Äidillä on tänään synttärit, ja ajattelin kirjoittaa tänään sen kunniaksi mun äidistä, ja siitä mitä äiti mulle merkitsee. Te tiedätte, että me ollaan aina oltu äidin kanssa kahden, ja uskon että sillä(kin) on suuri merkitys siihen, että ollaan ihan superläheisiä. Mä olen kokenut äidin kanssa paljon, ja käynyt läpi hurjan vaikeita asioita. Olen aiemminkin kirjoittanut omista kokemuksistani näiden asioiden parissa, mutta tänään keskityn äitiin.

Mun äiti on vahva nainen, vahvin kenet tunnen. Silloin kun mä synnyin, vuonna 1991, mun äiti asui täällä Helsingissä, vaikeassa tilanteessa vailla tukiverkkoja. Äiti sai mut yksin, ja odotti mua yksin alusta asti, mutta ainoat muistot mitä koskaan olen kuullut äidiltä, niin lapsena kuin nyt aikuisena, vauva-ajastani, ovat positiivisia. Ei koskaan valituksen sanaa siitä, että yksin olisi ollut rankkaa, ei ollenkaan. Se oli kuulemma elämän parasta aikaa.

Lama-aikana yksinhuoltajalla ei ollut helppoa, mutta mä en koskaan huomannut sitä meidän arjessa. Äiti teki aina parhaansa, että meillä oli kaikki mitä tarvitsimme. Ei ehkä jokavuotisia ulkomaanreissuja, mutta laivaristeilyt ja matkat Ouluun sukulaisten luokse ovat ihania muistoja, joita äiti tarjosi minulle niin usein kuin pystyi. Äiti teki paljon töitä isossa firmassa tärkeässä asemassa mun lapsuusvuosina, enemmän kuin moni tekee tupla-ajassa.

Sen sijaan että olisin ollut aina ensimmäinen joka vietiin päiväkotiin ja viimeinen joka haettiin (olin mä usein sitäkin), äiti otti mua mukaan töihinsä niin paljon kuin mahdollista. Ei tietenkään niin että olisin nakottanut toimistolla piirtämässä Paintilla koko päivän, vaan kaikille kursseille, koulutusmatkoille ja muille. Totuin pienestä asti olemaan paljon aikuisten seurassa, osaamaan hyvät pöytätavat ja järjestämään itselleni hauskat Barbieleikit silloin kun äiti oli kokouksessa.

Noihin reissuihin liittyy paljon hyviä muistoja, niin mulla kuin äidilläkin. Iltaisin kokouksen jälkeen käytiin hotelleissa uimassa, ostettiin suolapähkinöitä ja luettiin kirjoja. Ne olivat kivoja breikkejä arkeen. Äidille tuo on varmasti ollut ainakin jossainmäärin rankkaa, siinä missä muut rentoutuivat hotellin pubissa koulutusten jälkeen, äiti harrasti mun kanssa ja antoi mulle aikaa. Omia valintoja, kyllä, mun mielestä hienoja sellaisia. Sen sijaan että mut olisi tyrkätty hoitoon pitkiksi ajoiksi usein, mä sain olla mukana itse.

Äiti sairastui ensimmäisen kerran masennukseen mun ollessa ala-asteella. En voi edes kuvitella kuinka rankkaa se on ollut äidille, koska itse en koskaan huomannut masennusta silloin. Se mitä mulle on jäänyt siitä ajasta mieleen, on että äiti oli ensimmäistä kertaa kesälomia lukuunottamatta pitkän ajan kotona mun kanssa, ja teki kaikkensa ettei masennus näkyisi mun arjessa.

Silloin äiti ei jäänyt sänkyyn makaamaan, vaan haki mua koulusta usein, vei mut Stockmannille syömään katkarapuleipiä joka perjantai, ja keksi kaikkea hauskaa. Se, mikä mulle oli hauskaa vaihtelua, oli äidille varmasti ihan hirveää aikaa, niinä hetkinä kun hän oli yksin ajatustensa kanssa eikä keskittynyt muhun. Itsekin masennuksen kokeneena, tiedän että masentuneena ei tee mieli tehdä mitään, ei nähdä ketään, ei edes puhua kenellekään. Miten äiti teki sen, sitä en tiedä.

