Moni kanssaäiti varmasti muistaa sen kerran kun lapsi alkoi olla jo niin iso että oli juuri oppinut viilettämään itse sinne minne halusi, ja sitten lähdettiin leikkipuistoon. Yhtäkkiä se lapsi kiipesi itse liukumäkeen, siellä oli muita lapsiakin, ja sieltä se oma pieni mukula laski hienosti alas. Mutta se matka huipulle, matka mäkeen, ja matka alas – ainakin mä olin aivan sydän kurkussa. Ehkä ensimmäiset puoli vuotta, ehkä kauemminkin.

Teki mieli vaan pitää kädestä, laskea itse mäestä mukana. Vaikka hienostihan se lapsi osasi itsekin. Mutta kun, jotain olisi voinut sattua. Lapsi olisi voinut kaatua liukumäen portaissa. Joku olisi voinut tönäistä. Hän olisi voinut kaatua. Liukumäki olisi voinut olla liian liukas ja lasku liian nopea ja alastulo hallitsematon. Ja mitä sitten? Sitten olisi voinut puhaltaa pipiin ja lohduttaa. Auttaa laskemaan mäestä uudestaan. Ei sen kummempaa.

Katsoin Marja Hintikka Liven eilen, ja siinä puhuttiin lasten ylisuojelemisesta, siitä kuinka vanhemmat suojelevat lapsensa hengiltä. Ohjelmassa oli aivan hitsin hyviä pointteja ja kivat vieraat, ja se sai mut itsenikin miettimään omaa suhtautumistani. Kuinka paljon mä suojelen lapsia, kuinka paljolta lapsia voi suojella?

Mä voin ihan rehellisesti myöntää että olen ollut, varsinkin esikoisen kanssa, sellainen hermoheikko vanhempi joka oikeasti oli aina sydän kurkussa puistossa ja jonka teki mieli varoittaa kaikista maailman asioista kokoajan. Osaltaan siihen ehkä vaikuttaa sekin, että olin itse tosi tapaturma-altis lapsena, ja aina loukkasin itseni jotenkin kun riehuin menemään. Kukkulankuninkaassa murtui käsi ja kaverin kanssa tarhassa pyöriessä lensin pää edellä seinään ja sain aivotärähdyksen. Jalka murtui kun tipuin portaat, koska säikähdin niskassani ollutta hämähäkkiä. Ja nämä ovat vaan jäävuoren huippu, mulle sattui aina ja kaikkea, suurin osa siis ala-asteikäisenä. Ei ole montaakaan nivelsidettä mulla joka ei olisi venähtänyt joskus ja aivotärähdyksiäkin on ollut muutama.

Noista jutuista on jo 15-20 vuotta aikaa enkä muista enää niin tarkkaan kaikkea, mutta jäi niistä ainakin hauskoja muistoja: hienosti kavereiden koristelema kipsi kädestä ja kiva vapaapäivä äidin kanssa, kun oli se aivotärähdys. Kai mä olen lapsenakin ollut jonkinlainen positiivari, koska muistan näinkin inhottavista jutuista myös hyviä puolia.

Ja se että mulle on jäänyt pääosin hyviä muistoja, on osaltaan auttanut vähän hellittämään. Ja niin on auttanut myös päiväkoti ja se että sinne lapset on vaan pakko päästää leikkimään ja kokeilemaan ja kiipeilemään ilman että itse on edes paikalla. Eihän kaikelta voi suojella. Voi vaan yrittää näyttää esimerkkiä, ja antaa lapsen kokeilla ja oppia uutta. Eihän lapsi voi oppia jos hänet tukahdutetaan eikä anneta kokeilla kiipeilyä tai kärrynpyörää tai portaiden kapuamista.

Kun molemmat lapset ovat alle viisivuotiaita, tämä on vielä aika helppoa. Entä sitten kun tulee koulu ja koulumatkat? Itsenäisesti harrastuksiin ja kavereille kulkeminen? Tai se että lapset ovat yksin kotona koulun jälkeen isompana. Nämä asiat mua jännittää jo ihan valtavasti etukäteen, ja tiedän että tulen olemaan niin paniikissa! Mutta pakkohan siihen on sittenkin vaan luottaa että on osannut opettaa lapsille tarpeeksi hyvin mitä pitää muistaa ja kuinka itsestä huolehditaan.

