Eilen oli tyttöjen ihkaensimmäinen kevätjuhla. Molemmat tytöt esittivät omien ryhmiensä kanssa ihania lauluesityksiä, ja juhla sujui todella hyvin. Nuorempi ei ihan hirmuisesti vielä laulanut mukana, mutta hän osallistui hienosti heiluttamaan huivia muiden mukana, se oli aika söpöä. Ja iso ja leveä hymy kasvoillaan hän siellä eturivissä seisoi, että ei ainakaan jännittänyt ihan liikaa.

Vanhempi neideistämme sen sijaan oli ihan täysillä mukana lauluissakin ja muisti kaikki liikkeet joita lauluesitykseen kuului. Molempia katsoessa oli kyllä sellainen ylpeyden ja rakkauden myrsky että meinasi tulla itku. Esitysten jälkeen molemmat kävivät viemässä kukat ja pienet lahjat omien ryhmiensä kaikille ohjaajille ja antoivat halit kaikille, ja kiiteltiin tietysti me vanhemmatkin.

En voi sanoin kuvailla miten loistava tuuri meillä on käynyt että ollaan saatu paikat nimenomaan tuosta päiväkodista. Kodinomainen meininki pienine ryhmineen on korvaamattoman arvokasta, etenkin tässä tilanteessa kun tulee luettua hallituksen hienoista ryhmäkoon kasvatuspäätöksistä. Lapsille heidän päiväkotinsa on kuin toinen koti, vaikka he ovatkin siellä vain alle seitsemän tuntia kolmena päivänä viikossa. Se on tärkeä, tuttu ja turvallinen paikka jonne on kiva mennä, ja jonka aikuisiin he selkeästi luottavat ja turvautuvat myös.

Kolmen kuukauden aikana itkuisia aamuja on ollut molemmilla vain yksi. Kuopuksella parin viikon flunssasta aiheutuneen hoitotauon jälkeen, esikoisella siksi että hän luuli että minä olen lähdössä kokonaan pois päiväkodista sanomatta heippa, vaikka menin vaan laittamaan hänen kenkiään hyllyyn, ja olin tulossa tietenkin halimaan ja pusimaan ja toivottamaan mukavaa päiväkotipäivää. Kun aamut sujuvat kivasti, on itselläkin hyvä mieli jättää heidät sinne ja lähteä itse töihin. Myös se luo turvallisuudentunnetta, että tietää että voi koska tahansa soittaa ja kysyä miten menee, ja aina aamulla hoitajat kyselevät miten viikonloppu/edellispäivä on sujunut ja iltapäivällä taas kertovat kattavasti päiväkotipäivän kulusta ja siitä miten lapsilla on sujunut.

Mä tykkään siitä, että tyttöjen päiväkodissa kaikki tuntevat toisensa nimeltä ja jokaiselle tuntuu riittävän aikaa ja syliä. Kun lapsia ei ole liikaa, tai hoitajia liian vähän, on helpompi myös tukea jokaisen yksilöllisiä tarpeita. Huomaan myös kuinka molempien kielellinen kehitys on ottanut räjähdysmäisen kasvupyrähdyksen. Vanhempi neiti kommunikoi jo ihan sujuvasti myös ruotsiksi, ja nuorempikin ymmärtää ruotsiksi suurimman osan puhutuista asioista, ja vastaa ruotsiksi lyhyin lausein tai yksittäisin sanoin. Joissain asioissa ruotsi on vallannut alaa suomelta, mutta tietenkin se suomi edelleen on kummallakin vahvempi.

Paljon on apua varmasti myös siitä että omat tarhakaverit puhuvat pääosin ruotsia. Kaikki päiväkodin lapset ovat aivan ihania, ja ottavat hienosti kaikki mukaan leikkeihin. Musta on ihanaa miten Tiaran ryhmäläiset halivat aamuisin Zeldaakin ja ottavat myös hänet mukaan, vaikka hän on vielä paljon pienempi.

