Ystävänpäivä lähestyy ja kerhossa oli tänään tehty maailman hienoimmat ystävänpäiväkortit vanhoista kirjankansista ja metsän aarteista, jotka lapset saivat antaa tärkeälle ihmiselle. Meidän neiti halusi antaa korttinsa äidille ja isille, mikä on musta ihanaa, vaikka en tietenkään olisi pitänyt yhtään vähemmän ihanana jos hän olisi halunnut antaa sen kivalle kerhokaverille. Uskon että syy siihen, että me vanhemmat saimme kortin kaverin sijaan, on siinä että hän tykkää muutenkin tehdä kortteja meille vanhemmille melkein joka viikko, ihan vain koska askartelu on mukavaa ja hänestä on kiva ilahduttaa meitä. Ehkä ei käynyt mielessä, että kortin voisi antaa jollekin muullekin kuin meille.

Tiedän että siitä ei ole kyse ettei hänellä olisi ystäviä, sillä joka kerta kun menen häntä kerhosta hakemaan, on mukavat leikit kesken tai juuri päättymässä jonkun kaverin kanssa. Me ollaan opetettu, että kaikkien kanssa leikitään, vaikka ei hän sitä kyllä koskaan ole kyseenalaistanutkaan. Myös kerhossa sosiaalisia taitoja on harjoiteltu, ja tänäänkin oli teemaan sopivasti juteltu ystävyydestä ja tehty toisille ystävällisiä juttuja. Hänen ryhmässään on ollut aina tosi hyvä henki ja kaikki ovat saaneet olla yhtä lailla mukana.

En voi olla miettimättä, miten surullista olisi jos olisi toisin. Luin tänään pysähdyttävän artikkelin 6-vuotiaasta tytöstä, joka esikoulun aikana oli jätetty ainoana kutsumatta jo viisille synttäreille, joille kaikki muut ryhmäläiset oli kutsuttu, ja tämän lisäksi häntä oli vielä pilkattu ja huudeltu päin naamaa. Kukaan opettajista tai vanhemmista tytön äitiä lukuunottamatta ei ollut tähän puuttunut mitenkään. Luin useamman keskustelun aiheesta, ja vastaan tuli myös toinen ikävä ääripää – jonkun lapsi on järjestänyt synttärit, kutsunut ryhmäläisiään juhliin, ja kukaan ei ole tullut paikalle. Molemmat yhtä ikäviä tilanteita, joita samat lapset saattavat joutua käymään läpi, kerta toisensa jälkeen.

Tuntuu ihan uskomattomalta, että eskariryhmäläisten vanhemmista ei löytynyt yhtäkään joka ymmärtäisi, miten heidän välinpitämättömyytensä voi vaikuttaa tuon pienen tytön itsetuntoon, elämänkatsomukseen ja koko tulevaisuuteen. Vielä uskomattomampaa on eskarin ohjaajien kykenemättömyys puuttua tilanteeseen. Miten se on edes mahdollista, että yksikään heistä ei välitä? Mä väitän, että työkaluja tilanteen parantamiseksi heiltä ei puutu, mutta halua kyllä. Tietenkin päävastuu on vanhemmilla, kasvatuksen perusta luodaan kotona, kuten myös ennakkoasenteet. Valta siihen tuleeko lapsesta kiva vai ilkeä, on pääosin vanhemmilla. Mutta päiväkodin työntekijöiden vastuulla on että edes se aika kun ollaan eskarissa, olisi jokaisella lapsella mukava olla.

Mä toivon, että kyseisten lasten vanhemmat lukivat artikkelin, ja että edes joku heistä tunsi piston sydämessään, ja ymmärsi mitä on tehnyt. Epäilen, sillä ennakkoasenteet istuvat tiukassa ja omaa ylpeyttään on vaikea niellä. Kuusivuotiaat eivät ole oletukselta ilkeitä. He eivät ajattele, että ujous, hiljaisuus tai erilaisuus on virhe, ellei heitä ole opetettu ajattelemaan, että kaikkien ihmisten pitäisi olla samasta muotista veistettyjä ja osoiteltu erilaisuutta sormella.

