Ajauduin tänään tilanteeseen, jollaiseen en koskaan uskonut joutuvani. Tilanteeseen, jossa vanhempi naishenkilö puuttui mun kasvatukseeni metrossa, koska ilmeisesti pidän liian tiukkaa kuria lapsilleni. Nainen oli kyllä ystävällinen, jutteli kovasti Tiaralle, joka istui itsekseen penkillä, mun seistessä vieressä rattaiden kanssa. Hän ihasteli Tiaran kissalegginsejä ja kehui Tiaraa, kun hän luki mainoksista kirjaimia ja numeroita, ja lauleskeli omia laulujaan. Musta on mukavaa kun ihmiset juttelevat ihan muutenvaan, Tiarakin on aina innoissaan kun joku huomioi, ja juttelee mukavia.

Mä kuitenkin hämmennyin siitä, että nainen kehtasi puuttua mun kasvatukseen, nollata täysin mun auktoriteetin lapsen edessä. Älkää ymmärtäkö väärin – mä olen tasan sitä mieltä, että jos mun lapset käyttäytyvät huonosti, enkä itse huomaa sitä, heille saa sanoa käytöksestä. Mutta tänään ei ollut kyse siitä. Mä pyysin Tiaraa ystävällisesti ottamaan kengät pois metron penkiltä, koska muutkin ihmiset istuvat siinä, eikä mielestäni ole kohteliasta pitää kenkiä penkillä. Käytin suunnilleen sanoja ”Ottaisitko Tiara ne jalat pois penkiltä, ei ole kivaa muille istua siihen sinun jälkeesi, kun pidät siinä likaisia kenkiä”. Tiara otti heti jalat pois penkiltä, ja istui ihan tyytyväisenä loppumatkan. Kiitin nätisti Tiaraa yhteistyöstä, ja tilanne oli sillä selvä.

Tämä naishenkilö kuitenkaan ei suvainnut mun ystävällistä pyyntöä tyttärelleni, vaan alkoi kovaan ääneen sanomaan, että ”No eihän se nyt haittaa kun on niin kauniit kengät, ja eihän ne nyt niin likaiset ole, kyllä niitä saa pitää penkillä!”. Mä en oikein tiennyt mitä sanoa siihen, totesin vaan uudelleen että mun mielestä se ei ole kanssamatkustajia kohtaan kohteliasta pitää kenkiä siinä, riippumatta siitä millaiset kengät ulkoiselta olemukseltaan ovat.

Mä koen olevani kasvattajana rento, mutta kuitenkin johdonmukainen, ja mun mielestä hyvät käytöstavat kuuluvat ehdottoman tärkeänä osana kasvatukseen. Johdonmukaisuushan tässä kenkägatessakin oli taustalla, joo, kengät eivät ehkä näin kesällä, kuivalla ja kauniilla säällä ole likaiset, tai aiheuta sen suurempaa vahinkoa penkeille tai kanssamatkustajien housuille. Mutta milläs selität kolmivuotiaalle marraskuussa ekoilla loskasäillä, että nyt ei olekaan enää ok pitää kenkiä penkillä, jos hän on saanut tehdä niin jo pitkään? Luultavasti vastaukseksi tulisi uhmaikäisen perusargumentti ”Mutta minä haluan!”, ja kiukkukohtaus, joka ärsyttäisi metrovaunullista ihmisiä.

Mä koen itse pääseväni paljon helpommalla, kun pysyn johdonmukaisena joka tilanteessa, jolloin lapsikin tietää missä mennään. Ei se Tiaraa luultavasti hirveästi vahingoita, jos hän ei saa pitää kenkiä penkillä. Vaikka mä olen käytöstapojen suhteen varmaankin aika tiukka, en kuitenkaan huuda tai komenna rumasti tyttöjä, vaan pyydän tai ehdotan nätisti, ja se yleensä riittää.

En häpeä uhmaa, tai kiukkukohtauksia. Jos Tiara suuttuu keskellä kauppaa siitä, että kiellän häntä tökkimästä Zeldaa nenään hänen seistessään tätä vastapäätä seisomalaudalla, se on ihan okei. Yritän selvitä tilanteesta rauhallisesti, mutta kuitenkin tiukasti. Pyrin välttämään lapsen kurkkusuoranahuutoa viimeiseen asti, mutta jos lapsi kuitenkin suuttuu niin kovasti että alkaa karjumaan, ei sille voi enää mitään, eikä siinä ole mitään hävettävää. Ainakin meidän uhmaikäinen myös rauhoittuu nopeasti kun vanhempi osoittaa ymmärtävänsä, että hänellä on paha mieli, ja kertoo mistä se  johtuu. Sitten voidaan yhdessä keksiä jotain mukavampaa mietittävää.

Eri tilanne on kuitenkin se, jos lapset käyttäytyvät oletukselta huonosti. Mielestäni vanhempien tehtävä on huolehtia siitä, että he näkevät ja seuraavat mitä lapset tekevät, ja puuttuvat jos lapset tekevät jotain mitä ei saa tehdä, tai käyttäytyvät epäkunnioittavasti muita ihmisiä kohtaan. Tervehtiminen, kiitos, anteeksi ja asioiden pyytäminen kauniisti käskyttämisen sijaan, ovat perusasioita, jotka jokaisen puhetaitoisen, niin lapsen kuin aikuisenkin tulisi osata.