Me ollaan kyllä kaiken puolin todella tyytyväisiä, ja tiedän että lapset menevät ilolla vielä muutaman viikon ajan aamuisin hoitoon ennen kesäloman alkua. Syksyllä on myös kiva palata samaan paikkaan takaisin. Mua pitkään vaivannut asuntokuume on helpottanut, ja oikeastaan vaihtunut peloksi että omg jos meidän pitää muuttaa isompaan asuntoon joskus ennen tyttöjen koulun alkua, koska en haluaisi että tytöt joutuvat vaihtamaan ikinä pois tuosta päiväkodista. Tietenkin asuntoja löytyy varmasti täältäkin missä nyt asutaan, mutta mun kantakaupunkiinmuuttohaaveet on kyllä erittäin ristiriidassa sen kanssa että en haluaisi vaihtaa ikinä päiväkotia. Onneksi näitä asioita ei tarvitse kuitenkaan miettiä nyt, just nyt on hyvä näin.

Me lähdetään viettämään mukavaa iltapäivää Itiksen uudelle leikkiasemalle tyttöjen kanssa! Ihanaa torstaipäivää kaikille <3

Edellisessä postauksessa mainitsin meidän neitien innostuksen hääleikkiin. Otettiin myös muutama pikainen räpsäisy tyttöjen ihanista ”häämekoista” samalla kun leikittiin, koska olihan ne asut nyt aivan hurmaavat. Tyttöjen kanssa yhdessä tulee aina keksittyä ihan uudenlaisia yhdistelmiä vaatteista, sellaisia jotka eivät itselle yksinään tulisi edes mieleen. Molemmat halusivat tyllihameet päälle todellisen prinsessaefektin luomiseksi, ja tyytyväisenä pienempikin nyökytteli peilistä katsoessaan ja totesi ”Minä owen Sofia”, eli Disneyn Sofia-prinsessa.

Tiara sai hiuksiinsa ihanan koristepannan jonka ostin itselleni Glitteristä viime kuussa. Panta on kuitenkin mulle niin tiukka että saan siitä vain kauheat painaumat otsaan, joten olen luovuttanut sen suosiolla Tiaralle jolle se sopii oikein kauniisti, eikä paina ollenkaan.

Kahden pienen kesäprinsessan mielestä More is todellakin more, joten tylli, kulta, hopea, pinkki, pilkut, rusetit ja kukat sopivat hyvin kaikki samaan asuun.

Zeldan asu / Toppi Primark / Hame H&M / Kukat H&M / Kengät Zara

Tiaran asu / Toppi Zara / Hame Lindex* / Rusetti H&M / Panta Glitter / Käsikoru Glitter / Kengät Lindex /*saatu blogin kautta

Meidän tytöillä on ensi viikolla ensimmäiset päiväkodin kevätjuhlat ja näistä häätyyleistä voisin napata kyllä ainakin kampausideat juhlaa varten. Helppo donitsinuttura näyttää niin kauniilta, ja siihen voi kivasti yhdistää rusetin tai pannan tai mitä vain pieni prinsessa toivoo. Mulla on yhdet aika kivat mekot mielessä, jotka laitan tytöille juhliin. Ensi viikolla luvassa siis juhlatyylejä, ja ajatuksia ensimmäisestä keväästä päiväkodissa.

Tänään tuo ilma näyttää ulkonakin jo siltä, että päälle voisi laittaa jotain muuta kuin välikausivaatteet, tumput ja gore-texit ja taidankin miettiä tyttöjen kanssa heille ihanat asut ennen lähtöä lounaalle ystävän kanssa. Mulla on itselläni vähän sellainen olo että taitaa flunssa iskeä tämän menorikkaan viikon päätteeksi, mutta en kyllä aio missata kevään ensimmäistä oikeasti lämmintä päivää flunssan takia. Eipä tämä tästä varmaan pahemmaksi muutu kun ulkona on melkein yhtä lämmintä kuin sisälläkin.

Ihanaa ja aurinkoista perjantaita kaikille<3 Mä palaan illalla, ja valotan vähän viime aikojen fiiliksiä täältä ruudun toiselta puolelta, sekä julkaisen biotiiniarvonnan voittajat!

