Arvatkaa mitä, mä myönnän nyt jotain mikä mua oikeasti vähän hävettää. Viime syksynä treenasin personal trainerin johdolla reilut kolme kuukautta hyvällä menestyksellä, sain kropan voimaan hyvin, ryhtiä kohennettua ja fiilistä paremmaksi. Olin tyytyväinen siihen miltä näytin, voin hyvin ja jaksoin vauva-arkea loistavasti. Sitten tuli marraskuu, pimeys, ja se päivä kun mun mummu kuoli. Sen jälkeen en vaan pystynyt, vaikka tiedän että liikunnasta olisin saanut energiaa, ajatuksia purettua ja oloa paremmaksi, niin en vaan pystynyt. Mä lösähdin ihan totaalisesti. Ekan muutaman viikon ajan olikin ihan ok hetkeksi vaan höllätä, ja vuoden kiireisimmän työajan keskellä jostain oli pakko vaan joustaa. Se ”joustaminen” ei olisi kuitenkaan saanut jatkua niin pitkään kun se lopulta jatkui.

Helmikuussa vasta vihdoin havahduin siihen, että kaikki vaatteet olivat alkaneet taas tuntua ihan liian pieneltä, ja vaatekaupassa en mahtunut edes normikokoani yhtä kokoa suurempiin housuihin, lähellekään. Heräsin ja näin itseni ekaa kertaa peilistä muutamaan kuukauteen. En todellakaan näyttänyt itseltäni.

Mua alkoi harmittaa se mitä olin itselleni tehnyt. Sen lisäksi että en liikkunut yhtään, olin pahasti sokerikoukussa, ja söin suklaata harva se ilta. Päätin laittaa stopin saman tien – ja nyt on takana viisi viikkoa ilman yhtäkään itse ostettua herkkua. Olen herkutellut ainoastaan viime viikonloppuna serkun rippijuhlissa ja papan synttäreillä, ja pari kertaa kun meillä on käynyt kaveri, olen seuraksi ottanut kaverin tuoman pullan. Muuten olen pysytellyt ainoastaan terveellisessä, herkullisessa arkiruoassa ja säännöllisessä ateriarytmissä. Mitään ruokavaliota en siis noudata edelleenkään, vaan syön ihan perus ruokaa viisi kertaa päivässä.

Liikunnan suhteen olen ottanut itseäni niskasta kiinni, palasin nimittäin vanhan tutun treenin pariin, ja fiilis alkaa pikkuhiljaa olla hyvä taas. Latasin puhelimeeni Sweat-sovelluksen, jossa on usean eri treenigurun ohjelmia, ja aloitin vanhan tutun Kayla Itsinesin Bikini Body Guiden, jolla sain itseni kuntoon myös vuonna 2014. Nyt on siis tosiaankin menossa viikko 5, ja fiilis on niiiiin paljon parempi kuin alussa. Ohjelma ei ole mitään lastenleikkiä, mutta ei liian rankkakaan. Tykkään siitä, että sillä sain nopeasti ryhdin ja hyvinvoivan fiiliksen takaisin, ja nyt voin keskittyä vaan liikkumaan ja tulemaan vahvemmaksi. Treeniin kuuluisi myös ruokavalio, mutta mä en ole edes katsonut sitä osiota sovelluksesta.

Tämä ei ole mulle mikään ”projekti” ja siksi en myöskään halua mitään dieettejä. Haluan voida pysyvästi arjessa hyvin, ilman että sen eteen tarvitsee tehdä mitään tavallisesta poikkeavaa. Haluan että liikunta on osa sitä tavallista normaalia arkea, eikä mikään dieettiprojekti. Se mihin mä pyrin on, että vaikka joskus ottaisin pienen tauon liikunnasta, palaisin kuitenkin aina sen pariin ennen kuin on liian myöhäistä. Että en antaisi itseni lösähtää kokonaan, vaan pitäisin huolta liikunnasta myös silloin kun on pimeää, kylmää ja kiireistä, tai kun eteen tulee jotain odottamatonta.

*Urheiluliivit saatu Shock Absorberilta. 

Multa on moneen kertaan kysytty että vieläkö treenaan personal trainerin kanssa ja miten muuten menee liikunnan suhteen ja olen vaan kierrellyt kysymyksiä, koska tämä on ollut mulle sellainen juttu josta en todellakaan voi olla ylpeä. Mutta olen ylpeä siitä, että en antanut itseni vajota enää sen huonompaan kuntoon, vaan tajusin ennen kuin olisi ollut paljon hankalampaa treenata itsensä takaisin hyvinvoivaksi.

