Mua jännitti etukäteen hirmuisesti että miten me pärjätään päivä Tukholmassa ilman tuplarattaita, koska Tiara on kuitenkin vielä niin pieni että pitkillä reissuilla on pakko olla rattaat. Kotona ollessa me voidaan mennä lähipuistoon, kauppaan tai vaikka neuvolaan niin että Tiara kävelee itse koko matkan, mutta päivä vieraassa kaupungissa on ihan eri juttu. Me varustauduttiin niillä aiemmin mainitsemillani Polhemilta lainatuilla Stokken Scoot -matkarattailla ja Tula-kantorepulla. Suurimman osan reissusta Tiara istuskeli rattaissa ja Zelda matkasi Tulassa tyytyväisenä, mutta loppupäivästä Zelda ei viihtynyt enää repussa, en tiedä väsyttikö asento vai mikä oli mutta siirrettiin sitten Zelda rattaisiin ja Tiara käveli välillä kiltisti ja välilä vähemmän kiltisti Oton kanssa.

Tytöt jaksoivat hurjan hyvin koko päivän, suurimman osan ajasta Zelda nukkui repussa nätisti ja Tiara ihmetteli menoa ja meininkiä rattaissa. Tipakin nukahti pienille päiväunille onneksi ja sai niistä lisäpuhtia loppupäiväksi kun veto alkoi olla ihan pois. Zelda sai pienet väsynälkäkiukkuraivarit Feet firstissä tuntia ennen lähtöä takaisin laivalle, mutta kiiruhdettiin sitten jo aiemmin päivällä hyväksi havaittuun Gallerianin supermukavaan hoitohuoneeseen  imetyshetkelle neidin kanssa. Samanlaisia hoitohuoneita saisi olla Suomessakin, katossa olleet Muuton myy-valaisimet ja herkän kauniit verhot seinillä saivat aikaan rauhallisen ja kivan fiiliksen, sellaisen joka esimerkiksi Kampin ja Itiksen vastaavista huoneista puuttuu kokonaan.

Alkuperäissuunnitelmiin tuli jonkinverran poikkeuksia kun tämä fiksu äiti unohti kalenterinsa (jonne olin kirjoittanut ylös kaikki paikat joissa halusin käydä ja listan ostoksista joita halusin tehdä) laivan hyttiin, mutta saatiin me monta paikkaa kierrettyä ja tehtyä kivoja ostoksia joita esittelen omassa postauksessaan sitten. Käytiin Gallerianissa, NK:lla, Drottninggatanin kaikissa kaupoissa ja Åhlensilla tietysti myös. Tiara oli innoissaan Gallerianin BR-lelukaupassa, jossa oli jättimäisiä pehmoleluja joiden kanssa sai ottaa kuvia. Samainen BR-lelukauppa oli munkin suosikki ja lapsuuden ihmemaa josta sain aina valita itselleni jonkun ihanan Barbien Ruotsin reissuilla. Tipaa eivät Barbiet vielä kiinnostaneet mutta tämän risteilyn myötä tuli ainakin selväksi mikä Tiaraa kiinnostaa ihan hurjasti : Brion junaradat. Ajateltiinkin mahdollisesti hommata niitä neidille synttärilahjaksi kun Tipa täyttää alle kolmen viikon kuluttua kaksi, hui!

Lasten kanssa shoppailu ulkomailla on uuvuttavaa, mutta ei mahdotonta. Tiaran sai ainakin viihtymään sillä että aina välillä piipahti katsomassa lelukaupan ihmeitä tai Polarn O. Pyretien junaratoja. Välillä käytiin myös tietysti syömässä ja Gallerian -ostoskeskuksessa neiti sai kävellä ja tutkia ihan itse kun siellä oli väljää ja oli helppo seurata kokoajan ettei Tipa häviä ihmisjoukkoon kuten ulkona katujen vilinässä olisi helposti voinut käydä. Tiara onneksi ei ole ainakaan vielä älynnyt että voisi kinuta lelukauppojen aarteita itselleen, hän on ihan tyytyväinen kun saa vain katsella kaikkia jänniä juttuja ja laittaa ne sitten nätisti takaisin hyllyyn.