Hetkeen täällä ei olekaan ollut meidän 3,5-vuotiaan valitsemaa asua esillä, vaikka aika ahkerasti hän kuitenkin itse osallistuu päättämään mitä päällensä pukee. Esikoisemme taitaa olla tyyliltään samanlainen ”kokeillaan-nyt-vähän-kaikkea” -tyyppi kuin äitinsä. Aina valmiina uusimpiin trendeihin, eikä pelkää hassujakaan yhdistelmiä. Välillä kova juttu ovat piirroshahmot, toisena röyhelöt ja kolmantena villit kuviot. Joskus hän haluaa päälleen niitä kaikkia yhtäaikaa. Toisinaan, kuten eilen, hän kuitenkin haluaa jotain pelkistetympää, vaikkakin silti villillä twistillä.

Äidin silmää miellyttää rauhallisen sinivalkoinen värimaailma, ja kuviot ainoastaan hatussa. Tyttären silmää miellyttää kaikki kimalteleva, ja isot ja näyttävät korut. Taitaa olla aikamoinen koruharakka tuo meidän neiti, äitiinsä tullut siinäkin, vaikka mä ”pahimmista” ajoista olen jo rauhoittunutkin. Iso kaulakoru, kiiltävän valkoiset kengät ja snapback tuovat kyllä asuun vähän hiphopvibojakin.

Snapback Kappahl / T-paita Next UK / Farkut H&M / Kengät Zara / Kaulakoru Gina Tricot / Kello Guess* (mun oma) / Sormus Cailap* / *saatu blogin kautta

Meillä ei vaatteita oteta vakavasti, kaikkea saa ja voi kokeilla oman maun mukaan, kunhan vaatteet ovat mukavat ja tarkoituksenmukaiset. Mun mielestä tää asu on ihan täysi kymppi. Eilen illalla lapset innostuivat leikkimään stailausleikkiä toistensa kanssa. Samalla esikoinen oppi hyödyllisiä taitoja, ja harjoitteli vanhoja. Nappi menee hienosti napinläpeen, kauluspaidan helman saa solmittua pikkusiskolta, kuten kengännauhatkin solmulle, ja pinninkin hän osaa jo painaa siskonsa kutreille.

Hieman kuulosti tutulta Tiaran nätisti (vielä kymmenennelläkin kerralla) pyytämä ”Zelda voisitko pysyä paikoillaan että minä saisin tämän pinnin laitettua sun päähän?”. Niin, siinäpä sitä oppii kärsivällisyyttäkin, ja muistaa ehkä pysyä itse enemmän paikoillaan silloin kun tehdään kampauksia, kun huomaa miten hankalaa niitä on itse laittaa pikkusiskolle silloin kun tämä heiluu kuin heinämies. Stailauksen jälkeen kuuluu, ”vaaaaaau nyt minä owen hieno!” ”Ole hyvä Zelda, nyt sinulla on hienot vaatteet. Oli kivaa stailata sinua!”

Stailia tiistaita kaikille!

Lasten suusta tulee yleensä ne kaikkein fiksuimmat jutut, eikä tämä ole edes sarkasmia. Lapset eivät suodata sanojaan, mieti ketä voisivat niillä miellyttää tai suunnittele minkä asioiden sanominen edistäisi heidän asemaansa parhaiten. He vain sanovat, mitä ikinä mieleen juolahtaa. ”On kivaa kun voi olla prinsessa” totesi tyttäreni, ja laittoi mut ajattelemaan.

Lasten rehellisyys on ihailtavaa, ja heidän asenteensa on mun mielestä vaan ihan loistava, sellainen josta meidän kaikkien pitäisi ottaaa mallia. Kuinka usein voi sanoa omasta puolestaan, että ei miettisi ollenkaan ennenkuin avaa suunsa? Aikuisena se on kuitenkin hyvä asia että miettii ennenkuin puhuu, koska aikuisena suusta voi tulla ulos myös sammakoita jotka eivät naurata ketään. Siinä missä lapset ovat viattomia ja vilpittömiä sanomisineen, aikuiset saattavat loukata toisiaan, ja aikuisilta myös odotetaan korrektia käytöstä. Aikuisten sanomisten ei myöskään odoteta olevan viattomia, mikäli ne ovat loukkaavia, koska aikuisten oletetaan osaavan ajatella ennenkuin he puhuvat.

