Sain pari viikkoa sitten yhteistyötarjouksen uuden puhelimen tiimoilta. Puhelin oli nimeltään Honor 6, malli josta en ollut koskaan aiemmin kuullut. Ensin epäröin vähän, olenhan käyttänyt Galaxy-malleja siitä asti kun ne ensimmäistä kertaa tulivat markkinoille vuonna 2010. Tutustuin kuitenkin tarkemmin puhelimeen, hyväksytin speksit meidän perheen tietotekniikkagurulla, ja tykästyin heti Honorin ulkomuotoon.

Se on virtaviivainen, yksinkertainen ja tyylikäs. Suurimmalla osalla on käytössään joko iPhone tai jokin Samsungin Galaxy-malleista, niin mullakin tähän asti. Honor tuo kuitenkin markkinoille jotain uutta ja erilaista, mutta silti täysin kilpailukykyistä näiden suurten valmistajien mallien kanssa, ja vielä puolet edullisempaan hintaan.

Meidän perheen älypuhelimissa on tähän asti ärsyttänyt surkea akkukesto, olipa kyseessä sitten Galaxy tai iPhone, puhelin on saanut olla piuhan nokassa jatkuvasti. Viikon käytössä ollut Honor kestää mun tehokäyttöä melkein kaksi vuorokautta, siis netin selausta, kuvausta, sähköposteja, facebookia ja spotifyn luukutusta. Se on huima parannus siihen, että akku tyhjeni ennen parissa tunnissa samanlaisella käytöllä. Honor muistuttaa jos taustalla on käynnissä paljon akkua käyttäviä sovelluksia, ja jos akku meinaa loppua kriittisellä hetkellä, voi laittaa päälle ultra-akunsäästön, jolloin käytössä ovat vain puhelut ja tekstiviestit.

Mulle puhelin on tärkeä, se  on mun kalenteri, reissukamera ja yhteys tärkeimpiin tyyppeihin. Hoidan puhelimella sekä työasioita, että henkilökohtaisia asioita, ja se ei voi olla huono. Honor toimii nopeasti ja sulavasti, eikä töki ollenkaan. Mua ilahduttaa myös sen laadukas 13megapikselin takakamera, sekä 5megapikselin etukamera jolla selfiet ovat huomattavasti vähemmän mössöisiä kuin vanhalla luurillani. Honorissa on muuten instagramin tehokäyttäjiä ilahduttava panoraamaselfien mahdollisuus, jota en tosin vielä ole uskaltautunut testaamaan.

Honorin ideologian mukaan se on puhelin kaikille, jotka uskaltavat poiketa valtavirrasta ja olla uniikkeja. Ihmisille, joille tärkeintä ei ole kuulua joukkoon, vaan olla sellaisia kuin he itse haluavat, ja jotka haluavat puhelimen kuvastavan omaa persoonaansa, toimivan sen jatkeena. Musta on ihanaa saada olla ensimmäisten joukossa, jotka lokakuun lopussa Euroopan markkinoille tullutta Honoria pääsevät kokeilemaan, ja tekemään sitä tunnetuksi. Käykää ihmeessä kurkkimassa Honorin nettisivuilta lisäinfoa, sieltä löytyy nekin tiedot jotka tarvitsin että sain Oton suosittelemaan tätä puhelinta mulle, haha!

Yhteistyössä Honor 6.

Nyt myös yhdellä teistä on mahdollisuus saada Honor 6 itselleen, sillä mä sain kunnian järjestää kilpailun jossa voi voittaa puhelimen! Kilpailun säännöt ovat yksinkertaiset:

1.  Kerro miksi juuri sinä haluaisit voittaa Honor 6 -puhelimen.
2.  Keksi itsellesi nimimerkki, ja jätä sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään
3.  Kilpailuaikaa on 30.11.2014 klo 23.59 asti.

Onnea kilpailuun kaikille!

Keväällä meidän suunnitelmissa siintää tyttöjen päivähoidon aloitus. Tarkoituksena on että he käyvät hoidossa parina päivänä viikossa, jotta mä ehdin niinä päivinä keskittyä työntekoon, ja jotta mulla jäisi joskus tunti tai kaksi iltaisin omaa aikaakin, eikä vain äitiaikaa tai työaikaa. Hoidon aloitukseen on vielä muutama kuukausi aikaa, ja kirjoitan sen aiheuttamista mietteistä, kysymyksistä ja valmisteluista sitten enemmän, kun se on ajankohtaista. Tänään ajattelin keskittyä nimittäin siihen, millaista mulla itselläni oli päivähoidossa!

