Auringonvalon vähäisyys arkiviikolla alkaa turhauttaa syksyn edetessä yhä enemmän, kuvaamisen kannalta siis. Syysillat ovat tunnelmallisia ja ihania, mutta oi miksi ei sitä valoa voisi riittää vaikka kasiin asti iltaisin, niin ehtisi kuvata arkena silloinkin kun Otto on tullut töistä. Eilen saatiin kuitenkin päivällä kuvattua, koska oli onneksi lauantai, ja turhauttavan hämärän kuvausviikon jälkeen tuntui pitkästä aikaa kivalta selata napatut ruudut läpi koneella!

Yritettiin perjantainakin illalla käydä kuuden maissa ottamassa asukuvat, mutta eihän siitä tullut enää mitään, ja otettiin sitten eilen uudet. Tipa on tykästynyt asukuvien ottamiseen, ja niitä kuulemma pitää ottaa melkeinpä joka reissulla kun ulkoillaan, oli valoa tai ei. Hänestä on harjaantunut varsin kokenut asukuvattava, ja hänellä on hienot, 3-vuotiaan vinkit asukuvaamiseen, jotka jaan nyt teille. Kokeilkaapa vaikka itse, toimii!

1. Asukuvissa kuuluu hyppiä, koska se on kivaa!
2. Asukuvissa kuuluu olla laukku. Jos ei ole omaa mukana, niin pitää lainata äidiltä.
3. Asukuvissa voi seisoa varpaillaan, koska sitten on tosi iso!
4. Asukuvissa ei kannata olla paikoillaan, koska se on ihan tylsää.
5. + 1,5-vuotiaan bonusvinkki: Asukuvissa kannattaa tehdä duckface.

Tiaran asu / Takki Zara / Pipo Huttelihut / Neule H&M / Hame Little Pieces (Lekmer*) / Sukkahousut Little Pieces (Lekmer*) / Kengät Nike Roshe Run / * = saatu blogin kautta

Mun asu / Takki Sheinside* / Toppi H&M / Huivi Cubus / Farkut Gina Tricot / Pipo Asos / Kengät Converse / Laukku Coach / * = saatu blogin kautta

Lauantai meni ulkoillessa, kauppareissulla ja leipoessa mulle uutta tuttavuutta, eli Kinderpiirakkaa! Siitä tuli tosi hyvää, vaikka aika ällömakeaa se kyllä on. Syötiin ruuaksi lohta ja perunamuusia, joka oli esikoisen toiveruoka. Zelda ei jostain syystä lämpene lohelle eikä perunamuusille yhtään, vaikka aina tasaisin väliajoin ollaan tarjottu. Kai se pitää vain hyväksyä että hän ei ainakaan tällä hetkellä vain pidä kalasta, sillä kaikkea muuta hän kyllä syö tosi nätisti, siinä missä uunilohi aiheuttaa yökkimisreaktion. Zelda sai onneksi sitten edellispäivän Pasta Carbonaran jämät ja sai hänkin masunsa täyteen.

Tänään tarkoituksena on tehdä ruuaksi kahta eri suolaista piirakkaa, saa nähdä miten ne maistuvat! Ensi viikolla voisinkin tehdä vähän laajempaa ruokapostausta resepteineen ja kuvineen, kun sellaista on toivottu. Tänään illalla luvassa vielä asukriiseilyä ja ajatuksia lähestyvästä Indiedays Blog Awards -gaalasta, ja huomenna arvontaa sekä tilannekatsausta treenien tuloksiin 8/12 viikon jälkeen. Lopuksi mun on pakko jakaa vielä eilisen lempparikuva, jonka minä jopa ihan itse otin!

Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille <3

Miten minusta tuli minä, nykyinen minäni? Fakta on toki se, että äitiys on muokannut, ja paljon, mutta mä en koe että se on ainoa vaikuttava tekijä, minuuteen on vaikuttanut moni muukin asia. Äitiys on kuitenkin se kiistattomasti suurin niistä.