Mä odotan jo sitä että tytöt kasvavat ja saan näyttää heille kaikki Tukholman ihanat nähtävyydet Skansenista Gröna Lundiin ja Vasa -museosta Kuninkaanlinnaan, mutta oli ihan hauska tehdä täysin tyylipuhdas shoppailureissukin. Laivamatkoilla riitti Tiaralle ihan tarpeeksi tapahtumaa ja aktiviteettia joten en tunne huonoa omatuntoa siitä että Tiaran eka ulkomaanmatka kului kaupoissa kierrellen. Ensi kerralla kun lähdetään yhdessä koko perhe täytyy tehdä niin että yhdistää risteilyyn pari yötä hotellissa niin ehtii saada vähän enemmän irti reissusta.

Muutaman tunnin aikana jotka vietettiin maissa me ehdittiin lähinnä pyöriä aivan ydinkeskustassa T-Centralenin ympäristössä, mutta Tukholma on kyllä niin paljon kaikkea muutakin ihanaa. Kamala ikävä tuli kun katselin näitä kuvia, Tukholma on kaikista vierailemistani kaupungeista Helsingin lisäksi ainoa kaupunki jossa voisin kuvitella asuvani. Siellä on kaikkea ja se on juuri sopivan iso ja juuri sopivan pieni ja kotoisa. Ah Tukholma♥

Viimeinen kuva johdatteleekin jo seuraavaan aiheeseen: niihin ostoksiin, haha! Mä en oo saanut vielä aikaiseksi kuvata kaikkia juttuja joten siksi ostospostaus on antanut ja antaa edelleen odotuttaa itseään vielä hetken. Muutama uusi juttu vilahteli jo laivapostauksessa ja Instagramissa ja lisää on luvassa. Pysykää kuulolla!

Mä kerroin jo aiemmassa postauksessa että olen käynyt kymmeniä kertoja risteilyillä, ja niistä kerroista 99% on ollut TallinkSiljan tai entisen Silja Linen aluksilla. Symphony ja Serenade ovat tulleet tutuiksi ja mua on aina viehättänyt niiden tunnelma, buffet ja varsinkin se promenade. Viikkarin laivoilla olen käynyt ehkä yhden käden sormilla laskettavan määrän.  Promenade tekee laivasta mun makuun paljon selkeämmän, helpomman liikkua ja näyttävämmän. Siellä on kivoja tapahtumia, kauppoja ja se auttaa käsittämään että missäs päin laivaa sitä milloinkin ollaankaan. Tykkään myös siitä että hytin ikkuna on promenadelle päin, muutaman kerran olen ollut merinäköalahytissä mutta kukapa sitä merta tai yön pimeyttä jaksaisi tuijotella ja kauniit saaristomaisematkin katson mieluusti aamiaisella.

Serenade ei pettänyt odotuksia tälläkään kertaa, vaikka olinkin ensimmäistä kertaa äidiksi tulon jälkeen laivalla. Me lähdettiin torstai-iltana ja suunnattiin perjantai-iltana takaisin kohti Helsinkiä. Molempina iltoina laivalla oli rauhallista, örveltäjiä ei näkynyt edes yökerhossa, jossa käytiin Oton kanssa eilen yksillä lasten nukahdettua yöunille ja jäätyä mummunsa hellään huomaan meidän hyttiin. Meidän hytti oli kannella 11 joka oli korkealla, kaukana alempien kansien juhlahumusta ja perhehyttimme sijaitsi käytävällä jolla oli ainoastaan muita perhehyttejä eli emme kärsineet meluhaitoistakaan. Tytöille oli sijattu matkasängyt ihanilla prinsessalakanoilla valmiiksi vaikka emme edes olleet erikseen sänkyjä pyytäneet, tämä oli mukava ylläri!

