Toivotuimpia postausaiheita viimeaikoina ovat yllättäen olleet treenijutut! Mä oon tosi innoissani, miten moni teistä on näistä kiinnostunut, sillä se tsemppaa muakin jaksamaan ja yrittämään! Mä haluan onnistua tässä! Treenejä on nyt takana melkein seitsemän viikkoa. Treenit eivät maistu edelleenkään puulta, jokapäiväisestä liikunnasta on tullut ihan normaali osa arkea. Nautin siitä että ohjelmat muuttuvat rankemmaksi viikko viikolta. Alussa ohjelman osana tehdyt 40 Mountain Climberia x 2 ovat vaihtuneet 80 toistoon, joista joka kymmenennen välissä vielä kaksi punnerrusta. Tuntuu joo, mutta ei samalla tavalla enää kuin ne 40 silloin alussa. Mun kunto on kasvanut ja kehittynyt.

Mä oon lisännyt huomattavasti vielä entisestään kasvisten ja hedelmien osuutta ruokavaliossa, ja kiinnittänyt huomiota säännöllisiin ruoka-aikoihin. Olen nauttinut joka aamu aamupalan, päivällä lounaan, iltapäivällä välipalan, illalla illallisen, ja vielä iltapalan ennen nukkumaanmenoa. Silti iltapäivisin ja iltaisin mulle iskee nykyään J Ä R J E T Ö N herkkuhimo. Siis ihan hirveä. En tiedä johtuuko se siitä, että tarvitsisin vielä enemmän ruokaa, vai siitä että multa puuttuu itsekuria.

Tämä alkoi Tiaran synttäreillä, niihin asti nimittäin vastustin systemaattisesti kaikkia herkkuja suklaasta sipseihin ja kekseihin. Synttäreillä annoin itselleni luvan herkutella. Huomasin etten turvonnutkaan, eivät ne vaikuttaneet mitenkään. Jotenkin siitä sitten jäi se sellainen ”No jos nyt pari palaa. Eihän ne tunnu missään. Juoksen kilsan enemmän ja lankutan vähän pidempään”. Fakta on että ei, ne eivät ole vaikuttaneet mitenkään ulkonäköön, treenien laatuun tai mihinkään muuhunkaan. En vetele levyllistä suklaata päivässä, vaan palan tai kaksi, tai yhden leivoksen jossain pressitilaisuudessa. Mutta silti, ei se ole kenellekään hyväksi herkutella joka päivä, eihän?

Mulla ei tunnu olevan sellaista kultaista keskitietä (meinasin kirjoittaa keksitie, niinpä) tässä herkuttelussa, vaan se on joko kaikki tai ei mitään. Mä en osaa syödä vain yhtenä päivänä viikossa suklaata, jos ostan sitä kerran, haluan sitä jokapäivä. Nyt mun pitäisi ilmeisesti taas vain katkaista tämä kierre, olla ne kriittiset kolme päivää ilman, ja sen jälkeen jatkaa samalla linjalla jouluun asti. Jouluna on lupa herkutella vaikka kaksi laatikollista konvehteja päivässä, koska joulu on joulu.

Mä tunnen morkkista jokaisesta suklaapalasta, ja se on tosi typerää. Siinä, että herkuttelisi kerran viikossa, ei olisi mitään pahaa. Ei ole mitään järkeä kieltää itseltään herkuttelua kokonaan, on vain inhimillistä että joskus tekee mieli jotain hyvää. Mutta miten pääsisi sitten eroon siitä jatkuvasta herkkuhimosta, joka iskee kun sen kerran herkuttelee? Onko teillä muilla tälläistä vai olenko ainoa kuriton?