Mua suoraansanoen hävettäisi, toden teolla, jos mentäisiin yhdessä jonnekin tilaisuuteen, ja Tiara ei tervehtisi ihmistä joka juttelee hänelle. Mua hävettäisi, jos keskittyisin itse niin paljon Instagramiin, että mun tyttäreni ehtisi sillä aikaa kääntää puoli Lindexiä ylösalaisin, ja sotkea tavaroita. Mua hävettäisi, jos mun lapsi ottaisi lelun toisen lapsen kädestä, tai etuilisi liukumäkijonossa, niin etten itse tajuaisi reagoida siihen mitenkään, vaan jonkun muun pitäisi sanoa. Ei siksi, että häpeäisin lastani, vaan siksi että kokisin itse epäonnistuneeni.

Käytöstapojen opettaminen ja kasvatus ovat vanhempien tehtävíä. Ne eivät ole vaikeita tehtäviä, ainakaan tässä vaiheessa kun kasvatettavat ovat vielä pieniä ihmisiä, jotka imevät kaiken ympäriltään, ja joihin vanhempien esimerkki vaikuttaa vielä todella paljon.  Mä ainakin haluan kasvattaa meidän lapsista sellaisia tyyppejä, joiden kanssa muiden on helppo tulla toimeen, ja jotka kunnioittavat kanssaihmisiään, kuten myös eläimiä ja niin omiaan kuin muidenkin tavaroita.

Zelda osaa jo monta hienoa sanaa, mutta kyllä eniten lämmittää mieltä, kun syötyään tai saatuaan haluamansa lelun käteen, yksivuotiaan suusta kuuluu ”kiitti” ja kasvoille leviää onnellinen hymy perään. Sen lisäksi että on tärkeää opettaa käytöstapoja, on tärkeää tehdä niistä myös kivoja asioita lapsille kehumalla hyvästä käytösestä, eikä ärsyttävää pakkopullaa josta ei saa mitään krediittiä. Kun lapsi ajattelee, että on mukavaa sanoa ruuan jälkeen kiitos tai tarjota kaverillekin pillimehua, niin tulee myös tehtyä oletukselta.

Mä olen ylpeä meidän hyväkäytöksisistä lapsista, ja aion jatkaa samaa linjaa jatkossakin. Alle kolmivuotiailta on turhaa vaatia liikaa, tai suuttua jos toinen ei muista aina käyttää konditionaalia halutessaan jotain, mutta on hyvä pitää käytöstavat jatkuvana osana arkea, ja muistuttaa niistä kauniiseen sävyyn silloin kun se on paikallaan.

Miten te suhtaudutte käytöstapoihin? Pidättekö niitä tärkeänä osana kasvatusta?

Ajattelin  tarttua nyt ensimmäiseen postaustoiveeseen näin sunnuntain kunniaksi, ja kirjoittaa vähän kasvatuksesta. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, mutta nyt on luvassa katsausta siihen, miten kasvatus on muuttunut, kun tytöt ovat kasvaneet isommaksi. Oli muuten hauskaa huomata, että kirjoitin aiheesta viimeksi melkein päivälleen tasan vuosi sitten. Viimeksi kirjoittaessani keskityin aikalailla niihin suuriin kasvatuslinjauksiin, mutta nyt aion kertoa siitä miten meillä kasvatusta toteutetaan ihan tavallisessa arjessa.

Mä olen joskus videopostauksia tyttöjen kanssa kuvatessani saanut kritiikkiä siitä, että suhtaudun liian rennosti esimerkiksi siihen, jos Tiara lääppii vaikkapa kameraa tai tekee jotain muuta epäsopivaa. Videoilla olen käyttänyt samoja periaatteita, kuin käytän kotonakin. Rauhallista puhetta ennemmin kuin huutamista. Meillä kielletään kyllä tarvittaessa, ja sanotaan tiukastikin, mutta huutaminen on asia numero yksi, jota ehdottomasti pyrin välttämään aina, ja kaikessa.

Kieltäminen on kokeilunhaluisten pikkutyyppien kanssa arkipäivää, ja pakollinen juttu, mutta turhista asioista ei haluta kieltää. Turhilla asioilla tarkoitan sellaisia asioita, jotka saattavat vähän ärsyttää meitä aikuisia, mutta joista ei oikeasti ole minkäänlaista haittaa. Esimerkiksi leivän paloittelu pieniksi palasiksi ja niiden järjestäminen riviin ennen syömistä, voi tuntua ärsyttävältä ja hitaalta, mutta tavallisena kotipäivänä kun ei ole kiire, mitä se oikeasti haittaa? Tai jos lapsi haluaa syödä aamupalansa joskus (paino sanalla joskus, ei jokapäivä) katsellen sohvalla samalla Pikkukakkosta, onko se niin vakavaa? No ei ole. Asiat joista selviää pienellä imuroinnilla, eivät mielestäni ole kieltämisen ja pahan mielen arvoisia.