Mä aloitin päivähoidon reilu 1-vuotiaana. Ihan vauva olin vielä, vaikkakin kova puhumaan. Ensimmäisestä päiväkodistani en muista mitään, mutta äiti on kertonut paljon. Mulla oli kaveripoika, joka oli mua vähän vanhempi, ja joka hoiti mua kokoajan päiväkodissa. Harmittaa kun en muista tätä poikaa ollenkaan, hän oli varmaan ihana! Seuraavasta hoitopaikasta jonne siirryin kun muutettiin, mulla on jo muistoja, paljonkin.

Muistan kuinka mulla oli vuotta vanhempi paras ystävä nimeltä Iina, ja mun mielestä oli maailman hienointa että meillä oli sama nimi, koska en pienenä tuntenut ketään muuta Iinaa. Muistan myös kun yhdellä pojalla oli synttärit, olin itse ehkä kolmen tai neljän vanha, ja hän sai päättää mitä koko ryhmä syö jälkkäriksi. Synttärit taisivat olla pääsiäisen korvalla, sillä poika päätti että mämmiähän sitä, ja mämmiä sitten minäkin jouduin lapioimaan naamariin. Ikuiset traumat, en ole mämmiä syönyt sitten kevään 1995!

Meidän päiväkodissa oli iso piha, tai ainakin kolmevuotiaana se tuntui isolta. Ehkä jos nyt kävisin sitä katsomassa, se olisi paljon pienempi. Niinhän siinä aina käy, että lapsuuden isot jutut ovat aikuisena niin paljon pienempiä. Mä viihdyin tosi hyvin hoidossa ainakin omien muistikuvieni mukaan ja mulla oli kavereitakin. Yksi hoitaja tarhassa oli josta en niin kovin tykännyt, hän oli sellainen aika tiukka ja vähän iäkkäämpi täti jo, pelkäsin häntä vähän. Pelko on sellainen tunne jota en halua omien lasteni joutuvan ikinä kokemaan hoitoon mennessä, toivon että he voivat luottaa jokaiseen aikuiseen. Toisaalta sitten taas näin aikuisena en osaa enää suhteuttaa, että kuinka realistista mun pelkoni on silloin ollut. Olenko pelännyt huutamista vai jotain muuta pelottavaa?

Viimeinen päiväkoti jossa olin, oli Ruoholahdessa, missä me asuttiin kuusi vuotta. Siellä päiväkodissa kävin sitten myös eskarin. Vikasta päiväkodista mulla on parhaat muistot, koska tietenkin muistan sieltä eniten kun olen ollut vanhempi. Vikasta päiväkodista mulla on edelleen kolme ystävää joiden kanssa pidetään yhtä, ja joiden äitien kanssa mun äitini ystävystyi mun tarha-aikoina, ja he ovat myös edelleen ystäviä.

Vikassa päiväkodissa meillä oli aina smurffidiscoja isossa salissa. Valot sammutettiin ja smurffit pauhasivat, se oli ihan parasta! Joskus myös sulkeuduttiin neljästään kavereideni kanssa johonkin pikkuhuoneeseen, hoitajien luvalla, kuuntelemaan Smurffeja ja tanssimaan. Päiväkodissa oli sellaista vihreää muovailuvahaa, josta rakennettiin aina Mato Matalan kaupunki, ja paljon matoja. Ei jaksettu muovailla mielikuvituksellisia hahmoja, madot olivat paljon kivempia. Mutta kaupungit, ne olivat näyttäviä!

Oli tarhassa muitakin hauskoja leluja, ja joskus sai ottaa omiakin leluja mukaan. Kotileikkiä leikittiin paljon, ja barbieleikkejä, ja parasta oli kiipeillä puolapuilla ja riehua isossa salissa. Meidän tarhassa oli myös mörrikoulu, lähdettiin aina joskus metsäretkille Lauttasaareen koko päiväkodin kanssa, ja niillä retkillä oli aina huisin hauskaa! Kerran meillä taisi olla myös yötarhaa, silloinkin mentiin metsään, ja paistettiin makkaraa ja ”mörri” tuli jakamaan meille herkkuja, eli rusinoita ja pähkinöitä. Tarhassa oli hauskaa olla yötä, nukuttiin makuupusseissa ja kikateltiin.

Muistan kuinka eskarihuoneen kaapissa oli hoitajien sokeripalakuppi kahvia varten. Käytiin aina sieltä syömässä sokeripaloja sellaisenaan, kun hoitajien silmä vältti. Kauheita ipanoita kyllä oltiin! Mulla on jäänyt niin hassuja juttuja mieleen päiväkodista, muistan aina kuinka yhdellä, mun lempparihoitajalla, oli teetä, ja se oli aina joko viisasten teetä tai keisarin morsianta, ja me aina kysyttiin että kumpaa teetä hän sillä kertaa joi. Miten hupsuihin juttuihin sitä onkaan silloin kiinnittänyt huomiota!