Kun mä tapasin melkein neljä vuotta sitten Oton, mä löysin itseni uudelleen. Silloin musta tuli minä. Aina sanotaan, että pitää rakastaa itseään ennenkuin voi rakastaa toista. Se ei ole absoluuttinen totuus. Toisen rakkaus opetti mut rakastamaan itseäni. Se että joku näytti mulle, että mä olen arvokas, ja mussa on miljoona hyvää asiaa, on tärkein tekijä mun nykyisen minäkuvan syntymisessä. Ehkä joku kyynikko päättelisi tästä, että meidän suhde ei kestä, mutta mä en näe sitä niin. Mä näen sen niin, että me korjattiin Oton kanssa toisemme.

Tullessani ensimmäistä kertaa raskaaksi mä olin 19, nuori ja innokas. Raskaus oli mun unelmieni täyttymys ja mä koen aikuistuneeni ensimmäisen raskauden aikana hurjasti. Muutin mun elämäntavat täysin, ja keskityin itseeni koko yhdeksän kuukauden ajan. Käsittelin silloin paljon asioita joita olin yrittänyt vain unohtaa, ja pääsin niistä yli. Mulla oli aikaa ajatella aina kun Otto oli töissä, ja mä lepäsin kotona. Se mitä mä tarkoitan Oton auttamisella mun minäkuvan kehittymisessä, on se, että Otto näytti mulle, että hei se on ihan okei että sä itket raskaushormoneissasi limuhyllyllä puoli tuntia koska et osaa valita cokiksen ja fantan väliltä, mä oon tässä silti.

Kun mä näin että mun rinnalla on ihminen, joka ei jätä mua missään tilanteessa, mä uskalsin etsiä, löytää ja olla itseni. Toki olen onnekas siinä, että mun dramaattisimpia tilanteita raskausaikana olivat nämä kauppareissujen itkukohtaukset, ja loppuajan vuodelepo ja yllärisynnytys. Mutta tiedän, että vaikka mitä olisi tapahtunut, Otto olisi ollut siinä.

Raskausaikana mulle oli vaikeaa hyväksyä vartalon muutoksia, kasvavaa mahaa lukuunottamatta, ja niitä mä itkin iltaisin myös. Arpia, kiloja ja turvonnutta naamaa. Se tuntui silloin niin lopulliselta, ja nyt niin typerältä, että silloin luulin niiden olevan lopullisia muutoksia. Kun Tiara sitten syntyi, ja musta virallisesti tuli äiti, kaikki muu tuntui ihan toisarvoiselta. Se tunne oli jotain ihan uskomatonta, että on itse oman rakkaan kanssa luonut toisen ihmisen, pienen tyypin josta on vastuussa loppuelämänsä.

Tiaran vauva-aikana mä vaan olin äiti, otin esimerkkiä muista tuntemistani äideistä ja pärjäsin hyvin. Tiara oli tyytyväinen ja rauhallinen lapsi, ja teki vanhemmuuden äärimmäisen helpoksi. Mä en koskaan kyseenalaistanut mun valintoja, toimin täysin mun vaistojen varassa ja koin pärjääväni paremmin kuin hyvin. Olin itsevarma. Näin ystäviä, kävin joskus myös pitämässä kavereiden kanssa hauskaa, ja tein paljon Tiaran kanssa päivisin, ulkoilusta perhekerhoon.

Toisen raskauden aikana mulle iski se viimeinen vauva -syndrooma. Kadotin itseni raskauteen, ja uppouduin kasvatusoppaisiin iltaisin. Pahoinvointi, migreenit ja vuodelepo eivät kauheasti jättäneet tilaa muulle kuin selviämiselle ja Tiarasta huolehtimiselle, enkä edes halunnut ajatella itseäni. Koitin psyykata itseäni jokaiseen jäljelläolevaan viikkoon miettimällä vain tulevaa vauvaa, en raskautta tai omia fiiliksiäni.