En muista kuinka pitkästä ajasta oli kysymys, mutta jonkin ajan kuluttua äiti sitten palasi töihin. Mä vaihdoin yläasteelle ja elettiin tasaista, turvallista elämää. Tehtiin elämämme ensimmäiset yhteiset ulkomaanmatkat Kreikkaan ja Irlantiin, ja noihin vuosiin liittyy paljon hyviä muistoja. Yläasteen puolivälissä äiti sai töitä Oulusta, kotikaupungistaan, ja niin me ostettiin auto ja muutettiin Oulun keskustaan, jouluna 2005.

Äidille oli varmasti ihanaa olla ensimmäistä kertaa äidiksitulon jälkeen lähellä kaikkia läheisiä, turvaverkkojen ytimessä. Äiti viihtyi uudessa työssään, ja mä sain heti kavereita koulusta. Nähtiin sukulaisia ja tehtiin kaikkea sitä, mitä ei oltu ennen voitu tehdä. Piipahdettiin serkuille kylään tavallisena tiistai-iltana, ja käytiin isovanhempien luona niin usein kuin mahdollista. Ne kolme kuukautta, jotka tätä uutta elämää kestivät, olivat ihania. Sitten tuli  tiistai, 28.3.2006.

Heräsin aamulla äidin tuskaiseen huutoon. En voi kuvitella tuskaa jota äiti on silloin joutunut kokemaan, mutta tiesin että silloin oli hätä. Soitin ambulanssin, ja lähdin äidin kanssa sairaalaan. Mä muistan nämä hetket vieläkin ihan valokuvan tarkasti, muistan mikä biisi soi ambulanssissa, muistan kuinka äiti kärrättiin tarkkailuosastolle ja mut jätettiin yksin hänen kanssaan pitkäksi ajaksi. Äiti itki ja huusi tuskasta, eikä kukaan auttanut. Muistan pyytäneeni hoitajalta äidille panadolia, koska äidillä on pää kipeä.

Olin yksin sairaalassa äidin kanssa tunteja, me vain odoteltiin. Äiti kävi tutkimuksissa ja istuin yksin odottamassa. Jossain vaiheessa mun sukulainen tuli sairaalaan, ja äiti vietiin johonkin pidempään tutkimukseen. Mut vietiin sukulaisten luokse, ja pääsin näkemään äidin vasta illalla. Hän oli vahvoissa kipulääkkeissä, tavallisella osastolla, ja mä näin että äiti ei ollut oma itsensä. Hän oli edelleen tuskainen, ja aivan sekaisin.

Seuraavana päivänä äiti siirrettiinkin teholle, syy oireisiin oli vihdoin selvinnyt. Aivoinfarkti, ja molemminpuolinen keuhkoveritulppa. Siitä hetkestä alkaen, mikään ei ole koskaan ollut ennallaan. Kaksi vuotta äidin sairauden jälkeen, olin vahtinut äitiä herkeämättä joka hetki. Äiti oli saanut alkuperäisen diagnoosinsa hoitoon kortisonia suuria annoksi, minkä ansiosta hänen molemmat lonkkanivelensä menivät kuolioon. Äiti vietti kaksi vuotta lähestulkoon sängyssä maaten. Hän yritti, aina kyetessään hän kävi töissä, ja eli normaalia arkea. Mutta aina tuli vastoinkäyminen toisensa eteen. Leikkaus, masennus, uusi lonkkakuolio, toinen leikkaus, parantuminen. Vaikka aivoinfarkti jätti jälkensä äidin aivoihin, hän yritti käydä töissä.

Hän kärsi järkyttäviä kipuja usean vuoden ajan, ja ne yhdistettynä työkyvyttömyyteen veivät äidin masennukseen, jälleen kerran. Nainen joka oli aina ollut kova tekemään töitä, joutui pysähtymään, ja etsimään uuden suunnan elämälleen. Me jouduttiin myymään meidän auto, ja muuttamaan pienempään kotiin. Kun äiti alkoi vihdoin voida paremmin fyysisesti, mä päästin tunteeni pintaan. Mun taka-alalle jäänyt teini-ikä yhdistyi siihen, että vihdoin annoin itselleni luvan olla väsynyt siitä että olin yrittänyt olla kaksi vuotta aikuinen, ja hoitanut äitiä minkä koululta kerkesin. Olin suoraansanoen aivan hirveä äitiä kohtaan, mutta äiti ymmärsi mua aina. Tiesin että sain tulla aina kotiin, siitä äiti on aina pitänyt huolen. Me ollaan aina voitu puhua kaikesta, enkä ole salannut äidiltä asioita.