Laivalla oli hurjasti lapsiperheitä liikenteessä ja lapsille oli kaikkea mukavaa tapahtumaa lasten leikkipaikan eli Silja Landin lisäksi. Tiaran lempparijutuksi osoittautui Muumi Disko jonne hänen oli ihan pakko päästä joraamaan molempina iltoina Muumipeikon ja Pikkumyyn kanssa. Oli kyllä ihana katsoa kun toinen niin nautti ja hienosti osasi tehdä liikkeitä mukana niin suomen kuin ruotsinkielistenkin pää-olkapää-peppubiisien tahtiin. Tipa tuntui niin isolta ja reippaalta kun hän juoksi innoissaan toisten lasten joukkoon tanssimaan ihan yksin mutta silti niiin pikkuiselta toisten rinnalla kun oli päätä lyhyempi muita muksuja.

Hienosti Tiara kuitenkin tanssi muiden mukana, ja äiti ylpeänä nieleskeli kyyneleitä! Tipa olisi halunnut jäädä vielä tanssimaan diskon loputtua molempina iltoina ja kun kerrottiin hänelle mun äidin kanssa että lasten disko loppui ja nyt alkaa aikuisten disko niin Tiara totesi todella loukkaantuneella äänellä että ”Epäreilua!”. Ihana rakas, en edes tiennyt että Tiara on kuullut kyseisen sanan joskus, saati sitten että osaisi käyttää sitä tismalleen oikeassa asiayhteydessä!

Me syötiin buffetissa molempina aamuina ja iltoina masut superhypertäyteen hyvää ruokaa niin että oltiin aivan ähkyssä kaikki! Laivabuffetit on kyllä ihan mun lemppareita, ruokaa löytyy joka lähtöön ja kalapöytä on mun suosikki. Hyvää ruokaa hyvään hintaan ja kaikille löytyy jotain mistä tykkää (mä tykkäsin kaikesta). Lapsillekin löytyi paljon kaikkea, vaikka nyt tuli kyllä Tiaralla vuoden nakki- ja ranskalaiskiintiö täyteen. Mä oon yleensä aika tarkka siitä mitä lapset syö ja esimerkiksi nakkeja mä vältän viimeiseen asti. Meillä ei kotona ole niitä ollut kuin kerran tai kaksi niin ne olivat nyt sitten eksoottinen herkku jota oli saatava molempina iltoina. En kuitenkaan viitsinyt nipottaa, laivalla saa ja pitää herkutella. Kaikenkaikkiaan ihan huippukivat laivamatkat, ei olisi voinut sujua paremmin! Zeldalla oli myös ihan loistava ajoitus, neiti nukahti aina juuri kun astuttiin buffetin ovista sisään niin että äiti ja isi saivat syödä rauhassa ja hakea monen monta kertaa ruokaa lisää ennen kuin hän sitten jälkkärin kohdalla alkoi availemaan aina silmiään.

Ihana olla kotona, vaikka oli siellä laivalla kyllä niin mukavaa että lähtisin koska tahansa uudelleenkin! Seuraavassa postauksessa luvassa vähän Tukholma-fiiliksiä ja superhyperpaljon lisää kuvia, me nimittäin räpsittiin ihan hulluna koko reissun ajan. Ihanaa päivää kaikille♥

Multa toivottiin postausta siitä miten tiukasti suhtaudumme erilaisiin hääperinteisiin ja etikettisääntöihin omissa häissämme ja mielestäni aihe oli todella hyvä! Eli luvassa siis perinteiden ruotimista. Taisin hääblogini ensimmäisessä postauksessa todetakin että meidän häistä ei ehkä ole tulossa ne maailman perinteisimmät ja eiköhän se ole tullut jo tässä selväksikin että tarkoituksena on järjestää tasan ja tismalleen meidän näköisemme häät. Keräsin kuitenkin muutamia mieleeni juolahtaneita tuttuja hääperinteitä ja etikettisääntöjä häitä koskien ja päätin kirjoittaa omat mielipiteemme niistä!