Olin päättänyt onnistua imetyksessä, ja otin stressiä kiintymyssuhteen kehityksestä, ja kaikesta muusta, minkä termistöstä en ollut ensimmäisen raskauden aikana vielä tiennyt mitään. Halusin tehdä kaiken oikein, koska kyseessä oli viimeinen raskaus ja viimeinen vauva.

Naiseuttani mä en koe kadottaneeni missään vaiheessa, vaikka raskauksiin uppouduinkin. Mä oon aina ollut esteetikko, ja raskauksien aikana mä nautin naisellisuudesta eritavalla. Vaikka harmittelin joitain muutoksia, nautin myös vatsasta, ja halusin korostaa sitä. Raskauksien jälkeen mulle on ollut tärkeää olla ulkoisesti taas minä, juuri sellainen minä kuin olen sillä hetkellä kokenut olevani. Vaikka ajatukset ovat olleet paljon äitiydessä, mä olen halunnut olla tyyliltäni kuitenkin Iina. Tyyli, kauneus ja vaatteet ovat olleet niitä mun henkireikiä, pinnallisia juttuja joiden miettiminen on piristänyt silloin kun on ollut rankkaa.

Zeldan kanssa imetys sujui kuin tanssi, yöt sujuivat aluksi hyvin ja vauvanhoito tuli vanhasta tottumuksesta. Vauvavuosi imaisi mut täysillä mukaansa siinä vaiheessa, kun päivät alkoivat olla pelkkää itkua ja imetystä, ja öisinkin nukuttiin alle tunnin pätkissä. Mä asetin itselleni kovat paineet, ja yritin olla joku superäiti, jota ei koskaan väsytä, ja joka kykenee imettämään 24/7, siinä ohessa leikkimään ja ulkoiluttamaan esikoista, olemaan hyvin levännyt, huoliteltu ja trendikäs, bloggaamaan, kokkaamaan ja pitämään kodin tiptopkunnossa aina.

Mitä vanhemmaksi Zelda kasvoi, sitä helpompaa arjesta taas alkoi onneksi tulla ja aloin taas muistaa myös omat tarpeeni, olla itselleni armollinen. Viime kevään pari blogimatkaa olivat sellaisia todella tarpeeseen tulleita repäisyjä irti arjesta. Mä en ollut yhtään valmis jättämään Zeldaa hoitoon, en ekalla reissulla yhdeksi päiväksi, enkä varsinkaan toisella reissulla yhdeksi yöksi. Mutta ne reissut tekivät niin hyvää. Mulla oli ensimmäistä kertaa pariin vuoteen aikaa miettiä mitä halusin, uskokaa tai älkää, lentokone on ihan hyvä paikka miettiä omaa minäkuvaa.

Keksin mitä halusin elämältä perheen lisäksi, ja toivuttuani vauvavuoden väsymyksestä, aloin tehdä töitä saavuttaakseni omat haaveeni. Tällä hetkellä olen tilanteessa, jossa mulla on vielä paljon tehtävää että olen lähelläkään haaveideni saavuttamista, mutta mä olen onnellinen, tyytyväinen ja ylpeä itsestäni. Ennenkaikkea mä olen onnellinen että osaan ja uskallan taas toteuttaa itseäni, äitiyden lisäksi.

Äitiyteen voi ja saa uppoutua ja perustaa minäkuvansa. On enemmän kuin normaalia, että vauvavuoden aikana on ensisijaisesti äiti, eikä siinä ole mitään pahaa, eikä sen tarvitse olla lopullista. Uppoutumalla äitiyteen mä löysin itsestäni paljon uusia puolia, ja uuden harrastuksen, joka johdatti mut täysin uusien urahaaveiden pariin. Kolmen vuoden äitiyden jälkeen en ole enää niin kriittinen itseäni kohtaan kuin aiemmin, tunnistan helpommin omat heikkouteni ja vahvuuteni, ja osaan toimia niiden puitteissa.