Mä peilaan kaikkea tietenkin vain omiin kokemuksiini. Muistan ja tiedän sekä omasta lapsuudesta että kokemistani tilanteista omien lasten kanssa, että se että kaveri on vähän ujompi tai hiljaisempi, ei ole este leikille. Silloin tämmöinen vähän suulaampi tyyppi niinkuin esimerkiksi minä, voi ottaa vähän ohjaksia leikissä ja vaikka ehdottaa jotain kivaa tekemistä toiselle. Yleensä se kaverikin siitä rohkaistuu kun pääsee mukaan leikkiin, ja alkaa höpötellä, ja vaikkei alkaisikaan niin kyllä se leikki sujuu ihan hyvin vähemmälläkin puheella.

Lapset ovat uteliaita, kiinnostuneita kaikesta ja kovia kyselemään. He ihmettelevät, ja kasvaessaan huomaavat myös erilaisuuden. Mutta heille ei pidä antaa vääriä vastauksia, ei muutenkaan, mutta ei etenkään silloin kun on kyse siitä, miten muita ihmisiä kohdellaan. Jos lapsi kysyy ”Äiti, miksi toi Martti-Ursula ei puhu koskaan mitään” ja vastaus on ”Emmä tiiä, anna sen vaan olla ja leiki toisten kanssa”, lapsi antaa olla. Kun kaikki muutkin vaan antavat olla, on Martti-Ursula ilman kavereita, koko porukan ulkopuolella. Jos vastaus on ”Ehkä sitä vähän jännittää, käy pyytämässä sitä mukaan leikkiin” saattaa lopputulos olla toinen. Jos lapsi ymmärtää että erilaisuus on normaalia, ja hyväksyy sen, on lopputulos toinen.

Synttärikutsuja jaellessa on vastuu vanhemmalla. Mun mielestä kaikkia ei tarvitse kutsua, ymmärrän että kaikilla ei siihen ole resursseja. Mutta koskaan ei saisi tehdä niin että yksi jää ulkopuolelle. Joissain päiväkodeissa on ilmeisesti sääntönä, että pitää kutsua joko koko ryhmä, tai sitten kaikki ryhmän tytöt tai kaikki ryhmän pojat. Mun mielestä nuo ovat aika hyviä ohjenuoria, silloin kukaan ei jää yksin ulkopuolelle. Tämä ei tietenkään poista sitä ongelmaa, jos kukaan kutsuttu ei tule paikalle. Tottakai joskus on este, ettei oikeasti pääse syntymäpäiville koska on jotain menoa tai on vaikka kipeänä. Mutta harvoinpa kaikilla on yhtäaikaa menoa tai flunssaa.

Se on kaikkien yhteisen hyvän mukaista, että toisista pidetään huolta, ja toisia kunnioitetaan. Synttärikutsuille saapuminen tai kutsuminen on pieni vaiva, mutta sillä on iso merkitys. Ystävyys on hienoimpia ja ihanimpia asioita elämässä, ja kaikilla pitäisi olla yhtäläinen mahdollisuus ja oikeus kokea se.

Luitteko te kyseistä artikkelia? Millaisia ajatuksia se herätti? Miten te toimitte kaverisynttäreiden ja kutsujen kanssa?

Tämä aihe on pyörinyt mielessä siitä asti, kun luin joululomalla keltaisen lehdistön nettisivuilta kasvatusaiheista artikkelia. Itse artikkeli käsitteli muistaakseni jotain ihan perus kasvatusvinkkejä, näitä joita iltapäivälehdet julkaisevat kerran viikkoon vanhemmuuden kantavana voimana. Kommentit olivat ne jotka saivat mun sapen kiehumaan. Siellä joku hirmustunut Erkki-Marjukka jakeli vinkkejään: ”Nykyään lasten kanssa keskustellaan ihan liikaa. Ei lapselta kysytä kaupassa, mitä tänään syötäisiin!!” Miksi ei? Miksi lapsi ei saisi oppia pienestä asti, että hänenkin mielipiteillään ja toiveillaan on merkitystä, ja hän on tasavertainen perheenjäsen?

