Kello lähestyy puoltayötä ja muuten äänettömässä asunnossa raikaa tasainen näppäimistön nakutus. Pieni möntti istuu silmät ristissä kahden näytön ääressä villatakkiin kietoutuneena, täysin tietämättömänä muun maailman menosta ja siitä, että kävin hetki sitten halaamassa tätä sosiaalisen median ruumiillistumaa ihan vain vääntääkseni jumalattoman hiljaisen pierun. Kasa hymähtää tyytyväisenä halista. Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin kuuluu vaimea ”pierasitsä”. Se siitä ajantajusta.

Mä oon viimeaikoina törmännyt muutamaan kirjoitukseen siitä kuinka bloggaajan elämä on helppoa. Ilmaista tavaraa, shoppailua, PR-tapahtumia, valokuvaamista ja juhlimista. ”Tavallisena ihmisenä” ja bloggaajan miehenä mun täytää suoraan myöntää että ihmisillä on selkeä väärinkäsitys siitä mitä bloggaaminen vaatii. Bloggaaminen ei ole, ainakaan mun silmin, ihan niin glamouria kuin mitä kuvat antavat ymmärtää. Saanen valaista:

Iina on bloggaaja, ja aina täysin tietoinen siitä mitä tämä tarkoittaa, mitä häneltä vaaditaan ja kuinka paljon työtä tämä vaatii. Mitä Iina ei tiedä, on se miltä tämä touhu näyttää ihmisen, jolla on näkymä backstagelle, silmin. Ja se mun täytyy ihan rehellisesti myöntää, että vaikka mä teen pahimmillaan melkein 50-tuntista työviikkoa, bloggaajaksi mä en ikinä alkaisi. Ihan liikaa hommaa.

© Täydenkuunkuva

Siinä missä mun työ on tyypillistä kasistaneljään-toimistoduunia, ei Iinan hommat lopu koskaan. Eikä kyllä mun avustaminenkaan. Olen kirjaimellisesti hukannut tunteja tekosyylle ”Otto älä vielä syö mun pitää ottaa kuva ensin odota Instagram lagaa ääää HAARUKKA ALAS”. Myönnettäköön, aika #firstworldproblems, mutta silti. Kauppareissut ja kävelyt ei onnistu ilman asukuvia, puhelin on melkein aina kourassa koska sähköpostit ja kommenttien seuranta ja pieruverkkarit olen ehkä kerran nähnyt Iinalla kaupassa, ja silloinkin kyseessä oli lähikauppa. Se on tossa nurkan takana.

Bloggaaja ei muutenkaan ole perinteinen ”ammatti” joka vaatii koulutusta ja työkokemusta, työhakemuksia ja haastatteluja. Blogin aloittaminen on helppoa, mutta pitkälle pääsee taas harva. En tietänkään vähättele parin sadan lukijan blogien tarkoitusta bloggaajalle itselleen, mutta tuhansien ja taas tuhansien puoleensa vetäminen vaatii täyttä omistautumista ja rakkautta ammattiaan kohtaan. Siinä missä koira kuvastaa omistajaansa, kuvastaa blogi bloggaajaa. Iina on pelkästään bloginsa ulkoasun hiomiseen upottanut enemmän aikaa kuin minä blogitekstien kirjoittamiseen, vaikka sen kertaisi kymmenellä.

Ottakaa huomioon että tämän kaiken lisäksi Iina on kuitenkin ensisijaisesti äiti ja vaimo. Kun tulen töistä kotiin on kämppä siivottu, lapset iloisia ja lämmin ruoka odottaa pöydässä. Miten? Ei harmainta aavistustakaan, ei onnistuisi minulta. Iina nukkuu keskimäärin kuusi tuntia yössä ja onnistuu silti pysymään tervejärkisenä. Itsehän herään joku 6:30 eikä mulle saa puhua ainakaan tuntiin siinä vaiheesa. Iina uhraa kaiken vapa-aikansa blogilleen ja lukijoilleen. Olen jopa luovuttanut valtaostan tietokonepöydästäni Iinan läppärille, ylimääräiselle näytölle, näppäimistölle ja kaikille kameroille. Ja ainiin, sanoinko jo että toi sankari järjesti häät kaiken muun ohessa?

© Täydenkuunkuva

Eikä mun kotiintulo tarkoita sitä että Iina voi rentoutua. Tarkoittaisi jos se minusta kiinni olisi, mutta kun ei ole. Kun tulen kotiin ja annan lapsille aikaa, alkaa Iina miettimään seuraavaa postaustaan ja voivottelemaan sitä kuinka ei aina ehdi heti vastaamaan kaikkiin viesteihin ja kommentteihin mitä saa. Iinan panostus blogiinsa alkaa sillä sekunnilla kun perhe on ruokittu ja astiat kerätty. Uskomaton motivaatio, ottaen huomioon että mun tuntipalkka on Iinan tuntipalkkaan nähden varmaan viisinkertainen, eikä mun tarvitse edes ottaa töitä kotiin, Iinan duunit on aina kotona.