Mulla on aina ollut päällimmäisenä hyvät muistot päiväkodista. Viihdyin siellä todella hyvin, eikä mulla ole mielessä mitään sen suurempia ikäviä fiiliksiä sieltä. Monesti ollaan käyty päiväkotikavereiden kanssa isompanakin siellä moikkaamassa hoitajia, ja vaihtamassa kuulumisia. Nyt ei varmaan enää kovin montaa samaa hoitajaa olisi töissä jos menisi käymään, mutta tosiaan ihanaa että silloin päiväkodissa oli turvallinen ja hyvä olo, ja sinne halusi mennä takaisin verestämään muistoja. Mulla olisi tarhasta vaikka ja mitä  kerrottavaa mielessä, mutta nyt mä ajattelin antaa puheenvuoron teille! Millaisia muistoja teille on jäänyt mieleen päiväkodista, kerhosta tai eskarista? Viihdyittekö? Missä kaupungissa olitte päiväkodissa? Minkä ikäisenä aloititte päivähoidon?

Kaivoin pitkästä aikaa tekonahkapöksyt kaapista esiin, olin kokonaan unohtanut niiden olemassaolon vaikka ne olivat mun viime syksyn lempparipökät! Ne ovat mukavat jalassa, tekonahkan alla on paksua ja lämmintä trikoota ja ne tuovat kivasti särmää tavallisempaankin yläosaan. Pitäisi käyttää niitä taas useammin. Ainoa mikä mua hämmentää nahkahousuissa, on se että ne ovat niin nahkaiset! Tuntuu hankalalta yhdistää niitä esimerkiksi nahkaisiin saappaisiin, tuntuu että silloin nahkaa on liikaa. Myöskään nahkatakkia en osaisi yhdistää näihin housuihin.

Nilkkurit kuitenkin menevät kivasti, ja pehmeän vaalea iso villakangastakkini on mun mielestä housuille tosi hyvä pari. Olin unohtanut myös nämä tikatut Zaran nilkkurit, jotka löysin samalla kun siivosin kenkäkaappeja. En muistanutkaan miten hyvät nämä ovat jalassa, eivät ollenkaan tunnu niin korkeilta mitä ovat.

Huomatkaa hieno vahinko-keskisormi, kiitos Otto kun et huomannut kuvatessa, haha!

Valitsin Sheinsidelta mustan, kirjaimellisesti V-aukkoisen neuleen, jollaisia on näkynyt paljon tänä syksynä. Sheinsiden malli on melkein identtinen monilla julkisuuden henkilöillä nähdyn Rag & Bonen Talia-neuleen kanssa, vaikkakin kaula-aukko on sen verran syvempi, että alle on pakko laittaa toppi. Toki voi johtua siitäkin että neule on mulle vähän reilu, kun sitä oli saatavilla vain S-koossa. Joka tapauksessa aivan ihana neule, jotenkin tosi skarppi, vastaisku pörrömuodille!

V-neule Sheinside* / Takki Sheinside* / Toppi Primark / Housut Zara / Kengät Zara / Laukku Cubus* / Kello Guess* / Rannekoru ? / *saatu blogin kautta.

Mitä mieltä olette neuleesta, hot or not? Entäs tekonahkahousut, löytyvätkö omasta kaapista ja mihin tykkäätte yhdistellä?

En olekaan hetkeen kirjoitellut treenikuulumisia, ja sille on syynsä. En missään nimessä ole luopunut treenaamisesta kokonaan, mutta Kayla Itsinesin 12:n viikon ohjelmasta on edelleen läpikäytynä vain 10 viikkoa, ja sen jälkeiset nelisen viikkoa on nyt menty rennommalla otteella. Tämä siksi, että ohjelman viimeisen vaiheen vaatimat 9-11 treeniä viikossa eivät vain onnistuneet multa viime kuussa enää kiireen, sairasteluiden ja väsymyksen vuoksi. Mä olen treenannut koko tämän neljä viikkoa aina 4-7 kertaa viikossa, eli ihan hyvään tahtiin omasta mielestäni, mutta tietenkin olen pettynyt ettei mulla riittänyt rahkeita viedä ohjelmaa loppuun, sitä oli kuitenkin vain kaksi viikkoa jäljellä.