Morsiuskimpun ja sukkanauhan heitto

Nämä me halutaan molemmat ehdottomasti. Mun mielestä hääkimpun ja sukkanauhan heitossa ei ole mitään pakotettua perinnettä, se on vain hauska leikkimielinen osa häitä jota ei haluta jättää poiskaan. Mä en myöskään aio erikseen ostaa mitään heittokimppua, vaan heitän sen ihan oman kimppuni. Vaikka olisikin ihana säilyttää hääkimppu vaikka taulun muodossa niin se ei kyllä sovellu meidän sisustukseen ja mä en tykkää säilyttää turhaa krääsää. Eli ihan hyvillä mielin viskaan kimpun menemään!

Morsiamen / Sulhasen / Anopin ryöstö

Ei tykätä, eikä tule meidän häihin! Mä en ole ollut kuin muutamissa häissä ja jotenkin tämä ryöstöhomma ei yhtään avaudu mulle ja onneksi Otto on samaa mieltä. Eli tämä ohjelmanumero ainakin jää pois meidän häistä.

Häävalssi

Me ei tanssita häävalssia, vaan häätanssi. Ihan rehellisesti sanoen, moniko teistä voi kuvitella mut ja Oton valssaamassa? Mä en ainakaan. Se olisi jotenkin teennäistä ja pakotettua meiltä, ja mieluummin tanssitaan jotain tunteikasta ja omannäköistä, jota ei tarvitse jännittää tai harjoitella etukäteen. Meillä on aivan ihana meidän biisikin jo valittuna johon tanssitaan ja en malttaisi odottaa tuota ihanaa hetkeä kun saan tanssia Oton kanssa sen tahtiin!

Hääkakun leikkaus ja jalan polkeminen

Tämä perinne on mun mielestä tosi hauska, vaikkakin meillä ehkä vähän turha. Ollaan jo niin rooleihimme kangistuneita tutuksi käyneessä perhe-elämässä että yksi jalanpolkaisu tuskin sitä muuttaisi miten meillä kotona määräysvalta jakautuu. Ja en myöskään ehkä halua uhrata tulevia mielettömiä hääkenkiäni siinä pelossa että Otto onnistuisi polkaisemaan ensiksi, hahah!

Vieraiden pukeutuminen

Vieraiden pukeutumisesta olen kuullut vaikka ja millaisia etikettisääntöjä, kuten että ei saa pukeutua näyttävämmin kuin morsian, ei saa pukeutua punaiseen tai ei saa pukeutua valkoiseen/vaaleaan. Ainoa joka näistä mulle merkitsee on se että ei saa pukeutua valkoiseen/vaaleaan. Sitä mä pitäisin epäkohteliaana mua kohtaan. Mun mielestä punainen on väri muiden joukossa ja siihen saa ehdottomasti pukeutua myös mun häissäni.

Tuo näyttävyyssääntö – jos joku ihan oikeasti onnistuu olemaan morsianta näyttävämpi hänen omana hääpäivänään niin silloin on kyllä kyse joko aivan järkyttävän suuresta ylilyönnistä vieraan puolelta tai sitten morsiamen haluttomuudesta olla itse kovin näyttävä omana hääpäivänään. Kummankaan en usko omissa häissäni toteutuvan. Mun mielestä on enemmänkin toivottavaa kuin paheksuttavaa että vieraat pukeutuvat näyttävästi, en ollenkaan pelkää sitä että joku veisi multa huomiota.

Jotain uutta jotain vanhaa jotain sinistä jotain lainattua

Mun mielestä tämä on ihana ja suloinen hääperinne jota haluan ehdottomasti noudattaa! Jotain sinistä mulla onkin jo Juhlacenteristä saadun sinisen I do -kenkätarran muodossa, mutta nuo muut vielä puuttuvat. Saa nähdä mitä me keksitään mulle, pari ihanaa juttua on jo mielessä mutta niistä kerron lisää myöhemmin.