Ja en mä ainakaan mitään kovin kummoista yksin kotona ollessani touhunnut. Söin Weetos-muroja, hedelmiä tai leipiä, katselin 10+2:a tai Flipper ja Lopakaa, leikin kavereiden kanssa ja katsoin MTV:ltä Britneytä ja JLO:ta samalla kun leikin Britney-barbilla. Silloin kun mä olin pieni ei edes ollut lapsilukkoa hellassa, mutta ei mulla koskaan tullut mieleenkään mennä sitä räpeltämään. Ja nykyään on ne lapsilukotkin. Ja tietä ylittäessä muistin aina katsoa vasemmalle ja oikealle, ja/tai odottaa että valo vaihtuu vihreäksi.

Ohjelmaan haastateltu amerikkalainen äiti ja Free Range Kids -aatteen kehittäjä Lenore Skenazy toi esiin amerikkalaisen näkökulman. Siellä lapset eivät SAA mennä yksin kouluun, he eivät saa olla kotona alle 10-vuotiaana yksin ja isompia lapsia seurataan jatkuvasti gprs-paikantimien avulla jos he ovat yksin. Osa amerikkalaista vanhemmista ei ilmeisesti jättäisi yksin edes 15:sta minuutiksi alle 12-14-vuotiasta lasta. Se tuntuu ihan uskomattomalta. Kyllä mun mielestä tämä suomalainen meininki on paljon terveempää, että eka-tokaluokkalaiset saavat jo olla pieniä hetkiä yksin kotona, osa on tokaluokalla koko iltapäivän yksin.

Nyt tätä asiaa mietittyäni, mun kanta on ainakin se että mieluummin luotan mun lapsiin ja yritän opettaa heille mahdollisimman paljon tärkeitä taitoja, ihan pienestä asti. Että he osaisivat toimia erilaisissa tilanteissa ja muistaisivat huolehtia itsestään, ja siitä että kaveria ei jätetä, sitten kun ne asiat ovat ajankohtaisia. Niitä taitoja oppii parhaiten harjoittelemalla ihan yksinkertaisia juttuja ja keskustelemalla lapsen kanssa tärkeistä asioista.

Yhdessä katsotaan aina tien yli mennessä ettei tule autoja, lapset saavat harjoitella itselleen välipalan tai aamupalan tekemistä, en kiellä heitä kiipeilemästä tai kokeilemasta uusia juttuja puistossa enkä muutenkaan ole kokoajan hokemassa varo varo varo. Rattaissa istumisen sijaan he saavat mieluummin kävellä ja tutkia itsekin mahdollisimman paljon. Ja paljon on kaikkea muutakin, jos tähän listaisin jokaisen arkipäivän lomassa pikkuhiljaa lastenkin päähän iskostuvan asian, niin tämä postaus oli loputon. Ehkä se aikuisen läsnäolo ja opastus, sekä rakkaus ovat kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät eväät elämään. Niin ja siellä puistossakin olen höllännyt jo aikaa sitten, ja hyvinhän he ovat oppineet kehonhallintaa kun ovat saaneet harjoitella! 😉

Mitä te touhusitte yksin kotona ollessanne lapsena? Kuinka vanhana olette itse olleet ekaa kertaa yksin kotona? Minkä ikäisen lapsen uskaltaisitte antaa olla yksin kotona tai mennä yksin kouluun tai vaikka puistoon? Mitä tärkeitä taitoja te opetatte lapsille yksin selviytymiseen?

Sanoi kaksivuotias käydessään nukkumaan pitkän ajomatkan jälkeen myöhään illalla. Hän katsoi mua suurilla silmillään ja paijasi mun poskea ja sanoi että äiti, sinä olet niin kaunis. Sanoin ”Voi kiitos kulta, niin sinäkin.” Johon hän vastasi: Kiitos, sinä olet niin ihana. Johon minä että ”Kiitos rakas, niin sinäkin olet ihana.” Me oltaisiin voitu jatkaa tätä ikuisesti siinä pötkötellessämme.