Olen nyt ajatellut, että kunhan selviän tästä ja ensi viikosta, mä otan loppuspurtin ja aloitan ohjelman uudelleen viikkojen 8-12 osalta. Eihän se sama ole, mutta olen luottavaisella fiiliksellä, että saan sillä jotain tuloksia edes aikaan, koska ainakin tämä treenimäärä on riittänyt ylläpitämään sitä mihin viikolla 10 jäin. Tällä kertaa ei siis ole luvassa ennen-jälkeen -kuvia, sillä melkeinpä samassa tilanteessa ollaan edelleen.

Tämä ohjelma sai mut kiinnostumaan liikunnasta, ja huomaamaan miten nopeasti tuloksia saa aikaan jos jaksaa treenata usein ja säännöllisesti. Se on tosi hyvä! Tietenkään en aio treenata yhden kirjan mukaan loppuelämää, mutta tuo kirja on opettanut mulle tehokkaat liikkeet, tehokkaat määrät liikuntaan, ja sen miten kannattaa liikkua ja kuinka usein. Ennen mun treenaaminen esimerkiksi kahvakuulan kanssa kotona oli surkeaa, päämäärätöntä räpiköimistä. Nyt mä tiedän mitä mä teen silloin kun liikun, ja saan hien pintaan ja hyvän fiiliksen.

Mä olen saanut liikunnasta rutiinin, enkä luopunut siitä vaikka tarkan ohjelman noudattaminen onkin jäänyt. Ennen mä olisin jättänyt koko liikkumisen siinä vaiheessa kun ohjelma ei olisi sopinutkaan yhtenä päivänä, nyt mä olen jatkanut sinnikkäästi liikkumista, enkä osaisi enää olla ilman. Parin päivän tauko liikunnasta on ihan maksimi, koska mä alan kaipaamaan liikkumista siinä ajassa, paljon! Näitä sanoja en ikinä olisi uskonut sanovani. Mä olen löytänyt tämänhetkiseen tilanteeseen itselleni parhaat tavat liikkua, näillä määrillä kroppa voi hyvin ja olen tyytyväinen. Silti itsensä haastaminen kutkuttaa edelleen!

Nyt kun liikunnasta on oikeasti tullut tärkeä ja pysyvä osa elämää, mä voisin vihdoin kuvitella hankkivani vuosien tauon jälkeen salikortin, ja käyväni salilla säännöllisesti treenaamassa. Ennen en olisi uskaltanut sitoutua vuodeksi salikorttiin, mutta nyt se ei tunnu ollenkaan ahdistavalta tai mahdottomalta ajatukselta, vaan oikeastaan aika kiinnostavalta. Olen miettinyt eri salivaihtoehtoja, ja ajattelin liittyä keväällä sitten jäseneksi. Joulun jälkeen tulee aina hyvät kinkunsulatustarjoukset niin se voisi olla otollinen aika liittyä! Millä saleilla te käytte? Mikä on paras sali Helsingissä? Käyttekö ryhmäliikunnassa ja salilla, vai pelkästään salilla?

Tänään otetaan varaslähtö blogin tulevaan joulukalenteriin, sillä mä arvon teille kolme joulukalenteria! Meidän Tiara on ihan innoissaan Lego Friends -sarjasta, ja sitä ollaankin keräilty ahkerasti 3v-synttäreistä asti! Sain teille Legolta kolme joulukalenteria arvottavaksi, ja arvontojen voittajat saavat itse valita ottavatko mieluummin Lego Friends– vai Lego City -aiheisen kalenterin, ihan omien tai lasten mieltymysten mukaan.

Molemmissa kalentereissa on mukana hahmoja, ja paljon pientä rakennettavaa. Lego Friends-kalenterista löytyy joulukuusi, pieni poro, ihania hahmoja ja sisustustarvikkeita Ewan taloon. Lego City -joulukalenterin hahmot voivat esimerkiksi lähettää leikisti kirjeen joulupukille, paistaa joulukalkkunan ja ajella rattikelkalla. Mä tykkään näistä kalentereista ihan hurjasti, niissä riittää hauskaa pientä puuhaa, jotka siivittävät päiviä mukavasti jouluun asti! Suklaakalenterista on iloa sen hetken kun suklaa on suussa, mutta Lego-kalenteri on siitä kiva, että vielä sittenkin kun se on kokonaan avattu, täysi leikki pääsee  vasta alkuun kun kaikki hahmot ja tarvikkeet ovat löytyneet. Toki siitä on iloa ennen sitäkin, paljon!

Osallistu arvontaan keksimällä itsellesi nimimerkki, kommentoimalla tähän postaukseen kumman joulukalenterin mieluummin haluaisit, ja jättämällä sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään. Arvonta-aikaa on perjantaihin 21.11.2014 klo 23.59 asti, jotta saadaan kalenterit perille vielä ennen joulukuun alkua!

Ihanaa maanantaipäivää kaikille!