Viime aikoina on ollut lehdissä ja keskustelupalstoilla useammankin kerran juttua lasten kanssa kaupassa käymisestä. Huutava lapsi on häirinnyt siinä määrin, että häntä ja vanhempaa on pyydetty poistumaan kaupasta. Mun mielestä se on oikein, ei muita kaupassakäyjiä saa häiritä kohtuuttomasti, vaikka lapsen normaali kiukuttelu kaupassa, tai missä tilanteessa tahansa kuuluukin elämään, niin lapsen kuin kaikkien muidenkin. Siinä missä on keskitytty miettimään, onko kaupasta poistaminen oikein vai väärin, olisi ennemmin voinut miettiä, miten sellaisen tilanteen syntymisen olisi voinut ehkäistä.

Mun mielestä avain kaikkien hyvään fiilikseen perheessä, on keskustelu. Parisuhteesta ja sen ongelmista puhuttaessa aina painotetaan, että puhuminen on kaikkein tärkeintä. Ja niin se onkin. Mutta miksi se ei olisi sitä myös kasvatuksessa? Tietenkin keskustelu pitää aina toteuttaa keskustelukumppanin ikään sopivalla tavalla, eikä lähteä kyselemään yksivuotiaalta, että mitä tämä olisi mieltä ulkomaanmatkasta tai muutosta toiseen kaupunkiin. Mutta yksivuotiaankin kanssa voi ja kannattaa keskustella, mitä enemmän, sen parempi.

Tunteiden sanoittaminen on tärkeää, koska se auttaa lasta ymmärtämään miksi joskus itkettää, joskus naurattaa ja joskus suututtaa. Kun lapsi itse ymmärtää että aijaa, nyt mua harmittaa, hän osaa kertoa harmista, ja ehkä lähteä helpommin miettimään yhdessä aikuisen kanssa, että mikä nyt harmittaa. Ja kun syy on selvillä, sille on helpompi keksiä ratkaisu, miten harmitus saataisiin pois.  Tämä toimii myös siellä kaupassa, ja on pienten lasten kanssa vielä oikein helppoa. ”Äiti ymmärtää että sua harmittaa, että just nyt ei osteta tuota lelua. Mutta sä tiedät että sait juuri paljon joululahjoja, etkä tarvitse nyt uutta lelua. Mitä jos tehtäis niin että leikitään kotona sun uusilla joululahjaleluilla, ja nyt mennään valitsemaan mitä hedelmiä ostetaan tälle viikolle” toimii paljon paremmin kuin ”ME EI NYT OSTETA MITÄÄN. OLE HILJAA!” ”MUTTA MINÄ HALUAN!! BYÄÄÄÄÄÄÄÄ!” ”EI!!” ”BYÄÄÄÄÄÄÄ”

Sekin on varmasti totta, että pienelle lapselle ei saa antaa liikaa päätösvaltaa, tai liikaa valinnanvaraa ettei lapsi hämmenny, ei kolmevuotiaalta lähdetä etsimään vastauksia elämän suuriin päätöksiin. Mutta ketä se oikeasti vahingoittaa jos lapsi saa valita haluaako punaiset vai siniset sukat, tai päättää mitä syödään ruuaksi maanantaina. Meillä lapset ovat pienestä asti olleet mukana päätöksen teossa, sitä on hyvä harjoitella. Joku ehkä ajattelisi että jos lapsi saa päättää mitä syödään, sieltä tulisi automaattisesti aina ”nakkeja ja ranskalaisia” tai ”hampparia”, mutta ei. Meillä eniten toivottu ruoka taitaa olla avokadopasta, kuopuksella tosin tuttavallisemmin akakooi eli makaroni, kaikki pastaruuat siis kelpaavat. Ja jos sieltä joskus tulisikin se nakit ja ranskalaiset, mä valmistaisin ja söisin mukisematta. Kyllä lapsetkin maistaa kiltisti kaikkia mun uusia kokkauksia.