Tärkeintä on kuitenkin se että treenit tuntuvat hyvältä, ja mulla on tosi hyvä olo kokoajan. Niskajumien helpotus on auttanut ihan valtavasti, ja energiaa riittää paljon enemmän kuin ennen. Uni tulee myös iltaisin helpommin, kun on rasittanut itseään muutenkin kuin istumalla tietokoneen edessä tai tekemällä hiekkakakkuja tai ruokaa. Mulla on hyvä fiilis, en ole varmaan ikinä voinut fyysisesti näin hyvin, pieniä vastoinkäymisiä lukuunottamatta. Ranteessa on vanha rasitusvamma, joka on alkanut kiusaamaan, ja mun varpaassa on tulehdus johon sain nyt antibiootit. Mutta ne eivät mua lannista, pitää vaan ottaa rauhassa jos tuntuu ikävältä!

Yksi haaste treeneissä on myös aikatauluttaminen, josta moni teistä kyselikin viimeksi! Toistaiseksi mä olen saanut mahdutettua puolen tunnin circuitit ja puolen tunnin lenkit helposti päiviin. Jos juoksen lenkin vasta illalla, niinkuin joudun taas tekemään kun meidän äiti lähtee takaisin Ouluun, se vie multa työaikaa illalta. 30min ei ole vielä niin paha, mutta mä haluaisin kovasti juosta tunnin lenkkejä. Luultavasti teen niin, että jätän ne tunnin lenkit suosiolla viikonlopulle, ja juoksen arkena edelleen niitä lyhyempiä 30min lenkkejä.

Juoksutakki Topsport / Treenihousut Gina Tricot (saatu) / Kengät Nike / Sukat lainattu Otolta<3

Ohjelmasta on jäljellä vielä reilut viisi viikkoa, ja mä aion kiristää tahtia sen mukaisesti. Seuraavat ennen-jälkeen -kuvat laitan viikon 8 (ensi viikko) jälkeen, niinkuin lupasinkin silloin että laitan aina neljän viikon välein. Moni halusi kuulla ohjelmasta lisää, mutta mä en valitettavasti uskalla paljastaa liikaa, kun en halua rikkoa tekijänoikeuksia millään muotoa. Kayla Itsinesin ilmaisen viikon kokeiluohjelman saa ladattua hänen sivuiltaan, ja siitä varmasti saisi parempaa käsitystä siitä, mitä mä olen tekemässä!

Kuvat on räpsitty iltahämärässä viimeisten luonnonvalon säteiden turvin, ja eivät siksi ole kovin tarkkoja. Sen siitä taas saa kun tulee talvi ja kuvausaikaa on vähemmän ja vähemmän päivä päivältä! Alan taas kerran kallistua sen lisäsalaman hankkimiseen, kun valovoimainen objektikaan ei enää pian auta mitään, jos kuvia ei saa otettua keskellä päivää.

Lopuksi haluaisin vielä kiittää teitä siitä, että olette ehdottaneet mua ehdokkaaksi Indiedays Blog Awardsien Inspiroivin perheblogi-kategoriaan! Mä en edes tiennyt että tälläinen ehdokkaiden haku oli käynnissä, ennenkuin sain viestin että mut on laitettu ehdolle. Joten kiitos ihan hurjasti, tämä merkitsee mulle todella paljon! Mä olen ensimmäistä kertaa ehdolla perheblogi-kategoriassa, jollaista en ennen muista olleen missään blogigaaloissa(?). Jännittävää ja hauskaa olla ehdolla, vaikka kyllä täytyy sanoa että ollaan jälleen kerran niin kovatasoisessa seurassa, että tuntuu niin pieneltä tuolla isojen kalojen rinnalla! Jos haluatte mua äänestää, niin pääsette äänestykseen klikkaamalla allaolevaa kuvaa:

Äänestäjien kesken arvotaan viisi kahden hengen lippupakettia Indiedays Blog Awards -gaalaan Tivoliin 25.10.2014! Kiitos <3

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Muhun otettiin jokin aika sitten yhteyttä Lekmeriltä, ja kysyttiin haluaisinko alkaa tekemään heidän kanssaan yhteistyötä vähän pidempiaikaisesti, ja mä ehdottomasti haluan. Teille tämä tietää kilpailuita, arvontoja, vinkkejä käynnissä olevista kamppiksista ja alekoodeja! Lekmer oli mulle jo entuudestaan tuttu verkkokauppa, josta olen ostanut lapsille leluja, ja vaatteita, joten mun oli helppo suostua, kun tiedän että kyseessä on laadukas yritys, nopeilla toimitusajoilla ja kivoilla tuotemerkeillä!