Asia mikä mua kuitenkin hämmästyttää eniten on se julkisen paineen sietokyky mitä bloggaajalta vaaditaan. Siinä missä minä olen ainoastaan sukunimeäni käyttävä kasvoton tekninen asiantuntija joka joutuu korkeintaan vastaanottamaan asiakkaan pahansisuisen kritiikin yritystämme kohtaan, joutuu Iina kestämään julkista arvostelua monista suunnista ja lähteistä, vihaisia viestejä ilman varsinaista pointtia sekä henkilökohtaisten asioiden spekulointia. Mä olen meistä se kylmä ja ihmisiä vieroksuva, se jota ei oletettavasti mikään henkilökohtainen hetkauta eikä loukkaa, ja silti olen joutunut pitämään joskus taukoa blogin kommenteista. Iinalle tämä ei ole edes vaihtoehto.

Eikä arvostelu tosiaan kohdistu aina vain Iinaan. Meidän kasvatusta arvostellaan, meidän lapsia moititaan ja meitä molempia haukutaan. Kaksivuotias tyttäremme ei saa pyytää äitiään lukemaan koska jonkun mielestä Tiara käskyttää meitä. Alle vuoden ikäinen Zelda ei saa leikkiä ilman että joku on sitä mieltä että tämä näyttää apinalta. Iina ei saa esitellä uusia vaatteitaan ilman että hänen hiuksiaan arvostellaan ja minä en saa, I shit you not, pitää verkkareita ilman että se aiheuttaa satojen viestien spekulaation alavarustukseni koosta. Ja Iina on tämän vyöryvän viestihyökkäyksen vastassa eturintaman lihamuurina suojaamassa muuta perhettä. Kyllä bloggaajaan elämä on ihanaa ja täydellistä, onnellista ja kaunista.

© Täydenkuunkuva

Mä olen ylpeä Iinasta. Siitä mitä Iina on saanut aikaiseksi, ja millaisella intohimolla Iina blogiaan pitää. Mä olen ylpeä siitä että vaikka Iina päivisin katsoo meidän molempien lasten perään, antaa hän silti aina täyden panostuksensa blogilleen. Ja mä olen erittäin ylpeä siitä että kaiken tämän ohella Iina silti miettii vielä puskevansa opiskelut tähän sekametelisoppaan joka meidän perheemme elämänä myös tunnetaan.

Iina, vittu mä rakastan sua nainen. Pidä aina pääsi pystyssä, niin kuin tähänkin asti. Kaikella kunnioituksella ja ihailulla, miehesi.

Mä jotenkin kummallisesti ajattelin päässäni, että häiden jälkeen otan rennosti ja kiireet hellittävät, mutta mitä vielä – tämä viikko on ollut ihan samaa pyöritystä kuin ennen häitäkin. Sanallakaan en kuitenkaan halua valittaa kiireestä, päinvastoin! Huikeita asioita on tapahtunut tällä viikolla, ja jos tämä vuosi jatkuu samaa rataa kuin tähän asti niin en uskalla edes haaveilla miten hienoja asioita tänä vuonna saattaa vielä tapahtua kun on reilut kymmenen kuukautta vuotta jäljellä.

Kiire ei mua haittaa, mä oon oppinut nauttimaan siitä. Silloin kun on hiljaisempi viikko, niin olo tuntuu jotenkin aikaansaamattomalta, vaikka nautinkin myös sellaisista perus kotipäivistä puistoreissuineen ja rauhallisine ruuanlaittohetkineen. Ehdittiin me tälläkin viikolla rauhoittua myös kotona ihanan fajitaillallisen merkeissä, katsoa muutama jakso Himymiä jotka oli jäänyt katsomatta hääkiireiden aikaan, sekä tietysti leikkiä lasten kanssa.

Fajitaksien reseptin olenkin täällä jo aiemmin jakanut, mutta en löytänyt sitä tähän hätään edes itse blogistani, eli jos joku sitä kaipailee niin kysykää vain!

Zelda oli eilen niin söppänä (tai on aina) kun luki niin keskittyneen vakavalla ilmeellä muumikirjaa, Muumit is serious business. Tiaran kanssa ollaan leikitty vaikka ja mitä, ja etenkin Zeldan päiväuniaikaan meillä lähtee Barbieleikit kunnolla vauhtiin kun saadaan kaivella piiloistaan esille kaikki kengät ja muut pikkutilpehöörit jotka pikkuahmattimme Zelda muuten vetelisi napaan. Tipa on tosi hienosti ymmärtänyt että pikkuesineitä ei saa levitellä sillon kun sisko on hereillä, vaan odottaa aina kiltisti siihen asti että Zelda nukkuu, ja kerää ne myös nätisti pois ennen Zeldan heräämistä.