Keskustelu, se on myös paljon muuta kuin päätöksiä. Se on toisen huomioimista, sitä että kuuntelee lasta silloin kun hänellä on asiaa. Eikä vain silloin, vaan tarjoaa myös hetkiä niille ajatuksille joita lapselle putkahtaa mieleen, eikä kuittaa lapsen sanomisia hajamielisellä ”Joo”:lla. Mä olen käynyt elämäni parhaimpia, tunteikkaimpia ja hauskimpia keskusteluja meidän tyttöjen kanssa – joka päivä, viimeksi tänään. Juteltiin siitä, mikä on parasta isissä, mikä Tiarassa, mikä Zeldassa ja mikä äidissä. Äidissä parasta on kuulemma ”Se että sinä olet minun seurana aina”.

Ei tietenkään sovi unohtaa myöskään lasten kanssa keskustelemisen huumoriarvoa. Usein lapsilta tulee ne kaikkein hauskimmat läpät ja ajatuksia herättävimmät kysymykset. ”Olenko minä äiti 100-vuotiaana aikuinen?” ”No ihan varmasti olet!” ”No hyvä. Voinko minä sitten hypätä kattoon asti?”. ”No ihan varmasti voit!”. Mun vastaus tuli suoraan sydämestä, koska siitä ei ole epäilystäkään etteikö tuo pieni apina hyppisi vielä satavuotiaanakin kattoon.

Keskusteletteko te lastenne kanssa? Onko lapsella oikeus osallistua arkipäivien päätöksentekoon? Hauskinta tai ihaninta mitä lapsenne on sanonut?

Millaisia tapoja lapset omaksuvatkaan ympäriltään? Sitä olen miettinyt paljon viimeaikoina. Esikoinen on siinä iässä, että seuraa hyvin tarkkaan mitä vanhemmat, kaverit, sukulaiset ja muut, ihan vieraatkin ihmiset puuhaavat. Monet asiat tarttuvat hänelle, hyvin nopeastikin, ja jopa kadulla kuullut sanat jäävät mieleen, ja nousevat joskus puheenaiheeksi. ”Äiti mitä tarkoittaa poliittinen?” ”Miksi tuo nainen istuu tuossa maassa?” ”Tuo setä ei puhu suomea, mitä kieltä se puhuu?”

Normaalit käytöstavat ovat sääntö, eivät poikkeus, ja yleisesti ottaen kolmevuotiaan voi jo odottaa käyttäytyvän hyvin. Kolmevuotias osaa jo kuunnella hiljaa pyydettäessä, istuu paikoillaan julkisissa liikennevälineissä ja pysyy vanhemman vierellä ulkona käveltäessä, ellei erikseen ole lupaa lähteä juoksemaan ja pyörimään vapaasti. Toki näitä asioita edelleen harjoitellaan myös kolmevuotiaan kanssa, mutta enemmän muistutellaan nuorempaa, ja oletetaan, yleensä hyvällä menestyksellä, isomman osaavan nämä asiat jo ihan itse.

Meillä kolmevuotias taitaa olla ainakin ruokapöytäpoliisi, ”Zelda ei saa puhua ruoka suussa!”. Hän ottaa myös säännöt kirjaimellisesti, kengillä ei mennä olkkariin, joten heti kun tullaan ovesta, hän istuu kuin tatti eteisen oven edessä, riisuu kengät, ja päästää sitten vasta muun perheen sisälle vaunuineen ja ostoksineen. Siinä saa olla itsekin tarkkana, että noudattaa kaikkia omia sääntöjään (ihan kuin niitä olisi jotenkin kauheasti, hah).

Mutta tosiaan se ei kyllä jää huomaamatta, jos äiti vaikka epähuomiossa seisoo sohvalla, että saa verhoa korjattua. ”Miksi sinä saat seisoa sohvalla mutta me ei?”. Kaksinaismoralismia en halua harrastaa, haluan olla oikeudenmukainen lapsia kohtaan aina. Tuollaisissa tilanteissa yleensä pyydän anteeksi, ja sanon että olin vähän höpsö kun unohdin, ettei niin saa tehdä. Onneksi se on tähän asti riittänyt vastaukseksi.