Meidän välit paranivat sillä sekunnilla kun muutin omaan asuntoon piirun verran yli 18-vuotiaana. Sadan metrin päähän äidistä, mutta kuitenkin omilleni. Me löydettiin toisemme uudelleen. Kun kaksi vuotta oltiin tuijotettu toistemme naamoja, ja mä olin yrittänyt olla äidilleni äiti, meidän sukset olivat pahasti ristissä sitten kun äiti alkoi parantua masennuksestaan, ja olla taas äiti mulle. Meidän roolit olivat sekaisin, ja ovat osittain edelleen.

Kun mä sain tietää odottavani Tiaraa, äiti taisi olla onnellisempi kuin viiteen vuoteen. Kaiken masennuksen, sairauden ja ahdistuksen keskelle oli tulossa  valoa. Hän oli meidän tukena, eikä kritisoinut kertaakaan valinnoistamme. Äiti on maailman paras mummu meidän tytöille. Uskon että sekä meidän Mörkö, että meidän tytöt ovat olleet suurimpia tekijöitä, jotka ovat nostaneet äidin pois masennuksesta silloin kun se on ollut pahimmillaan. Vaikka äiti on vihdoin, kahdeksan vuoden taistelun jälkeen voittanut masennuksensa niin hyvin kuin mahdollista, sairaus on jättänyt jälkensä.

Äiti on nykyään hyvin paljon erilainen siitä, mitä hän oli ennen aivoinfarktia. Osa hänen piirteistään on vahvistunut, osa muuttunut, osa jäänyt kokonaan pois. Silti tallella on kuitenkin se mun äiti, äiti jota rakastan. Äiti on tehnyt parhaansa, ja kamppaillut parantumisensa puolesta vuosikaudet. Ei tälläisistä kokemuksista voi selvitä ilman että ne vaikuttaisivat mitenkään. Joku ei ehkä olisi jaksanut taistella, niin syvällä kivussa ja masennuksessa äiti joutui olemaan, niin pitkään. En voi myöskään kuvitella, miten vaikeaa on kun oma persoona ja luonne muuttuu ulkopuolisen tekijän seurauksena, aiheuttaen työkyvyttömyyden, ja itseensä joutuu tutustumaan uudelleen.

Vaikka mulla on välillä ollut ihan tuhottoman rankkaa, vaikeaa ja surullista, sitä ei voi mitenkään verrata siihen mistä mun äiti on selvinnyt. Äiti on ehdottomasti tämän taistelun voittaja. Äiti on taistellut itsensä ylös sängynpohjalta, ja on onnellinen, elämäniloinen eläkeläinen. Äiti ja mummu. Kun sanoin että meidän roolit ovat osittain edelleen hukassa, tarkoitin sitä, että vielä nykyäänkin mä koen uskomatonta suojeluntarvetta äitiä kohtaan. Mun on vaikeaa ymmärtää, että äiti on nyt niin terve kuin kaiken jälkeen on mahdollista, eikä mun tarvitse enää yrittää olla hänelle huoltaja. Äiti on aikuinen, joka itse pärjää, ja helvetin hyvin pärjääkin!