Eilen lähdin käymään Love Me Do -häätapahtumassa ystäväni Kaislan kanssa, ja oltiin lähinnä kavereiden moikkailu – ja kiertelytarkoituksella liikenteessä, mutta ilta huipentui siihen kuinka kaikeksi yllätyksekseni voitin Vuoden Hääblogi 2014 -palkinnon! Mä kirjoitan Love Me Do:sta ja palkinnosta lisää häblogini puolella, sekä Häät.fi -sivustolla lähipäivinä, mutta olen todella kiitollinen ja otettu tästä kunniasta, olette te vaan aivan hitsin mahtavia tyyppejä siellä ruudun toisella puolella♥

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille! Mä alan nyt herkuttelemaan dippivihanneksilla Oton kanssa, ja syvennyn pian vastaamaan kommentteihin joita olette laittaneet ihanan runsaasti viime päivinä! Jokainen kommentti merkitsee mulle oikeasti tosi paljon, ja piristää päivää. On ihanaa huomata, että mun kirjoittamista teksteistä herää ajatuksia, kysymyksiä ja mielipiteitä. Kiitos kaikille teille jotka jaksatte aina avata sanaisen arkkunne!♥

Tämän päivän luukun piti olla yksinkertainen, ja aivan erilainen kuin millaiseksi se lopulta tuli. Mä vaan koen nyt tämän asian tärkeämmäksi, kuin aiemman luukun aiheen, enkä voinut jättää kirjoittamatta. Aiheena on tällä kertaa joulumieli, joka monelta tuntuu olevan kateissa edelleen vaikka joulu lähestyy kovaa vauhtia. Mun mielestä on surullista, että vuoden kauneimpaan aikaan jolloin kaikki on mahdollista, niin moni on vihaisella tai surullisella tuulella ja haluaa purkaa omia negatiivisia tunteitaan muihin.

Mun blogi – kuten jo miljoonaan kertaa on todettu sekä minun että lukijoideni toimesta – on hyvänmielen blogi, jonka tarkoitus on siis tuottaa hyvää mieltä näin rautalangasta vääntäen ja olla paikka arjen positiivisuuden ja kauniiden asioiden jakamiseen. Mun blogi ei ole a) paikka jossa asetan omat lapseni arvosteltavaksi b) jonne ihmisillä on oikeus tulla haukkumaan koska itsellä on ollut huono päivä c) paikka jossa kerron jokaikisen yksityiskohdan meidän elämästä tai asioista.

Mä oon oikeastaan edelleenkin sangen pöyristynyt ihmisten lyhytnäköisyydestä ja mustavalkosuudesta, sekä tarpeesta tulla arvostelemaan mun lapsiani ja mun äitiyttä siinä sivussa, puhumattakaan katkerasta huomautuksesta koskien tekemiäni blogiyhteistöitä. En tiedä miten voisin vastata kehkeytyneeseen soppaan kommentteineen muuten kuin tällä tekstillä. Kuten sanottua, mä haluaisin pitää blogissani nollatoleranssin ikävien kommenttien suhteen, sillä niillä on tapana eskaloitua aina kunnon suureksi draamaksi jos yksikin sattuu pääsemään läpi. Siksi en näekään tällä kertaa muuta vaihtoehtoa, kuin ottaa täyden kommenttien valvonnan käyttöön ja käydä jokaikisen kommentin itse läpi ennenkuin sen julkaisen.

Joulumieli, se aihe josta halusin puhua, tarkoittaa mulle sitä että ajattelen vielä tavallistakin positiivisemmin asioista. Haluan tehdä hyvää, ja yritän tuottaa mahdollisimman paljon iloa läheisilleni kaikin mahdollisin keinoin. Se tarkoittaa mulle sitä että vaikka nukuin edellisen yön huonoimmin vuosikausiin Zeldan nuhan aiheuttaman itkuisen jatkuvan heräilyn takia, mä jaksoin tänään leipoa torttuja Tiaran kanssa koska mä halusin nähdä sen mielettömän hymyn hänen kasvoillaan kun hän itse on saanut leipoa ja syödä omatekemäänsä torttua.

Se tarkoittaa myös sitä, että yritän keksiä jotain mukavaa sanottavaa ystävilleni, ja muistaa myös sanoa ne ääneen, sillä niin usein ne kehut jäävät sanomatta vaikka päässään ajattelisi että ”vau, ompa makeat hiukset!”. Joulu on hyvien tekojen aikaa ja haluan tehdä niitä mahdollisimman paljon. Miten voisin opettaa lapsilleni että toisille täytyy tehdä niinkuin toivoisi itselle tehtävän, jos en itse tekisi kaikkeani ollakseni kiltti ja ystävällinen? Joulumieli tarkoittaa mulle myös sitä, että rauhoitan blogini kaikelta negatiiviselta loppujoulukuuksi, koska haluan lähteä kohti uutta vuotta hyvällä fiiliksellä ja iloisena siitä että blogin atmosfääri on keveä ja iloinen, niinkuin oletan suurimman osan lukijoistani sen toivovan olla.

