Kuvittele nukkuvasi sikeää unta, herätyskellokaan ei ole vielä soinut. Olet autuaan tietämätön kaikesta. Sitten kuulet heleän pienen unisen äänen. ”Äiti, minä katon sinua”. Avaat silmät, huomataksesi että tyttäresi naama on sentin päässä omastasi, ja hän todellakin katsoo sinua. Kaikessa absurdiudessaan varmaan paras herätys mitä olen koskaan saanut.

Kauankohan hän on tuijottanut mua siinä, ja miten hitsin hiljaa hän on siihen kömpinyt kun mä en ole huomannut mitään? Arki lasten kanssa on huvittavia tilanteita täynnä mutta tämä yltää kyllä ehdottomasti kärkikymmenikköön. Mitäpä siihen voi sanoa? ”Joo, katso vaan. Huomenta rakas!”. Kirkkaat siniset silmät lautasen kokoisina sentin päästä edelleen tujottaen hänkin vastasi että huomenta, ja antoi sen jälkeen pusun kainaloon. K-A-I-N-A-L-O-O-N. Lapselle kainalopusu voi olla kuulkaas vähintään yhtä hieno juttu kuin poskelle pussaaminen.

En vaihtaisi näitä hassuja hetkiä mihinkään, ne ovat yksi parhaita juttuja vanhemmuudessa. Lapset tuovat elämään niin paljon naurua, että jos nauru todella pidentää ikää, on mulla mahdollisuus nähdä vielä lapsenlapsenlapsenlapsetkin. Aina ei kehtaa nauraa päin naamaa, varsinkaan silloin kuin lapsi ihan tosissaan tekee jotain hassua ja on tekemisestään niin ylpeänä ja tärkeänä. Mutta ehkä se sisäinen naurukin pidentää ikää, ja se onnentunne minkä lapset elämään tuovat.

On suuri onni, että saa jakaa elämänsä näiden pienten höpöjen kanssa.

Hyvää huomenta ja ihanaa päivää kaikille <3

PS: Tekevätkö teidänkin lapset niin, että jos heillä on jotain asiaa ja et kuule sitä kunnolla koska olet vaikka vessassa, ja pyydät toistamaan kovempaa, he karjuvat äitiiiiiii minkä keuhkoistaan pääsevät ja sen jälkeen sanovat sen varsinaisen asian ihan yhtä hiljaa kuin ekallakin kerralla. Meidän lapset tekee, se on huvittavaa.

Oli ihanaa viettää koko juhannus yhdessä lasten kanssa, meillä on ollut niin hauskaa. Ihan parasta on myös että heillä on nyt kesäloma ja meininki on paljon letkeämpää ilman tarharumbaamisia joka aamu ja iltapäivä.  Rento kesäfiilis on vallannut meidän koko perheen ja viime päivinä ollaan naurettu varmaan enemmän kuin kevään viimeisinä viikkoina yhteensä, siis ihan kokoajan.

Äitiydessä kaikki on siistiä, mutta yksi lempparijutuista on se miten paljon lasten kanssa voi jutella ja keskustella ja höpöttää ja vitsailla. Joskus lapsilla vaan välähtää niin tilanteseen sopivasti ihan vahingossa, ja toisinaan he oivaltavat niin hienoja juttuja ettei olisi osannut odottaakaan. En pysty valitsemaan tahattoman tilannekomiikan ja nasevien huomautusten väliltä, kummat ovat hauskempia, mutta ihanaa että molempia tulee, koska lasten huumori on parasta. Mä en koskaan ole ollut mikään vitsikirjojen tai viihdesivustojen ystävä, eikä mun puhelimesta löydy tallennettuna ainoatakaan meemiä tai reaktiokuvaa. En tiedä olenko pudonnut nykyajan huumorin kelkasta vai mikä mua vaivaa, mutta lasten jutuille mä olen nauranut aina.