Jo esikoisen aloittaessa kerhossa parivuotiaana kehuivat ohjaajat kuinka hän kannustaa ja kehuu toisia aina. Ja siitä asti kun kuopus on oppinut puhumaan, on hän kehunut toisia. Kun mennään kylään jonnekin, lapset kehuvat sisustusta. Uusiin lapsiin tutustuessaan he saattavat kehaista kuinka jollakin on tosi hieno paita tai lelu. Ja aina kun joku kehuu heitä, heidän kasvonsa syttyvät loistamaan ja sieltä tulee niin vilpittömän kuuloinen kiitos ettei mitään rajaa.

Ollapa niin puhdas ja viaton ikuisesti kuin lapsi on. Lapsi kehuu vilpittömästi, näkee kauniita asioita kaikkialla ja on kiitollinen jokaisesta kauniista sanasta jonka saa osakseen. Lapsi haluaa kertoa toisille ihan puhtaasta ilahduttamisen halusta, miten ihania he ovat. Lapsella ei koskaan ole taka-ajatuksia. Hänen sanaansa ja kehuunsa voi luottaa, ja ne tuntuvat erityisen hyvältä. Pieni lapsi ei koskaan loukkaa tarkoituksella, hänen sanojensa ei koskaan ole tarkoitus satuttaa.

Kun pieni lapsi joskus kehuu tyytyväisenä, kuinka hän on nyt vaihtanut neniä äidin kanssa ja hänellä on äidin iso nokka, ei äiti ikimaailmassa loukkaannu, enemmänkin nauraa. Tai jos lapsi kysy kaupassa, miksi joku käyttää rollaattoria, ei hän naureskele rollaattorin käyttäjälle, on vaan puhtaasti ihmeissään.

Mä toivon että tämä vilpittömyys säilyisi lapsissa aikuisuuteen asti. Sitä voin yrittää tukea parhaani mukaan, mutta kaikelta ei tietenkään voi suojella. Pienten lasten äitinä saa kuitenkin nauttia niistä kauniista sanoista, ja joskus niin huvittavistakin huomioista, ja tietää että ne tulevat suoraan sydämestä.

Loppukevennyksenä vielä pakko jakaa esikoisen loistavan huvittava kommentti, kun kuopus ilmoitti haluavansa leikkiä isosiskonsa kanssa päiväkodissa. ”No sepäs oli yllätys!” *teatraalinen huokaisu*. Repesin kyllä niin pahasti nauramaan, ja nauratti neiti isosiskoakin oma kommenttinsa. Sarkastisesta kommentista huolimatta olivat leikkineet päiväkodissa kuin paita ja peppu, ja juosseet heti toistensa luokse antamaan halia kun heräsivät päiväunilta. Ihanat tytöt <3

Olen mukana Indiedaysin ja OPn Syke -pilotissa, jonka myötä pääsin uuden OP Syke -vakuutuksen pilottivaiheeseen mukaan. Kyseessä on aivan uudenlainen vakuutuskonsepti, joka haastaa jokaisen huolehtimaan omasta hyvinvoinnistaan, ja myös palkitsee siitä. Syke on eräänlainen potku pyllylle, joka kannustaa voimaan paremmin ja jossa yhdistyvät suomalaisten startup-yritysten hyvinvointiosaaminen, ja OPn tahtotila huolehtia asiakkaidensa hyvinvoinnista.

OP Syke vakuutus koostuu neljästä erilaisesta hyvinvointihaasteesta, joista jokainen voi valita itselleen sopivan. Valittavana on aktiivisuutta seuraava Fjuul, joka antaa Fjuul -pisteitä,treenin intensiteettiä seuraava PulseOn joka palkitsee riittävästä treenaamisesta, ruokavalion parannukseen tarkoitettu MealLogger joka palkitsee riittävästä vihannesten ja hedelmien syönnistä, sekä Laturi, joka mittaa jaksamista ja hyvinvointia ja joka palkitsee, kun parantaa tulosta energiatesteissä lähtötasosta.