Hyviä tekoja, ja hyvää mieltä on tärkeää vaalia muulloinkin kuin jouluna, mutta koska tämä on joulukalenteri, mä haluan eritoten muistuttaa tästä asiasta juuri nyt. Mun mielestä on tekopyhää muistuttaa hyvästä käytöksestä lapsia, ellei sitoudu siihen myös itse. Kyllä ne tontut kurkkivat meitä aikuisiakin, ja vaikka joulupukkiin en ehkä uskokaan enää (tai niin yritän uskotella muille), niin kyllä se vain niin on että tekemällä hyvää toisille saavuttaa elämässä enemmän, mikä on verrattavissa siihen saako lahjoja vai risuja.

Nyt toivotan siis hyvää joulumieltä ihan jokaiselle joka tätä lukee ja toivon että jokainen saa viettää mukavan, ilon täyteisen joulun ajan♥

Mulle on nyt tässä pitkin syksyä, aina silloin tällöin tiputellen tullut kommenttia siitä että blogi on muuttunut. Suurin osa muutosta kommentoineista ovat olleet tyytyväisiä mutta toki aina muutoksen tiellä tulee niitä soraääniäkin, kaikkia kun ei voi miellyttää. Mä ajattelin ottaa kantaa nyt näissä kommenteissa puhututtaneisiin asioihin ja tarkastella ihan sellaista faktapohjaista tietoa siitä että miten mun blogi ja blogit ovatkaan muuttuneet tässä kahden ja puolen vuoden aikana.

Yksi eniten kommentoituja asioita on postaustahti. Mulla näkyy tuossa sivupalkissa jokaisen arkistokuukauden perässä suluissa kuukauden aikana kirjoitettujen postausten määrä ja kuten siitä voi katsoa, on postauksia enimmillään ilmestynyt jopa 25 yhden kuukauden aikana (lokakuussa 2011), kun taas vähimmillään niitä olen kirjoittanut vain 9 viime vuoden lokakuussa. Viime vuoden lokakuussa mä kärsin alkuraskauden pahoinvoinneista ja olin keskellä kauheaa muuttohärdelliä, muistan ikuisesti kuinka raskaalta edes blogin ajattelu tuntui silloin niillä tonnin painoisilla silmäpusseilla ja jatkuvalla kuvotuksen tunteella jota säesti mukava sahalaitakuvio silmäkulmassa migreenipäänsäryn kera. Ei ollut kivaa se, mutta onneksi en kadottanut teitä kaikkia lukijoita vaikka niin harvasanainen silloin olinkin.

Yleisesti ottaen postaustahti on pysynyt aika samana näiden vuosien aikana, yleensä hiukan yli tai hiukan alle 20:ssä postauksessa per kuukausi. Heinäkuussa aloin kuitenkin kirjoittaa hääblogia, jonne olen kirjoitellut nyt myös joka kuukausi, tosin harvakseltaan mutta kirjoitellut kuitenkin! Jos hääblogin ja normiblogin postaukset lasketaan yhteen, olen viime kuukausien aikana kirjoitellut keskimäärin n. 25 postausta kuukaudessa, mikä on enemmän kuin koskaan aiemmin. Eli koen petranneeni hurjasti, sensijaan että hääblogin postaukset olisivat syöneet postaustahtia täältä on postauksia ilmestynyt useammin kuin koskaan ennen, kuukaudessa on ollut ainoastaan muutama postaamaton päivä.

Toinen kommentoitu asia, on ollut se että kirjoitan nykyään vähemmän sellaisia höpötyspostauksia vailla punaista lankaa, kuin ennen. Mä koen portaalibloggaajana ja lukijakuntaa reilusti kuluneen vuoden aikana kasvattaneena bloggaajana, että olen vastuussa siitä että tuotan tasaisen laadukasta sisältöä blogissani. Satunnaiset höpötyspostaukset ovat mun mielestä erittäin ok ja mukavia toteuttaa, mutta fakta on kuitenkin se että niitä kommentoidaan paljon vähemmän kuin esimerkiksi mielipide- tai ostospostauksia.

Tästä olen päätellyt (kuten varmaan on loogista) että niitä ei niin usein kaivata, sillä teidän antamanne palaute on mulle se mittari mistä mun jutuissa tykätään ja mistä ei. Eli nyt hyvät ihmiset: Kun blogissa on jotain sellaista, mikä kolahtaa ja mitä haluatte lisää: KERTOKAA siitä! Miten muuten me bloggaajat voisimme tietää mistä te tykkäätte? Osasyy sellaisen päättömän löpinän vähenemiseen löytyy myös muusta sosiaalisesta mediasta, ja sen käytön lisääntymisestä.

Kuten kirjoittelinkin jo vähän aikaa sitten rustaamassani artikkelissa bloggaamisesta, on sosiaalinen media nykyään tärkeä osa blogikuvioita ja levittäytyminen eri medioihin tärkeä väline bloggaajalle nostaa itseään esille ja saada jalansijaa blogimaailmassa. Suuri osa meidän ihan tavallisesta arjesta löytyy nykyään Instagramista hupsuina tilannekuvina ja Tipan parhaat letkautukset jaan tuoreeltaan blogin FB-sivuilla. FB-sivu on myös keino teille lukijoille vaikuttaa, siellä voin kysyä reaaliajassa mielipidettä postausideasta, hääkutsun värisävystä tai vaikka lauantaiaamun leivontavinkkejä.