Kyselyikä on loistava ikä, ja kysymyksiin saa vastata hengästyttävällä tahdilla pitkin päivää. Kysymyksiin vastailulle hauskaa vastapainoa onkin huomata, millaisia asioita lapsi kopioi meiltä vanhemmilta, tai muilta aikuisilta. On ihmeellistä saada nähdä, millaisista asioista lapsi kiinnostuu ja mitä ihailee, ja mistä taas ei niin kovin tykkää. Toisaalta se on myös pelottavaa, suurensuuri vastuu. Pitää olla lapsen ihailun arvoinen, ja pitää käyttäytyä itse niin, ettei haittaa jos lapsi matkii. Pitää muistaa, että joka sekunti lapsi huomaa kaiken mitä teet, ja aina taustalla pitää pitää mielessä se, mitä asioita haluaa tai ei halua lapsen oppivan.

Esikoinen on innostunut (muumi)teen juonnista, kun tarjosin sitä hänelle hunajan kanssa flunssan aikaan tässä syksyllä. Hänen suurin toiveensa, on saada kävellä teemukin kanssa. Koska äitikin kuulemma aina kävelee kahvimukin kanssa, pitää hänenkin saada kävellä teemukin kanssa. Lapselle se on ihan sama onko kyseessä take away -kahvi keskustassa, vai muumitee posliinimukista ja kävely olkkarin ja eteisen väliä.

Teen juominen on pieni murto-osa niistä asioista, jotka hänen mielestään ovat siistejä, ja toteuttamisen arvoisia. Hän haaveilee korkokengistä, sipulin pilkkomisesta ja vessanpesusta. Hän poseeraa innoissaan, ja haluaa ottaa asukuvia. Voin nähdä poseerauksista, että muutaman kerran on tullut katsottua, miten isi ottaa äidistä asukuvia.

Mä en ole koskaan nipottanut näissä asioissa. Vaikka yritänkin kovasti muistaa olla hyvä esimerkki, niinkuin varmasti suurin osa vanhemmista, joskus lipsahtaa se kirosana tai tulee kiivettyä sinne sohvalle seisomaan. Silloin sopivaa on myöntää virheensä, ja todeta että joo, ei sen ihan näin kuulu mennä. Ja silloin kun lapsi tekee jotain pönttöä, jonka tekemisen oppimisesta selkeästi saa syyttää vain itseään, pitää muistaa olla armollinen lapselle, samalla  kun muistuttaa että niin ei saa tehdä.

Mitä vanhemmaksi lapsi kasvaa, sitä enemmän hän huomaa, ja sitä suuremmaksi kasvaa myös vanhemman vastuu. Mä en halua omalla toiminnallani aiheuttaa lapselle paineita. Vältän oman ulkonäköni arvostelua, enkä tietenkään arvostele toistenkaan ulkonäköä. Yritän välttää niitä kirosanoja, ja antaa paljon positiivista huomiota niin lapsille kuin kaikille muillekin. Toivoisin että meidän lapset oppivat olemaan kohteliaita, ja huomaamaan hyviä asioita toisissa, ja jopa sanomaan ne ääneen. Ihaninta musta oli, kun laivalla Tiara sanoi ihan vasta tapaamalleen ihmiselle, että hänellä on ihanat kengät. Mun mielestä myös se on vahvuutta ja itsevarmuutta, että osaa ja haluaa huomata hyviä asioita toisissa ihmisissä, ja osaa iloita toisten puolesta.

Millaisia tapoja teidän lapsenne ovat oppineet teiltä tai muilta? Mitä ette haluaisi missään nimessä oman lapsen oppivan? Muistatteko omasta lapsuudesta, mitä ihailitte vanhemmissanne tai vaikkapa sisaruksissanne?

Koska en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään kasvatusjuttuja lukuunottamatta muutamaa sanaa lasten vaatettamiseen liittyen, mulla oli palava halu kirjoittaa jostain kasvatukseen liittyvästä aiheesta. Ajattelin kirjoittaa tänään rahasta, siitä miten haluan opettaa meidän lapset käyttämään rahaa. Tämä ei ole mikään paljastuspostaus meidän raha-asioista, vaikka niistä on viime aikoina pari tyyppiä intensiivisesti kysellytkin, vaan tänään mä puhun rahasta nimenomaan kasvatuksen näkökulmasta. Siitä millaisia taitoja mä haluan lapsille opettaa rahan suhteen.