Mitä meillä sitten kielletään? Toisten satuttamiseen meillä on ehdoton nollatoleranssi. Missään tilanteessa, toista ei saa lyödä, potkia, töniä, tai satuttaa muuten, ikinä. Tässä asiassa me ollaan tiukkoja,  ja toisen satuttamisesta seuraa poikkeuksetta jäähy. Alussa kun Zelda alkoi liikkumaan enemmän, ja Tiara koki kaksivuotiaan uhmallaan ja tarmollaan, että sisko ikävästi pilaa kaikki hänen leikkinsä, saattoi harmitus joskus johtaa siihen että Tiara yritti vaikkapa työntää Zeldaa pois leikistä, tai ottaa lelun kovakouraisesti pikkusiskonsa kädestä. Me suhtauduttiin kuitenkin alusta asti sellaiseen käytökseen tiukasti, ja nykyään nuo tilanteet ovat vähentyneet huomattavasti, vaikka tietysti edelleen aina joskus uhma iskee, mutta silloin mennään jäähylle, keskustellaan siitä mitä on tehty väärin, ja sen jälkeen pyydetään anteeksi.

Muuten me mennään uhmatuhmailuiden kanssa aikalailla tilanteen mukaan. Jäähyt eivät ole meillä mikään jokapäiväinen juttu, joita annetaan helposti, vaan yleensä uhmahetkillä keskustellaan tapahtuneesta rauhallisesti ja  yritetään puolin ja toisin ymmärtää uhman syy, sekä pyydetään anteeksi jos tarvetta on. Jos vaikka Tiara kieltäytyy pukemasta ulkovaatteita päälle, niin selitän että ei voi lähteä ulos kylmään ilman talvivaatteita, tai voi tulla kipeäksi. Se yleensä riittää, mutta jos ei riitä niin sitten kysyn Tiaralta, että mikä ulkovaatteissa harmittaa, miksi hän ei halua pukea niitä päälle, ja silloin Tiaralla on yleensä joku syy käytökselleen, esimerkiksi lapaset joihin on unohtunut pesulappu ja ne tuntuvat inhottavalta, tai muuta vastaavaa. Tiaran kanssa ollaan päästy helpolla ainakin tähän asti, sillä yleensä melkein aina uhmalle löytyy jokin syy, jonka selvittyä tilanne on helppo purkaa.

Anteeksipyytämisen taito, on varmaan yksi tärkeimpiä taitoja joita ihminen oppii. Tiara on osannut pyytää anteeksi jo aika pitkään, vuoden verran suunnilleen, eikä ole tainnut koskaan taidon opittuaan kieltäytyä pyytämästä anteeksi, kun on tehnyt jotain väärää. Vaikka 2,5-vuotiaalla ei olekaan vielä lähellekään sellaista empatiakykyä kuin vaikka kahdeksanvuotiaalla, aikuisesta puhumattakaan, osaa Tiarakin pyytää vilpittömästi anteeksi ja halata päälle. Me pyritään opettamaan empatiakykyä Tiaralle sillä, että kerrotaan aina miltä toisesta tuntuu, kun Tiara on tehnyt jotain (niin hyvässä kuin pahassakin). ”Teit äidin tosi iloiseksi kun keräsit legot ihan itse, hienoa Tiara!” ”Siskoa harmittaa kun otit lelun sen kädestä.”

Olen pitänyt tunteiden sanoittamista tärkeänä, ja yrittänyt muistaa tehdä sitä mahdollisimman usein. Nykyään Tiara osaakin aika sujuvasti kertoa milloin on iloinen, milloin kiukuttaa, milloin harmittaa, milloin itkettää tai milloin on hauskaa (ja lukuisia muita tunnesanoja). Mä kerron lisää Tiaran puheenkehityksestä ja sosiaalisista taidoista 2,5v -postauksessa, sillä tässä postauksessa oli kuitenkin pointtina ne kasvatukselliset asiat eikä se mitä Tipa osaa. Tunteiden sanoittaminen on keino lapselle itselleen oppia tunnistamaan omia tunteitaan, ja hallitsemaan niitä, ja ainakin mun mielestä, mitä enemmän Tiara oppii tunnistamaan tunteitaan ja kertomaan niistä, sitä vähemmän meillä esiintyy ”turhaa” kiukuttelua.

Mä vältän puheessa määrittelemästä meidän lapsia, en koskaan sano tytöille että ”Oletpa sinä tuhma” tai ”Oletpa sinä kiltti”. Tytöt on aina rakkaita, ihania, kilttejä ja tärkeitä, myös sillä kaikkein kiukkuisimmalla hetkellä, eivät tuhmia. Käytös voi kuitenkin olla tuhmaa, silloin pyrin korostamaan sitä että teko oli väärin, sanomalla esimerkiksi että ”se oli väärin tehty, koska…”. Tytöt ansaitsevat tuntea itsensä ehdoitta rakastetuksi, enkä halua että he koskaan miettivät että olisivat jotenkin huonoja tai tuhmia meidän silmissä, vaikka olisivatkin käyttäytyneet typerästi.