Muistan kun olin vielä aika pieni, niin pieni ettei meillä ollut omaa tietokonetta. Äiti joskus tulosti töistä sellaisia Lasten suusta-kiertoviestejä mun luettavaksi ja niille mä nauroin ihan hulluna. Edelleenkin eniten mua naurattaa lasten jutut (ja yksi ihan loistava YouTubevideo heliumröyhtäyksestä). Lapset on vaan ihan huippuja, loistavaa seuraa ja heiltä voi myös oppia paljon.

”En voi nukkua kun minun jawka muwisee!” Onhan se vaikeaa nukkua kun jalka murisee!

”Minä owen pikkutyyppi, Tiawa on tyyppi, tinä owet iso tyyppi, Isi on iwo tyyppi ja mummu ja Awmas on minityyppejä”. Tyyppejä ollaan kaikki selkeästi, ja mummu ja koira menevät samaan kastiin.

”Minä aion nähdä tänä yönä vain tosi kivoja vaaleanpunaisia unia prinsessoista ja minun Frozen-synttäreistä”. Aika hyvä että illalla voi vain päättää noin. Mä olen ihan satavarma että aamulla esikoinen kertoo prinsessaunistaan ummet ja lammet, koska lapsena voi oikeasti vaan päättää näkevänsä kivoja unia.

”Minä owen Niisku-Myy, äiti on Nipsu-pappa, iwi on Muumimamma, Tiava on Taikuri ja mummu on Muumi-mewivohvo” ”Ei mummu oo merirosvo!” ”Niin. Te on vaan Ouvuwwa”. Näin kuului eräänä iltana lasten intensiivinen väittely. Ilmeisesti oululaiset ovat merirosvoja?

”Mutta minun Minni-juhwissa pitää owwa myös ötökkä”. Kuopus suunnittelee jo ensi huhtikuussa siintäviä syntymäpäiväjuhliaan esikoisen lähestyvien synttäreiden myötä, ja niissä pitää kuulemma Minni-teeman lisäksi olla myös ötökkä. Lisäinformaatiota liittyen ötökkään odotan innolla.

”Mene suihkuun hiki-isi!” kehotti esikoinen isäänsä tänään.

”Aai äiti tinä owet iso apina!” sanoi kuopus kerran ja antoi ison halin minulle.

Hauskojen juttujen lisäksi lapset ovat maailman hellyyttävimpiä kysymyksineen, rakkaudentunnustuksineen ja ihanine ajatuksineen. He rakastavat olla kainalossa höpöttelemässä, ja mä rakastan pitää heitä kainalossa. Haaveilen päivästä, jolloin voisi vain makoilla sohvalla lapset kainalossa koko päivän, ja höpötellä ja syödä vaahtokarkkeja. Eihän ne naperot siinä koko päivää pysy vaikka vaahtokarkkivarasto olisi ehtymätön, mutta onneksi on niitä pieniä ihania hetkiä jolloin höpötellä ennenkuin he kirmaavat takaisin mielikuvituksellisiin leikkeihinsä.

Äitiys on ihanaa, ja lapset siisteimpiä tyyppejä.

Mitkä on teidän lasten parhaita lasten suusta -juttuja?

Eilen se sitten alkoi, tyttöjen kesäloma. Töiden jälkeen suuntasin päiväkodille, ja rahtasin tyttöjen lisäksi kaikki keväänä päiväkotiin kertyneet tavarat kotiin kesälomalle. Meidän päiväkodissa lapset saavat viedä leluja mukanaan hoitoon aina kun haluavat, eikä ole mitään määrää montako tavaraa saa ottaa mukaan. Jännittyneenä kaivelin tyttöjen kaappien sisältöä ja sieltä löytyi kyllä mitä mielenkiintoisempia pikkujuttuja joita he olivat lähtiessään kotoa napanneet mukaan, puhumattakaan pehmoleluista, nukeista ja lego friends-lehdistä. Vaihtovaatteet, retkireput ja vesipullotkin sain jotenkin tungettua rattaisiin ja niin me sitten tultiin kotiin.