Blogin FB-sivut ovat kasvaneet hurjaa tahtia, kuten Instagramin seuraajamäärätkin ja tästä olen todella iloinen! Mä oikeasti suosittelen teitä jotka sillisalaattia ikävöitte tutustumaan näihin kahteen palveluun meidän osaltamme, niin huomaatte että ei se sillisalaatti ole mihinkään kadonnut, se vain on muuttanut muotoaan ja tulee nykyään normaalien postausten bonuksena pienissä osissa pitkin päivää: Herätyksenä loistavan graafisen suunnittelijan etsintäkuulutus, aamupäivällä kuva Zeldasta nukkumassa lattialla tyytyväisenä, lounasaikaan Tiaran järjestämät teekutsut Angry Birdin kanssa – illalla #selfie hissin peilistä napattuna kauppareissulla ja ennen nukkumaanmenoa Tiaran heittämä huvittava sutkautus nukusista.

Muutos ei ole paha mörkö jota pitää inhota, vaan uusi mahdollisuus johon kannattaa tarttua. Omasta mielestäni blogi on nyt selkeämpi ja helppolukuisempi kuin aiemmin. Postauksilla on selkeät aiheet, lukuunottamatta juurikin niitä osan kaipaamia kuulumispostauksia. Pystyn myös tarjoamaan teille lukijoille enemmän upeita juttuja kuin koskaan ennen. Se toinen paha mörkö joka joitakin kiukuttaa muutoksen lisäksi ovat ne yhteistyöt. Yhteistyöt jotka ovat niin raivostuttavia, mutta jotka ilahduttavat kovasti silloin kun blogiin sattuu arvonta tai kilpailu.

Mun mielestä on aivan ihanaa, että nykyään saan mahdollisuuksia järjestää mitä erilaisempia ja huikeampia arvontoja teille. Mun lukijoiden joukossa on niiiin mahtavia ihmisiä että soisin teidän kaikkien voittavan jotain ihanaa! Mun mielestä se on kuitenkin epäreilu ajatus, että bloggaajan tekemät yhteistyöt ovat hyväksyttyjä vain jos ne sisältävät lukijoille mahdollisuuden voittaa jotakin. Mun blogi on kuitenkin ensisijaisesti paikka kirjoituksille, paikka jossa jaan meidän elämän lisäksi myös tietoa uutuuksista, eikä mikään arvonta-automaatti. Tietoa jakaakseni saan usein testiin tavaraa, jonka tuon blogissa tietoa pohjustaakseni esille, ja se ei mun mielestä ole mitenkään väärin vaan tärkeää nimenomaan sen kannalta että voin kertoa uutuustuotteista niitä omakohtaisia kokemuksia.

Kaikkia eivät varmasti kiinnosta lastenvaatteet, mutta sanokaapa aivan rehellisesti että jos teillä olisi mahdollisuus testata ja esitellä lempi vaatemerkkinne vaatteita niin jättäisittekö sen käyttämättä? Niinpä. Toisia ei kiinnosta hääjutut ollenkaan, siksi perustin häitä varten oman bloginsa, koska häät poikkeavat blogin normaaleista totutuista aihepiireistä jo niin paljon että ajattelin erillisen hääblogin olevan paras vaihtoehto. Kolmas kaipaa blogiini meikkijuttuja ja neljättä harmittaa kun kirjoitan lapsista niin vähän nykyisin. Blogissani on selkeästikin jokaiselle jotain, mutta jokainen myös kaipaa jotain – koska kaikki me olemme erilaisia ja tykkäämme erilaisista jutuista. Siksi tulenkin jatkamaan edelleen juuri sillä omalla linjallani.

Kirjoitan aiheista jotka itsestäni tuntuvat hyvältä, teitä kuunnellen ja toiveitanne toteuttaen, mutta kuitenkin omaa visiotani noudattaen. Aina kun kumartaa yhteen suuntaan niin tulee pyllistettyä toiseen, mutta onneksi suurinosa teistä taitaa kuitenkin edelleen tykätä näistä meidän löpinöistä vai olenko väärässä?

Loppuun haluan vielä korostaa, että puhukaa, kommentoikaa, tykätkää, seuratkaa, osallistukaa. Mitä enemmän te olette aktiivisia, sitä lukijaystävällisempää blogia mulla on mahdollisuus pitää!

Nyt me suunnataan shoppailemaan koko perhe ja katsomaan jos saatais metsästettyä edes sukat tytöille Popin Cirkus-mallistosta jos muut on jo menneet kun ollaan näin myöhään liikkeellä. Mahtavaa  lauantaipäivää kaikille♥

Mielenkiintoinen postaustoive yhdistettynä siihen ikuiseen kiireeseen on yhtäkuin järkyttävä ideatulva ja kirjoittamisen palo. Älkää siis säikähtäkö tekstioksennusta, mulla on vain paljon asiaa kun viimeinkin sain istuttua alas kirjoittamaan tätä tekstiä.