Yleisesti ottaen mulla on kasvatukseen sama lähestymistapa, kuin kaikkeen muuhunkin: positiivinen ja rento asenne. Lähden aina mieluummin liikkeelle niistä hyvistä asioista, ja en säästele kehuja koskaan silloin kun niille on pientäkään aihetta. Mä uskon että hyvällä saa aikaan enemmän hyvää, kuin pahalla. Ainakin toistaiseksi olen saanut olla ylpeä molemmista tytöistä, jotka osaavat hyvät käytöstavat niin kotona kuin kaverin luona tai ravintolassakin. Toisten huomioon ottaminen on tärkeää, ja sitä haluan opettaa erityisesti. Mun mielestä myös hyvät käytöstavat esittäytymisineen, kiitoksineen ja tervehdyksineen ovat turhan aliarvostettuja nykyään, ja toivon että meidän tytöt ainakin osaavat käyttäytyä vaikka joku muu ei osaisikaan.

Kaikkein tärkeintä kasvatuksessa ainakin mun mielestä, on se että on lapsille läsnä. Mä luin jokin aika sitten jostain iltapäivälehdestä tutkimuksen, jonka mukaan Suomessa aikuisilla riittää keskimäärin 15 minuuttia 100% läsnäoloa päivässä kouluikäisille lapsilleen. Mä järkytyin! Viisitoista minuuttia ei ole mitään, ja siinä ajassa lapsen kuuluisi saada kerrottua vanhemmilleen kaikesta, mitä mielessä liikkuu tai siitä miten koulupäivä on sujunut! Sen artikkelin luettuani mä tein päätöksen, että mulla on jokaikinen päivä aikaa kuunnella mun lapsia, niin että he saavat oikeasti kertoa omista asioistaan.

Tiara on jo nyt niin kova puhumaan, että jos ei joka ilta ennen nukkumaanmenoa vielä kerran käytäisi päivän tapahtumia perusteellisesti läpi rauhassa jutellen, ei nukahtamisesta tulisi mitään kun Tipa hölpöttäisi tapahtumia itsekseen tuntitolkulla. Mun mielestä on ihana tapa vielä ennen nukkumaan rauhoittumista jutella rauhassa, halia ja sanoa että rakastaa. Läsnäolo ei ole todellakaan sama, kuin olla paikalla. Joskus huomaan itsekin ajattelevani blogijuttuja, selaavani sähköposteja tai muita silloin kun leikin vaikka Tiaran kanssa legoilla, vaikka pitäisi vain heittäytyä siihen hetkeen ja leikkiä täysillä lapsen kanssa.

Tämä on kuitenkin asia johon yritän panostaa, ja olen viimeaikoina jättänyt puhelimen aina leikkimään mennessäni toiseen huoneeseen ja keskittynyt siihen mitä ollaan tekemässä. Tuloksena on ollut hienoja legolinnoja, Barbien kenkäkauppa ja monta hienoa väritystehtävää, sekä hyvä mieli sekä äidille että tyttärelle. Kun jaksaa keskittyä leikkiin rauhassa, on helpompi saada leikin jälkeen itselleen rauhallinen hetki vaikka kahvin ja niiden sähköpostien parissa lapsen leikkiessä tyytyväisenä itsekseen, kun on saanut kaipaamaansa huomiota tarpeeksi.

Huh, tulipa pitkä teksti. Meidän kasvatus pähkinänkuoressa sisältää paljon rakkautta, turvalliset rajat, toisten huomioonottamista, läsnäoloa ja tunteiden näyttämistä. Toivon että niillä pääsee pitkälle!

Miten teillä kasvatetaan? Käytättekö jäähyjä tai muita rangaistuksia? Miten selviätte uhmatuhmailuista?

Heippa! Näin sunnuntain kunniaksi ajattelin toteuttaa ensimmäisen toivepostauksen joita toivoitte. Kuten otsikosta voikin ehkä päätellä, kirjoitan tällä kertaa siitä mitä samaa ja mitä erilaista on meidän kahdessa ihanassa naperossa ja meidän tavassa hoitaa heitä. Tietysti suurimmaksi osaksi koitetaan hoitaa molempia tyttöjä samoin periaattein, mutta on joitakin asioita jotka väistämättä aiheuttavat eroja koko vauva-aikaan.

Suurimpana erona kasvatuksessa on se että Zeldaa mä imetän kun taas Tiara oli melkein alusta asti korvikevauva ennenaikaisuutensa ja pienen kokonsa vuoksi. Molemmissa vaihtoehdoissa on puolensa enkä koe toista huonommaksi, vaikka tietenkin imetyksen puolesta puhuvat sen antamat terveyshyödyt. Tiaran kanssa oli todella helppoa kun Ottokin saattoi syöttää niin yöllä kuin päivälläkin pullosta. Zeldan kanssa taas melkeinpä ainoa ruuanlähde olen minä, muutaman kerran Zelda on saanut pumpattua maitoa pullosta mutta pullo ei nauti kovinkaan suurta suosiota meidän pienemmän neidin mielessä joten 99,9% ajasta Zeldaa syötän minä.