Morsiamen ja sulhasen nukkuminen erillään ennen häitä

Tämä ei mun mielestäni ole meille relevantti perinne, me ollaan kuitenkin hääpäivästä seuraavana päivänä eletty yhteistä elämää jo tasan kolme vuotta ja ollaan kahden lapsen vanhempiakin. En usko sen tuovan huonoa onnea tai mitenkään muutenkaan vaikuttavan mihinkään että nukutaan yhdessä häitä edeltävä yö. Päinvastoin uskon sen olevan vaan tosi hyvä juttu, koska en osaa nukkua ilman Ottoa ja varmaan pökertyisin jännityksestä enkä ollenkaan saisi nukuttua jos en saisi nukkua oman murusen vieressä ennen suurta päivää.

Sulhanen ei saa nähdä morsiuspukua

Tällä säännöllä ei ollut mulle mitään väliä, mutta Otto osoittautuikin tässä mua perinteikkäämmäksi yllättäen. Otto ei siis halua nähdä morsiuspukua ennen kuin vasta hääpäivänä, vaikka me kyllä joudutaan käymään potrettikuvauksessa juuri ennen häitä koska talvella luonnonvalo loppuu niin aikaisin. Eli jokatapauksessa Otto näkee puvun ennen alttaria, mutta luultavasti ei ennen hääpäivää jos vain kykenen salaamaan sen sinne asti (toistaiseksi mulla ei itsellänikään ole puvusta mitään hajua joten hyvin pysyy salassa ainakin vielä).

Mulla ei tullut nyt enempää mieleen näitä juttuja, mutta kysykää vain jos teillä tulee niin voin kertoa meidän kantamme asiaan! Millaisia hääperinteitä teillä oli omissa häissänne? Mitä ette ehdottomasti haluaisi noudattaa?

Mä nyt sitten päätin aloittaa blogihistoriani ensimmäisen viikottaisen postausperinteen, eli Instaweekin tekemisen. Tapa on varmasti monista blogeista kaikille jo tuttu ja mun mielestä mukava ja hauska tapa kartoittaa kuluneen viikon meininkejä. Jatkossa pyrin tekemään Instaweek-postauksen aina sunnuntaisin, näitä on sitten hauska myöhemmin katsella itsekin kun täältä näkee hauskasti aina kunkin viikon tapahtumia. Koska mun blogi on muuten aika tekstirikas niin mä aion pitää nämä Instaweek-postaukset suhteellisen tekstittöminä, vähän kuin vastapainona yleensä tarjoilemalleni tekstitulvalle. Toivottavasti tykkäätte!

Mikä on viikon lempparikuva? Mulla on ehdottomasti toi missä Zelda pitää nukkuessaan pikkuruisista varpaistaan kiinni, maailman paras nukkuma-asento! Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille♥

”Pelataan lomppeliä!” kuului polvenkorkuisen tytön huuto sohvalta jättimäisen Nasun alta. ”Tyttö lyö. Uudestaan, palloa!”

Tytön isän silmäkulmassa näkyi pienen pieni kyynelen pilkahdus, joka tosin hävisi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, kun isä nappasi tyttärensä syliinsä pelaaman tämän toivomaa golf-peliä.

23 vuotta, 11 pelikonsolia ja satoja, ellei tuhansia, pelejä myöhemmin, olen vihdoin onnistunut siinä mistä jokainen pelaaja haaveilee. Olen kasvattunut itselleni minikokoisen co-op partnerin. Ei varmaan jäänyt epäselväksi että Iina viettää vapaapäivää, kun mammablogissa puhutaan videopeleistä. Tämä siksi että a) menin taas lupaamaan kirjoittavani postauksen, ja 2) tahtoisin kertoa vähän siitä että miksi haluan opettaa meidän tytöille pelaamisen jalon taidon.