Bloggaaminen on mun kaikkien aikojeni rakkain harrastus, harrastus joka muuttui duuniksi vajaa vuosi sitten kun But I’m a human not a sandwich sai uuden kodin Kideistä. Tuntuu hassulta edes muistella bloggaamista vuosi sitten, silloin se oli niin harrastusmaista että ei sitä melkein voi edes verrata nykyiseen. Itsenäisenä bloggaajana en ollut vastuussa muille kuin itselleni juttujeni tasosta, mulla ei ollut paineita kirjoittaa mahdollisimman usein ja sähköposti ei ollut paikka jonne kurkistelin useamman kerran päivässä. Vaikka joskus ikävöinkin tuota huolettomuutta hetkellisesti, olen kuitenkin aivan mielettömän onnellinen nykyisestä tilanteesta.

Vaikka nykyisin bloggaaminen on enemmän työ kuin harrastus ja siihen työhön liittyy myös vastuuta, on se paras työ maailmassa. Kirjoittaminen on edelleen yhtä rakasta mulle kuin ennenkin, nykyään vain teen paljon töitä tuottaakseni mahdollisimman laadukasta tekstiä enkä halua pitää liian pitkiä taukoja. Blogatessa nälkä kasvaa ja halu kehittyä ja päästä ylemmäs ja ylemmäs tavoitteissa on huikeaa. Yksi blogi on muuttunut kahdeksi, postauksia ilmestyy useammin kuin koskaan aikaisemmin ja blogien aihepiiri on monipuolistunut nuoren äidin raskausblogista koskemaan laajempia kokonaisuuksia häistä lastenvaatteisiin ja ruokaan.

Nykyään pyrin postaamaan suunnilleen kerran päivässä vähintään jompaankumpaan blogiin. On päiviä jolloin en vain millään ehdi kirjoittamaan, mutta pyrkimys on kuitenkin kerran päivässä. Mun blogi on ollut mun lukijoideni keskuudessa tykätty siksi, että kirjoitan pitkiä ja monipuolisia postauksia, eivätkä muutaman lauseen ja parin kuvan mittaiset tynkäpostaukset kuulu blogini postausrepertuaariin. Olen ehkä yhden käden sormilla laskettavan määrän verran kirjoittanut näitä lyhyempiä postauksia, mutta yleensä kirjoitan vähintään neljästä viiteen kappaleen mittaisia tekstejä – eli käytän myös tekstipuoleen aikaa. Aiheita ei ole vaikeaa keksiä, enemmänkin on vaikeaa löytää aikaa kaikkien ideoiden toteuttamiseen. Yleensä mulla kestää yhden postauksen kirjoittamisessa valokuvien nappailut, valitsemiset ja muokkailut mukaanlukien noin puolestatoista kahteen tuntia päivässä. Mielipidepostaukset ja pidemmät jutut ovat sitten asia erikseen!

Oma lukunsa ovat tietysti myös postausten kuvat, joita aiheesta riippuen tulee räpsittyä pitkin päivää tai tiiviinä rupeamana, melkein kuin kuvausten muodossa. Silloin kun kirjoitan kuulumisia, on kuvien ottaminen rennompaa – kamera kulkee mukana ja aina välillä otan sillä kuvan jos toisenkin. Ottokin joutuu välillä linssin taakse kun asukuvia on otettava, joskus mielellään ja joskus vähän vähemmän mielellään. Otolla on polvet sökönä, mutta kuten kaikki asukuvia postaavat bloggaajat tietävät niin asukuvat otetaan alhaaltapäin ja silloin joutuu vähän kyykkimään. Tässä vuosien aikana Ottokin on onneksi tottunut asukuvailuun ja aika mukisematta se niitä räpsii vaikka varmasti Ottoakin joskus kyllästyttää eikä voisi aina vähempää kiinnostaa nappailla kuvia mun vaatteista.

Joskus Otto ottaa myös kuvia Tiarasta kun kuvataan lastenvaatteita, Tiara kun on vähän isin tyttö niin uhmispäivinä hymyt irtoavat isille herkemmin kuin äidille. Lastenvaatteita tai omia ostoksiani kuvatessani näen yleensä enemmän vaivaa ja otan paljon kuvia jotka käyn tarkkaan läpi ja käsittelen ennenkuin ne pääsevät blogiin. Mun blogini ei ole valokuvablogi, en ole todellakaan ammattilainen valokuvausasioissa eikä mun kuvauskalustoni (canon eos 450d kittiobjektiivilla) ole mikään maailman laadukkain, mutta koen sen kuitenkin kuvia blogiinsa laittavan bloggaajan velvollisuudeksi, että tarkistaa kuvien olevan edes etäisesti tasokkaita.