Nuoremmalle olimme sanoneet talvella, että sitten kesälomalla hän pääsee rannalle uimaan, kun on lämmintä. Hän tietenkin oletti, että sillä siunaaman sekunnilla kun tarhan hoitajille on toivotettu ”Ha en trevlig semester” me rynnätään uimarannalle uusissa uikkareissa. No eihän se ihan niin sitten mennyt. Mutta mukava ilta meillä kuitenkin oli, uintipettymyksestä huolimatta, ja tänään ollaan nautittu rauhallisesta aamusta leikkien ja höpsötellen. Vaikka en olekaan lomalla, musta tuntuu että mä olen lomalla. Varattiin me sentään pikku reissu ensi viikolle, vaikka ei äkkilähtö olekaan. Mennään muutamaksi yöksi laivalla Tukholmaan hotelliin, ja ajateltiin käydä Junibackenissa ja muissa lasten suosikkikohteissa, joissa itsekin on tullut pienenä vierailtua.

Tytöt ovat reissusta aivan innoissaan ja laskevat öitä, eilen kertoivat bussissakin vieruskaverille kuinka monta yötä on muumidiskoon. Ihanaa päästä hetkeksi edes pikkuiselle reissulle, ja olla ihan rauhassa Tukholmassa eikä vain muutamaa tuntia niinkuin yleensä.

Tänään ollaan nukuttu pitkään ja leikitty rauhassa vaikka mitä. Kestosuosikkibarbien lisäksi tyttöjen tämän hetkinen suosikki on Green Toysilta saatu Pizza-setti. Green Toysin täysin myrkytön 27-osainen setti on valmistettu USA:ssa 100% kierrätys maitopulloista, eikä se sisällä BPA:ta, PVC:tä tai ftalaatteja. Lelut voi myös pestä tiskikoneessa ja niiden kuviot on tehty soijamusteella. Lapset rakastavat tehdä äidille ja isille pizzoja, rastittaa pizzatilauksia ja vielä tuoda pizzat kotiinkuljetuksella suoraan sohvan nurkkaan. Hyvä palvelu! Nopealla googletuksella näitä löytyy esimerkiski Lekmeriltä, Ombrellinosta, Kärkkäiseltä ja Tacticista.

Kohta pitäisi lähteä käymään Oton ja lasten kanssa tekemässä juhannuksen ruokaostokset, saapa nähdä kuinka moni muu on päättänyt lähteä kauppaan juuri samaan aikaan. Aina fiksua jättää nämä juhlapyhiä edeltävät ostosreissut viimetippaan että varmasti on mahdollisimman ruuhkaista. No, onneksi meillä ei ole kiire mihinkään kun ihan kotosalla ollaan koko juhannus. Ilmojen salliessa lähdetään ehkä sinne Lintsille katsomaan Mimiä & Kukua lasten iloksi.

Ihanaa tostaita kaikille <3

Tämä aihe on pyörinyt mielessä siitä asti, kun luin joululomalla keltaisen lehdistön nettisivuilta kasvatusaiheista artikkelia. Itse artikkeli käsitteli muistaakseni jotain ihan perus kasvatusvinkkejä, näitä joita iltapäivälehdet julkaisevat kerran viikkoon vanhemmuuden kantavana voimana. Kommentit olivat ne jotka saivat mun sapen kiehumaan. Siellä joku hirmustunut Erkki-Marjukka jakeli vinkkejään: ”Nykyään lasten kanssa keskustellaan ihan liikaa. Ei lapselta kysytä kaupassa, mitä tänään syötäisiin!!” Miksi ei? Miksi lapsi ei saisi oppia pienestä asti, että hänenkin mielipiteillään ja toiveillaan on merkitystä, ja hän on tasavertainen perheenjäsen?