En ole käynyt missään vaiheessa vaa’alla tai mitannut vyötärönympäryksiä, ainoa mittari mulle on oma fiilis, ja niin saa olla jatkossakin. Me ei omisteta vaakaa, enkä usko että koskaan hankitaankaan. Se on ihan turha kapistus, kun tärkein hyvinvoinnin mittari on oikeasti se miltä tuntuu, onko hyvä olla, kuinka jaksaa arjessa. Juuri nyt mä ainakin jaksan taas super hyvin, olen vähän ylpeä siitä miten alun puuskuttelun jälkeen jaksan jo tosi hyvin vetää ohjelmat läpi ja ryhtikin kohenee taas silmissä. En halua voida huonosti, enkä antaa lapsille esimerkkiä siitä miten ei pidetä huolta itsestä.

Vaikka olisi ollut helpompaa vaan jatkaa hyvin voimista ja kehittää itseä vahvemmaksi siitä missä olin marraskuussa, eikä käydä läpi tällaista kolmen kuukauden notkahdusta, en aio sättiä itseäni. Tehty mikä tehty. Ja vaikka kukaan ei voi olla huonosti voimisen tarpeessa, olin levon tarpeessa. Mä tarvitsin sohvaa, suklaata ja sympatiaa, ja niitä itselleni annoin. Se on ihan ok, kunhan ei anna sen jatkua liian pitkään. Nyt ollaan matkalla valoa ja kesää kohti. Mulla on loistava fiilis, ja tästä on hyvä jatkaa.

Synnytyksestä on kulunut reilut puoli vuotta, ja kesän aikana aloittelin varovaisesti treenaamaan. Keväällä toki kävelin vaunulenkkejä paljonkin, ja touhusin lasten kanssa, mutta mitään ohjelmaa en tehnyt silloin enkä ottanut palautumisesta stressiä. En ota kyllä vieläkään, mutta kesällä alkoi tuntua että olo on sen verran normaali rankan raskauden jälkeen, että pystyisi jo liikkumaan enemmän. Alkukeväällä olin kuukausien iisisti ottamisen jäljiltä niin rapakunnossa että reipas kävely tuntui pahalta. Nyt pystyn jo juoksemaan, hyppimään trampalla pitkiäkin aikoja ja treenaamaan ihan normaalisti.

Zeldan kummisetä Kim on valmistunut personal traineriksi, ja hän teki mulle oman henkilökohtaisen ohjelman heinäkuussa, jota olen nyt noudattanut siis pian kuukauden verran. Ohjelma ei ole mitenkään järin rankka, eikä tarkoituksena ole missään nimessä laihduttaa tai pudottaa painoa, vaan vahvistaa kroppaa, parantaa ryhtiä ja jaksaa paremmin arjessa. Mitään erityisruokavaliota en noudata, vaan syön perusterveellisesti kuten tavallisestikin.

En ole kieltänyt itseltäni mitään, vaan jos musta oikeasti tuntuu siltä että tarvitsen maanantaina jäätelön niin sitten syön sen. Ja tiistaina toisen jos maistuu. Imetyksen turvaamiseksi mä yritän jopa syödä aavistuksen tavallista enemmän, imetys kun vie ne 500 ekstrakaloria vuorokaudessa. En kuitenkaan laske kaloreita, vaan ”syön enemmän” sillä tavalla, että otan ruokaa lisää surutta jos tuntuu että mahassa on vielä tilaa, ja aamu- ja iltapalalla otan vielä sen hedelmän muiden ruokien kaveriksi vaikka pärjäisin ilmankin. Tämä tyyli on toiminut hyvin, eikä ole kertaakaan tuntunut että treenillä olisi ollut maidon tuotantoon mitään vaikutusta. Nova käy edelleen todella usein rinnalla, vaikka sormiruokaileekin, eli maitoa kyllä tulee.

Kaksi kertaa viikossa teen lihaskunto-ohjelman, ja ohjelman mukaan mun tulee käydä lenkillä kaksi kertaa viikossa, ja venytellä ainakin kerran viikossa. Ohjelman noudattaminen on ollut tosi helppoa, koska se ei ole liian rankka. Ja oikeastaan on tullut vahingossa liikuttua enemmän kuin sen ohjelman noudattamiseksi edes tarvitsisi: tälläkin viikolla olen tehnyt jo lihaskunto-osuudet kahteen kertaan, käynyt kerran lenkillä ja viettänyt 1,5 tuntia trampoliinipuistossa pomppien lasten kanssa.