Mä oon äidistä ylpeä, ja äiti on mun sankari. Se ihminen, ketä mä katson ylöspäin.  Hän on kärsinyt hirveistä asioista, mutta täällä hän on silti edelleen, eikä lähde mihinkään. Mä toivon että hän on nyt kärsinyt tarpeeksi vaikeuksia omalta osaltaan, ja saisi elää lopun elämäänsä terveenä ja onnellisena. Mutta tiedän, että vaikka hän vielä masentuisi tai sairastuisi, hän selviäisi silti. Äiti on vahvin kaikista<3

Hyvää syntymäpäivää äiti, ja kiitos. Kiitos siitä että jaksat<3

Tänään meidän esikoinen täyttää kolme vuotta. Miten se voi olla edes mahdollista? Kolme vuotta on kulunut ihan silmänräpäyksessä, ennenkuin huomasinkaan. Kolmessa vuodessa on tapahtunut niin paljon! Kun Tiara syntyi, me oltiin seurusteltu Oton kanssa vasta vähän alle kahdeksan kuukautta, tunnettu yhdeksän. Me ajauduttiin heti seurustelun alusta asti uudenlaiseen elämänvaiheeseen, joka alkoi kunnolla sitten Tiaran synnyttyä. Vaikka olin aina ollut kiinnostunut vauvoista, raskaudesta ja äitiydestä, ei mikään tietenkään voi valmistaa siihen millaista se äitiys sitten oikeasti on.

Mä olen onnekas, että sain opetella äitiyttä Otto rinnallani, ihan yhtä pihalla, ihan yhtä rakastuneena uuteen pikkutyyppiin kuin minäkin. Kaikkein onnekkaimpia olimme siinä, että saimme tyttäreksemme, ihanaksi esikoistyttäreksemme, juuri Tiaran. Tiaran kanssa äitiyden opettelu oli ihan parasta; hauskaa, helppoa ja palkitsevaa. Ja sitä se on edelleen. Äitiys on opettelua vielä kolmen vuoden ja kahden lapsenkin jälkeen, päivästä toiseen. Vaikka itsevarmuus on kasvanut, terävimmät särmät ja herkkänahkaisuus hioutuneet pois ja rutiinit tulleet tutuksi, pätee äitiydessä juuri se, että aina kun johonkin tottuu, se pian taas muuttuu.

Meidän kolmevuotias on oivaltava ja fiksu tyttö, jolle jokainen päivä on seikkailu, niinkuin varmaan päivät yleensäkin ovat kaikille kolmevuotiaille. Uuden opettelu on siisteintä ikinä, puhetta tulee niin paljon ettei aina saa sanotuksi väliin mitään, joka päivä pitää laskea ainakin kolme kertaa sataan asti ja kysymyksiä riittää laidasta laitaan. Välillä ollaan jännän äärellä kun Oton kanssa mietitään että mitenköhän mihinkin kysymykseen nyt parhaiten vastaisi.

Vaikeimpia ovat kysymykset, jotka koskevat ikäviä asioita, kuten rakkaan Mörkö-koiran poismenoa. Parasta taas on vastata kysymyksiin, joihin voi vastata hauskasti tai vähän hupsusti. ”Äiti kuka tämä legoukkeli on” *pitelee käsissä Tuhkimon prinssiä* ”Se on Tuhkimon poikaystävä” ”Selvä, poikaystävä menee nyt tänne nukkumaan näin kato äiti”.

Kolmevuotias osaa kertoa jo tunteistaan, ja kertoa miten päivä on sujunut ja mikä fiilis on. Hänen kanssaan voi käydä pitkiä, analyyttisia keskusteluita aiheesta kuin aiheesta, ja hän innostuu lähes mistä ideasta tahansa, paitsi siivoamisesta. Ihanaa kolmevuotiaan äitinä olemisessa on juuri se, että lapsi kertoo itse, miltä tuntuu. Ei tarvitse arvuutella että miltähän lapsesta nyt tuntuu, vaan kysyttäessä lapsi osaa kertoa, usein kysymättäkin. Vaikka koen itsevarmuuteni äitinä kasvaneen, on mulle todella tärkeää kuulla lapselta itseltään, että kaikki on hyvin, ja tietenkin myös se jos kaikki ei olisi joskus hyvin, silloin on helpompi luottaa siihen että itse toimii oikein.

Nykyään kun suunnilleen sujuvaa puhetta on takana esikoisella reilut puolitoista vuotta, ja hänellä on täysin oma persoonansa, tuntuu uskomattomalta ajatella, että kolme vuotta sitten me ei tunnettu meidän pientä tytärtä vielä ollenkaan. Hän oli vaan pieni masutyyppi, ”Pyllis” niinkuin me häntä huvittavasti kutsuttiin odotusaikana. Ei sitä voinut silloin tietää, millaiseen mainioon tyyppiin me saataisiin tutustua ja kenen vanhempia olla.

