Puolitoista vuotta on kulunut siitä päivästä kun meidän kuopus syntyi huhtikuisena lauantain ja sunnuntain välisenä yönä yllättäen. Miten kummassa siitä voi  olla jo puolitoista vuotta? Tämä aika tuntuu menneen vielä paljon nopeammin, kuin 1,5 vuotta ennen Zeldan syntymää, vaikka kai se aika silloinkin kului ihan yhtä nopeasti. Muutaman viikon kuluttua meidän perhe on täysin uudessa elämänvaiheessa, sillä silloin meidän perheessä ei ensimmäistä kertaa ole yhtäkään alle 1,5-vuotiasta sitten Tiaran syntymän. Meidän perhe ei ole enää vauvaperhe.

Miksi 1,5 vuotta on sitten merkittävä ikä? Mä sanoisin että siksi, koska 1-vuotiaan ja 1,5-vuotiaan taidoissa on ihan mieletön ero. 1-vuotias on vielä vauva, ihan täysi vauva. Ei ehkä sylivauva, mutta vauva kuitenkin, vaikka sanoja osaisikin tai kävelisi. 1,5-vuotias ymmärtää jo asioita. Häneltä voi kysyä asioita, antaa ohjeita ja pyytää viemään sukat pyykkikoriin. 1,5-vuotias leikkii nätisti, pitkiäkin aikoja isosiskon kanssa ja jaksaa jo vähän keskittyä.

1,5 vuotta on aivan loistava ikä. Silloin ei ole vielä uhmaa tai esiuhmaa, on vain aurinkoisesti hymyilevä pikkutyyppi joka jaksaa aina yrittää uudestaan. Silloin suurin osa hampaista on jo tullut, yöt sujuvat kivasti, ruoka maistuu ja kokoajan opitaan uutta ja innostutaan. 1,5-vuotiaalla on jo hauskoja juttuja ja omia höpsötyksiä joille nauraa. 1,5-vuotias haluaa soittaa puhelimella mummulle ja huutaa ”HETÄTYYYYY!” täysillä, että mummu varmasti herää. Hän haluaa pukeutua äidin takkiin, vaikka hupun ja kauluksen välistä jää vain nenänpää näkyviin. Ei se mitään, takin sisällä on mukavaa!

1,5-vuotias tietää itse milloin on jano, nälkä tai väsy, ja osaa pyytää mitä milloinkin tarvitsee. Hän roikkuu lavuaarin edessä huutamassa ”ANO!” niin kauan että äiti tai isosisko tulee antamaan vettä. Ja trust me, hän ehtii sanoa ano ainakin kymmenen kertaa sinä aikana kun nousen ylös tuolilta, lattialta tai mistä milloinkin, otan mukin ja täytän sen vedellä. Hän hakee pehmolelun ja sanoo ”ukkuu!” kun väsyttää, yleensä kello 12 päivällä ja kello 19 illalla. Hän sanoo ”paita päähän!” kun hän haluaa laittaa paidan päälle, ja laittaa itse kengät jalkaan.

”Ukkuu!” kuulemma.

Puolitoista vuotta on hyvä ikä, ja loistava ikäero. Meidän lapsilla on ikäeroa puolitoista vuotta ja pari viikkoa päälle. Vuosi sitten tähän aikaan, olin sitä mieltä että ikäero on hyvä. Vaikka arki oli rankkaa kaksivuotiaan ja puolivuotiaan yökukkujan kanssa, kaikki meni vielä samalla rutiinilla kuin ekalla kerralla, ja me selvittiin. Tässähän me ollaan. Nyt mä olen kuitenkin sitä mieltä että puolitoista vuotta on loistava ikäero. Meidän lapset ovat toistensa parhaita kavereita, he ikävöivät toisiaan vaikka toinen olisi vain päikkäreillä. He tekevät melkein kaiken yhdessä, viihdyttävät toisiaan, lukevat, piirtävät ja käyvät yhdessä suihkussa leikkimässä kumiankoilla.