Moi. Mä olen Iina, 23 vuotta. Kahden pienen tytön äiti, yhden Oton vaimo, blogiportaalin osakas, bloggaaja. Nainen. Tytär ja ystävä, kummitäti ja naapuri. Joskus rauhallinen, toisinaan impulsiivinen. Nopea oppimaan, hidas päättämään. Positiivinen, aina eteenpäin pyrkivä. Kunnianhimoinen, mutta realisti. Rakastava ja huolehtiva, myös itseään kohtaan. Minä.

Oletteko te uppoutuneet äitiyteen? Miten äitiys on vaikuttanut teidän minäkuvaanne? Onko äitiys muuttanut teitä?

PS: Masuikävä, so baaaaad!

Saimme yhteistyön merkeissä tytöillemme minulle entuudestaan tuntemattomalta amerikkalaiselta Winter Water Factorylta kauniit mekot. Winter Water Factory on Brooklynissa perustettu lastenvaatemerkki, joka valmistaa kauniita, 100% luomupuuvillaisia lastenvaatteita. Kaikki vaatteet valmistetaan kankaista viimeistelyyn asti Yhdysvalloissa. Vaatteissa kiinnitin ensimmäiseksi huomioni kauniisiin ja erilaisiin printteihin, ja valitsin meille hauskaa pöllökuosia, sekä suloisia kukkia.

Aiemmin vain Yhdysvalloista saatuja vaatteita on nyt myös saatavilla eurooppalaisille omasta verkkokaupasta, osoitteesta winterwaterfactory.de, jonka valikoimista me nuo ihanat mekot valittiin. Mietittekö mista yrityksen hauska nimi tulee? Sen perustaja, Stefanie, pullotti pikkutyttönä siskonsa kanssa lunta, ja myi sitä Saksassa talvivetenä. Siitä siis nimi ”Winter Water Factory”. Musta on aina ihanaa jos nimellä on jokin kaunis tarina!

Postituskulut Suomeen eivät ole Saksasta onneksi mahdottomat, ja ainakin meidän paketti tuli perille reilusti alle luvatussa viikossa. Mä tykkään kovasti kaikista kuoseista. ja meidän lapset ovat aivan ihastuneita mekkoihinsa! Mun mielestä se on tosi hienoa että koko valmistusprosessi tapahtuu Yhdysvalloissa, ja vaatteiden alkuperästä voi olla varma, eikä tarvitse miettiä onko niiden valmistaja saanut tarpeeksi palkkaa tai työskennellyt huonoissa oloissa. Vaikka ostan edelleen joskus myös ketjuliikkeiden vaatteita, mun mielestä jokainen tuote jonka valitsee ketjuliikkeiden sijaan ostaa eettisesti tuotettuna, on askel parempaan suuntaan.

Winter Water Factory haluaa arpoa teille lukijoille valikoimistaan yhden jumpsuitin! Jumpsuitin kuosin saa voittaja itse valita, ja valinnanvaraa riittää. Osallistuaksesi arvontaan, keksi itsellesi nimimerkki, jätä kommentti tähän postaukseen, ja muista laittaa sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään. Voit halutessasi kertoa jo valmiiksi, millä kuosilla jumpsuitin valitsisit, kuosit näet täältä! Arvonta-aikaa on keskiviikkoon 15.10. klo 22.00 saakka. Onnea arvontaan!

Yhteistyössä Winter Water Factory.

Oikein ihanaa päivää kaikille, mä palaan illalla!

Mä selaan melkein päivittäin lentoja, hotelleja, matkakohteita, matkablogeja, kaikkea matkustukseen liittyvää, ja matkakuume on äitynyt ihan jäätäväksi. Tänä vuonna on tullut matkusteltua enemmän kuin monena aiempana vuonna yhteensä, ja jotenkin siihen fiilikseen on jäänyt koukkuun. Se tunne kun istut taksissa matkalla lentokentälle, laukku pakattuna, ja tiedät että pääset johonkin paikkaan, missä kaikki on uutta ja ihmeellistä, se on vaan ihan mahtava fiilis!