Oli kesä, joko vuonna -95 tai -96, ja asuimme ensimäisessä kerrostaloasunnossamme Kauniaisten keskustassa perheeni kanssa. Ellei muistini täysin petä olimme veljeni kanssa pihalla leikkimässä kun vanhempamme huusivat meidät parvekkeelta sisälle syömään. Mikään pienessä päässäni tosin ei olisi koskaan voinut valmistaa minua siihen mitä seuraavaksi tapahtuisi. Olohuoneen lattialla odotti isohko lahjapaperiin kääritty laatikko jonka päällä komeili kortti jossa toivotettiin hyvää syntymäpäivää, minulle. Revin laatikon auki yhtä nopeasti kuin rasvattu helmikana rullaportaissa, uutta legosettiä toivoen, mutta sisältä paljastuikin ensimmäinen ikioma konsolini, tuo tänäkin päivänä toimintakunnossa oleva vaatehuoneessa lepäävä pieni ihmeeni, Nintendo 64. Elämäni suunta oli sinetöity.

Olen viettänyt pelien parissa enemmän aikaa kuin monet ihmiset koulussa. Pelaamisen ansiosta sain ensimmäisestä englannin kielen kokeesta 9½ avaamatta oppikirjaa kertaakaan, ja tämä siis lukion ensimmäisenä vuonna. Olen upottanut peleihin enemmän rahaa kuin tienasin ennen vuodessa, pelkästään tähän pahamaineiseen World of Warcraftiin olen vuosien saatossa upottanut yli 1500 euroa. Minulla on keskivertoihmistä parempi koordinaatiokyky, sekä vahvemmat peukalot. Olen kokenut monet naurut, itkut ja raivarit niin yksin kuin ystävieni kanssa, puhumattakaan siitä kuinka moneen ihmiseen olen pienenä tutustunut repliikillä ”hei mä sain ton uuden *sen hetken uusin peli tähän* tuutko meille pelaamaan?” Hetkeäkään en kadu, ja jos minä jostain tässä elämässä olen varma, niin se on se, että haluan tarjota omille lapsilleni mahdollisuuden päästä kokemaan tämä uskomaton maailma, jossa kirjaimellisesti vain mielikuvitus on rajana.

Ne jotka sattuivat katsomaan videon jossa kerroin Zeldan nimestä, muistavat ehkä minun ohimennen maininneen lapsuuteni. Olin pahasti koulukiusattu läpi ala-asteen. Ja en nyt puhu sellaisesta ”yhyy mua haukutaan eikä oteta leikkeihin mukaan”-kiusaamisesta. Minut pakotettiin hieromaan nokkosia itseeni, ostamaan muille karkkia omasta viikkorahastani sekä juoksemaan pallon perässä joka kerta toisensa jälkeen potkittiin ruusunmarjapensaaseen. Minun päälleni on kaadettu parimetrinen kaappi täynnä lasiesineitä, minua on kuristettu puutyöluokan pimeimmissä nurkissa sekä heitelty pää edeltä tiiliseinään.

Muistan edelleen kuin eilisen kun minua ensimmäistä kertaa pyydettiin mukaan potkimaan palloa, ja hetken verran ehdin jo toivoa tilanteen muuttuneen. Poljettuani kilometrin verran hiekkakentälle, ja iskettyäni pyöräni lukkoon, huomasin ettei kentällä ollutkaan ketään. Huhuilin hetken, turhaan, ja totesin surullisena reissun olleen turha. Olin jo palaamassa pyörälleni, kun niskaani yhtäkkiä napsahti jotain kovaa, ja helvetinmoisella vauhdilla. Muutama kiusaajani oli saanut nerokkaan idean huijata minut paikalle jotta voisivat hyökätä kimppuuni ritsoilla, ampuen sekä kiviä että kastanjoita. Lopputilanteesta en paljoa muista. Muuta kuin sen että havahduttuani ainoan todellisen ystäväni luota itkemästä, kroppa täynnä mustelmia, ainoa ajatus päässäni oli että miten peitän tämän vanhemmiltani, kiusaajieni koston pelossa. Helvetin jepa tilanne siis.