Kun onnistuu hyvinvointihaasteen tavoitteissa, saa alennusta vakuutusmaksusta. Aika kätevää! Mutta millaisesta vakuutuksesta sitten on kysymys?  OPn syke -pilotin ideana on kannustaa voimaan paremmin, ja antaa pilotin ajaksi Omasairaalaturva, joka on huomattavasti normaalia tapaturmavakuutusta laajempi. Omasairaalaturvassa ei ole omavastuuta, eikä korvattavilla hoitokustannuksilla ole ylärajaa. Vakuutuksen ottajalta ei myöskään tarvita minkäänlaista selvitystä terveydentilasta.

Jos pilotin aikana loukkaantuu, voi soittaa OPn terveys -palveluun, jossa varmistetaan että vamma kuuluu vakuutuksen piiriin ja varataan tutkimusaika. Puhelun jälkeen voi sitten mennä tutkituttamaan itsensä Helsingissä sijaitsevaan Omasairaalaan, jossa muuten tutkitaan myös pienemmät venähdykset ja revähdykset vakuutuksen piikkiin, toisin kuin yleensä tapaturmavakuutuksissa. Lääkärissäkäyntiin ei tarvita ollenkaan rahaa, vaan hoidon kustannukset laskutetaan suoraan vakuutusyhtiöltä, näin ollen asiakas säästyy siis myös korvaushakemuksen täyttämiseltä. OP Sykkeen vakuutusehdot mahtuvat älypuhelimen ruudulle, kun ne yleensä vievät useamman pienitekstisen paperiarkin ja se maksaa vain 15 euroa kuukaudessa.

Itse valitsin hyvinvointihaasteekseni Laturin, jonka ideana on siis käydä kolme kertaa energiatesteissä pilotin aikana, ja pyrkiä parantamaan energisyyttä lähtötasosta. Tämä kiinnosti mua erityisen paljon siksi, että arkiaktiivisuus ja jaksaminen hektisessä lapsiperhearjessa ovat mun elämässä pinnalla. Olisi mahtavaa pystyä jaksamaan paremmin ja saada työkaluja arjessa jaksamiseen. Energiatesteissä saa kuulla oman energiaindeksinsä, eli tuntimäärän jonka ajan jaksaa vuorokaudessa tehdä töitä, harrastaa ja nauttia vapaa-ajasta. Keskimääräinen tulos on n. kahdeksan tuntia, työpäivän verran, ja maksimitulos on 16 tuntia eli koko hereilläoloaika.

Mä en ole vielä käynyt testissä, mutta odotan sitä innolla. Mua kiinnostaa kovasti tietää kuinka monta tuntia vuorokaudesta mä jaksan olla tehokas ja pystyn nauttimaan täysillä kaikesta mitä teen. Olen myös innoissani siitä että Laturin myötä voisin saada motivaatiota parantaa energiatasoani, ja jaksamiseni arjessa kasvaisi. Työssäkäyvillä pienten lasten äideillä on paljon lautasellaan, ja jos ei pidä itsestään riittävästi huolta voi helposti palaa loppuun. Se on viimeinen asia mitä mä haluan! Siksi olen tosi iloinen että pääsin mukaan OPn Syke -pilottiin, ja puolen vuoden ajan voin mitata jaksamistani ja edistymistäni tämän myötä. Pilotti kestää toukokuun loppuun asti, ja kunhan olen käynyt testeissä ja seurannut edistymistäni, tulen kertomaan teille haasteesta lisää.

Miltä teistä kuulostavat nämä hyvinvointihaasteet? Voisiko kattava vakuutusturva ja jokin näistä kannustavista haasteista auttaa teitä tavoittelemaan parempaa oloa ja jaksamista arjessa? Lähtekää ihmeessä mukaan itsellenne sopivimpaan haasteeseen ja käykää lukemassa lisää TÄÄLLÄ!