Me saatiin Lekmeriltä mulle tuntemattoman merkin Oliver & Kidsin tuotteita kotiin. Oliver & Kidsiltä löytyy hauskoja leluja nukenvaunuista ihaniin puuleluihin. Tykkään siitä että tuotteet ovat laadukkaan oloisia, sellaisia joilla tiedän tyttöjen leikkivän pitkään, eivät mitään kertakäyttökamaa.

Meille tuli aivan hurmaava kermanvärinen keinuhevonen, sekä ihana puinen paloasema hahmoineen ja tarvikkeineen. Keinuhevonen on aika korkea, Tiara saa kiivettyä siihen itse, mutta Zelda tarvitsee vielä vähän apua. Molemmat kuitenkin pysyvät tosi hyvin sen kyydissä, ja tykkään erityisesti siitä että heppa ei yritä näyttää ”oikealta” vaan on rennosti vakosamettikankaasta tehty, ja harja ja häntä ovat narua.

Heppa on ihan huippu! Tiara nimesi sen Mariannaksi, ilmeisesti mummunsa avustuksella. Hevonen oli helppo laittaa kasaan, muuta ei tarvinnut tehdä kuin kiinnittää keinujalakset hepan jalkoihin ja kädensijat hepan sivuille. Kaunis hevonen koristaa nyt meidän olkkaria, ja tulee varmasti viihtymään siellä pitkään. Sen selästä näkee kuulemma muumitkin paremmin! Hepan ansiosta kuopus on oppinut sanomaan ”attattaa” eli ratsastaa, ja esikoinen on oppinut odottamaan nätisti omaa vuoroaan.

Paloasemasta tiesin heti tulevan ihan megahitti! Käytyämme Helsingin Venetsialaisissa, Tiara puhui monta viikkoa vierailustaan paloautossa, joka oli jännittävä ja mieleenjäävä paikka. Paloasemassa on paljon tarvikkeita, ukkelit ja jopa koira, mutta ne ovat sopivankokoisia sekä kolmivuotiaan että 1,5-vuotiaan leikkeihin. Isompi ei tylsisty ja pienempi ei tukehdu. Molemmat ovat tajunneet, että vaahtosammutin ei tarkoitakaan oikeasti heitä, vaan jotain ihan muuta!

Paloasemalla on leikitty monet aamut, ja mun mielestä se on myös tosi kaunis ja ihanan nostalginen. Hyllyn päällä paloasema toimii kauniina sisustuselementtinä muiden puulelujen kanssa. On tosi kätevää, että sen saa suljettua, ja kaikki tarvikkeet sinne sisälle siististi piiloon silloin kun sillä ei leikitä.

Keinuhevonen & paloasema saatu Lekmeriltä.

Kumpi on teidän suosikki? Mä en osaa päättää! Pysykääpä kuulolla, sillä Lekmeriltä on tulossa myös aivan ihana arvonta, jossa on tyylikäs, ihana ja laadukas palkinto! Illemmalla on tulossa vielä treenikuulumisia, ja viikonlopun aikana vaikka mitä muutakin. Ihanaa perjantaipäivää kaikille <3

Tänään meidän esikoinen täyttää kolme vuotta. Miten se voi olla edes mahdollista? Kolme vuotta on kulunut ihan silmänräpäyksessä, ennenkuin huomasinkaan. Kolmessa vuodessa on tapahtunut niin paljon! Kun Tiara syntyi, me oltiin seurusteltu Oton kanssa vasta vähän alle kahdeksan kuukautta, tunnettu yhdeksän. Me ajauduttiin heti seurustelun alusta asti uudenlaiseen elämänvaiheeseen, joka alkoi kunnolla sitten Tiaran synnyttyä. Vaikka olin aina ollut kiinnostunut vauvoista, raskaudesta ja äitiydestä, ei mikään tietenkään voi valmistaa siihen millaista se äitiys sitten oikeasti on.