Viime aikoina on ollut lehdissä ja keskustelupalstoilla useammankin kerran juttua lasten kanssa kaupassa käymisestä. Huutava lapsi on häirinnyt siinä määrin, että häntä ja vanhempaa on pyydetty poistumaan kaupasta. Mun mielestä se on oikein, ei muita kaupassakäyjiä saa häiritä kohtuuttomasti, vaikka lapsen normaali kiukuttelu kaupassa, tai missä tilanteessa tahansa kuuluukin elämään, niin lapsen kuin kaikkien muidenkin. Siinä missä on keskitytty miettimään, onko kaupasta poistaminen oikein vai väärin, olisi ennemmin voinut miettiä, miten sellaisen tilanteen syntymisen olisi voinut ehkäistä.

Mun mielestä avain kaikkien hyvään fiilikseen perheessä, on keskustelu. Parisuhteesta ja sen ongelmista puhuttaessa aina painotetaan, että puhuminen on kaikkein tärkeintä. Ja niin se onkin. Mutta miksi se ei olisi sitä myös kasvatuksessa? Tietenkin keskustelu pitää aina toteuttaa keskustelukumppanin ikään sopivalla tavalla, eikä lähteä kyselemään yksivuotiaalta, että mitä tämä olisi mieltä ulkomaanmatkasta tai muutosta toiseen kaupunkiin. Mutta yksivuotiaankin kanssa voi ja kannattaa keskustella, mitä enemmän, sen parempi.

Tunteiden sanoittaminen on tärkeää, koska se auttaa lasta ymmärtämään miksi joskus itkettää, joskus naurattaa ja joskus suututtaa. Kun lapsi itse ymmärtää että aijaa, nyt mua harmittaa, hän osaa kertoa harmista, ja ehkä lähteä helpommin miettimään yhdessä aikuisen kanssa, että mikä nyt harmittaa. Ja kun syy on selvillä, sille on helpompi keksiä ratkaisu, miten harmitus saataisiin pois.  Tämä toimii myös siellä kaupassa, ja on pienten lasten kanssa vielä oikein helppoa. ”Äiti ymmärtää että sua harmittaa, että just nyt ei osteta tuota lelua. Mutta sä tiedät että sait juuri paljon joululahjoja, etkä tarvitse nyt uutta lelua. Mitä jos tehtäis niin että leikitään kotona sun uusilla joululahjaleluilla, ja nyt mennään valitsemaan mitä hedelmiä ostetaan tälle viikolle” toimii paljon paremmin kuin ”ME EI NYT OSTETA MITÄÄN. OLE HILJAA!” ”MUTTA MINÄ HALUAN!! BYÄÄÄÄÄÄÄÄ!” ”EI!!” ”BYÄÄÄÄÄÄÄ”

Sekin on varmasti totta, että pienelle lapselle ei saa antaa liikaa päätösvaltaa, tai liikaa valinnanvaraa ettei lapsi hämmenny, ei kolmevuotiaalta lähdetä etsimään vastauksia elämän suuriin päätöksiin. Mutta ketä se oikeasti vahingoittaa jos lapsi saa valita haluaako punaiset vai siniset sukat, tai päättää mitä syödään ruuaksi maanantaina. Meillä lapset ovat pienestä asti olleet mukana päätöksen teossa, sitä on hyvä harjoitella. Joku ehkä ajattelisi että jos lapsi saa päättää mitä syödään, sieltä tulisi automaattisesti aina ”nakkeja ja ranskalaisia” tai ”hampparia”, mutta ei. Meillä eniten toivottu ruoka taitaa olla avokadopasta, kuopuksella tosin tuttavallisemmin akakooi eli makaroni, kaikki pastaruuat siis kelpaavat. Ja jos sieltä joskus tulisikin se nakit ja ranskalaiset, mä valmistaisin ja söisin mukisematta. Kyllä lapsetkin maistaa kiltisti kaikkia mun uusia kokkauksia.