Mulle on oikeastaan ihan sama minne edes matkustaisin, en kaipaa mitenkään erityisesti lämpimään, eikä mulla ole pakottavaa tarvetta mielettömille kulttuurielämyksille tai shoppailulle maailman metropoleissa. Haluaisin vain jonnekin! Mulle kelpaisi ihan yhtä hyvin pakettiloma turistikohteessa, kuin reppureissu Kauko-Idässäkin. Tai edes päiväreissu johonkin Euroopan kaupunkiin. Haluaisin kuitenkin lähteä matkaan lasten kanssa, ja silloin ehkä kätevintä olisi suunnata rantalomalle. Ongelmana on ehkä vähän ajankohta, sillä koko perheen reissu ei tässä ihan lähikuukausina ole luultavasti mahdollinen lomien puolesta.

Elättelen silti vielä pientä toivoa, että ehkä saataisiin tehtyä jokin matka yhdessä talvella tai viimeistään keväällä. Lapsetkin pääsisivät ensimmäiselle kunnon ulkomaanreissulleen, kahta Tukholman risteilyä en vielä matkoiksi laske vaikka kivoja reissuja ovatkin olleet. Ollaan mietitty paljon, että minne lähdettäisiin talvella lasten kanssa. Lasten kanssa mä haluaisin, että kaikki olisi ensimmäisellä kerralla mahdollisimman helppoa, siksi rantaloma. Sitten kun ollaan käyty kunnon lomalla kerran ja nähty miten se sujuu, voisi harkita vähän mielikuvituksellisempia reissujakin yhdessä.

Talvella rantalomalle lähdettäessä lennot ovat aika pitkiä, ja sitä ollaankin mietitty, että kuinka pitkä lento on vielä inhimillinen 3- ja 1,5-vuotiaiden kanssa? Vaikka lapset osaavat olla nätisti ja ovat molemmat luonteeltaan suhteellisen rauhallisia ja sopeutuvia, 12h lento Thaimaahan tuntuu ajatuksena painajaismaiselta. 6-8h lento olisi vielä kestettävissä, mutta pääseekö neljä tuntia lyhyemmällä lennolla vielä takuulämpimään?

Minne te olette lähteneet talvella lomalle pienten lasten kanssa, tai minne lähtisitte? Meillä on ollut mietinnässä Kap Verde, Meksiko ja Kanariansaaret. Kanariansaarissa mietityttää sateiden mahdollisuus, Meksikossa pitkät lennot,  ja Kap Verdellä se, että siellä ei ilmeisesti ole juuri mitään hotellin ulkopuolista tekemistä. Eli tällä hetkellä ei ainakaan ole yhtäkään täydellistä vaihtoehtoa. Tiedän silti että tuhannet suomalaiset matkustavat joka talvi lämpimään ja ovat oikein tyytyväisiä lomakohdevalintaansa, eli niitä ihania ja täydellisiä lomakohteita varmasti löytyy myös talvella. Talvi- (ja perhe-)lomaummikkona mä en vain ole vielä osannut löytää niitä parhaita!

Eli nyt saa vinkata kaiken mahdollisen talvilomista ja matkustamisesta pienten lasten kanssa! Mikä on liian pitkä lento? All inclusive vai lomahuoneisto ja oma keittiö? Mikä on paras kohde, ja viikko vai kaksi? Saa myös kertoa minne ei missään nimessä kannata lähteä!

Äidin Mörkö-koiran kuolemasta on jo reilu kuukausi aikaa, ja oma suru on helpottanut. Asian on pystynyt käsittelemään, ja vaikka välillä iskee kova ikävä, sitä tietää että koiralla on nyt parempi olla, eikä ollut vaihtoehtoja. Erityisen paha ikävä mulle iski kun löysin Mörkön vauvakirjan pari viikkoa sitten, ja siellä oli tupsu koiraherran pentukarvaa. Sitä paijasin ja kyyneleet kihosivat silmänurkkiin. Kyllä se suru ottaa koville, vaikka osaakin käsitellä. Surun kanssa kuitenkin pärjää, eikä se ole enää jatkuvasti mielessä.