Varmasti imetyksestä johtuen, Zelda on aikapaljon mun perään. Nyt kun ikää on tullut lisää se pari kuukautta ja hän ei ole enää vastasyntynyt, Zeldalle on tärkeää että äiti on lähettyvillä ja jos iskee hätä niin silloin hän yleensä rauhoittuu vaan mun sylissä. Tiara oli alusta asti ihan isin tyttö, aina rauhoittui nopeammin Oton sylissä ja nykyäänkin vielä Tiara on ihan Oton tyttö vaikka varmaan äitikin on ihan kiva hänen mielestään kun usein kertoo kuinka äiti on rakas ja ihana. Mä veikkaan että Zeldakin kun tuosta kasvaa vielä sinne puolenvuoden ikään ja päästään aloittamaan kiinteät niin sitten Ottokin saa suuremman roolin kun syöttäminen ei ole enää vain äidin juttu joten tästä en ota mitään paineita.

Imetys vaikuttaa tietysti myös yöuniin ja vieläpä aika paljonkin. Tiara alkoi kolmen kuukauden iässä nukkumaan 9-12h mittaisia kokonaisia yöunia mutta siihen asti hän oli heräillyt suunnilleen kolmen tunnin välein syömään koska alussa häntä piti pienen koon vuoksi herättää tasan kolmen tunnin välein syömään että paino saatiin nousemaan. Tiarakin onneksi aina nukahti heti syötön jälkeen, vaikka syöttöjä olikin niin tiuhaan. Korvike täyttää masua paremmin kuin rintamaito joten mä en usko että Zelda tulee nukkumaan yhtä pitkiä pätkiä ennen kuin me aloitetaan kiinteät. Mutta Zelda taas on synnäriltä asti nukkunut n. 5-6h mittaisen pätkän ja herännyt vain 1-2 kertaa yössä syömään enkä koe sitä ollenkaan rankaksi koska en missään vaiheessa ole joutunut valvomaan yöllä vaan tytsy jatkaa aina heti uniaan.

Olen siitä todella onnellinen että molemmat tytöt ovat aina olleet hyviä nukkumaan ja toivon että näin on myös jatkossa! Tiara nukkui alusta asti yönsä pinnasängyssä ja silloin kun hän vielä söi öisin niin aina jompikumpi meistä nousi lämmittämään pulloa ja toinen sitten syötti. Zelda taas nukkuu mun vieressä ja mä en usein edes itse herää kunnolla siihen kun Zelda syö. Mä koen olevani nyt paljon pirteämpi kuin silloin kun Tiara oli ihan pieni koska kyllä se pullonlämmitys oli paljon hankalampaa öisin kuin imetys ja siinä aina katkesi kunnolla yöunet kun taas nyt havahdun vain hetkeksi siihen että Zelda ähertää nälissään ja sitten jatkan unia.

En tiedä johtuuko hyvien yöunien aiheuttamasta pirteydestä vai siitä että esikoinen vaatii jo muutakin täytettä päiviin kuin sohvalla möllöttelyn ja silmiin tuijottelun, mutta Zeldan kanssa ollaan oltu heti alusta asti paljon menevämpiä kuin Tiaran. Tiaran kanssa meillä usein oli ensimmäisten viikkojen ja kuukausien aikana montakin päivää jolloin vain makoiltiin yhdessä sohvalla tai sängyllä ja ehkä käytiin vaunukävelyllä jos oltiin oikein meneväisellä tuulella. Zelda taas on ihan parin viikon ikäisestä ollut mukana niin leikkipuistossa kuin missä tahansa muuallakin. Ei me Tiarankaan kanssa pelkästään kotona völlätty mutta kuitenkin oltiin aikapaljon rauhassa omissa oloissamme ennen kuin uskaltauduttiin vauvakerhoon Tiaran ollessa jo neljän kuukauden ikäinen.

Tiaran kanssa oli ihanan rauhallista ja kiireetöntä, oli aikaa tuijotella pienen neidin tuhinaa loputtomiin ja loikoilla yhdessä vaikka koko päivä Oton ollessa töissä. Zeldan kanssa me otetaan rennosti yleensä silloin kun Tiara on päikkäreillä tai jo yöunilla, kun muuten menoa ja vilskettä kyllä riittää eikä kauheasti ole aikaa rentoiluun. Zelda on kuitenkin saanut paljon läheisyyttä koska imetykset ovat ihania läheisyystankkaushetkiä kiireen keskellä, ja koska Zelda on ollut paljon Tulan kyydissä esimerkiksi kauppareissuilla, kävelyillä ja ihan pienenä kotonakin. Täytyy muuten sanoa että Tula + tuplarattaat on autottomalle perheelle aivan loistava yhdistelmä kun käy tekemässä viikon ruokaostokset kerralla; kauppareissun päätteeksi toinen muksu reppuun ja näin on ruhtinaallisesti tilaa rattaissa ostoksille!