Keskustelu, se on myös paljon muuta kuin päätöksiä. Se on toisen huomioimista, sitä että kuuntelee lasta silloin kun hänellä on asiaa. Eikä vain silloin, vaan tarjoaa myös hetkiä niille ajatuksille joita lapselle putkahtaa mieleen, eikä kuittaa lapsen sanomisia hajamielisellä ”Joo”:lla. Mä olen käynyt elämäni parhaimpia, tunteikkaimpia ja hauskimpia keskusteluja meidän tyttöjen kanssa – joka päivä, viimeksi tänään. Juteltiin siitä, mikä on parasta isissä, mikä Tiarassa, mikä Zeldassa ja mikä äidissä. Äidissä parasta on kuulemma ”Se että sinä olet minun seurana aina”.

Ei tietenkään sovi unohtaa myöskään lasten kanssa keskustelemisen huumoriarvoa. Usein lapsilta tulee ne kaikkein hauskimmat läpät ja ajatuksia herättävimmät kysymykset. ”Olenko minä äiti 100-vuotiaana aikuinen?” ”No ihan varmasti olet!” ”No hyvä. Voinko minä sitten hypätä kattoon asti?”. ”No ihan varmasti voit!”. Mun vastaus tuli suoraan sydämestä, koska siitä ei ole epäilystäkään etteikö tuo pieni apina hyppisi vielä satavuotiaanakin kattoon.

Keskusteletteko te lastenne kanssa? Onko lapsella oikeus osallistua arkipäivien päätöksentekoon? Hauskinta tai ihaninta mitä lapsenne on sanonut?

Meidän tytöt ovat sellaisessa iässä, että eivät juurikaan pysy paikoillaan, ellei heitä itseään juuri sillä sekunnilla satu kiinnostamaan mallina toimiminen, mitä tapahtuu etenkin kuopuksen kohdalla äärimmäisen harvoin. Etenkin näin talvella se paikallaanpysyminen olisi aika kiva juttu, kun kuviin joutuu muutenkin lisäämään valoa, ja kuvattava kohde ei saisi heilua juuri ollenkaan. Kesällä kaikki on niin paljon helpompaa, mutta onneksi, onneksi, onneksi mulla on ollut lainassa tämä Olympus OM-D E-M10 kamera, joka ei heiluvia mukuloita, tai sumuista päivää paljoa säikähdä loistavan kuvanvakaajan ja nopean tarkennuksen ansiosta.

Talvella mä harvemmin onnistun saamaan ”vahingossa” hyviä kuvia, vaan jokainen tarkka ja hyvin valottunut, kauniin sävyinen kuva kivasti rajattuna, on työn ja tuskan ja viidenkymmenen epäonnistuneen ruudun tulos, hyvällä tuurilla. Paitsi nykyään. Tämä alkutalvi on ollut bloggaamisen ja blogikuvien suhteen helpointa aikaa koskaan, vaikka en ole vielä edes onnistunut löytämään aikaa testatakseni kaikkia OMD:n valokuvausta ja blogikuvausta helpottavia ominaisuuksia. OM-D:n 81 pisteen supernopea Fast AF tarkennusjärjestelmä ei ole pettänyt mua, vaan se toimii hyvin sekä manuaalitarkennuksessa, että automaattitarkennuksessa kuin unelma.

Jo niillä ominaisuuksilla joihin mä olen tutustunut, olen helpottanut elämää huomattavasti. Haluaisin vielä testata Olympuksen sovellusta, joka mahdollistaa puhelimen käyttämisen kaukolaukaisemisena, ja kuvien ottamisen kameralla täysin siihen koskematta (tietenkin kamera pitää ensin asetella oikeaan asentoon yms), pelkän puhelimen avustuksella. Puhelimen näytöltä voi vielä muokata kuvausasetuksia, tarkentaa ja korjata valotusta, samalla kun kuvaa kameralla vaikka itsestään asukuvaa. Samalla sovelluksella voi myös siirtää kuvat kamerasta suoraan luuriin, helpottaisi siis instakuvaamistakin kovasti.

