Tiara sai tänään kahdet uudet kengät syksyä varten, kun tilaamani Zalandon paketti tuli viimeinkin! Sitä ollaankin odotettu kuin kuuta nousevaa, ja tänään kun se vihdoin tuli, mä tunsin aikamoista kenkäkateutta tytärtäni kohtaan, haha. Bongasin jo taannoin muutamasta seuraamastani ulkomaisesta blogista lasten mustia Niken Roshe Run -kenkiä, joihin ihastuin. Niitä ei vaan tuntunut löytyvän mistään suomalaisille perus tutuista verkkokaupoista, ja mä olen aika valikoiva sen suhteen mistä uskallan tilata.

Olin jo suunnilleen luovuttanut, kunnes älysin katsoa Zalandon poikien puolelta havittelemaani mustaa väriä. Ja sieltähän se sitten löytyi! Ihmettelenpä vain että mikä tekee mustavalkoisesta poikien väriyhdistelmän, eikös se ole yksi neutraaleimpia yhdistelmiä mitä löytyy, kenen tahansa ajattelemana?

Roshe Runit ovat kevyimmät ikinä näkemäni lastenkengät, no okei Crocseja lukuunottamatta, ja Tiaran mukaan äärimmäisen mukavat jalassa. Ne ovat pehmeät, vaimentavat iskuja, ja sopivat niin juoksuun kuin ihan citylenkkareiksikin. Citykäyttöön ne on meillä ostettu, sillä ne eivät ole vedenpitävät tai muutenkaan Suomen välikauteen sopivat. Hinta oli kohtuullinen 49,90 ja voisin kutsua näitä yhdeksi parhaaksi kenkäostokseksi ikinä. Niin parhaaksi, että haluan samat itselleni! Ja vannon, että 12 viikon treenirupeaman jälkeen myös ostan ne itselleni palkinnoksi, hah! Zalandolta näyttää ainakin pienimmät koot kuten Tiaran 25 olevan jo loppu, mutta isompia oli vielä äsken kun katsoin.

Kirjoitin jo välikausivaatepostauksessa, että Gore-texit yleisesti ottaen eivät miellytä silmää etenkään värivaihtoehdoillaan, ja oli hankalaa löytää kenkiä joihin ei olisi yhdistetty millinkään kaistaletta pinkkiä väriä. Nämä Vikingin MID Torrent gore-texit ovat kuitenkin kivan raikkaan väriset, ja sopivat myös oranssi-mustan Popin välikausisetin kanssa mielestäni hyvin. Ne ovat hengittävät, vedenpitävät, ja vaelluskenkinä suunniteltu epätasaiseen maastoon, jollaisessa Tiarakin kerhopäivänsä viettää.

Yksinkertaisuus, se on kaunista. Molemmissa kengissä yhdistyvät yksinkertainen look ja äärimmilleen viety mukavuus. Kumppareista on tulossa vielä asiaa, mutta kunhan ne on saatu postattua niin meidän välikausikamppeet alkavat vihdoin olla kasassa. Hanskatäydennyksiä pitää vielä tehdä, mutta muuten! Sitten voisinkin alkaa miettimään talvea vihdoin, moni muu näyttää miettineen sitäkin jo.

Mitäs tykkäätte kenkäuutuuksista? Iskeekö juoksukenkämuoti?

Tuntuu vaikealta alkaa kirjoittamaan, olen pyöritellyt lauseita päässä koko päivän, aloittanut kirjoittamaan monta kertaa, pyyhkinyt pois ja aloittanut alusta. Mulla ei suinkaan ole ideoiden puutosta bloggaamisen suhteen, mulla on vihko täynnä ideoita, muistiinpanoja, ja innostusta kirjoittaa löytyy enemmän kuin tarpeeksi, mutta jotenkin viikonlopun jälkeen on vaan niin vaikea aloittaa. Tuntuu että kaikki mitä kirjoitan on väärin jollain tavalla. Mulle tulee huono omatunto siitä, että yritän palata normaaliin arkeen, enkä mieti Mörköä 24/7 vaikka suru onkin läsnä. Mulle tulee myös huono omatunto jos en kirjoita mitään ja suren vain.