Näitä edellämainittuja juttuja lukuunottamatta me ollaan yritetty toimia mahdollisimman samalla tavalla Zeldan kuin Tiarankin kanssa. Antaa läheisyyttä ja aikaa, leikkiä, lorutella ja laulella. Zeldakin on tottunut jo pienenä kirjojen lukemiseen kuten Tiara koska usein lueskelen Tiaralle kirjaa ja Zelda kuuntelee myös siinä vieressä. Joskus myös luen kirjaa Tipalle samalla kun imetän Zeldaa. Zelda on myös tottunut sekä ruotsin kieleen että suomen kieleen jo pienestä kun Otto on puhunut ruotsia sekä Tiaralle että Zeldalle. Jännää nähdä miten Zeldan kielellinen kehitys sitten eroaa Tiaran kehityksestä, koska Zeldalle on puhuttu synnäriltä asti ruotsia ja Tiaralle vasta paljon vanhempana.

Molemmat tytöt ovat luonteeltaan perustyytyväisiä ja rauhallisia, eivätkä pienestä hermostu. Kumpikaan ei ole koskaan inhonnut pukemista tai vaipanvaihtoa ja molemmat ovat aina olleet kovia syömään paitsi Tiara nykyään vähän vähemmän mutta se taitaa kuulua ikään. Neuvolakortteja vertaillessa huomaa ettei verrattavaa kauheasti ole, molemmista kirjoitetut tekstit alkavat yleensä aina sanoilla ”tyytyväinen, rauhallinen, suloinen…” tms. Se on neitien kehityksessä erilaista, että Zelda on kasvanut Tiaraa nopeammin koska Zeldan paino ei tippunut paljoa alussa toisin kuin siskollaan. Ja olihan meidän gasellisääri-Zelda siskoaan viisi senttiä pidempikin syntyessään.

Mä oon huomannut myös että kaikki tähänastiset taidot kuten esimerkiksi hymyileminen, nyrkkien löytyminen ja jokeltelu ovat Zeldalla tulleet suunnilleen paria viikkoa aiemmin kuin Tiaralla, johtuen varmasti siitä että Zelda oli syntyessään ollut sen viikon verran kauemmin kohdussa kasvamassa kuin siskonsa. Ei sitä turhaan sanota että yksi kohdussa vietetty päivä vastaa kahta kohdun ulkopuolella vietettyä. Mutta eipä noilla taidoilla mikään kiire ole, nyt toisen lapsen kanssa sen huomaa vaan aina yhtäkkiä että ”ai kato se osaa jo tehdä tuolla tavallakin!”, siinä missä ensimmäisen kanssa niitä uusia taitoja odotti kuin kuuta nousevaa ja niistä oli ihan ylenpalttisen innoissaan.

Kahden lapsen äitinä otteet ovat varmemmat ja luotan itseeni enemmän kasvattajana. Tiarasta on jo kasvanut ihana, hyvinkäyttäytyvä pikkutaapero joten jotainhan mun ja meidän on ainakin täytynyt tehdä oikein, miksemme siis onnistuisi Zeldankin kanssa! Loppuyhteenvetona se, että vaikka toimintatavat eroavat joiltain osin, periaatteet ovat edelleen tismalleen samat. Meillä on kaksi ihanaa tyttöä, niin erilaista, niin samanlaista♥

Oletteko muut kahden (tai useamman) lapsen äidit huomanneet että olette toimineet eri tavalla ensimmäisen ja toisen lapsen kanssa? Miten? Miten arki on muuttunut toisen lapsen kanssa? Onko muutokset tuntuneet suurilta vai onko kaikki ollut samanlaista kuin ennenkin?

Postaustoiveita teiltä taannoin udellessani vastaanotin todella mielenkiintoisen postaustoiveen; toiveen että kertoisin millaisia ovat meidän perheen kasvatusperiaatteet. Mä oon miettinyt tässä jo useamman viikon tätä aihetta, koittanut kiinnittää huomiota siihen millainen kasvattaja olen omasta mielestäni ja millainen Otto on. Olen myös pohtinut tulevaisuutta, meidän arvoja ja sitä millaisiksi ihmisiksi haluan meidän lapset kasvattaa. En voi sanoa että meillä olisi mitään tiettyä kasvatusfilosofiaa enkä näe itseäni minkään tietyn vanhemmuuden tyylisuuntauksen toteuttajana (esim. kiintymysvanhemmuus, curling-vanhemmuus, mitä näitä kaikkia ihania nimityksiä onkaan), mutta on asioita joita kasvatuksessa pidän tärkeinä ja asioita joita pidän vähemmän tärkeinä. Ne tärkeät asiat ajattelin jakaa teidän kanssanne tässä postauksessa.

Mikään ei ole rakkautta ja rakastamista tärkeämpää, siitä mä olen aivan varma. Tärkeintä mulle kasvattajana on että meidän lapset saavat osakseen rutkasti rakkautta ja tuntevat olonsa rakastetuksi. Mä haluan opettaa meidän lapset sekä rakastamaan että ottamaan rakkautta vastaan. Mun mielestä lapsi ansaitsee vanhempiensa ehdottoman rakkauden ja luottamuksen oletusarvoisesti. Luottamuksen voi menettää – ja ansaita takaisin – mutta rakkautta ei. Mä aion rakastaa Tiaraa ja tulevaa tytsykkää aina ja ikuisesti tapahtui mitä hyvänsä. Se on tärkein arvo mitä mä oon mun äidiltä oppinut, että äidinrakkaus on ehdotonta ja aina saa tulla kotiin vaikka mikä olisi.

