Mä olen aina ollut kova jännittämään yleisön edessä puhumista. Jännitin sitä jo lapsena niin, että punastuin aina kun pidin esitelmää. Sillä ei ollut mitään väliä kuinka hyvin olin valmistautunut tai kuinka paljon harjoitellut, mua vaan jännitti ihan älyttömän paljon. Jännitin kirjaesitelmiä, yhteiskuntaopin esitelmiä ja uskonnon esitelmiä. Jos sain tehdä ryhmätyön ja puhua yhdessä kaverin kanssa, se ei ollut niin paha. Mutta yksin puhuminen? Ihan älyttömän kuumottavaa! En kärsinyt niin vahvasta esiintymiskammosta, että olisin pyörtynyt tai oksentanut. Mutta mun ääni värisi, posket punoittivat ja tuli aina yhtäkkiä tosi kuuma. En myöskään rentoutunut esityksen edetessä, päin vastoin. Se oli ihan yhtä pelottavaa alusta loppuun.
Pitkään ajattelin, että ihmisten edessä puhuminen ei olisi mun juttu. Että se ei vaan sovi mulle, enkä voi sitä oppia. Olin väärässä, ihan valtavan väärässä.
Kuten tiedätte, meidän häissä ei puheita pidetty ja valatkin me lausuttiin vaan papin perässä. Me ei haluttu missään nimessä olla esillä, edes omissa häissämme. Pikkuhiljaa häiden jälkeen mä olen kuitenkin ajautunut tilanteisiin, joissa olen joutunut yleisön eteen. Kerran olin messuilla paneelikeskustelussa muutaman muun perhebloggaajan kanssa keskustelemassa. Kerran mua haastateltiin toisilla messuilla radioon ja ympärillä oli paljon ihmisiä. Vaikka se oli pelottavaa, huomasin, että aloin tykätä siitä myös. Vaikka joka kerta kun suostuin johonkin, mua ahdisti ja jännitti etukäteen, olin kuitenkin ylpeä, että olin suoriutunut tehtävästä. Ja mä sain puhuttua, punaposkisena ja hikisenä, mutta sain kuitenkin.
Pikkuhiljaa aloin järjestää näitä ahdistavia ja jännittäviä puhumistilanteita ihan itse itselleni. Järjestin viime kesänä omasta aloitteestani koulutuksen muutamalle bloggaajalle. Päätin pitää puheen meidän hääpäiväbileissä, vaikka kukaan ei sitä multa vaatinut. Suostuin puhujaksi isoon vaikuttajatilaisuuteen pyydettäessä, olin ehkä vähän salaa unelmoinut siitä etukäteen, että joskus mua pyydettäisiin. Halusin ehdottomasti myös pitää kaasona puheen ystäväni häissä.
Aloin jopa vähän haaveilla siitä, että saisin puhua enemmänkin. Olen halunnut päästä jakamaan kaikkea sitä, mitä olen itse vuosien saatossa kokemuksella ja erilaisissa koulutuksissa ja projekteissa oppinut. Meidän ala on tosi vaikea oppia, jos kukaan ei jaa omia kokemuksiaan. On niin paljon sellaista, mitä ei googlettamalla löydä ja mitä ei voi opetella Pinterest-tauluista. Olen kokenut, että mulla voisi olla paljon sellaista arvokasta, jota jakamalla voisin auttaa muita eteenpäin. Olen haaveillut siitä, että saisin pitää enemmänkin koulutuksia. Ja kun haaveet sanoo ääneen oikeille ihmisille ja tekee töitä niiden eteen, ne saattavat vaikka toteutua.
Eilen pääsin pitämään mun tähänastisen elämän suurimman koulutuksen. Se ei ollut mikään valtava, paikalla oli vain reilut kymmenen ihmistä. Mutta se oli valtava harppaus mulle. Mä voitin yhden mun suurimmista peloista jälleen kerran ja uskaltauduin vetämään täysin itse suunnittelemani koulutuksen, puhumaan juuri niistä asioista, joista halusin puhua ja kertoa muille. Se oli mulle niin tärkeää!
Tuntui hyvältä myös saada tilaisuuden jälkeen vuolaasti kiitoksia ja oli upeaa, miten paljon keskustelua koulutuksen aikana heräsi. Siinä puhuessani mulla oli vaan sellainen fiilis, että TÄÄ ON NIIN MUN JUTTU, TÄTÄ LISÄÄ! Hymyilin varmaan ihan pönttönä siinä. Mutta oli niin hauskaa ja olen hurjan kiitollinen, että sain tämän mahdollisuuden. Toivottavasti niitä tulee jatkossa paljon lisää!
Aion jatkaa tästä eteenpäinkin itseni haastamista, koska usein ne parhaat asiat ja saavutukset elämässä tulee juuri niistä asioista, jotka on ensin olleet vähän epämukavia. Niitä asioita, joita tekisin jos en pelkäisi. Ja kun olen lakannut miettimästä pelkoa ja vaan tehnyt, olen päässyt eteenpäin. Toivottavasti pääsen tulevien vuosien aikana pitämään paljon lisää koulutuksia ja puhumaan paljon lisää tärkeistä aiheista. Omaksikin yllätyksekseni olen huomannut, että mä suorastaan nautin puhumisesta nykyään. En olisi ikinä voinut kuvitellakaan, että voin joskus vielä sanoa näin.
Suuri kiitos tästä pelon voittamisesta kuuluu myös kaikille niille ihanille ihmisille, joille olen saanut puhua. Ihmisille, jotka ovat kiittäneet ja kannustaneet. Ja ihmisille, jotka ovat auttaneet mua toteuttamaan mun haaveita ja järjestäneet niitä tilaisuuksia, joissa olen saanut puhua.
Mä haluan rohkaista kaikkia muitakin voittamaan omat pelot, koska silloin pääsee eniten eteenpäin! Mikä sun pelko estää tai on estänyt ennen sua saavuttamasta sun haaveita? Minkä pelon olet onnistunut voittamaan ja miten?