Mä olen onnekas, että sain opetella äitiyttä Otto rinnallani, ihan yhtä pihalla, ihan yhtä rakastuneena uuteen pikkutyyppiin kuin minäkin. Kaikkein onnekkaimpia olimme siinä, että saimme tyttäreksemme, ihanaksi esikoistyttäreksemme, juuri Tiaran. Tiaran kanssa äitiyden opettelu oli ihan parasta; hauskaa, helppoa ja palkitsevaa. Ja sitä se on edelleen. Äitiys on opettelua vielä kolmen vuoden ja kahden lapsenkin jälkeen, päivästä toiseen. Vaikka itsevarmuus on kasvanut, terävimmät särmät ja herkkänahkaisuus hioutuneet pois ja rutiinit tulleet tutuksi, pätee äitiydessä juuri se, että aina kun johonkin tottuu, se pian taas muuttuu.

Meidän kolmevuotias on oivaltava ja fiksu tyttö, jolle jokainen päivä on seikkailu, niinkuin varmaan päivät yleensäkin ovat kaikille kolmevuotiaille. Uuden opettelu on siisteintä ikinä, puhetta tulee niin paljon ettei aina saa sanotuksi väliin mitään, joka päivä pitää laskea ainakin kolme kertaa sataan asti ja kysymyksiä riittää laidasta laitaan. Välillä ollaan jännän äärellä kun Oton kanssa mietitään että mitenköhän mihinkin kysymykseen nyt parhaiten vastaisi.

Vaikeimpia ovat kysymykset, jotka koskevat ikäviä asioita, kuten rakkaan Mörkö-koiran poismenoa. Parasta taas on vastata kysymyksiin, joihin voi vastata hauskasti tai vähän hupsusti. ”Äiti kuka tämä legoukkeli on” *pitelee käsissä Tuhkimon prinssiä* ”Se on Tuhkimon poikaystävä” ”Selvä, poikaystävä menee nyt tänne nukkumaan näin kato äiti”.

Kolmevuotias osaa kertoa jo tunteistaan, ja kertoa miten päivä on sujunut ja mikä fiilis on. Hänen kanssaan voi käydä pitkiä, analyyttisia keskusteluita aiheesta kuin aiheesta, ja hän innostuu lähes mistä ideasta tahansa, paitsi siivoamisesta. Ihanaa kolmevuotiaan äitinä olemisessa on juuri se, että lapsi kertoo itse, miltä tuntuu. Ei tarvitse arvuutella että miltähän lapsesta nyt tuntuu, vaan kysyttäessä lapsi osaa kertoa, usein kysymättäkin. Vaikka koen itsevarmuuteni äitinä kasvaneen, on mulle todella tärkeää kuulla lapselta itseltään, että kaikki on hyvin, ja tietenkin myös se jos kaikki ei olisi joskus hyvin, silloin on helpompi luottaa siihen että itse toimii oikein.

Nykyään kun suunnilleen sujuvaa puhetta on takana esikoisella reilut puolitoista vuotta, ja hänellä on täysin oma persoonansa, tuntuu uskomattomalta ajatella, että kolme vuotta sitten me ei tunnettu meidän pientä tytärtä vielä ollenkaan. Hän oli vaan pieni masutyyppi, ”Pyllis” niinkuin me häntä huvittavasti kutsuttiin odotusaikana. Ei sitä voinut silloin tietää, millaiseen mainioon tyyppiin me saataisiin tutustua ja kenen vanhempia olla.