Ollaan vietetty rentoa perhelauantaita tänään. Aamupäivä vietettiin yhdessä lasten kanssa leipoen, ja iltapäivällä mentiin vielä käymään Itiksessä ostamassa Otolle isänpäivälahja tyttöjen kanssa. Löydettiin aika kiva lahja, ja tänään oli juuri hyvä päivä ostaa se niin kukaan ei joudu pitämään lahjasalaisuutta liian kauaa, kun isänpäivä on jo huomenna. Huomiseksi on ostettu myös hyvät pöperöt ja en jaksa odottaa että pääsen kokkailemaan ja ennenkaikkea syömään!

Katsottiin tänään illalla vähän vanhempaa My Little Pony -leffaa tyttöjen kanssa Netflixistä, taisi olla kymmenisen vuotta vanha elokuva. Niin hassua miten paljon ne hahmot ovat muuttuneet niistä(kin) ajoista. Toki ne olivat vielä erilaisempia silloin kun itse olin pieni ja katselin tätini vanhoja My Little Pony -VHS:iä aina mummolassa. Rakastin itsekin poneja pienenä ja mielelläni leikin kyllä niillä tyttöjen kanssa. Musta on myös ihanaa, että ainakin meidän lasten päiväkodissa on myös poikia jotka leikkivät poneilla, ainakin mitä tytöiltä olen kuullut niin melkein aina päiväkodin ponileikissä on ollut mukana sekä tyttöjä että poikia, ja kaikki ovat tuoneet omat ponit mukanaan kotoa. Kerran Tiara unohti oman poninsa kotiin ja yksi mukava poika oli lainannut hänelle yhtä omistaan.

Me katsotaan melkein joka lauantai lasten kanssa elokuva aina illallisen jälkeen, se on musta tosi kiva perinne joka toivottavasti jatkuu sinne asti että tytöt ovat jo aikuisia. Ainahan sitä saa haaveilla, kun teini-ikä ei vielä pitkiin aikoihin ole ajankohtainen, hahah. Toisaalta taas kauhistuttaa se että oma kummipoika joka oli vasta puolitoistavuotias taapero kun odotin Tiaraa menee jo ensi vuonna kouluun! Minne tämä aika menee, kyllä se teini-ikäkin sieltä vielä tulee, ehkä nopeammin kuin uskommekaan. Pitää imeä kaikki hetket tästä ihanasta pikkulapsiajasta itseensä kun se on vielä ajankohtaista, koska ennenkuin huomaakaan se on jo ohi.

Pitää myös muistaa kirjoittaa ylös kaikki hassut jutut mitä lapset sanovat pienenä, koska jonain päivänä he ovat fiksumpia kuin minä ja Otto yhteensä, ja me jäädään kakkoseksi. Silloin voi naureskella niille hassuille jutuille. Kuten esimerkiksi sille, että eilen selaillessamme kakkujen kuvia tyttöjen kanssa, törmäsimme aivojen muotoiseen kakkuun. Kerroin heille että ne ovat aivot ja että meillä on kaikilla sellaiset päässä. Zelda suuttui ja tokaisi että ”Minuwwa ei totiaankaan owe tuowwaitia päättä!”. Hajottiin Oton kanssa niin pahasti, hän niin tomerana oli siinä ja oikein tuohtui kun äiti meni sellaisia hupsutuksia sanomaan.

En malta odottaa huomista, sillä isänpäivän lisäksi mun kaveri Emmis, Tiaran kummitäti, tulee Rovaniemeltä meille pariksi päiväksi kylään! Kauhea ikävä ollut, kun ei olla nähty taas puoleen vuoteen. Huippua saada kivaa seuraa ja tytötkin ovat ihan innoissaan.

Hyvää yötä ihanat <3

Tunsin tänään hetken aikaa itseni maailman surkeimmaksi äidiksi ikinä. En siksi että olisin tehnyt mitään väärin, vaan siksi että se varmasti jonkun mielestä vaikutti siltä. Olin menossa liukuportaisiin tyttöjen kanssa yksin, kuten niin monena muunakin kertana aiemmin. Pidin kumpaistakin käsistä kiinni, ja oltiin juuri astumassa portaille, minä varmistaen että molemmat osuvat kohdilleen eivätkä horjahtele. Kun toinen sitten riuhtaisikin itsensä irti ja ryntäsi, aivan täydellisen päin prinkkalaa portaille asettautuneena, sormuksensa perään.