Mutta mitäs sitten kun kyseessä on kolmevuotias, jolle kuolema on täysin absurdi asia? Kolmevuotias, joka ei kykene ymmärtämään, minne koira on kadonnut, ja miksei se voi tulla enää koskaan takaisin. Meneekö mummukin sinne samaan paikkaan, eikä tule enää koskaan? Hänelle mummu ja Mörkö olivat paketti, ne kuuluivat yhteen, ja oli itsestäänselvyys että junalla meille köröttelevät mummu ja Mörkö, aina. Vaikka hän tiesi että Mörkö oli sairas, ja vaikka ollaan monta kertaa kerrottu mitä on tapahtunut, ja yritetty kertoa ikätasoon sopivalla tavalla, voin vain kuvitella miten vaikeaa tätä koko asiaa on ymmärtää.

Ei kulu päivääkään, etteikö hän muistaisi sanoa, että Mörkö on siellä taivaassa, ja häntä surettaa ja itkettää kun ei näe enää Mörköä. Aina jos kävellään yhden puiston ohi, hän muistaa kertoa kuinka he aina leikkivät siellä mummun ja siskon ja Mörkön kanssa. Hän etsii Mörkön valokuvia, pyytää näyttämään niitä puhelimesta, ja leikkii Mörkön vanhoilla leluilla. Vaikka hän on pääosin iloinen, nauravainen ja kertoo paljon positiivisia tunteita, hän on siitä elokuisesta päivästä asti ollut paljon itkuherkempi kuin aiemmin, ja asia tosiaan pyörii edelleen mielessä päivittäin.

Eilen kun mun äiti lähti Ouluun takaisin, iski tyttärellemme hätä. Viimeksi meiltä lähtivät vielä mummu ja Mörkö, ja sitten takaisin tulikin pelkkä mummu. Tuleeko mummukaan enää takaisin tämän kerran jälkeen? No tulee, me vakuuteltiin. Juteltiin pitkät pätkät, lohduteltiin ja vakuuteltiin, mutta uni ei vain meinannut yöllä tulla, itketti vain. Aamulla sitten helpotti, kun sai soittaa mummulle, ja kuulla että siellä hän on omassa kodissa, ja on käynyt ajamassa pyörällä kauppaan.

Meillä onneksi on huomenna neuvola, ja toivon että saadaan sieltä apua tämän asian käsittelyyn. Olen myös siitä helpottunut että kolmevuotiaamme osaa kertoa itse silloin kun surettaa, ja edes yrittää käsitellä asiaa, ettei se jää vaivaamaan käsittelemättömänä taakkana hamaan tulevaisuuteen asti. Haluan vain löytää oikeat keinot auttaa ja tukea.

Tiedän ettei hän unohda Mörköä koskaan, ja musta on ihanaa että he saivat tuntea edes kolmen vuoden ajan, mutta pienen suru tuntuu itsestäkin hirveän raskaalta. En haluaisi että meidän tytöt ikinä joutuisivat kokemaan surua, kuten ei varmaan kukaan vanhempi haluaisi omien lastensa kohdalla. Tietenkin elämän realiteetit täytyy ottaa huomioon, surukin kuuluu elämään. Mutta silti, tuntuu niin pahalta toisen puolesta, en halua että tämä asia varjostaa muuten niin iloisen ja onnellisen tyttäremme päiviä tai öitä enää. Toivottavasti neuvolassa osataan kertoa enemmän!

Onko teillä mielessä mitään hyvää kirjaa tai satua joka voisi auttaa käsittelemään asiaa? Oletteko itse olleet samassa, ikävässä tilanteessa? Miten olette auttaneet lasta surun yli?