Te valitsitte parisuhdepostauksen ensimmäisenä toteutettavaksi teemapostaukseksi ja mä olin oikeastaan siitä iloinen vaikka kirjoistakin haluan toki kirjoittaa. Mulla on kuitenkin pyörinyt viime aikoina tää aihe mielessä jonkinverran kun tuntuu että joka perhelehdessä ja -nettisivulla toitotetaan ”toisen lapsen kriisistä” ja siitä miten parisuhde menee viimeistään toisen lapsen myötä pilalle tai vähintäänkin muuttuu järkyttäväksi ongelmavyyhdiksi. Mä en yhtään ihmettele sitä miksi näin kirjoitetaan, sillä toinen lapsi on iso muutos elämään vaikkei välttämättä uskoisi.
Usein ajatellaan että se on vain se ensimmäinen lapsi joka muuttaa kaiken, mutta loppujenlopuksi yhden lapsen vanhemmilla on kuitenkin rutkasti aikaa toisilleen – ainakin meillä oli. Yhden lapsen kanssa kaiken lapsen nukkuma-ajan voi viettää haluamallaan tavalla kun taas vauvan ja taaperon vanhempana ainakin näin ensimmäisinä kuukausina lähestulkoon aina on jompikumpi hereillä (tai sitten kello on niin paljon että pitäisi itsekin nukkua) ja mukuloiden yhteiset päiväunet ovat harvinaista luksusta.
Aluksihan toki vastasyntynyt nukkuu 24/7 ja se luo ehkä hieman petollisen illuusion siitä että kaikki on kuin ennen. ”Vauvahan vain nukkuu!” Silloin alussa me saatiinkin kunnon läheisyystankkausta kun Otto piti heti useamman viikon isyyslomaa ja vietettiin ne viikot tosi perheen kesken. Zelda nukkui ruokataukoja lukuunottamatta kokoajan joten meille jäi runsaasti kahdenkeskistä aikaa. Se oli ihanaa aikaa ja varmasti yksi suurimpia tekijöitä sille että ollaan vältytty suuremmilta parisuhdekriiseiltä. Kumpikaan ei väsähtänyt uudenlaisessa arjessa kun saatiin heti aluksi opetella rauhassa kuukauden verran yhteiseloa neljästään ja Zelda kotiutui osaksi meidän perhettä vaikka paljon nukkuikin.
Sittemmin yhteisen ajan puute on vaivannut meitäkin, Zeldan syntymän kanssa samaan syssyyn sattuivat vielä hääjärjestelyiden alkaminen ja mun blogiharrastuksen muutos harrastuksesta osa-aika duuniksi ja ne ovat todella syöneet niitä yhteisiä tunteja. Kuitenkin, koen että kaikki on mennyt paremmin kuin odotin ja olemme saaneet sitä yhteistäkin aikaa enemmän kuin uskalsin toivoa. Me saadaan olla onnellisia siitä että meille on siunaantunut perustyytyväiset, terveet tyttäret jotka tykkäävät nukkua öisin. Vaikka päivisin tytöt eivät useinkaan nuku yhtäaikaa, iltaisin ja öisin me ollaan saatu aina niitä rauhallisia kahdenkeskisiä hetkiä kun ollaan vähän nipistetty omista yöunista, mikä näkyy pienten silmäpussien radikaalina eskaloitumisena koko naaman roikkumiseksi.
Sen lisäksi että yöllä ollaan nautittu toistemme seurasta, me ollaan opeteltu iloitsemaan niistä pienistäkin kahdenkeskisistä hetkistä. Muistan kun oltiin alkukesästä kaupassa ja molemmat neidit sattuivat nukahtamaan alun jälkeen ensimmäistä kertaa yhtäaikaa rattaisiin. Se tunne kun sai käydä kaupassa ja liihotella kahdestaan valitsemassa herkkuja oli jotain sanoinkuvailemattoman ihanaa! Sittemmin ne kerrat ovat jo lisääntyneet ja usein tulee lähdettyä yhdessä kävelylle juuri Tiaran päiväuniaikaan kun tietää että Zeldakin nukahtaa takuuvarmasti kun vaunut ovat liikkeellä ja saadan näinollen pari tuntia kahdenkeskistä jutteluaikaa ja vielä ulkoilut kaupanpäällisiksi.
Pienten yhteisten hetkien lisäksi me ollaan yritetty ajatella toisiamme ja välillä muistaa pienillä ylläreillä, tuomalla kaupasta toisen lempiherkkua yllätykseksi, viemällä lapsia ulos että toinen saa hetken ihan omaa aikaa tai hieromalla illalla hartioita. Lisäksi meillä on myös sallittua sanoa jos väsyttää ja ei jaksa, silloin toinen voi leikkiä lasten kanssa ja toinen saa nukkua tai tehdä mitä ikinä haluaakaan. Tästä ehkä johtuukin että meillä ei usein kuule noita sanoja ettei jaksa, kun tietää että jos sellainen tilanne oikeasti tulee niin sitten saa ihan rauhassa hetken itselleen.