Mä en voi tietää lukeeko Tiara tätä kirjoitusta joskus, mutta ainakin toivon niin. Siksi mä haluan kirjoittaa tähän vielä, että maailman eniten onnea meidän rakkaalle 3-vuotiaalle Tiaralle 20.09.2014! Olet äidin ja isin paras tyttö, ja toivottavasti sinulla on ihana synttäripäivä!

Kuluneella viikolla on ollut tunteet aika pinnassa, ja on tullut mietittyä kaikenlaista. Siinä missä Otto pohdiskelee istuen pissaamista, mä oon miettinyt aika paljon äitiyttä, ja sitä miten onnellinen olen, että saan olla meidän kahden ihanan tyttären äiti. Yhtään vessa-asioiden tärkeyttä väheksymättä, ja Oton tunteellisuutta aliarvioimatta, kaikella rakkaudella siis sanon tämän, sydänsilmänauruhymiö.

Vaikka on kiire, ja vaikka on kaikenlaista isompaa ja pienempää vastoinkäymistä aina välillä, ne hetket jotka viettää täysin lasten ehdoilla, ovat aina täynnä rakkautta. Ei mihinkään muuhun voi uppoutua ja heittäytyä samalla tavalla kuin äitiyteen, tai ainakin musta tuntuu että mä en voi. Mä voin uppoutua työasioihin, voin rentoutua juosten ja uppoutua musiikkiin, tai katsoa maailman parasta leffaa, mutta silti aina välillä mielessä käy muita asioita, stressiä, kiireitä, suunnitelmia, kalenterin pläräystä. Silloin kun olen vaan lasten kanssa ja piirrän leijonan harjaan vielä vähän lisää karvoja, koska leijona näyttää kuulemma liian kaljulta, silloin mä rentoudun.

Sillä hetkellä, kun esikoinen selittää vilkuttavansa vielä kerran kaikille taivaan tähdille ennen nukkumaanmenoa, koska yksi niistä on Mörkö-koira jota hän rakastaa kovasti, ei voi tuntea muuta kuin suunnatonta ylpeyttä, rakkautta ja onnea. Ja päivällä, kun hakee kuopuksen päiväunien jälkeen sängystä, on maailman parasta kuulla se uninen, käheä mutta iloinen ”Äii-tiiiii, heeeeei!” ja saada lämmin ja takertuva hali pieneltä tyypiltä.

Äitiys on täynnä tähtihetkiä, kun ne vain osaa erottaa sieltä kaiken kiireen ja meiningin keskeltä. Kun lapsi kaataa maitolasin matolle, ja kuivaa jäätävää lammikkoa puolikas vessapaperinpala kerrallaan, voi olla iloinen siitä, että lapsi yrittää parhaansa, ja on selkeästi oppinut että kaatunutta maitoa ei ainakaan jätetä matolle hengaamaan. Vaikka tästä kaikesta aiheutuva maito-vessapaperimössökeitto matolla saattaa kiristää hermoja, niin ei kai se ole niin justiinsa. Pienet ekstrahommat kuuluvat asiaan.

Äitiys on opettamista opettamisen perään, ja se on ajoittaisessa ärsyttävyydessään kuitenkin ehdottomasti maailman siisteintä. Juuri meillä, vanhemmilla, on valta opettaa lapsille kaikki elämän tärkeimmät asiat. Se valta on iso vastuu, jonka kantamisessa ei halua epäonnistua. Suhtaudun suurella kunnioituksella siihen vastuuseen, ja pyrin olemaan kasvattajana johdonmukainen, rakastava ja turvallinen. Mielestäni vastuu ei kuitenkaan sulje pois äitiyden tarjoamaa mahdollisuutta hassutteluun. Mä ehdottomasti huijaisin, jos väittäisin että musta ei ole siistiä yrittää opettaa melkein-kolmevuotiaalle sivistys- tai muotisanastoa aina silloin tällöin. Huijaisin vielä enemmän, jos väittäisin ettei vielä siistimpää ole kuulla joskus Barbieleikin keskeltä, että Barbie lukee nyt Vogueta ja äiti voitko laittaa sille tämän Maikkel Korssin laukun olkapäälle?