Tuntuu jotenkin tosi väärältä ajatella kirjoittamista vaikkapa vaatteista, miten voisin miettiä jotain lasten kenkiä, kun olen juuri menettänyt rakkaan läheisen, joka oli mulle se pikkuveli (kylläkin karvainen versio) jota mulla ei koskaan ollut? Tosiasia on kuitenkin se, että en mä voi tätä blogia miksikään surublogiksi muuttaa, enkä haluakaan. Mun täytyy vaan käsitellä nämä asiat itse, ja perheen kesken, ja yrittää jatkaa blogissa mahdollisimman normaalisti. Se ei tarkoita missään nimessä, että en enää surisi. Ja kyllä, perustelen ja väännän tätä rautalangasta nimenomaan siksi, että mulla on niin huono omatunto, ja syyllistän itseäni tästä kokoajan.

Nyt kuitenkin niitä kuulumisia! Lauantaina me ehdittiin viedä tytöt meidän ystäväperheen kanssa Helsingin Venetsialaisiin, ja siellä riitti hurjasti nähtävää molemmille. Tiara uskalsi käydä paloautossa sisällä ihan yksin, ja tutustumassa laivaan Oton kanssa. Pomppulinna oli jälleen kerran ihan huippuhauska, ja fiksusti organisoitu, sillä pomppimaan pääsi kerralla vain muutama lapsi, joten ei tarvinnut pelätä että siellä saa joku nenilleen tungoksessa kun kaikki riehuvat ja pomppivat.

Molempien tyttöjen suurin suosikki taisi kuitenkin olla temppurata, jonka kohokohta oli selkeästi sellainen tunneli josta sai ryömiä. Zeldakin niin hienosti ryömi sieltä läpi ja kikatti, milloin siitä tuli noin iso?! Pyörittiin juhlissa pari tuntia ja lapsilla oli hauskaa. Eilen mulla oli tapaaminen Raflassa, ja tänään onkin sitten ollut ihan tavallinen kerhopäivä. Tiara toi tänään kotiin ensimmäisen kerhossa askartelemansa taideteoksen, ja tulin siitä kyllä niin iloiseksi ja ylpeäksi että! Muistan vielä miten jännitin ja iloitsin aina kun sain viedä jotain tarhassa tai koulussa askarreltua äidille, se oli niin ihana tunne kun tiesi ilahduttavansa äitiä. Mä oon aina ollut tosi huono pitämään lahjoja salassa, ja mulle teki silloinkin aina tosi tiukkaa pitää joku äitienpäiväkortti tai -askartelu piilossa oikeaan päivään asti.

Vaikka olen pitänyt kaikesta muusta taukoa, treenit olen tehnyt tunnollisesti joka päivä. Parasta on ollut käydä juoksemassa illalla, raivomusiikit täysillä pauhaten ja kaiken unohtaen. Kirjoitan tällä viikolla lisää treeneistä, nyt on menossa jo kolmas viikko. Mulla on onneksi myös kaksi ihanaa pientä kannustajaa täällä kotona, joista pienempi kyykkää aina kun minäkin, ja isompi tekee kuperkeikkoja taukoamatta. Zelda on myös kiinnostunut ilmeisesti spagaateista, tai ainakin siltä vaikuttaa uuden lempiharrastuksen perusteella:

Otto- raukka joutui aloittamaan uuden pestinsä Kideblogeissa tämän surun keskellä, mutta kunnioitettavan hyvin hän silti on suoriutunut. Ihanaa kun saatiin meidän ensimmäinen miesvahvistus mukaan, enkä voisi olla ylpeämpi siitä että hän on juuri mun rakas aviomieheni. Tervetuloa joukkoon muru!

Haluan kiittää vielä täällä teitä kaikkia kauniista sanoista, ja tuesta jota olette meille osoittaneet viime päivinä<3 Mulla ei riitä nyt voimat edellisen postauksen kommentteihin vastaamiseen, sillä ne herättävät niin paljon tunteita. Mutta jokaikisen olen lukenut, ja tulen lukemaan vielä monta kertaa, aina kun suru iskee voimakkaana. Kyllä tämä tästä, pakkohan sen on. Blogissa palaan pikkuhiljaa takaisin arkeen, huomenna luvassa ainakin Tiaran upouusia vk-kenkiä, sekä treenijuttuja.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille ja kiitos <3

Meidän Mörkö piti eilen illalla nukuttaa eläinlääkärissä ikiuneen, kun sydänvika oli mennyt niin pahaksi että keuhkot olivat ihan täynnä vettä, ja Mörkö olisi voinut kuolla hukkumalla hetkenä minä hyvänsä. Vaikka sydänvika on ollut tiedossa jo kauan ja sitä on hoidettu, ja tiedetty että eletään viimeisiä hetkiä rakkaan koiran kanssa, ei mikään silti voinut valmistaa tähän miten pahalta se tuntuu. Pahimmalta tuntuu se, että ei saatu nähdä Mörköä enää viimeistä kertaa, eikä mitenkään voitu tietää että juuri viime kerta oli viimeinen kerta. Mörkö oli kuitenkin jo selvinnyt rankasta ja kuumasta kesästä, ja syksyn ja talven piti olla helpompaa aikaa sairauden kannalta.