Usein kauhistellaan pientä ikäeroa, tai ihmetellään että miksi on niin kiire saada lapset peräkanaa. Tämän kolmen vuoden jälkeen mä en näe siinä mitään kauheaa, vaan ainoastaan hyviä puolia. Kuten aina sanon kun joku kysyy, ensimmäinen vuosi oli rankka, sen myönnän ehdottomasti. Mutta ensimmäisen vuoden jälkeen mun mielestä kahden kanssa on ollut helpompaa kuin yhden, niin mä sen näen. Tietenkin perheet ovat erilaisia, toisilla ei ole rankkaa edes ensimmäisenä vuonna, ja toisilla on rankkaa ensimmäiset viisi vuotta. Meilläkin on varmasti vielä rankkaa, joskus, ehkä huomenna, ehkä sitten kun tytöt ovat teini-iässä, tai ehkä huomisesta teini-ikään asti. Silti, mä näen että tämä ikäero on meidän perheelle se kaikkein paras.

Mä tiedän että se uhma tai tahtoikä, on sieltä vielä tulossa. Viitteitä siitä on jo ehkä havaittavissa, ja odotankin sitä. Nuorimmaisemme omaa himpun verran tulisemman luonteen kuin esikoinen, ja tahtoiästä voi tulla mielenkiintoista. Nyt me kuitenkin nautitaan tästä seesteisestä elämänvaiheesta, kun kenenkään maidot eivät lennä seinään (paitsi vahingossa), ulkovaatteiden pukeminen on hauskaa ja yleisin vastaus kysymyksiin on ”JOOOOO!!!!!” hyvin innostuneella äänensävyllä.

Millaisia ikäeroja teidän lapsilla on? Mikä on hassuin sana joita lapsenne ovat osanneet 1,5-vuotiaana? Oletteko kohdanneet kauhistelua tai jyrkkiä mielipiteitä pienistä ikäeroista?

Tänään ollaan vietetty päivää tyttöjen kanssa ihan kolmestaan kiireisen viikon jälkeen. Otto oli päivän töissä, ja me lähdettiin piipahtamaan keskustassa. Mä kävin pikaisesti hammaslääkärissä Kaivopuiston lähellä,(mistä lisää myöhemmin), ja tytöt leikkivät sen aikaa kiltisti vastaanotolla hammaslääkäri-Barbie -setillä, jollaisen muistan monella mun kaverilla olleen kun olin pieni, mutta mulla ei ollut! Vitsit se oli siisti, saiskohan niitä vielä ostettua jostain kirpparilta, pakko metsästää tytöille.

Kaivopuistosta käveltiin kaikessa rauhassa Tiaran tahtiin kohti kauppatoria, ihasteltiin kauniita vaahteranlehtiä ja käytiin pyörimässä hetki silakkamarkkinoiden humussa. Mulla on markkinoilta ihania lapsuudenmuistoja (ei silakoista, mutta kuitenkin), kun käytiin joskus ala-asteella luokan kanssa siellä. Ostin kotiin tuoretta saaristolaisleipää silloin, ja muistan kuinka herkkua se oli. Pakkohan sitä oli tänäänkin napata nostalgiafiiliksissä saaristolaisleipä mukaan.

No worries, Tipa sai kyllä pipan päähän heti kuvien oton jälkeen, piti vaan saada ikuistettua ihanat nutturapallerot ennen kuin ne menivät myttyyn!

Oli ihanaa keskittyä ihan täysillä vaan tyttöjen kanssa höpöttelyyn koko päivä, kun jotenkin on ollut niin kiireinen viikko. Molemmilla on vaan niin loistavat jutut, että kokoajan naurattaa. Tytöt tuovat hyvää vastapainoa toisilleen, kun toisen kanssa saa vastailla kimurantteihin kysymyksiin, ja toisen kanssa saa toistella sanoja kerta toisensa jälkeen ja naureskella kun tyyppi oppii sanomaan herätyyyys eli ”hetätyy” tai maistaa eli ”mainaa”.

