. Sellaiset ihmiset joita aina ärsyttää kaikki ovat mahdottomia energiasyöppöjä joiden kannattaisi miettiä omaa käytöstään ja todellisia syitä kaikesta (turhasta) ärsyyntymiseen. Elämä on kivempaa kun ei ärsyynny asioista jotka eivät liity itseen tai joihin ei voi itse vaikuttaa.

Mun mielestä pakollinen ruotsin opiskelu peruskoulussa on ok. Sen lisäksi että se edelleenkin on kotimaamme toinen virallinen kieli, ruotsin kieli auttaa pitkälle työllistymisessä tai opiskelussa Ruotsin lisäksi muissakin Pohjoismaissa, sillä sen opittuaan ymmärtää jo aika hyvin myös norjaa ja tanskaa.  Monissa norjalaisissa tai tanskalaisissa työpaikkailmoituksissa joissa etsitään työntekijää Suomesta, on vaatimuksena ruotsin kielen taito (kyllä, harrastan huvikseni työpaikkailmoitusten kahlaamista aamukahvin kera aina välillä, vaikka olen täystyöllistetty yrittäjä enkä haaveile muutoksesta).  Toki tämä on vaikea asia, onhan alueita Suomessa, sekä työpaikkoja joissa ruotsin kieltä ei tarvitse ollenkaan, mutta koska muka kielen opiskelusta olisi ollut haittaa? Ehkä ratkaisuna olisi kahden kielen pakko – toisena kielenä englanti ja toinen vapaavalintainen kieli? Silloin kielitaito karttuisi, mutta sellaisella kielellä joka itseä kiinnostaa. En siis ole sitä mieltä että kaikkien pitää osata juuri ruotsia, mutta sitä mieltä olen että  kannattaa kartuttaa omia taitojaan opiskelemalla muutakin kieltä kuin vain englantia.

Siinäpä mun omat epäsuositut mielipiteet. Kuten sanottua, eivät välttämättä epäsuosittuja, mutta kuitenkin sellaisia jotka jakavat ihmisiä. Nyt on teidän vuoro! Mitkä on teidän epäsuositut mielipiteet? Ja löytyikö juttuja mistä olette samaa tai täysin päinvastaista mieltä mun kanssa?

Ai että, meillä on kyllä ollut niin ihanat kaksi viikkoa Oulussa. Meidän piti lähteä kotiin tänään, mutta sääennusteen luvattua lumimyrskyä ja jäätävää tuulta päätimme siirtää lähdön huomiselle. Ihan hyvä ehkä, kerettiin jäädä vielä nauttimaan mun tädin tänä aamuna leipomista vappumunkeista, nam! Tämä reissu on ollut mulle kultaakin kalliimpi, eikä vähiten siksi että olen voinut viettää niin paljon aikaa mun rakkaiden isovanhempien luona.

Mun mummuni muistisairaus on edennyt vauhdilla, ja tiedän että sillä että ollaan käyty melkein joka päivä isovanhemmillani on heille suuri merkitys. Pappa on päässyt rauhassa yksin pitkille kävelylenkeille ja me ollaan sillä aikaa pidetty mun mummullle seuraa. Hän viettää edelleen osan kuukaudesta hoitokodissa, mutta nyt sattui sellainen jakso että hän oli koko tämän ajan kotona niin ollaan voitu olla arjessa avuksi. Lapsetkin tykkäävät käydä mun isovanhemmilla, siellä kun on paljon mun ja mun serkkujen vanhoja leluja ja piirustuksia ja valokuvia, joita on kiva katsella.

Yksi niistä syistä miksi olen niin iloinen tästä aikatauluttomasta vuodesta on nimenomaan se, että pitkästä välimatkasta huolimatta voidaan viettää tänä vuonna enemmän aikaa mun isovanhempien kanssa, koska voidaan tulla tänne Ouluun.

Vaikka rakastan olla täällä niin ihan kiva lähteä välillä kotiinkin. Keretään olla muutama päivä kotona ennen Tukholman reissua ja pestä pyykkiä, siivoilla ja juhlia vappua. Meillä ei ole vielä mitään vappusuunnitelmia, mutta varmaan mennään ainakin käymään jossain vapputorilla ostamassa vähän metrilakua ja ulkoiluttamassa lasten ilmapalloja. Perinteiset perunasalaatit ja nakitkin varmaan laitetaan.

Viime vuonna meillä oli ihana brunssi lasitetulla parvekkeella, tänä vuonna ei ole vaan meidän oma piha vielä siinä kunnossa että siellä voisi brunsseilla. Mutta jos sää sallii niin en pistäisi piknikkiäkään pahitteeksi. Täällä Oulun lumimyrskyssä vaan tuntuu kovin epätodennäköiseltä että maanantaina voisi suunnata piknikille, heh.

Tytöt ovat viihtyneet täällä mun serkkujen kanssa ihan hirmu hyvin, mutta kuulemma on jo vähän ikävä omia lelujakin. Laitetaan varmaan kunnon barbieleikit pystyyn kunhan ollaan päästy kotiin. Tänään suunnitelmissa on pakkailua, munkin syöntiä ja varmaan käydään vielä vikan kerran moikkaamassa mun isovanhempia ja mun äitiä.

Ihanaa keskiviikkoa kaikille <3