Mä en voi tietää lukeeko Tiara tätä kirjoitusta joskus, mutta ainakin toivon niin. Siksi mä haluan kirjoittaa tähän vielä, että maailman eniten onnea meidän rakkaalle 3-vuotiaalle Tiaralle 20.09.2014! Olet äidin ja isin paras tyttö, ja toivottavasti sinulla on ihana synttäripäivä!

Kuluneella viikolla on ollut tunteet aika pinnassa, ja on tullut mietittyä kaikenlaista. Siinä missä Otto pohdiskelee istuen pissaamista, mä oon miettinyt aika paljon äitiyttä, ja sitä miten onnellinen olen, että saan olla meidän kahden ihanan tyttären äiti. Yhtään vessa-asioiden tärkeyttä väheksymättä, ja Oton tunteellisuutta aliarvioimatta, kaikella rakkaudella siis sanon tämän, sydänsilmänauruhymiö.

Vaikka on kiire, ja vaikka on kaikenlaista isompaa ja pienempää vastoinkäymistä aina välillä, ne hetket jotka viettää täysin lasten ehdoilla, ovat aina täynnä rakkautta. Ei mihinkään muuhun voi uppoutua ja heittäytyä samalla tavalla kuin äitiyteen, tai ainakin musta tuntuu että mä en voi. Mä voin uppoutua työasioihin, voin rentoutua juosten ja uppoutua musiikkiin, tai katsoa maailman parasta leffaa, mutta silti aina välillä mielessä käy muita asioita, stressiä, kiireitä, suunnitelmia, kalenterin pläräystä. Silloin kun olen vaan lasten kanssa ja piirrän leijonan harjaan vielä vähän lisää karvoja, koska leijona näyttää kuulemma liian kaljulta, silloin mä rentoudun.

Sillä hetkellä, kun esikoinen selittää vilkuttavansa vielä kerran kaikille taivaan tähdille ennen nukkumaanmenoa, koska yksi niistä on Mörkö-koira jota hän rakastaa kovasti, ei voi tuntea muuta kuin suunnatonta ylpeyttä, rakkautta ja onnea. Ja päivällä, kun hakee kuopuksen päiväunien jälkeen sängystä, on maailman parasta kuulla se uninen, käheä mutta iloinen ”Äii-tiiiii, heeeeei!” ja saada lämmin ja takertuva hali pieneltä tyypiltä.

Äitiys on täynnä tähtihetkiä, kun ne vain osaa erottaa sieltä kaiken kiireen ja meiningin keskeltä. Kun lapsi kaataa maitolasin matolle, ja kuivaa jäätävää lammikkoa puolikas vessapaperinpala kerrallaan, voi olla iloinen siitä, että lapsi yrittää parhaansa, ja on selkeästi oppinut että kaatunutta maitoa ei ainakaan jätetä matolle hengaamaan. Vaikka tästä kaikesta aiheutuva maito-vessapaperimössökeitto matolla saattaa kiristää hermoja, niin ei kai se ole niin justiinsa. Pienet ekstrahommat kuuluvat asiaan.

Äitiys on opettamista opettamisen perään, ja se on ajoittaisessa ärsyttävyydessään kuitenkin ehdottomasti maailman siisteintä. Juuri meillä, vanhemmilla, on valta opettaa lapsille kaikki elämän tärkeimmät asiat. Se valta on iso vastuu, jonka kantamisessa ei halua epäonnistua. Suhtaudun suurella kunnioituksella siihen vastuuseen, ja pyrin olemaan kasvattajana johdonmukainen, rakastava ja turvallinen. Mielestäni vastuu ei kuitenkaan sulje pois äitiyden tarjoamaa mahdollisuutta hassutteluun. Mä ehdottomasti huijaisin, jos väittäisin että musta ei ole siistiä yrittää opettaa melkein-kolmevuotiaalle sivistys- tai muotisanastoa aina silloin tällöin. Huijaisin vielä enemmän, jos väittäisin ettei vielä siistimpää ole kuulla joskus Barbieleikin keskeltä, että Barbie lukee nyt Vogueta ja äiti voitko laittaa sille tämän Maikkel Korssin laukun olkapäälle?