Mä opin itse tiedostavaksi kuluttajaksi oikeastaan vasta äitiyden myötä, sitä ennen en koskaan ajatellut rahaa sen kummemmin. Lapsilleni mä haluan opettaa rahankäyttötaidot jo pienestä asti. Mielestäni taitojen kartuttamisen voi aloittaa jo hyvin pienenä, niin että se on hauskaa, ja niin että raha on arjessa mukana, jolloin se tulee tutuksi. Molemmilla on omat säästöpossut, joihin he saavat laittaa pikkukolikoita ja säästää, ja possujen täyttyessä ne käydään tyhjentämässä pankissa tyttöjen tileille. Lisäksi esikoisella on oma pikkukukkaro, jonka sisällöllä hän saa joskus ostaa itselleen tarroja tai muumilakun.

Vielä ei kummallakaan ole niin hyvää käsitystä ajankulusta, eikä liiemmin omia menoja, että kokisin viikkorahan tarpeelliseksi. Muutaman vuoden kuluttua viikkoraha kuitenkin astuu varmasti kuvaan, ja olen jo miettinyt jonkin verran, mitä viikkoraha sitten tarkoittaa. Mä en usko itse mihinkään kotitöiden hinnoitteluun, että roskien vienti olisi kaksi euroa ja imurointi kolme, mutta mielestäni ei olisi yhtään tyhmää vaatia, että viikkorahan saamiseksi ainakin oma huone on viikon aikana siivottu. Sitten kun tytöt ovat vanhempia, osallistuvat he toki enemmänkin kodinhoitoon, mutta siitä oman huoneen viikkosiivouksesta on hyvä aloittaa.

En myöskään usko mihinkään koulutsemppaukseen rahan avulla, kyllä kiinnostuksen opintoihin tulisi tulla jostain muualta. Mutta voisin kuvitella ilman etukäteissopimusta palkitsevani todella hyvästä koulutodistuksesta, tai muusta menestyksestä. Koululaisten on hyvä opetella jo pitkäjänteisempää rahankäyttöä, ei nyt vielä ekaluokalla välttämättä, mutta sitten kun ymmärrys kasvaa. Jossain vaiheessa viikkoraha olisi ehkä hyvä vaihtaa kuukausirahaksi. Siten lapset oppivat miettimään enemmän, miten ja mihin rahansa käyttävät, kun seuraavaa rahaa ei ole tulossa viikon päästä, vaan aika onkin pidempi.

Kaiken tarpeellisen me vanhemmat tietenkin maksamme, mutta jos lapset haluavat vanhempana jonkin isomman jutun itselleen, vaikka pelikonsolin tai ison barbitalon (huomatkaa edelleen inhoni isopäisiä  nukkeja kohtaan, elättelen toivoa barbiekiinnostuksen säilymisestä), olisi hyvä jos lapset itse säästäisivät omista viikko- tai kuukausirahoistaan puolet, ja me vanhemmat maksaisimme puolet. Näin lapset oppisivat säästämään haluamiinsa asioihin. Ei sillä ettenkö epäilisi että Otto hankkii jokaisen nextgen-pelikonsolin meille ennenkuin tytöt ehtivät edes pyytää, mutta jokin esimerkki oli keksittävä, haha!

Säästäminen on hyvä opetella tosiaan jo niistä pikkukolikoista pienenä, mutta isompana toivon että tytöt itse haluavat laittaa aina tietyn summan sivuun omista viikko- tai kuukausirahoistaan. Sen lisäksi, että me vanhemmat säästämme ja sijoitamme tytöille kuukausittain, on hyvä jos he oppivat säästämisen myös itse. Pahan päivän varalle ei ole koskaan liikaa rahaa, enkä voi kuvitella että säästämisestä voisi koskaan olla mitään haittaa, jos rahat säästää säästötilille tai rahastoihin/matalan riskin osakkeisiin joissa niiden arvo ei pääse laskemaan inflaation mukana. Vuosikausien säästöpossuihin tai käyttötilille säästäminen sen sijaan olisi hölmöä.