Äitiys on kuitenkin ennenkaikkea sitä, että rakastaa ehdoitta. Että on valmis elämään omat haaveensa ja toiveensa ihan itse, eikä yritä elää elämäänsä lastensa kautta. Lapsilla on oikeus kasvaa juuri sellaisiksi persooniksi, kuin he itse haluavat. Vaikka vielä toistaiseksi lasten ikä jättää lähestulkoon kaiken vanhempien arvostelukyvyn varaan, alkaa heillä iän karttuessa olla yhä enemmän mielipiteitä, vastauksia kysymyksiin ja  omia ajatuksia ja kiinnostuksenkohteita. Mä en aio yrittää ohjailla lapsia mihinkään tiettyyn suuntaan, vaan tukea heitä juuri niissä asioissa mihin he itse haluavat keskittyä. Voin heittäytyä ihan yhtä täysillä tukemaan autojen tuunausta kuin tanssituntejakin.

Äitiys on joskus sitä, ettei saa käydä rauhassa suihkussa, vaan joutuu onkimaan kumiankkaa tehohoitopurkista samalla kun joku pissaa kylpyhuoneen matolle. Äitiys on joskus sitä, että vartin pastareseptin toteuttaminen kestää kaksi tuntia, kun lapsi haluaa auttaa ja kuoria valkosipulin kynnet. Joskus äitiydessä ei ole vain yksittäisiä rankkoja öitä, tai tunteja, joskus voi olla rankkoja viikkoja, tai kuukausia.  Lapset kehittyvät vaiheissa, ja aina on jollain meneillään joku vaihe. Usein tuntuu, että kun ehtii tottua yhteen vaiheeseen, onkin jo toinen aluillaan. Silti äitiys on maailman parasta.

Jokaiseen päivään mahtuu miljoonia tunteita, niin rakkautta, naurua, kuin huoltakin. Tärkeää on kuitenkin kaiken kiireen ja kaikkien tunteiden keskellä muistaa olla läsnä lapsille, keskittyä ja kuunnella heitä. He eivät välttämättä muista lapsuudestaan kaikkia niitä hetkiä, jotka me vanhemmat ollaan koettu tärkeinä, eikä heille välttämättä jää mieleen miten hieno legotalo rakennettiin silloin yhtenä sunnuntaina huhtikuussa. Mutta he muistavat, että vanhempi on ollut täysillä mukana heidän jutuissaan, ja häneen on voinut luottaa ja tietää että hän rakastaa vaikka mitä ikinä tapahtuisi.

 Mä siirryn nyt äitiysrakkaushuuruista sohvalle olemaan vaimo, ja katsomaan romanttista komediaa jonka Otto auliisti suostui mun kanssa katsomaan. Ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3

Tähän mennessä kaikki ovat varmaan törmänneet jo Lukioilaisten liiton #kutsumua -kampanjaan? Rytinällä levinnyt kiusaamisen, ja kiusaamisen hiljaisen hyväksynnän vastainen kampanja on kerännyt jo pelkästään Instagramissa tähän mennessä yli 7000 #kutsumua -hashtagillä merkittyä kuvaa.

Tämä on hieno aloite lukiolaisilta, josta niin monet saisivat ottaa onkeensa. Sosiaalisen median myötä keinot kiusaamiseen lisääntyvät kokoajan, yhä useampi joutuu kiusaamisen kohteeksi joko netissä, tai jokapäiväisessä arjessa. Kiusaaminen ei ole enää pelkästään kouluikäisten murhe, vaan se leviää yhä useampiin ryhmiin. Valitettavan usein äiti on toiselle äidille susi, ja yksi pahimpia kiusaajaryhmittymiä netissä ovatkin juuri äidit. Se on surullista, sillä nämä äidit kasvattavat uutta sukupolvea, sukupolvea joka olisi mahdollista kasvattaa myös ymmärtämään, että kiusaaminen ei ole hyväksyttävää. Millaisessa maailmassa kiusaavat äidit tahtovat seuraavan sukupolven elävän? Sellaisessako, missä on  oikein kutsua toista huoraksi tai lyödä kotimatkalla?