Meillä on aamuherätykset vähän myöhäistyneet siitä totutusta puoliseiskasta, ja päivät ovatkin menneet tällä viikolla jotenkin yllättävän nopeasti, kun ollaan herätty vasta 8-8.30. Kannatti ilmeisesti kirjoittaa, että en osaa koskaan nukkua yli puoli kahdeksaan, kun jo viikko menty tällä tyylillä, haha! Mulle käy melkein aina niin, että kun kirjoitan jotain tänne, niin se kääntyy ihan päälaelleen saman tien. Saapa nähdä herätäänkö huomenna taas ennen seitsemää!

Se ei onneksi haittaa vaikka herättäisikin, sillä nyt on viikonloppu, ja edessä kaksi päivää rentoutumista, perheen kanssa oloa ja hyvää ruokaa, ja lenkkejä kirpeässä syysaamussa. Ensi viikonloppuna onkin vähän toisenlaiset suunnitelmat mielessä, nimittäin ne I Love Me -messut! Blogini arvontaan/kyselyyn jaksoi vastata hurjan moni teistä, ja olen siitä tosi iloinen ja kiitollinen!  Teidän vastaukset antoivat hyvää käsitystä siitä, mistä te lukijat pidätte ja mistä ette. Messulippujen voittajaksi arpoutui Emilia:

Paljon onnea Emilialle messulippujen voitosta, ja kiitos kivasta kommentista! Laittaisitko mulle viestiä osoitteeseen couturecouture(at)windowslive.com niin saadaan liput sulle perille! Teille jotka ette vielä voittaneet tässä arvonnassa, mulla on ylläri! Nimittäin arvon vielä toisen kahden messulipun paketin jollekin onnekkaalle blogin FB-sivuilla tämän viikonlopun aikana. Stay tuned!

Ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua kaikille <3

Saimme yhteistyön merkeissä tytöillemme minulle entuudestaan tuntemattomalta amerikkalaiselta Winter Water Factorylta kauniit mekot. Winter Water Factory on Brooklynissa perustettu lastenvaatemerkki, joka valmistaa kauniita, 100% luomupuuvillaisia lastenvaatteita. Kaikki vaatteet valmistetaan kankaista viimeistelyyn asti Yhdysvalloissa. Vaatteissa kiinnitin ensimmäiseksi huomioni kauniisiin ja erilaisiin printteihin, ja valitsin meille hauskaa pöllökuosia, sekä suloisia kukkia.

Aiemmin vain Yhdysvalloista saatuja vaatteita on nyt myös saatavilla eurooppalaisille omasta verkkokaupasta, osoitteesta winterwaterfactory.de, jonka valikoimista me nuo ihanat mekot valittiin. Mietittekö mista yrityksen hauska nimi tulee? Sen perustaja, Stefanie, pullotti pikkutyttönä siskonsa kanssa lunta, ja myi sitä Saksassa talvivetenä. Siitä siis nimi ”Winter Water Factory”. Musta on aina ihanaa jos nimellä on jokin kaunis tarina!

Postituskulut Suomeen eivät ole Saksasta onneksi mahdottomat, ja ainakin meidän paketti tuli perille reilusti alle luvatussa viikossa. Mä tykkään kovasti kaikista kuoseista. ja meidän lapset ovat aivan ihastuneita mekkoihinsa! Mun mielestä se on tosi hienoa että koko valmistusprosessi tapahtuu Yhdysvalloissa, ja vaatteiden alkuperästä voi olla varma, eikä tarvitse miettiä onko niiden valmistaja saanut tarpeeksi palkkaa tai työskennellyt huonoissa oloissa. Vaikka ostan edelleen joskus myös ketjuliikkeiden vaatteita, mun mielestä jokainen tuote jonka valitsee ketjuliikkeiden sijaan ostaa eettisesti tuotettuna, on askel parempaan suuntaan.

Winter Water Factory haluaa arpoa teille lukijoille valikoimistaan yhden jumpsuitin! Jumpsuitin kuosin saa voittaja itse valita, ja valinnanvaraa riittää. Osallistuaksesi arvontaan, keksi itsellesi nimimerkki, jätä kommentti tähän postaukseen, ja muista laittaa sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään. Voit halutessasi kertoa jo valmiiksi, millä kuosilla jumpsuitin valitsisit, kuosit näet täältä! Arvonta-aikaa on keskiviikkoon 15.10. klo 22.00 saakka. Onnea arvontaan!