Mörkö tuli meille kesällä 2007, ja heti alusta asti hän toi valoa meidän elämään. Kun äiti taisteli rankkojen sairauksien kanssa, Mörkö oli se joka sai meidät molemmat nousemaan sängystä ylös aamuisin, ja joka auttoi äitiä toipumaan. Mörkö oli aluksi mun koira, mutta kun tuli mun aika muuttaa pois kotoa, en mitenkään voinut viedä Mörköä mennessäni. Mörköstä oli tullut äidille se voima joka piristi masennuksen keskellä, ja antoi syyn nousta sängystä ja lähteä ulos jokaisena päivänä.

Vaikka Mörkö oli asunut jo monta vuotta mun äidin kanssa, hän oli silti aina myös mun, ja meidän kaikkien koira. Meidän lapset tottuivat vauvasta asti pieneen karvaiseen tyyppiin joka meillä hengasi vähät väliä. Molemmat ovat oppineet Mörkön kanssa, miten eläimiä rapsutetaan ja kohdellaan kauniisti, ja se oli molemmille tärkeä ja rakas. Zeldakin ehti oppia taluttamaan Mörköä tänä kesänä, ja teki sen sellaisella yksivuotiaan ylpeydellä, että itku ilosta tuli jo silloin.

Yksi pahimmista hetkistä oli kertoa Tiaralle Mörkön poismenosta. Ensimmäisenä Tiaralle tuli mieleen hetki tältä viikolta, kun emme ehtineet jäädä silittämään ohi kävellyttä koiraa, ja lupasin että parin viikon päästä Mörkö ja mummu tulevat, ja sitten saa silittää niin paljon kuin haluaa. ”En saanutkaan silittää Mörköä”. Tiarakin tiesi, että Mörkö oli sairas, ja kerrottiin että Mörkö nukkui pois ja meni koirien taivaaseen. Se tuntui helpoimmalta tavalta kertoa alle kolmivuotiaalle. Tiara tuntui ymmärtävän asian, vaikka ei olekaan jäänyt sitä murehtimaan samalla tavalla kuin me aikuiset. Hän sanoi että ”Minua surettaa, kun en näe enää Mörköä”.

Meillä on kaikilla nyt suuri suru, ja viime yönä ei tullut nukuttua montaa tuntia. Tuntuu pahalta etten saanut olla äidin ja Mörkön mukana eilen, ja etten ole nyt äidin tukena Oulussa. Vaikka kuinka tietää, että koiralle oli parempi näin, niin ei se vähennä surun määrää ollenkaan. Mun piti kirjoittaa tänään eilisistä Helsingin Venetsialaisista ja siitä kuinka ihana ja hauska ilta meillä oli, mutta äidin puhelut muuttivat kaiken,  tunnissa vielä ensimmäisen puhelun aikaan itse kävellyt koira oli lähtenyt pois. Mä tarvitsen nyt hetken aikaa, ennenkuin voin taas jatkaa normaalisti. Juuri nyt mun positiivinen asenne on hukassa, ja kyyneleet valuvat poskille aina kun muistan mitä on tapahtunut.

Nuku hyvin rakas Mörkö, me rakastetaan sua aina <3 R.I.P

Tähän mennessä kaikki ovat varmaan törmänneet jo Lukioilaisten liiton #kutsumua -kampanjaan? Rytinällä levinnyt kiusaamisen, ja kiusaamisen hiljaisen hyväksynnän vastainen kampanja on kerännyt jo pelkästään Instagramissa tähän mennessä yli 7000 #kutsumua -hashtagillä merkittyä kuvaa.