Mä toivon, että jokainen, joka on joskus haukkunut toista netissä tai muuten, oli äiti tai ei, heräisi tämän kampanjan myötä miettimään.  Lukiolaisten liiton puheenjohtajaa Otto Ahoniemeä lainaten: “Huonoa käytöstä on vaikea lopettaa käskemällä, mutta ryhtymällä passiivisista aktiivisiksi voimme muuttaa tätä kulttuuria, jossa kiusaaminen on ihan ok.” Kiusaaminen ei ole ok, ikinä. Toisen haukkuminen ”koska tää on vaan mun mielipide, ja tää on vapaa maa”, ei ole ok. Toisen satuttaminen, fyysisesti tai henkisesti, tavalla tai toisella, ei ole ok. Kaikkein vähiten ok on katsoa vierestä tekemättä mitään, kun toista satutetaan.

Reilun kolmen vuoden bloggaamisen aikana, olen törmännyt haukkuihin jos jonkinlaisiin. Kuvassa esiintyvät kaksi yliviivattua sanaa, ovat törkeitä. Joskus ne satuttivat mua, mutta eivät enää. Ne ovat sanoja, joita olen kuullut jo kauan ennen blogia, ja ne ovat sanoja, joita kenenkään ei tarvitse kuulla. Mulle on toivottu netissä kohtukuolemaa ja vammautunutta lasta, mua on syytetty milloin mistäkin pienemmästä ja isommasta asiasta. Kaikki täyttä valhetta. Tärkeintä on se, että ei lannistu toisten sanoista.

Mun kirjoittamassa lapussa on kirjoitusvirhe. Sen huomaaminen sai mut nolostumaan. Miksi? Koska pelkäsin että joku tulee haukkumaan mua tyhmäksi, kirjoitustaidottomaksi, tai muuten vain ilkkumaan. Kirjoitusvirhe on ehkä inhimillisimpiä virheitä maailmassa, niitä sattuu kaikille joskus. Tässä maailmassa missä me elämme, kirjoitusvirhekin riittää syyksi kiusaamiselle. Mä haluan päästä eroon tästä tunteesta, että pelkään virheiden tekemistä, epäonnistumista tai itseni toteuttamista siksi, että joudun pelkäämään muiden sanoja. Niitä ei tarvitse pelätä, ne sanat eivät määrittele mua.

Uskallan väittää, että kuten kampanjakin osoittaa, meitä kaikkia on haukuttu joskus. Haukut eivät määrittele meitä ihmisinä, vaan me määrittelemme itse oman persoonamme. Ikinä ei saa alistua kiusaajien tahtoon, ja uskoa siihen mitä he sanovat, vaan pitää uskoa itse itseensä. Ei anneta kiusaajien voittaa.

Näin olet mukana #kutsumua-kampanjassa: Ota kuva kahdesta sanasta, joista toinen kuvaa sitä lokeroa, johon sinut itsesi on yritetty tunkea ja toinen sellaista ominaisuutta, jonka tahtoisit muiden itsessäsi näkevän ja muistavan. Vedä sitten viiva ensimmäisen sanan yli – sitä käyttävät jatkossa vain hölmöt. Halutessasi voit kertoa kuvatekstissä pidemmänkin tarinan! Jaa kuva tunnisteella #kutsumua ja haasta mukaan ne tyypit, joiden tarinan tahtoisit kuulla.

Tänään on ollut mun nimipäivästä huolimatta Tiaran päivä. Mä olen haaveillut jo Tiaran vauva-ajoista asti toteuttavani päivän Tiaran ehdoilla, sitten kun hän on tarpeeksi iso ja osaa kertoa mitä haluaa tehdä, mitä syödä ja mitä leikkiä. Päivän kokemuksella voin kertoa, että ensimmäinen kerta ei tosiaankaan jää viimeiseksi, sillä tänään on ollut ihan huippuhauskaa! Jotenkin niin rentoa, ja erilaista. Eniten on ilahduttanut se, miten pienet asiat tekevät lapset iloiseksi, ja miten tavallisia asioita lapsi voi kaikkein eniten toivoa. Mutta mitä tänään sitten oikein tapahtui, kun esikoinen sai päättää kaikesta?