Kahden lapsen kanssa se on entistä tärkeämpää että molemmat vanhemmat osallistuvat niin lasten- kuin kodinhoitoonkin yhtälailla. Kun kumpikin hoitaa oman osansa on suurempi mahdollisuus ehtiä joskus tekemään jotain myös yhdessä ja kaikki sujuu sutjakammin. Meidän ei onneksi koskaan ole tarvinnut tästä asiasta edes käydä keskustelua, molemmille kun on alusta asti ollut selvää että perhe on perustettu yhdessä ja yhdessä kaikki myös tehdään. Vessanpesu ja imurointi kuuluvat mun suosikkeihin, Otto taas tykkää siivota keittiötä. Molemmat tykkäävät laittaa ruokaa, mutta arkisin ruoka odottaa valmiina kun Otto tulee töistä. Se on mun mielestä mukava tapa toivottaa tervetulleeksi puoliso töistä kotiin ja jutella yhteisellä aterialla päivän jutuista.
En voi myöskään tarpeeksi korostaa sitä miten ihana isä Otto on! Otto jaksaa aina leikkiä lasten kanssa, jutella ja hassutella, lohduttaa, vaihtaa vaippaa, käyttää potalla ja antaa iltapalaa. En olisi kyllä koskaan voinut kuvitella että joku voi olla noin ihana, huolehtiva ja rakastava isä! Tiara on ihan isin tyttö ja Zeldakin varmaan kunhan kasvaaa vähän isommaksi ja on vähemmän ihastunut tisseihin. Imetys asettaa tietysti omat rajoitteensa sille mitä isä voi vauvan kanssa ensi kuukausina tehdä, mikä on vähän harmillista. Mutta mitä isommaksi Zeldakin kasvaa sitä suuremmaksi Oton rooli tulee ja kunhan kiinteät parin kuukauden päästä astuvat kuvioihin saa Otto tarttua lusikan varteen ja syöttää Zeldaa.
Meillä on käytössä edelleen sama juttu kuin Tiaran pikkuvauva-aikana, eli molemmat saavat nukkua viikonloppuisin pitkään, toinen lauantaiaamuna ja toinen sunnuntaiaamuna. Kun molemmat tietävät että saavat sen oman ihanan rauhallisen aamun niin viikotkin jaksaa heräillä paremmin. Vaikka lasten myötä kyllä se taito nukkua pitkään on vähentynyt, ennen sitä saattoi nukkua 12-14 asti ilman mitään ongelmia ja nykyisin herätään molemmat yleensä viimeistään kymmeneltä vaikka kukaan ei herättäisi.
Vaikka meillä on ihanat, helpot ja tyytyväiset lapset niin kyllä meitä silti joskus väsyttää. Silloin saattaa olla hermo kireällä, varsinkin jos väsymyksen yhdistää stressiin tekemättömistä asioista. Mutta väsymyksen aiheuttamat pikku kinastelut on syytä jättää ihan omaan arvoonsa, kun tietää että ne tosiaan johtuvat vain väsymyksestä.Toisen lapsen myötä nämä väsymyskinastelut ovat tulleet ehkä yleisemmiksi, mutta en kyllä voi sanoa että me edelleenkään riideltäisiin tai edes kinasteltaisiin usein. Ja vaikka yhteistä aikaa on tällä hetkellä vähemmän ja stressiä enemmän, en silti hetkeäkään ole ajatellut että pieni ikäero muksuilla olisi huono juttu. Tiarasta ja Zeldasta on jo nyt niin paljon iloa toisilleen että voin vain kuvitella miten mahtavat leikkikaverit tytöistä tulee. Ja sitten me otetaan Oton kanssa kaikki irti siitä ilosta, hah!
Musta tuntuu että meillä menee paremmin kuin koskaan ennen, vaikka aina on hyvin mennytkin. Meillä on toisemme ja kaksi ihanaa pientä tyttöä jotka kasvavat ja kehittyvät kokoajan ja joista me ollaan maailman ylpeimpiä. Alussa totesin että en ihmettele miksi toisen lapsen kriisistä usein puhutaan, sillä näin suuressa muutoksessa varmasti piilee ainekset pahemmankin luokan taisteluihin vanhempien välillä. Mutta kun muistaa arvostaa toista siitä mitä hän tekee perheen hyväksi, osoittaa rakkautta ja miettiä vähän miten asiat ilmaisee niin sillä pääsee jo pitkälle.
Ällösöpöilmoituksena tähän loppuun vielä että enää 186 päivää siihen että me sanomme toisillemme tahdon ja mä en millään malta odottaa♥
Miten teillä on vaikuttanut toinen lapsi parisuhteeseen vai onko mitenkään? Kuinka paljon vietätte yhteistä aikaa ilman lapsia?
”Vautsi kuvaaksä mua!” 
”Mikä toi musta pelottava mötikkä äidin nassun edessä on?” 