Tämä on hieno aloite lukiolaisilta, josta niin monet saisivat ottaa onkeensa. Sosiaalisen median myötä keinot kiusaamiseen lisääntyvät kokoajan, yhä useampi joutuu kiusaamisen kohteeksi joko netissä, tai jokapäiväisessä arjessa. Kiusaaminen ei ole enää pelkästään kouluikäisten murhe, vaan se leviää yhä useampiin ryhmiin. Valitettavan usein äiti on toiselle äidille susi, ja yksi pahimpia kiusaajaryhmittymiä netissä ovatkin juuri äidit. Se on surullista, sillä nämä äidit kasvattavat uutta sukupolvea, sukupolvea joka olisi mahdollista kasvattaa myös ymmärtämään, että kiusaaminen ei ole hyväksyttävää. Millaisessa maailmassa kiusaavat äidit tahtovat seuraavan sukupolven elävän? Sellaisessako, missä on  oikein kutsua toista huoraksi tai lyödä kotimatkalla?

Mä toivon, että jokainen, joka on joskus haukkunut toista netissä tai muuten, oli äiti tai ei, heräisi tämän kampanjan myötä miettimään.  Lukiolaisten liiton puheenjohtajaa Otto Ahoniemeä lainaten: “Huonoa käytöstä on vaikea lopettaa käskemällä, mutta ryhtymällä passiivisista aktiivisiksi voimme muuttaa tätä kulttuuria, jossa kiusaaminen on ihan ok.” Kiusaaminen ei ole ok, ikinä. Toisen haukkuminen ”koska tää on vaan mun mielipide, ja tää on vapaa maa”, ei ole ok. Toisen satuttaminen, fyysisesti tai henkisesti, tavalla tai toisella, ei ole ok. Kaikkein vähiten ok on katsoa vierestä tekemättä mitään, kun toista satutetaan.

Reilun kolmen vuoden bloggaamisen aikana, olen törmännyt haukkuihin jos jonkinlaisiin. Kuvassa esiintyvät kaksi yliviivattua sanaa, ovat törkeitä. Joskus ne satuttivat mua, mutta eivät enää. Ne ovat sanoja, joita olen kuullut jo kauan ennen blogia, ja ne ovat sanoja, joita kenenkään ei tarvitse kuulla. Mulle on toivottu netissä kohtukuolemaa ja vammautunutta lasta, mua on syytetty milloin mistäkin pienemmästä ja isommasta asiasta. Kaikki täyttä valhetta. Tärkeintä on se, että ei lannistu toisten sanoista.

Mun kirjoittamassa lapussa on kirjoitusvirhe. Sen huomaaminen sai mut nolostumaan. Miksi? Koska pelkäsin että joku tulee haukkumaan mua tyhmäksi, kirjoitustaidottomaksi, tai muuten vain ilkkumaan. Kirjoitusvirhe on ehkä inhimillisimpiä virheitä maailmassa, niitä sattuu kaikille joskus. Tässä maailmassa missä me elämme, kirjoitusvirhekin riittää syyksi kiusaamiselle. Mä haluan päästä eroon tästä tunteesta, että pelkään virheiden tekemistä, epäonnistumista tai itseni toteuttamista siksi, että joudun pelkäämään muiden sanoja. Niitä ei tarvitse pelätä, ne sanat eivät määrittele mua.

Uskallan väittää, että kuten kampanjakin osoittaa, meitä kaikkia on haukuttu joskus. Haukut eivät määrittele meitä ihmisinä, vaan me määrittelemme itse oman persoonamme. Ikinä ei saa alistua kiusaajien tahtoon, ja uskoa siihen mitä he sanovat, vaan pitää uskoa itse itseensä. Ei anneta kiusaajien voittaa.

Näin olet mukana #kutsumua-kampanjassa: Ota kuva kahdesta sanasta, joista toinen kuvaa sitä lokeroa, johon sinut itsesi on yritetty tunkea ja toinen sellaista ominaisuutta, jonka tahtoisit muiden itsessäsi näkevän ja muistavan. Vedä sitten viiva ensimmäisen sanan yli – sitä käyttävät jatkossa vain hölmöt. Halutessasi voit kertoa kuvatekstissä pidemmänkin tarinan! Jaa kuva tunnisteella #kutsumua ja haasta mukaan ne tyypit, joiden tarinan tahtoisit kuulla.

Tänään on ollut mun nimipäivästä huolimatta Tiaran päivä. Mä olen haaveillut jo Tiaran vauva-ajoista asti toteuttavani päivän Tiaran ehdoilla, sitten kun hän on tarpeeksi iso ja osaa kertoa mitä haluaa tehdä, mitä syödä ja mitä leikkiä. Päivän kokemuksella voin kertoa, että ensimmäinen kerta ei tosiaankaan jää viimeiseksi, sillä tänään on ollut ihan huippuhauskaa! Jotenkin niin rentoa, ja erilaista. Eniten on ilahduttanut se, miten pienet asiat tekevät lapset iloiseksi, ja miten tavallisia asioita lapsi voi kaikkein eniten toivoa. Mutta mitä tänään sitten oikein tapahtui, kun esikoinen sai päättää kaikesta?