Aamu alkoi Pikkukakkosella, kuten tavallista. Pikkukakkosen, ja sitä katsellen nautitun jugurtti-banaani-karjalanpiirakka -aamiaisen jälkeen luettiin kasa kirjastosta lainattuja kirjoja. Röhnötettiin sohvalla kaikki kolme, Zelda nyt ei hirveästi jaksanut kirjoihin keskittyä, mutta kävi aina välillä osoittamassa sormella kun huomasi tutun kuvan tai sanan. Vesisateinen aamu ei houkutellut esikoistamme ulos, vaan hän halusi vain lukea kirjoja kaikessa rauhassa.

Lounaaksi söimme Tiaran toiveesta pinaattilettuja, joita paistoin ensimmäistä kertaa elämässäni itse, ja jälkkäriksi omenapiirakkaa. Onneksi arvon neitiä eivät mun repaleiset ja hiukan tummahkot letut haitanneet, vaan ne maistuivat molemmille paremmin kuin hyvin.

Lounaan jälkeen oli ehdottomasti Tiaran päivän kohokohta. Pikkusisko meni päiväunille, ja Tiara sai ottaa mun meikkipussin sisällön haltuunsa, ja meikata mut juuri niinkuin itse halusi. Hän ehti juuri kaikessa rauhassa valita mitä laittaa mihinkin, ja toteuttaa upean meikin, ennenkuin pikkusisko heräsi unosiltaan. Luomivärin laiton Tiara aloitti nenän päästä, mutta muuten kaikki tuotteet tuntuivat menevän pelottavan hyvin oikeille paikoilleen. Joku on tainnut vähän katsoa mallia äidin kymmenen minuutin pikalaittautumisista aamuisin.

Päiväunien jälkeen katseltiin vähän lastenohjelmia, Vitaminixia ja Max & Meeriä, ja Tiara sai ottaa kuvia pikkukameralla ihan itse. Hän halusi ottaa yhteiskuvia itsestään ja siskostaan peilin kautta, ja onnistui nappaamaan söpöjä naamakuvia Zeldasta.

Tiaran toiveena oli, että lähdetään yhdessä isiä vastaan, ja niin me sitten tehtiin. Kauhea rankkasade loppui juuri sopivasti, ja me saatiin nauttia hetki kauniista auringonpaisteesta. Tiara sai valita myös tänään sekä omat että siskonsa vaatteet, ja niistä piti tietenkin ottaa kuvat ulkona.

Isinhakureissulla Tiara bongasi Subin, ja perjantaisubit piti sitten tietysti saada. Me napattiin subit kotiin mukaan, ja tultiin kotiin herkuttelemaan rauhassa. Välihuomautuksena, että parasta on ostaa kokonainen subi, syödä vain puolet, ja syödä toinen, vähän jo vetistynyt puoli illalla yksin kaikessa rauhassa lasten mentyä nukkumaan! Ilta kului oikeastaan aika nopeasti sitten, ei me paljoa muuta tehty kuin öllöteltiin sohvalla ja oltiin perhekasa = kun kaikki kiipeää Oton päälle yhtäaikaa ja Otto ähisee, Tiaran mielestä ihan paras juttu.

Iltapala-aika tuli ennen kuin huomasimmekaan, ja pian oli aika lukea Tiaran valitsema Ensimmäistä kertaa -iltasatu, laittaa Isla-leopardi hänen kainaloonsa, ja toivottaa hyvät yöt. Molemmat nukahtivat alta aikayksikön, vissiin rankkaa olla pomona, haha! Tämä päivä oli ihana, ja tällaisia päiviä voisin pitää vaikka kerran kuussa, molemmille tytöille sitten kun Zeldakin oppii ilmaisemaan itseään vielä enemmän.

Oletteko te viettäneet lapsen ehdoilla -päiviä, jolloin kaikki on tehty lapsen mielen mukaan? Me nautitaan huomenna vapaapäivästä, ja suunnataan tapahtumaan jossa on poniajelua, pomppulinnaa ja muuta hauskaa lapsille. Ihanaa viikonloppua kaikille!