Joku saattaa tässä vaiheessa kysyä että miten tämä asia liittyy mitenkään mihinkään? Tosiasia on se, että ilman pelejä en varmaan olisi kestänyt. Pelit antoivat minulle mahdollisuuden olla jotain suurta, mahdollisuuden unohtaa maailman jossa minulla oli paha olla, mahdollisuuden, vaikka vain hetkeksi kerrallaan, unohtaa kaiken. Sain olla kuka halusin, sain tehdä mitä halusin, sain pelastaa maailman, sain tuhota pahat voimat ja mikä parasta, sain olla jotain muuta kuin minä itse.

Ylä-asteella kiusaaminen yhtäkkiä loppui. Kiusaajani levisivät eri kouluihin, eikä pari jäljelle jäänyttä enää edeltävän kesän kasvuspurttini jälkeen uskaltaneet minulle mitään tehdä. Mutta epävarmuus säilyi. Piilottelin pitkän tukan ja paksujen huppareiden alla. Vihasin kaikkea itsessäni. Luomiani, korviani, nimeäni, itseäni. Kaikkea. Mutta pelit säilyivät. Löydettyäni nettipelit aloin vihdoinkin oppimaan sosiaalisen kanssakäymisen tärkeyden. Aloin oppimaan itsevarmaksi. En ehkä ollut hyvä koulussa, en ollut hyvän näköinen, enkä todellakaan edes kovin hauska. Mutta perkele, olin hyvä tappamaan lohikäärmeitä.

Seuraavaan muutaman vuoedn aikana tapahtui paljon. Todella paljon. Äitini kuoleman ja muutaman, sekä henkisesti että fyysisesti tuhoisan parisuhteen jälkeen löysin itseni yksin, täysin rappiolla ja työttömänä, yksiöstä Keravalla. Ruokavalioni koostui, energiajuomista, kokiksesta, oluesta ja pakastepizzoista. Nukkumaan menin aamulla kun muut lähtivät töihin, ja heräsin vasta myöhään iltapäivällä, niin ettei viikonloppuisin enää ehtinyt muuhun kauppaan kuin Alepaan. En nähnyt ketään muutenvaan. Arkisin laitoin epätoivoisena työhakemuksia, ja viikonloput menivät täysin poikkeuksetta baareissa. Edelleen ainoa tuttu ja turvallinen lohdun lähde oli pelit. Monta yötä sinnittelin, väsyneet silmät 20″ ruutuun liimautuneina, kuin peläten että jos ne hetkeksi edes katsoisivat muualle niin kaikki olisi ohi.

Ja tässä minä nyt olen. 23-vuotiaana, kahden tytön isänä ja maailman kauneimman naisen tulevana aviomiehenä, ystäväni joka pysyi rinnallani kaikki nämä vuodet yhtenä bestmaneistani ja pelit edelleen, jokseenkin pienempänä osana normaalia, tasapainoista ja ennen kaikkea onnellista elämääni.

Ensimmäisen yhteisen konsolimme, Nintendo Wii:n, me ostimme Iinan kanssa noin vuosi sitten, ja tuolla se edelleen kököttää, odottamassa että Tiara ja Zelda siitä joskus, toivottavasti, innostuisi. Tämä on se, sanotaanko varasuunnitelma jonka minä haluan lapsilleni tarjota. Haluan opettaa tytöt pelaamaan. Haluan että vaikka kuinka olisi huono päivä, oli se sitten sen takia että lempinallelta irtosi molemmat jalat tai sen takia että kauan odotettu työhaastattelu ei olisikaan mennyt ihan nappiin, voi aina palata kotiin hyvillä mielin pelastamaan prinsessaa tai katsomaan että kumpi pääsee aavikkorallissa ensimmäisenä maaliin, isä vai tytär.