Sammakoiden ja yltiörehellisyyden sijaan meidän kannattaisi kuitenkin ottaa mallia lasten rohkeudesta olla omia itsejään. He eivät osaa tai halua olla ketään muita, ja se on ihan mielettömän hienoa. He ovat tasan sellaisia kuin ovat, eivätkä häpeä ominaisuuksiaan. He eivät pelkää tekevänsä itseään naurunalaiseksi, jännitä sitä tykkääkö joku muu heidän asustaan tai stressaa sitä että sopivatko joukkoon mennessään uuteen paikkaan. He keskittyvät paljon jännittävämpiin asioihin, sellaisin joihin me aikuisetkin voisimme kiinnittää enemmän huomiota turhan jännityksen ja epävarmuuden sijaan.

He keskittyvät siihen kuinka kivaa on olla prinsessa ihan tavallisena keskiviikkopäivänä, juhlamekko päällä päiväkodissa, eivät siihen näyttävätkö hölmöltä jos pukeutuvat niinkuin haluavat. He keskittyvät siihen miten ihania ilmapalloja juhlissa on, eivät siihen kuka saa minkäkin värisen ja mikä on kaikista hienoin. He keskittyvät siihen miten ihanaa on laulaa bussissa aamulla hyvällä fiiliksellä, eivät siihen miten noloa olisi jos joku tekisi niin. Ja jos joku sattuu nauramaan heidän tekemisilleen, he nauravat mukana. Eivät panikoi siitä että joku nauroi heille, vaan ilahtuvat toisten ilosta ja vetävät showta entistä ehommin.

Lapset ovat ennakkoluulottomia. He näkevät jokaisen ihmisen saman arvoisena, yhtä kiinnostavana, yhtä tavallisena, mukaan lukien itsensä. En halua koskaan pilata sitä heiltä, enkä halua että kukaan koskaan onnistuu saamaan heidät tuntemaan itsensä eriarvoiseksi. Kaikelta ei voi suojella, mutta aina voi olla se joka muistuttaa toisen tärkeydestä ja ihanuudesta.

”Minusta voi tulla ihan mitä vaan” on ajatus, tunne, jota ei saisi koskaan kadottaa. Lapsena sen tuntee, joka päivä. Voi haaveilla ihan mistä tahansa ja uskoa unelmiinsa. Niin pitäisi tuntea vielä aikuisenakin, koska se on totta. Mä kadotin sen tunteen nuorempana, lakkasin uskomasta itseeni. Kun pikkuhiljaa ymmärsin että kaikki on vielä edessä, ja mä voin saavuttaa mitä mä haluan, mä aloin tehdä töitä mun unelmien eteen ja saavuttaa pikkuhiljaa niitä asioita joista haaveilin. Mua on kutsuttu naiiviksi, lapselliseksi unelmoijaksi. Ja silti mä elän mun unelmaa tällä hetkellä, lapsellisen intoni ja itseeni uskomisen ansiosta, enkä aio lopettaa haaveilua edes 100-vuotiaana. Mä en tule koskaan seisomaan meidän lasten unelmien tiellä, vaan mä aion tukea niiden saavuttamista kaikin keinoin.

Innostus, rehellisyys, avoimuus ja rohkeus ovat hyveitä, eivät paheita. Niitä ei saisi paheksua, iästä riippumatta. Niitä ei saisi väheksyä tai mollata, vaan niitä pitäisi vaalia ja arvostaa. Ja vaikka korkealentoisin unelma ei toteutuisikaan kovasta työstä huolimatta, on sen jahtaaminen antanut arvokasta kokemusta.

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille, ja muistakaa että on kivaa kun voi olla ihan mitä vaan.