Äitiys on kuitenkin ennenkaikkea sitä, että rakastaa ehdoitta. Että on valmis elämään omat haaveensa ja toiveensa ihan itse, eikä yritä elää elämäänsä lastensa kautta. Lapsilla on oikeus kasvaa juuri sellaisiksi persooniksi, kuin he itse haluavat. Vaikka vielä toistaiseksi lasten ikä jättää lähestulkoon kaiken vanhempien arvostelukyvyn varaan, alkaa heillä iän karttuessa olla yhä enemmän mielipiteitä, vastauksia kysymyksiin ja  omia ajatuksia ja kiinnostuksenkohteita. Mä en aio yrittää ohjailla lapsia mihinkään tiettyyn suuntaan, vaan tukea heitä juuri niissä asioissa mihin he itse haluavat keskittyä. Voin heittäytyä ihan yhtä täysillä tukemaan autojen tuunausta kuin tanssituntejakin.

Äitiys on joskus sitä, ettei saa käydä rauhassa suihkussa, vaan joutuu onkimaan kumiankkaa tehohoitopurkista samalla kun joku pissaa kylpyhuoneen matolle. Äitiys on joskus sitä, että vartin pastareseptin toteuttaminen kestää kaksi tuntia, kun lapsi haluaa auttaa ja kuoria valkosipulin kynnet. Joskus äitiydessä ei ole vain yksittäisiä rankkoja öitä, tai tunteja, joskus voi olla rankkoja viikkoja, tai kuukausia.  Lapset kehittyvät vaiheissa, ja aina on jollain meneillään joku vaihe. Usein tuntuu, että kun ehtii tottua yhteen vaiheeseen, onkin jo toinen aluillaan. Silti äitiys on maailman parasta.

Jokaiseen päivään mahtuu miljoonia tunteita, niin rakkautta, naurua, kuin huoltakin. Tärkeää on kuitenkin kaiken kiireen ja kaikkien tunteiden keskellä muistaa olla läsnä lapsille, keskittyä ja kuunnella heitä. He eivät välttämättä muista lapsuudestaan kaikkia niitä hetkiä, jotka me vanhemmat ollaan koettu tärkeinä, eikä heille välttämättä jää mieleen miten hieno legotalo rakennettiin silloin yhtenä sunnuntaina huhtikuussa. Mutta he muistavat, että vanhempi on ollut täysillä mukana heidän jutuissaan, ja häneen on voinut luottaa ja tietää että hän rakastaa vaikka mitä ikinä tapahtuisi.

 Mä siirryn nyt äitiysrakkaushuuruista sohvalle olemaan vaimo, ja katsomaan romanttista komediaa jonka Otto auliisti suostui mun kanssa katsomaan. Ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3

Tänään on ollut mun nimipäivästä huolimatta Tiaran päivä. Mä olen haaveillut jo Tiaran vauva-ajoista asti toteuttavani päivän Tiaran ehdoilla, sitten kun hän on tarpeeksi iso ja osaa kertoa mitä haluaa tehdä, mitä syödä ja mitä leikkiä. Päivän kokemuksella voin kertoa, että ensimmäinen kerta ei tosiaankaan jää viimeiseksi, sillä tänään on ollut ihan huippuhauskaa! Jotenkin niin rentoa, ja erilaista. Eniten on ilahduttanut se, miten pienet asiat tekevät lapset iloiseksi, ja miten tavallisia asioita lapsi voi kaikkein eniten toivoa. Mutta mitä tänään sitten oikein tapahtui, kun esikoinen sai päättää kaikesta?