Yhteistyössä Winter Water Factory.

Oikein ihanaa päivää kaikille, mä palaan illalla!

Mä selaan melkein päivittäin lentoja, hotelleja, matkakohteita, matkablogeja, kaikkea matkustukseen liittyvää, ja matkakuume on äitynyt ihan jäätäväksi. Tänä vuonna on tullut matkusteltua enemmän kuin monena aiempana vuonna yhteensä, ja jotenkin siihen fiilikseen on jäänyt koukkuun. Se tunne kun istut taksissa matkalla lentokentälle, laukku pakattuna, ja tiedät että pääset johonkin paikkaan, missä kaikki on uutta ja ihmeellistä, se on vaan ihan mahtava fiilis!

Mulle on oikeastaan ihan sama minne edes matkustaisin, en kaipaa mitenkään erityisesti lämpimään, eikä mulla ole pakottavaa tarvetta mielettömille kulttuurielämyksille tai shoppailulle maailman metropoleissa. Haluaisin vain jonnekin! Mulle kelpaisi ihan yhtä hyvin pakettiloma turistikohteessa, kuin reppureissu Kauko-Idässäkin. Tai edes päiväreissu johonkin Euroopan kaupunkiin. Haluaisin kuitenkin lähteä matkaan lasten kanssa, ja silloin ehkä kätevintä olisi suunnata rantalomalle. Ongelmana on ehkä vähän ajankohta, sillä koko perheen reissu ei tässä ihan lähikuukausina ole luultavasti mahdollinen lomien puolesta.

Elättelen silti vielä pientä toivoa, että ehkä saataisiin tehtyä jokin matka yhdessä talvella tai viimeistään keväällä. Lapsetkin pääsisivät ensimmäiselle kunnon ulkomaanreissulleen, kahta Tukholman risteilyä en vielä matkoiksi laske vaikka kivoja reissuja ovatkin olleet. Ollaan mietitty paljon, että minne lähdettäisiin talvella lasten kanssa. Lasten kanssa mä haluaisin, että kaikki olisi ensimmäisellä kerralla mahdollisimman helppoa, siksi rantaloma. Sitten kun ollaan käyty kunnon lomalla kerran ja nähty miten se sujuu, voisi harkita vähän mielikuvituksellisempia reissujakin yhdessä.

Talvella rantalomalle lähdettäessä lennot ovat aika pitkiä, ja sitä ollaankin mietitty, että kuinka pitkä lento on vielä inhimillinen 3- ja 1,5-vuotiaiden kanssa? Vaikka lapset osaavat olla nätisti ja ovat molemmat luonteeltaan suhteellisen rauhallisia ja sopeutuvia, 12h lento Thaimaahan tuntuu ajatuksena painajaismaiselta. 6-8h lento olisi vielä kestettävissä, mutta pääseekö neljä tuntia lyhyemmällä lennolla vielä takuulämpimään?

Minne te olette lähteneet talvella lomalle pienten lasten kanssa, tai minne lähtisitte? Meillä on ollut mietinnässä Kap Verde, Meksiko ja Kanariansaaret. Kanariansaarissa mietityttää sateiden mahdollisuus, Meksikossa pitkät lennot,  ja Kap Verdellä se, että siellä ei ilmeisesti ole juuri mitään hotellin ulkopuolista tekemistä. Eli tällä hetkellä ei ainakaan ole yhtäkään täydellistä vaihtoehtoa. Tiedän silti että tuhannet suomalaiset matkustavat joka talvi lämpimään ja ovat oikein tyytyväisiä lomakohdevalintaansa, eli niitä ihania ja täydellisiä lomakohteita varmasti löytyy myös talvella. Talvi- (ja perhe-)lomaummikkona mä en vain ole vielä osannut löytää niitä parhaita!