Aamulla mä onnistuin nukkumaan kolmen herätyskellon yli, ja heräsin vasta kun naperot heräsivät omatoimisesti tuntia myöhemmin. Yleensä olen aina se joka herättää Otonkin ja keittelee pirteänä kahvia jo ennen ensimmäistäkään torkkua. Verhojen välistä ei pilkistänyt aurinkoa vaan vesisade piiskasi ikkunoita, ja pitkästä aikaa piti sytyttää kaikki valot päälle kun koko kämppä oli niin pimeä. Meidän olisi pitänyt tänään herätä aiemmin kuin yleensä, koska isomman neidin ryhmällä oli kirjastoretki ja meidän piti mennä vähän aiemmin päiväkodille.

Jotenkin kummasti me kuitenkin ehdittiin ajoissa, vaikka aikaa koko porukan aamutoimille ja kahden bussin päiväkotimatkalle ei jäänyt kuin reilu puoli tuntia. Aamupalaksi sai kelvata karjalanpiirakka ja hedelmät, puuron keittämisen sijaan. Suihkuun oli turha mennä, kun ulkona oli niin kammottava sää että siitä, tai laittautumisesta ylipäätään, ei olisi ollut mitään hyötyä. Niinpä iskin lenkkikamppeet niskaan, ja päätin juosta päiväkodilta lenkin kotiin. Esimakua lenkistä sain tosin jo menomatkalla, kun meinattiin myöhästyä bussista joka oli jo meidän pysäkillä kun me vasta astuttiin ovesta ulos. Pingoin tuhatta ja sataa seuraavalle pysäkille rattaiden kanssa ja me ehdittiin kuin ehdittiinkin.

Lapset pääsivät ajoissa päiväkotiin, ja mä tein ihanan, piristävän lenkin heti aamutuimaan, siinä kauheassa vesisateessa. Lenkkeillessä se ei tuntunut ollenkaan kauhealta, pitkästä aikaa pystyin keskittymään vain juoksuun ja korvissa pauhaavaan musiikkiin, ja sade tuntui raikkaalta ja virkistävältä. Mä niin nautin, ja sen jälkeen oli hyvä fiilis alkaa tekemään töitä. Harvemmin tälläiset vesisadelenkit tai lenkit ylipäätään onnistuvat päiväkoti- ja työaamuina, tämä oli oikeastaan ensimmäinen kerta. Mutta jatkossakin jos pidän etäpäiviä aion käyttää tällaiset mahdollisuudet hyväksi.

Iltapäivä huipentui Zalandon Topshop pressitilaisuuteen Klaus K:n kattoterassilla. Siellä lasitetulla terassilla Helsingin ytimessä, keskustan kattojen yllä, oli ihana katsella sitä samaista sadetta, ja nauttia Sannin herkästä musiikista intiimillä yksityiskeikalla. Ihan huikea tilaisuus! Kotiin tullessa mua odottivat iloiset mukulat isin kanssa, ylpeinä hienoista naamareista joita olivat ihan itse päiväkodissa askarrelleet. Ruokaa laittaessa mut yllätti esikoinen joka osasi ihan itse ilman apua kirjoittaa sanan ruokalista, kun hänelle oli jäänyt mieleen kun sitä joku viikko sitten yhdessä kirjain kirjaimelta harjoiteltiin. Miten tuo neiti voikin olla niin iso että kirjoittaa oman ja perheenjäsentensä nimien lisäksi ulkomuistista jo pitkiä sanoja? En ehkä kestä!

Ei se pommiin nukkuminen aina ole maailmanloppu, eikä ole sadekaan. Joskus yllättävät tilanteet voi kääntää mahdollisuudeksi, ja tehdä jotain arjesta poikkeavaa mikä ei muuten tulisi edes mieleen. Aamulenkki toimii joskus paremmin kuin iltalenkki, ja karjalanpiirakkakin on hyvää. Ja vaikka jokaisena onnistuneena tavallisena aamuna on hyvä fiilis, tuntee pommiin nukkumis -aamuna itsensä ihan supertyypiksi jos onnistuu järkyttävän tiukasta aikataulusta huolimatta selviytymään sittenkin ajoissa. Hyvä me!

Mikä on teidän pahin tai paras pommiaamukokemus?