Olennaista mun mielestä on se että lapset tuntevat olevansa rakastettuja ja tärkeitä juuri sellaisina kuin ovat. Kehua ei voi koskaan liikaa, ja mulle on tärkeää vahvistaa lasten itsetuntoa. Tai varmaan kehuakin voi liikaa (silloin on mun mielestä jotain pielessä kun vanhemmat päästävät kehuja jaellen alaikäisen totaalisen laulutaidottoman lapsensa Idolsiin nolaamaan itsensä koko kansan edessä), mutta en usko että lasta voi kehua liikaa niistä asioista joissa hän oikeasti on hyvä.

Vanhempana koen myös että on mun tehtävä auttaa lapsia löytämään niitä asioita joissa he ovat hyviä ja tarjota mahdollisuuksia lapsille itselleen löytää se/ne omat juttunsa. Kehua voi myös ihan muutenvain, ei lapsen tarvitse olla huippu-urheilija tai 3v valokuvamalli kuullakseen olevansa hyvä jossain, vanhempana voi myös kehua erityisen hienosta leikistä, mahtavasta piirustuksesta tai hienosti syödystä poronkäristys -lautasellisesta. Kehut kuuluvat osaksi arkipäivää, mutta toki sitä rakkautta voi ja pitää osoittaa muutenkin. Meillä halataan, pussataan ja paijataan  päivittäin ja toivon että tämä tapa säilyy hamaan tulevaisuuteen asti. Tietenkin kunnioitan lapsen rajoja että jos ei pussaaminen enää tunnu lapsesta luontevalta niin en mä väkisin ole pussaamassa, mutta niin kauan kun mua ei kielletä niin hukutan Tiaran ja vauvan suukkoihin joka päivä!

Se että haluan tarjota lapsille mahdollisuuksia löytää oma juttunsa, tarkoittaa sitä että haluan kannustaa lapsia harrastamaan ja kokeilemaan uusia juttuja. Mä oon itse saanut aina harrastaa mitä olen halunnutkin ja harrastinkin nuorempana tanssia melkein 10 vuotta ja taidekoulua samanverran. Oon kiitollinen äidille siitä että äiti aikoinaan mut vei taidekerhoon pikkunaperona kun huomasi että mä tykkään ihan hurjasti piirtää ja maalata! En kuitenkaan halua ketään pakottaa mihinkään harrastukseen jos ei lasta itseään kiinnosta enkä myöskään ajattele että varsinkaan pikkulapsena (tai myöhemminkään) tarvitsisi olla montaa harrastusta, kunhan on se joku oma juttu jossa tuntee olevansa hyvä ja josta tykkää!

Sukupuolineutraalius ei kuulu meidän kasvatusperiaatteisiin, enkä yhtään tykkää siitä miten leimaava nimitys se on. Mä uskon ennemmin tasa-arvoon ja yksilön vapauteen olla hyväksytty sellaisena kuin on. En aio väkisin meidän tytöistä mitään pinkkejä pissisprinsessoja kasvattaa mutta en myöskään aio ostaa vain ja ainoastaan neutraalin värisiä puuleluja siinä pelossa että Barbiet ovat liian naista halventavia ja tyttöjen leluja. Meillä on nytkin sekä autoja että eläinlegoja enkä mä ainakaan ajattele niin että on tyttöjen ja poikien lelut/harrastukset/värit ym erikseen. Kumpikin meidän lapsista on oikeutettu olemaan niin poikamainen tai tyttömäinen kuin vain itse haluaa. Tällä hetkellä lastenhuone on ulkomuodoltaan hyvinkin pinkki ja hempeä, mutta olen valmis sitä muuttamaan sitä mukaa kun lapset osaavat kertoa mistä itse tykkäävät.

Mulle on tärkeää että meidän lapset omaavat hyvät käytöstavat ja osaavat ottaa toiset huomioon. Kotona harjoitellaan kiitosta, tervehtimistä, anteeksipyytämistä ja muita perusjuttuja, mutta kotiympäristön lisäksi haluan tutustuttaa lapset julkisiinkin paikkoihn ja niissä käyttäytymiseen. Mua on pienestä asti otettu mukaan ravintoloihin, matkoille, museoihin ja teatteri-esityksiin ja olen oppinut sen miten toimitaan erilaisissa tilanteissa. Samoja kulttuurielämyksiä haluan tarjota myös omille lapsilleni ja ollaankin otettu Tiara aina rohkeasti mukaan eri paikkoihin. Ei lapsi voi tietää miten käyttäydytään esimerkiksi ravintolassa jos ainoa ”ravintola” -kokemus on RAX:in buffet kerran vuodessa.