Postauksiin liittyvät läheisesti myös kommentit. Kommentit ovat blogin suola ja sokeri, ne ovat ainakin mulle se tärkein syy mikä tekee bloggaamisesta antoisaa. Ilman palautetta ei voi tietää mitä lukijat tykkäävät kirjoituksista ja koko kirjoittaminen tuntuu ehkä yhdentekevältä. Miksi kirjoittaa kun ketään ei kiinnosta edes kommentoida? Ainakin itselleni tulee joskus epäonnistunut fiilis postauksen kerätessä vain muutaman hassun kommentin. ”Olinko minä todella noin huono että kenelläkään ei tullut edes mitään sanottavaa?” Samaan aikaan kuitenkin olen myös itse niin laiska lukija että harvoin ehdin tai jaksan kommentoida mitään, vaikka tykkäisinkin lukemastani postauksesta älyttömästi.

Vaikka kommentteihin vastaaminen viekin paljon aikaa silloin kun niitä tulee paljon, on se todella antoisaa. Esimerkiksi yhden kymmeniä kommentteja keränneen mielipidepostauksen kommenttien vastaamiseen saattaa kulua kolmesta neljään tuntia, mikä on aika pitkä aika ottaen huomioon että mulla on kaksi pientä lasta joista huolehtiminen on mun oikea kokopäiväinen tehtäväni. Mutta silti, musta mikään ei ole niin palkitsevaa kuin lukea teillä heränneitä ajatuksia ja saada teiltä palautetta mun teksteistä. Myös rakentava kritiikki on tervetullutta, koska halu kehittyä ja kasvaa paremmaksi bloggaajaksi istuu mussa tiukassa. Mä haluan että Te pidätte lukemastanne ja näkemästänne, ja haluatte sitä lisää, koska teille mä tätä kirjoitan enkä itselleni.

Lukijat ovat blogin suurin osa, ainakin mulle, ja sosiaalinen media tärkeä kanava lukijoiden tavoittamiseen. Mullakin on blogiin liittyen niin Facebook -sivut kuin Instagram -tilikin. Facebookissa pyrin päivittämään arjen sattumuksia, laittamaan hauskoja kuvia ja juttuja etukäteen ja lisäksi jakamaan jokaisen blogipäivityksen tuoreeltaan. Se on helppo kanava seurata meidän juttuja niin blogista kuin sen ulkopuoleltakin. Facebook tuo ihan uuden ulottuvuuden bloggaamiseen, nimittäin kasvot lukijoille. On jännittävää päästä vaihtamaan ajatuksia ihan oikeiden tyyppien kanssa kasvottomien nimierkkien tai nimettömien tyyppien sijaan. Blogin Facebook -sivuilla tulee käytyä välillä mielenkiintoisia keskusteluja ja niihin mä haluaisin panostaa vielä nykyistäkin enemmän.

Instagram taas on ehkä se kaikkein henkilökohtaisin somen muoto jonka jaan lukijoilleni, siellä on paljon sellaista jota en itsenäisenä kuvana tai videona liittäisi blogiin ollenkaan. Instagram on väylä jolla voi kurkistaa meidän arkipäivään sellaisena kuin se on. Some ylipäänsä on bloggaajille nykypäivänä tärkeä näkymisen muoto, jos haluaa kehittyä ja päästä eteenpäin. Sosiaalinen media on nykypäivän lisäksi tulevaisuutta ja vankka seuraajapohja somessa tuo bloggaajalle uskottavuutta. Siksi koen ainakin itse myös joskus paineita päivittää näitä seurauskanavia ahkerasti normaalin postaamisen lisäksi.

Sähköpostit ovat yllättävän tärkeä osa bloggaamista. Niitä tulee päivässä useampia, yleensä noin viidestä kahteenkymmeneen ja niihin mulla kuluu postausten ja kommenttien lisäksi eniten aikaa. Osa sähköposteista tulee lukijoilta, osa tietysti yhteistyökumppaneilta ja mahdollisilta yhteistyökumppaneilta. Osan sähköposteista vievät myös erilaiset tapahtumakutsut ja tuoteinfot. Sähköposteja muut eivät näe kuin minä ja moni ei arvaisi että niihinkin kuluu niin paljon aikaa! Välillä saatan vastailla myös sähköposteihin useamman tunnin ajan, mutta onneksi nykyään on älypuhelimet ja lyhyempiin sähköposteihin saa usein vastattua vaikka puistossa samalla kun Tipa leikkii hiekkalaatikolla ja Zelda nukkuu vaunuissa.

Yhteistyöt ovat nykyään yhä suurempi osa blogimaailmaa. Yhteistyökuvioita on niin pienemmillä kuin isommillakin blogeilla ja niitä suorastaan kaivataan. Ainakin mun blogiin on toivottu arvontoja ja toki niitä on musta todella mukavaa järjestääkin lukijoille! Arvonnat ovat yhteistöistä ehkä isotöisimpiä, vaikkakin palkitsevimpia kun tietää että lukijat saavat jotain mukavaa. Arvontaa järjestäessä täytyy yleensä kuvata arvontaan tulevat tuotteet ja sen lisäksi tietysti kirjoittaa itse arvontapostaus. Arvonnan voittajan arpominen on kuitenkin se suurin homma, sillä osallistujia tulee yleensä useita satoja ja täytyy olla tarkkana että laskee kommentit oikein ja arpoo oikean voittajan.