Teini-iässä tytöt saattavat haluta kielikurssille tai vaihto-oppilaaksi toiseen maahan. Molemmat ovat varmasti mielettömiä kokemuksia, ja tuollaisten kokemusten, sekä ensiasunnon hankintojen, opiskelun, harrastusten ja muiden mahdollisten rahareikien takia on mielestäni myös vanhempien fiksua säästää lapsille. Mä haluan että lapset oppivat itse tavoittelemaan säästämisellä ja työnteolla unelmiaan, mutta haluan myös pystyä auttamaan, ja tarjoamaan heille hienoja kokemuksia ja turvallisen aloituksen omaan, aikuiseen elämään. En missään nimessä halua tarjota kaikkea valmiina hopealautasella, mutta en myöskään halua tehdä asioita liian vaikeiksi, tai mahdottomiksi toteuttaa.

Lapset ovat vielä sen verran pieniä, että sitä ei tiedä miten nämä mun kaavailemani menetelmät tulevat käytännössä toimimaan, mutta toivon että heistä kasvaa fiksuja ja tiedostavia kuluttajia, jotka osaavat säästää ja ovat valmiita näkemään myös vaivaa unelmiensa eteen. Mun mielestä nuo Google-hakutulokset joita kuvissa näkyy, olivat aika masentavia ”säästäminen on siistiä” -lausetta lukuunottamatta, ja toivon että yleisimmät hakuehdotukset muuttuvat vähän positiivisempaan suuntaan siinä vaiheessa, kun lastemme sukupolvi on googletteluiässä.

Millaisia rahankäyttöperiaatteita te aiotte opettaa lapsillenne? Mitä mieltä olette lapsille säästämisestä? Viikkoraha vai kuukausiraha? Palkitsetteko/palkitsisitteko kotitöistä tai koulumenestyksestä?

Kirjoittelin jo aiemmin varsinaiseen ulkoiluun tarkoitetuista vaatteista, mutta nyt ajattelin ottaa vielä lähikuviin meidän tyttöjen kaupunkikuteet, ja niihin, sekä kaikkiin muhinkin lasten vaatteisiin liittyvän ilmiön: sukupuolen määrittämisen pukeutumisen perusteella. Kun pieni lapsi puetaan ulkovaatteisiin, ne vähäisetkin hiukset peittyvät pipon alle, ja vaatteiden malli on  melkeinpä sama kaikilla, ainakin niissä varsinaiseen ulkoiluun tarkoitetuissa vaatteissa. Pelivaraa jää juuri ja juuri värien verran, että lapsen sukupuolen voi vielä jotenkuten päätellä. Niin, miksi se sukupuoli pitää päätellä juuri vaatteista (tai päätellä ylipäätään)? Eikö olisi vaikka helpompi kysyä lapsen nimeä, jolloin yleensä se sukupuolikin selviää ihan luonnollisesti ja kohteliaasti.

Kaikkien ei tarvitse mahtua siihen samaan tytöille pinkkiä ja perhosia, pojille autoja ja sinistä -muottiin. Meillä vaatteissa isompi saa jo itse vaikuttaa etenkin väreihin, minä varmistan sen että vaate on tarkoituksenmukainen ja laadukas. Nuorempi menee vielä äidin mieltymysten mukaan, mutta tietenkin otan huomioon sen että kyseessä on erittäin liikkuvainen pikkutyyppi, joka ei paljoa perusta kiipeilyä hidastavista helmoista tai liian kireistä pöksyistä.

Pipo Zara / Takki Kappahl  / Housut Zara  / Kengät Zara

Mitä vanhemmaksi lapset tulevat, sitä enemmän he saavat päättää vaatteistaan itse. Tällä hetkellä lopulliset päätökset teen kuitenkin minä, ja tykkään valita tytöille värejä laidasta laitaan, hauskoja kuoseja ja ajankohtaisia malleja. Mun silmääni siinä ei ole mitään epäselvää, mitä sukupuolta lapsemme edustavat, tietenkään. Mutta joskus meidänkin tyttöjä on luultu pojiksi. Uskokaa tai älkää, tätä on tapahtunut jopa Molon silmiäsärkevän neonpinkkiin haalariin pukeutuneelle Tiaralle.