Aamu alkoi Pikkukakkosella, kuten tavallista. Pikkukakkosen, ja sitä katsellen nautitun jugurtti-banaani-karjalanpiirakka -aamiaisen jälkeen luettiin kasa kirjastosta lainattuja kirjoja. Röhnötettiin sohvalla kaikki kolme, Zelda nyt ei hirveästi jaksanut kirjoihin keskittyä, mutta kävi aina välillä osoittamassa sormella kun huomasi tutun kuvan tai sanan. Vesisateinen aamu ei houkutellut esikoistamme ulos, vaan hän halusi vain lukea kirjoja kaikessa rauhassa.

Lounaaksi söimme Tiaran toiveesta pinaattilettuja, joita paistoin ensimmäistä kertaa elämässäni itse, ja jälkkäriksi omenapiirakkaa. Onneksi arvon neitiä eivät mun repaleiset ja hiukan tummahkot letut haitanneet, vaan ne maistuivat molemmille paremmin kuin hyvin.

Lounaan jälkeen oli ehdottomasti Tiaran päivän kohokohta. Pikkusisko meni päiväunille, ja Tiara sai ottaa mun meikkipussin sisällön haltuunsa, ja meikata mut juuri niinkuin itse halusi. Hän ehti juuri kaikessa rauhassa valita mitä laittaa mihinkin, ja toteuttaa upean meikin, ennenkuin pikkusisko heräsi unosiltaan. Luomivärin laiton Tiara aloitti nenän päästä, mutta muuten kaikki tuotteet tuntuivat menevän pelottavan hyvin oikeille paikoilleen. Joku on tainnut vähän katsoa mallia äidin kymmenen minuutin pikalaittautumisista aamuisin.

Päiväunien jälkeen katseltiin vähän lastenohjelmia, Vitaminixia ja Max & Meeriä, ja Tiara sai ottaa kuvia pikkukameralla ihan itse. Hän halusi ottaa yhteiskuvia itsestään ja siskostaan peilin kautta, ja onnistui nappaamaan söpöjä naamakuvia Zeldasta.

Tiaran toiveena oli, että lähdetään yhdessä isiä vastaan, ja niin me sitten tehtiin. Kauhea rankkasade loppui juuri sopivasti, ja me saatiin nauttia hetki kauniista auringonpaisteesta. Tiara sai valita myös tänään sekä omat että siskonsa vaatteet, ja niistä piti tietenkin ottaa kuvat ulkona.

Isinhakureissulla Tiara bongasi Subin, ja perjantaisubit piti sitten tietysti saada. Me napattiin subit kotiin mukaan, ja tultiin kotiin herkuttelemaan rauhassa. Välihuomautuksena, että parasta on ostaa kokonainen subi, syödä vain puolet, ja syödä toinen, vähän jo vetistynyt puoli illalla yksin kaikessa rauhassa lasten mentyä nukkumaan! Ilta kului oikeastaan aika nopeasti sitten, ei me paljoa muuta tehty kuin öllöteltiin sohvalla ja oltiin perhekasa = kun kaikki kiipeää Oton päälle yhtäaikaa ja Otto ähisee, Tiaran mielestä ihan paras juttu.

Iltapala-aika tuli ennen kuin huomasimmekaan, ja pian oli aika lukea Tiaran valitsema Ensimmäistä kertaa -iltasatu, laittaa Isla-leopardi hänen kainaloonsa, ja toivottaa hyvät yöt. Molemmat nukahtivat alta aikayksikön, vissiin rankkaa olla pomona, haha! Tämä päivä oli ihana, ja tällaisia päiviä voisin pitää vaikka kerran kuussa, molemmille tytöille sitten kun Zeldakin oppii ilmaisemaan itseään vielä enemmän.

Oletteko te viettäneet lapsen ehdoilla -päiviä, jolloin kaikki on tehty lapsen mielen mukaan? Me nautitaan huomenna vapaapäivästä, ja suunnataan tapahtumaan jossa on poniajelua, pomppulinnaa ja muuta hauskaa lapsille. Ihanaa viikonloppua kaikille!