Mulle henkilökohtaisesti hankalinta kuvatessa sisällä, keinovalossa, on saada värit oikein, ja luonnolliseksi, ei keltaiseksi eikä sinertäväksi. Mä en osaa muokata asetuksia sen suhteen, ja siksi saan järkkärilläni huonoja kuvia keinovalossa. Olympus sen sijaan tuntuu lukevan ajatuksia, sillä vaan tulee aina täydellisen sävyisiä kuvia, oli valon lähde mikä hyvänsä.

Tiedän että jokaisen itseään kunnioittavan bloggaajan tulisi osata muokata valaistusasetukset, mutta en vain ole sitä oppinut, muilla kuin ikivanhalla järkkärilläni joka meni rikki reilu vuosi sitten. Olympuksen kanssa en ole uskaltanut alkaa sörkkimään, ihan vaan koska kuvaien värit menevät automaattisesti niin hyvin. Pelkään että mun omat näppärät sormet saisivat aikaan katastrofin ja menettäisin upeat kuvat joita kamera tuottaa ihan itsestään.

Moni ehkä mieltää OM-D:n blogikameraksi, sellaiseksi jonka käyttöön pitää olla  valokuvaustaitoja, onhan se paljon ollut esillä blogeissa ja valokuvausammattilaisilla. Mutta mä sanon että OM-D sopii myös aloittelijalle, ja hyvin sopiikin. Sen kanssa uskon että aloittelijakaan ei turhautuisi surkeaan kuvanlaatuun taitojen puutteessa (kuten mulle kävi muutama vuosi sitten kun aloittelin kuvaamaan), vaan enemmänkin innostuisi siitä, mitä kameralla saa aikaan jopa ilman taitoja, ja odottaisi innolla, mitä saa aikaan kunhan taidot karttuvat harjoitellessa.

Olympuksen näyttö ja kaikki asetukset ovat todella selkeät, ja jopa minä, jolle aukkojen, valotusaikojen ja isoarvojen säätö on ennen ollut äärimmäisen vaikeaselkoista, olen oppinut tämän avulla niitä helposti säätämään ja jopa ymmärtämään mitä teen enkä vaan pyörittelemään numeroita eri suuntiin. Kuvausasetuksia on erilaisia, ja mä kuvaan useimmiten sillä jossa on aukon esivalinta valmiina. Näin talvella se aukko on yleensä aina kuvatessa se aiemmassa tekstissä mainittu f. 1.8.

OM-D:ssä on sähköinen etsin, mikä oli mulle itselleni uusi juttu. Mutta se ei oikeastaan käytössä eroa juurikaan tavallisesta etsimestä, vaan reagoi kaikkeen ihan yhtä nopeasti kuin että katsoisi paljaalla silmällä linssin läpi. Sähköisen etsimen valoisuustasot ovat luonnolliset, mikä auttaa sekä auringonpaisteessa, että hämärässä normietsimeen verrattuna. Kaikissa kompaktikameroissa etsintä ei ole ollenkaan, ja mulle se on todella tärkeä ominaisuus, koska tykkään käyttää enemmän etsintä kuin näyttöä. Olympuksella tosin myös näyttö on käytössä paljon, vähän kuvaustilanteesta riippuen.

Kaksi kuukautta laina-Olympuksen kanssa on mullistanut mun käsityksen valokuvauksesta täysin, ja opettanut mulle paljon uutta. Kuten jo aiemmin sanottua, muita kameroita en enää koskaan haluaisi edes käyttää, tämä on vienyt mun sydämen, ihan täysin! Kysykää ihmeessä jos tulee vielä jotain kysyttävää mieleen, mä yritin kertoa nyt vähän enemmän myös kameran ominaisuuksista, kun niistä viimeksi kaipasitte lisätietoa!

Mukavaa perjantaipäivää kaikille<3