Mä olisin urpo jos edes yrittäisin väittää että ei ole kivaa saada tavaraa testattavaksi, tottakai se on mukavaa, mutta en mä kyllä sen takia todellakaan tätä blogia kirjoita. Se sensijaan on vähemmän mukavaa että meidän lähipostin postinkantajat varmaan nauravat mulle kun aina kun mulle tuodaan paketteja mä oon suunnilleen just herännyt ja vaihtamassa Zeldan vaippaa tai sitten meillä on joku muu pienimuotoinen kaaos meneillään. Kaikista saamistani tuotteista mun ei tarvitse kirjoittaa ja monista tuotteista jätänkin kirjoittamatta, mutta on todella mielenkiintoista tutustua uusiin juttuihin ja  saada paljon tuotetietoutta moneltakin saralta.

Bloggaamiseen ja yhteistöihin kuuluu myös erilaisissa PR-tapahtumissa vierailemista, joskus enemmän ja joskus vähemmän. Mun mielestä nämä ovat kivoja tilaisuuksia joissa on hauska tavata blogituttuja ja vaihtaa kuulumisia yleensä kivan ohjelman merkeissä. Jos mulla vain olisi aikaa ja mahdollisuuksia niin kävisin useammissakin tapahtumissa, mutta mulla nuo pienet ihanuudet usein asettavat omat rajoitteensa eikä olisi heitä kohtaan reilua raahata heitä harva se päivä ihastelemaan vaikka uuden uutukaisia kenkiä tai muita vastaavia. Monet tapahtumat kuitenkin ovat sellaisia joihin lapset voi ottaa mukaan tai sitten jopa lapsille suunnattuja ja niissä käyn mielellään!

Paljonko kaikkeen tähän sitten kuluu aikaa? Päivässä, viikossa vuodessa? Paljon, huomaamatta niitä tunteja vain kertyy. Päivässä, ehkä neljästä viiteen tuntia, vaikkakin muutamana päivänä viikossa pyrin tekemään vähemmän ja joskus taas aikaa kuluu huomattavasti enemmän. Viikossa ehkä n. 25-30 tuntia joten mitä se tekee vuodessa? Nämä neljästä viiteen tuntia harvoin onnistuvat yhdeltä istumalta, eli pitkin päivää teen pienissä pätkissä kaikkia hommia ja illalla lasten mentyä nukkumaan mä yleensä kirjoittelen enemmän. Bloggaajana mä en halua pysähtyä paikoilleen tai tuudittautua turvallisuudentunteeseen siitä että vanha ja tuttu toimii aina. Mä haluan kehittyä ja päästä eteenpäin, ehkä jopa vaikuttamaan joskus johonkin. Blogi muuttuu ja kasvaa mun mukana ja kasvattaa mua siinä samalla. Mä toivon, että joskus tulevaisuudessa Suomen blogiskene on jotain sellaista mitä se on Ruotsissa ollut jo vuosia ja jos tämä joskus toteutuu, mä toivon että saan olla osana sitä.

Lopuksi voisin vielä kertoa vähän blogistatistiikkaa. Nykyisin mun blogillani on lähemmäs 2000 FB-tykkääjää ja Instagram -seuraajaa. Blogilistan luetuimmissa blogini pitää sijaa 79 mistä olen ihan tavattoman iloinen ja ylpeä. Mun blogini on Suomen sadan luetuimman blogin joukossa, hurjaa! Bloglovinissa blogini pitää Family-kategorian Suomen ykkössijaa ja hääblogini Wedding -kategorian Suomen ykkössijaa, jonne se kipusi kolme päivää avaamisen jälkeen. Nämä ovat asioita jollaisia en olisi koskaan, edes villeimmissä unelmissani osannut toivoa ja näistä on kiittäminen vain ja ainoastaan teitä ihania lukijoita, kiitos!

Mä toivon että tämä postaus valotti edes himpun verran sitä, mitä kaikkea bloggaaminen on näiden teille näkyvien postausten lisäksi. Tämä on tietysti vain oma kokemukseni bloggaamisesta, joku toinen kokee ja tuntee kaiken aivan eri tavalla! Mulle bloggaaminen onantoisaa, ihan mahtavaa, kiireistä ja joskus myös ihan pirun rankkaa. Joskus ei kiinnostaisi ollenkaan ottaa kameraa esille ja joskus ajatus takkuaa eikä mitään tunnu saavan aikaiseksi. Suurimmaksi osaksi se kuitenkin on sitä että ajatukset rullaavat eteenpäin, tekstiä syntyy helposti ja kuvia valitessa iskee valinnanvaikeus kun tekisi mieli näyttää teille niin paljon mutta ei kehtaisi laittaa viittäkymmentä kuvaa yhteen postaukseen ainakaan kovin usein. Kiitos siitä että te jaksatte seurata vuodesta toiseen mun (ja joskus Otonkin) höpötyksiä♥

Millaista te ajattelitte bloggaamisen olevan? Herättikö tämä postaus mitään ajatuksia?