Liikkuminen on helppoa, kun sille on aikaa. Aina ei ole ollut, ennen Novaa mun treeni-into kaatuikin siihen kun oli vaan arjessa liikaa palasia. Kaksi kokopäivätyötä ei jättänyt juurikaan treenille tilaa. Onneksi nyt on toisin.

Olen huomannut että jaksan ihan super paljon paremmin nyt kun tulee liikuttua enemmän, ja on myös helpompi keskittyä kaikkeen muuhun mitä tekee, kuten töihin. Lasten kanssa lenkkeily on hauskinta, kun he pyöräilevät juuri sopivaa vauhtia että reippaalla kävelyllä pysyy hyvin mukana. Ja vaunujen kanssa on niin kivaa kävellä, että melkein joka päivä tulee tehtyä edes pieni lenkki. Jos itsestä tuntuu että ei jaksaisi lähteä, niin isommat tytöt kyllä pitävät huolen että pääsevät pyöräilemään. Mutta ei oikeastaan ole edes tullut sitä fiilistä että ”ääh en jaksa onko pakko”, vaan enemmänkin olen innolla lähdössä ulos joka päivä, ja päivä tuntuu jotenkin vajaalta jos ei siihen ole sisältynyt mitään liikuntaa.

Tähän asti lihaskunto-ohjelma on ollut täysin kehonpainolla (tai vauvan kanssa) tehtävä, ja jatkan varmaan vielä hetken samalla linjalla. Jossain vaiheessa olen kuitenkin miettinyt että hommaisin salikortin, mutta saa nähdä. Jotenkin kotitreeniin on niin hurjan paljon pienempi kynnys, kun ei tarvitse lähteä mihinkään kauas, ja voi ottaa Novan mukaan treeniin painoksi, niinkuin yleensä teenkin. Nova nauttii hurjasti meidän yhteisistä jumppahetkistä ja kiljuu ilosta kun nostelen häntä. Yhdessä on kivaa liikkua.

Ohjelmassa on otettu huomioon se, että, mä synnytin puoli vuotta sitten meidän kolmannen lapsen. Eli esimerkiksi vatsalihaksissa mulla oli vielä pienen pieni rakonen kun tämän ohjelman starttasin, ja siksi en ole treenannut suoria vatsalihaksia vielä ollenkaan, ettei rako jää pysyväksi. Syviä vatsalihaksia sen sijaan olen treenannut, ja erityisesti pyrkinyt vahvistamaan mun ryhtiä ja selkälihaksia, jotka lösähtivät raskausaikana aivan totaalisesti.

Olin tällä viikolla Reiman pressitilaisuudessa kuuntelemassa asiantuntijoiden vinkkejä, sekä tuoreita tutkimustuloksia lasten liikunnasta, ja entistä enemmän vahvistui se fiilis että sille liikunnalle on vaan raivattava arjesta tilaa, oli elämäntilanne mikä hyvänsä. Nykyisten liikuntasuositusten mukaan lasten tulee liikkua kolme tuntia päivässä, ja suurin osa lapsista liikkuu aivan liian vähän. Mä haluan näyttää lapsilleni esimerkkiä siitä miten liikunta on luonnollinen osa arkea, ja kuuluu elämään siinä missä uni, työt ja ruokakin. Jos ei kotoa saa hyvää esimerkkiä terveelliseen elämäntapaan, on sellaisen noudattaminen isompana vaikeampaa. Tämä on siis mielestäni jokaisen vanhemman tärkeä tehtävä.

Mulla on hyvä fiilis, ja aion jatkaa tällä samalla linjalla, itseäni kuunnellen. On tärkeää olla armollinen, ja mä en tee mitään mitä en jaksa, enkä koskaan pakota itseäni mihinkään. Jos ei joku päivä huvita tehdä jotain niin en sitten tee. Armollisuus ja se että tekee ilon ja positiivisuuden kautta, on ainakin mulla paljon tehokkaampaa kuin hampaat irvessä puurtaminen. Tähän asti mulla on ollut super hauskaa, ja ihan parhaat treenit oli alkuviikosta Kimin kanssa, kun vedettiin lihaskunto-ohjelmaa vesisateessa nurmikolla. Sade raikasti ihanasti kun tuli hiki!

Kävin viimeksi vaa’alla kesäkuussa, jolloin raskauskiloja oli jäljellä 7. Sen jälkeen en tosiaan ole käynyt punnitsemassa itseäni, enkä tiedä siis paljonko painan. Myöskään mitään senttejä en ole mitannut. Mittoja tärkeämpää mulle on se että tuntuu hyvältä, ja nyt musta tuntuu hyvältä, toivottavasti myös jatkossa.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3