Syömisessä mulla on yksi tärkeä periaate: kaikkea pitää maistaa ainakin kerran. Jos ei tykkää, ei ole pakko syödä mutta maistaa pitää. Sama periaate on ollut mun äidilläni ja itse olin ainakin sellainen lapsi joka Stockan herkussa huuteli 4-vuotiaana kalatiskin kohdalla että ”äiti ostetaanhan me sitä mätiä! Ja smetanaa kanssa!” ja myyjät tiskin takana naureskelivat. Haluan myös opettaa lapsille terveelliset elämäntavat niin ruokavalion kuin liikunnankin puolesta ja toivon että molemmat  ovat luonteva osa lasten arkea tästä päivästä vanhuuteen asti.

Mä yritän olla johdonmukainen kaikessa mitä teen jotta lapsetkin voivat luottaa muhun ja mun sanaan. Haluan myös olla sellainen äiti jolta uskaltaa kysyä mitä vaan pelkäämättä joutuvansa naurunalaiseksi ja jonka kanssa voi keskustella kaikesta maan ja taivaan välillä. Mä oikein odotan että Tiara alkaa kysyä miksi -kysymyksiä enemmänkin ja saan kertoa asioita! Haluan olla lapsilleni läsnä ja toivon etten koskaan unohda miten tärkeää on kiireenkin keskellä antaa lapsille huomiota, leikkiä yhdessä, halia ja jutella. Tunteita saa näyttää ja niistä saa puhua ja yritän parhaani mukaan opettaa lapset käsittelemään omia tunteitaan, myös niitä negatiivisia.

Se on myös tärkeää opettaa, että vaikka tuntuisi kuinka pahalta niin sitä ei koskaan saa purkaa satuttamalla toisia, ei henkisesti eikä varsinkaan fyysisesti. Mä olen itse ehkä liiankin empaattinen ja mietin aina miltä toisesta tuntuu, mutta haluan opettaa myös lapsetkin empaattisiksi. Kaikkia ihmisiä täytyy kohdella samanarvoisesti ja kunnioittaa niin etnisestä taustasta, seksuaalisesta suuntautumisesta, ulkonäöstä ja varallisuudesta riippumatta. Kiusaaminen ja rasismi ovat kuvottavimpia asioita joita tiedän ja niitä en halua lasteni kokevan ikinä, en kiusatun enkä kiusaajan osassa.

Kiusaamisesta mulla näin sopivasti tulee mieleen koulunkäynti. Koulutus on mun mielestä elintärkeä asia ja mä haluan että mun lapset panostavat opiskeluun ja tekevät koulussa aina parhaansa. Kukaan ei enempään pysty, eikä tarvitsekaan. Mulle riittää että on edes yrittänyt parhaansa. Koulua ei tarvitse ottaa liian vakavasti, mutta kulkeminen aina sieltä mistä aita on matalin on vain typerää. Mä aion parhaani mukaan auttaa läksyissä ja kokeisiin lukemisessa jos mun apua kaivataan ja olen ajatellut jopa että sitten hamassa tulevaisuudessa kun meidän tytöt aloittavat koulutien voisin vaikka lähteä mukaan vanhempaintoimikuntaan. Aion myös kannustaa lapsia jatko-opintoihin ja toteuttamaan rohkeasti omia ura- ja koulutushaaveitaan, mutta en kuitenkaan missään nimessä halua painostaa heitä mihinkään tiettyyn kouluun vain siksi että pidän sitä itse arvossa.

Aika paljon mulla on käytössä niitä periaatteita joita on mun äidillänikin ollut mun kasvatuksessa. Äitinä haluan olla rento, rakastava ja turvallinen niinkuin munkin äiti on ollut. Ainakin toistaiseksi olen aika varma että tiukkojen kotiintuloaikojen, siivousvuorojen, kotiarestien, läksytuntien ja yökyläilykieltojen sijaan tulen suosimaan keskustelua ja tilanteen mukaan sopimista. Tietysti riippuu myös aika pitkälti siitä millaisia neidit kasvaessaan ovat luonteeltaan, mutta toivon mukaan tiukkojen joustamattomien rajojen sijaan riittää se että yhdessä sovitaan ja siitä pidetään kiinni. Tiaran ikäisen kanssa ne suhteellisen tiukat rajat on vielä aika tärkeitä kun tuollainen 17kk ikäinen taapero oppii paremmin asioita kun ne menevät joka kerta johdonmukaisesti samalla tavalla, mutta isompana onkin sitten ihan eri juttu.

Huh, aikamoisen rönsyilevä kirjoitus! Mulla olis niin paljon mitä haluan sanoa ja kuitenkaan en viitsi tästä mitään romaania alkaa kirjoittaa vaikka salaisena haaveena mulla olisikin ehkä joskus kirjoittaa oma kirja. Haaveista tuli mieleeni vielä se avainjuttu, ikuinen klisee joka kyllä mun mielestä pitää erittäin hyvin paikkansa: kun vanhemmat voivat hyvin voivat lapsetkin paremmin. Äitinä haluan siis myös muistaa itseni, olla muutakin kuin aina vain se äiti ja antaa aikaa myös parisuhteelle.

Millaisia kasvatusperiaatteita teillä on? Mitä pidätte tärkeänä? Millaisen kasvatuksen te olette saaneet kotoanne?