Aamu alkoi Pikkukakkosella, kuten tavallista. Pikkukakkosen, ja sitä katsellen nautitun jugurtti-banaani-karjalanpiirakka -aamiaisen jälkeen luettiin kasa kirjastosta lainattuja kirjoja. Röhnötettiin sohvalla kaikki kolme, Zelda nyt ei hirveästi jaksanut kirjoihin keskittyä, mutta kävi aina välillä osoittamassa sormella kun huomasi tutun kuvan tai sanan. Vesisateinen aamu ei houkutellut esikoistamme ulos, vaan hän halusi vain lukea kirjoja kaikessa rauhassa.

Lounaaksi söimme Tiaran toiveesta pinaattilettuja, joita paistoin ensimmäistä kertaa elämässäni itse, ja jälkkäriksi omenapiirakkaa. Onneksi arvon neitiä eivät mun repaleiset ja hiukan tummahkot letut haitanneet, vaan ne maistuivat molemmille paremmin kuin hyvin.

Lounaan jälkeen oli ehdottomasti Tiaran päivän kohokohta. Pikkusisko meni päiväunille, ja Tiara sai ottaa mun meikkipussin sisällön haltuunsa, ja meikata mut juuri niinkuin itse halusi. Hän ehti juuri kaikessa rauhassa valita mitä laittaa mihinkin, ja toteuttaa upean meikin, ennenkuin pikkusisko heräsi unosiltaan. Luomivärin laiton Tiara aloitti nenän päästä, mutta muuten kaikki tuotteet tuntuivat menevän pelottavan hyvin oikeille paikoilleen. Joku on tainnut vähän katsoa mallia äidin kymmenen minuutin pikalaittautumisista aamuisin.

Päiväunien jälkeen katseltiin vähän lastenohjelmia, Vitaminixia ja Max & Meeriä, ja Tiara sai ottaa kuvia pikkukameralla ihan itse. Hän halusi ottaa yhteiskuvia itsestään ja siskostaan peilin kautta, ja onnistui nappaamaan söpöjä naamakuvia Zeldasta.

Tiaran toiveena oli, että lähdetään yhdessä isiä vastaan, ja niin me sitten tehtiin. Kauhea rankkasade loppui juuri sopivasti, ja me saatiin nauttia hetki kauniista auringonpaisteesta. Tiara sai valita myös tänään sekä omat että siskonsa vaatteet, ja niistä piti tietenkin ottaa kuvat ulkona.

Isinhakureissulla Tiara bongasi Subin, ja perjantaisubit piti sitten tietysti saada. Me napattiin subit kotiin mukaan, ja tultiin kotiin herkuttelemaan rauhassa. Välihuomautuksena, että parasta on ostaa kokonainen subi, syödä vain puolet, ja syödä toinen, vähän jo vetistynyt puoli illalla yksin kaikessa rauhassa lasten mentyä nukkumaan! Ilta kului oikeastaan aika nopeasti sitten, ei me paljoa muuta tehty kuin öllöteltiin sohvalla ja oltiin perhekasa = kun kaikki kiipeää Oton päälle yhtäaikaa ja Otto ähisee, Tiaran mielestä ihan paras juttu.

Iltapala-aika tuli ennen kuin huomasimmekaan, ja pian oli aika lukea Tiaran valitsema Ensimmäistä kertaa -iltasatu, laittaa Isla-leopardi hänen kainaloonsa, ja toivottaa hyvät yöt. Molemmat nukahtivat alta aikayksikön, vissiin rankkaa olla pomona, haha! Tämä päivä oli ihana, ja tällaisia päiviä voisin pitää vaikka kerran kuussa, molemmille tytöille sitten kun Zeldakin oppii ilmaisemaan itseään vielä enemmän.

Oletteko te viettäneet lapsen ehdoilla -päiviä, jolloin kaikki on tehty lapsen mielen mukaan? Me nautitaan huomenna vapaapäivästä, ja suunnataan tapahtumaan jossa on poniajelua, pomppulinnaa ja muuta hauskaa lapsille. Ihanaa viikonloppua kaikille!