Mulla ei ole mitään tarvetta julistaa että meidän lapset ovat tyttöjä, eikä liioin olla määrittelemättä heidän sukupuoltaan. Tytöttely ei haittaa, kun se osuu oikeaan. Se ei tietenkään haittaa jos joku ei määrittele sukupuolta puhuessaan ollenkaan. Mutta se, että lapsia itseään hämmennetään puhuttelemalla vääräksi sukupuoleksi, on hassua. Jos ei ole 100% varma siitä, mitä sukupuolta lapsi edustaa, miksi heittää arvaus ilmaan?

Tyttöjen vaatteita ei ole valittu sen perusteella, että he varmasti näyttäisivät tytöiltä. Ne on valittu siksi, että ne ovat mielestämme näyttäneet kivalta, ja vaikuttaneet laadukkaalta/tarpeelliselta/hauskalta etc. Pääosin ostan vaatteet tyttöjen osastolta, tai sellaisina, että sopivat molemmille sukupuolille ihan yhtä hyvin (esim. Mini Rodini). Joskus kuitenkin löydän poikienkin puolelta jotain kivaa, enkä silloin epäröi valita sitä vain siksi että se on poikien puolelta. En loukkaannu siitä jos joku luulee lapsiamme pojiksi, en tietenkään. Mutta ihmettelen, mistä tämä tarve päätellä toisen sukupuoli kumpuaa aikuisilla ihmisillä niin vahvana? Mitä väliä sillä on?

Pipo Zara / Takki Zara / Farkut Primark / Kengät Zara

 Mä itse en ole mitenkään erityisesti sukupuolineutraalin kasvatuksen kannalla, en tosin sitä vastaankaan. Meillä lelut ja värit valitaan lapsen mieltymyksen, ei sukupuolen tai sukupuolettomuuden perusteella. En mitenkään tyrkytä barbeja, enkä kiellä autoja tai muitakaan poikien leluiksi miellettyjä leluja. Molemmilla leikitään into piukassa, sulassa sovussa junaradan, duplojen, nukkejen ja pehmolelujen kanssa. Välillä yhdessä ja välillä erikseen. Tytöt, tai ainakin Tiara, tietävät olevansa tyttöjä, ja tietävät kyllä kuka kaveri on tyttö ja kuka on poika, mutta kaikkien kanssa leikitään ihan samalla tavalla.

Jos meidän lapset haluavat pukea glitterperhosia päälleen, niin saavat ihan vapaasti, ei mulla ole mitään valittamista. Ihan yhtälailla he saavat pukeutua myös traktorikuosiin jos se tuntuu heistä kivalta. Tytöillä on aikamoiset prinsessanimet, mutta en mä kauhistuisi jos he löytäisivät itsestään vähemmän prinsessamaisen tyypin, ja haluaisivat käyttää vaikka toista, vähemmän prinsessamaista, nimeään kutsumanimenä.

Mulle itselleni tämän tekstin pointti on se, että nykyajan lapset ovat paremmassa tilanteessa, kuin yksikään aiempi sukupolvi. On vapaus olla juuri sellainen kuin itse haluaa, ja valita oma tyyli sen mukaan. Miksi emme tukisi tätä vapautta, ja lopettaisi turhan sukupuolistereotypisoinnin? Yhteiskunta on avoimempi ja suvaitsevampi kuin koskaan ennen, vaikka parannettavaa toki löytyy vieläkin. Mä aion rohkaista lapsiani pukeutumaan ja ilmaisemaan itseään rohkeasti, omalla tyylillään, millainen se sitten ikinä tuleekaan olemaan. Ja joskus kun joku täti tulee taas pojittelemaan, aion casuaalisti kysäistä, mikä tarve on määritellä se sukupuoli, ja miten sukupuoli vaikuttaa hänen mielikuvaansa lapsistani. Niin kerta!

Toim. huom. molempien tyttöjen vaatteet kuvissa pipoja lukuunottamatta tyttöjen osastoilta ostettu.

Onko teidän lapsianne luultu vastakkaisen sukupuolen edustajiksi? Millä perusteella valitsette lastenne vaatteet? Onko teille tärkeää, että lapsesta näkyy ulospäin, kumpaa sukupuolta hän edustaa? Kannatatteko sukupuolineutraalia kasvatusta? Ostatteko te lapsillenne vaatteita vastakkaisen sukupuolen vaateosastoilta?