Säikähdin ihan hulluna, ja rupesin kiskomaan häntä takaisin ylös ennenkuin hän tippuu, samalla kun yritin pitää kuopuksen pois portaista. Molemmat karjuivat kuin syötävä, kuopus siksi ettei päässyt liukuportaisiin ja esikoinen siksi että hukkasi rakkaan Frozen-sormuksensa joka tippui portaita pitkin alas. Yritin pysyä rauhallisena, vaikka säikähdin suoraan sanottuna aivan helvetisti. Joku mukava nainen tuli kysymään tarvitsenko apua, juuri kun sain neidistä kiinni ja mä en muista edes mitä sanoin. Toivottavasti muistin kiittää.

Mitä kaikkea olisi voinut sattua! Talutin molemmat neidit kohti hissejä, ettei oltaisi tiellä liukuportaissa ja voisin jutella kummankin kanssa hetken siitä mitä tapahtui että rauhoituttaisiin kaikki. Molemmat huusivat edelleen. Jopa liukuportaiden alhaalla ollut mummo joka tuli ylös, kiersi meidän kauttamme kysymään onko kaikki varmasti kunnossa kun kuului niin kova meteli. ”Joo, nelivuotias vaan hukkasi sormuksensa.”

Onneksi ketään ei sattunut ja kaikki päättyi hyvin sitä hukkunutta sormusta lukuunottamatta. Tytötkin sitten rauhoittuivat, kun sanoin toiselle että mennään liukuportaisiin joku toinen kerta, ja toiselle että kyllä niitä sormuksia saa kaupasta lisää. Tottakai myös painotin että ikinä ei saa syöksyä yksin liukuportaisiin ajattelematta, vaikka mikä tippuisi. Se on tärkeintä että selvittiin säikähdyksellä, mutta musta tuntui että tärisin koko kauppareissun ajan. Onneksi oli nopeat refleksit ja sain kiinni ja kaikki meni lopulta hyvin.

Mä rakastan äitiyttä, rakastan jokaista sekuntia jonka saan viettää noiden kahden naperon kanssa, jokaista sekuntia jonka saan viettää tietäen että mulla on kaksi ihanaa rakasta tytärtä. Mutta vihaan sitä pelkoa. Jatkuvaa raastavaa pelkoa siitä, että joskus jotain sattuu. Tiedän että teen itse aina kaikkeni ettei kummallekaan koskaan satu mitään, mutta mitä sitten kun he joskus ovat isoja? Koululaisia, aikuisia. Niin isoja että menevät ja tekevät itse, eivätkä otakaan aina äitiä mukaan.

Toivottavasti eivät ainakaan syöksy sitten enää liukuportaisiin parin euron muovisormuksen perään. Mä uskon ja toivon että yhdessä Oton kanssa saamme taottua heille tarpeeksi järkeä päähän että he osaavat tehdä fiksuja valintoja. Niinhän kaikki vanhemmat toivovat, ei sitä oikein muuta voi. Muuten tulisi hulluksi. Kun jälkeenpäin miettii omaa teini-ikää, miten paljon huolta ja pelkoa on omalle äidilleen varmasti aiheuttanut, voi vain toivoa että ei koskaan joutuisi itse kokemaan sellaista. Mutta toisaalta, selvisinhän mäkin. Tässä mä olen aikuisena, kahden lapsen äitinä ja ihan hyvinvoivana, siitä huolimatta että joskus äidille unettomia öitä aiheutinkin, anteeksi äiti niistä.

En mä edes tiedä mitä yritän sanoa, muuta kuin että jos joku toinen äiti siellä ruutujen takana tuntee samoja tuntemuksia juuri nyt, niin saa kertoa. Terveisin äiti joka ei millään olisi halunnut edes laittaa lapsia nukkumaan, vaan olisin voinut halia ja pitää heitä sylissä vaikka koko yön, tai sinne asti että ovat aikuisia.