Eli nyt saa vinkata kaiken mahdollisen talvilomista ja matkustamisesta pienten lasten kanssa! Mikä on liian pitkä lento? All inclusive vai lomahuoneisto ja oma keittiö? Mikä on paras kohde, ja viikko vai kaksi? Saa myös kertoa minne ei missään nimessä kannata lähteä!

Äidin Mörkö-koiran kuolemasta on jo reilu kuukausi aikaa, ja oma suru on helpottanut. Asian on pystynyt käsittelemään, ja vaikka välillä iskee kova ikävä, sitä tietää että koiralla on nyt parempi olla, eikä ollut vaihtoehtoja. Erityisen paha ikävä mulle iski kun löysin Mörkön vauvakirjan pari viikkoa sitten, ja siellä oli tupsu koiraherran pentukarvaa. Sitä paijasin ja kyyneleet kihosivat silmänurkkiin. Kyllä se suru ottaa koville, vaikka osaakin käsitellä. Surun kanssa kuitenkin pärjää, eikä se ole enää jatkuvasti mielessä.

Mutta mitäs sitten kun kyseessä on kolmevuotias, jolle kuolema on täysin absurdi asia? Kolmevuotias, joka ei kykene ymmärtämään, minne koira on kadonnut, ja miksei se voi tulla enää koskaan takaisin. Meneekö mummukin sinne samaan paikkaan, eikä tule enää koskaan? Hänelle mummu ja Mörkö olivat paketti, ne kuuluivat yhteen, ja oli itsestäänselvyys että junalla meille köröttelevät mummu ja Mörkö, aina. Vaikka hän tiesi että Mörkö oli sairas, ja vaikka ollaan monta kertaa kerrottu mitä on tapahtunut, ja yritetty kertoa ikätasoon sopivalla tavalla, voin vain kuvitella miten vaikeaa tätä koko asiaa on ymmärtää.

Ei kulu päivääkään, etteikö hän muistaisi sanoa, että Mörkö on siellä taivaassa, ja häntä surettaa ja itkettää kun ei näe enää Mörköä. Aina jos kävellään yhden puiston ohi, hän muistaa kertoa kuinka he aina leikkivät siellä mummun ja siskon ja Mörkön kanssa. Hän etsii Mörkön valokuvia, pyytää näyttämään niitä puhelimesta, ja leikkii Mörkön vanhoilla leluilla. Vaikka hän on pääosin iloinen, nauravainen ja kertoo paljon positiivisia tunteita, hän on siitä elokuisesta päivästä asti ollut paljon itkuherkempi kuin aiemmin, ja asia tosiaan pyörii edelleen mielessä päivittäin.

Eilen kun mun äiti lähti Ouluun takaisin, iski tyttärellemme hätä. Viimeksi meiltä lähtivät vielä mummu ja Mörkö, ja sitten takaisin tulikin pelkkä mummu. Tuleeko mummukaan enää takaisin tämän kerran jälkeen? No tulee, me vakuuteltiin. Juteltiin pitkät pätkät, lohduteltiin ja vakuuteltiin, mutta uni ei vain meinannut yöllä tulla, itketti vain. Aamulla sitten helpotti, kun sai soittaa mummulle, ja kuulla että siellä hän on omassa kodissa, ja on käynyt ajamassa pyörällä kauppaan.

Meillä onneksi on huomenna neuvola, ja toivon että saadaan sieltä apua tämän asian käsittelyyn. Olen myös siitä helpottunut että kolmevuotiaamme osaa kertoa itse silloin kun surettaa, ja edes yrittää käsitellä asiaa, ettei se jää vaivaamaan käsittelemättömänä taakkana hamaan tulevaisuuteen asti. Haluan vain löytää oikeat keinot auttaa ja tukea.

Tiedän ettei hän unohda Mörköä koskaan, ja musta on ihanaa että he saivat tuntea edes kolmen vuoden ajan, mutta pienen suru tuntuu itsestäkin hirveän raskaalta. En haluaisi että meidän tytöt ikinä joutuisivat kokemaan surua, kuten ei varmaan kukaan vanhempi haluaisi omien lastensa kohdalla. Tietenkin elämän realiteetit täytyy ottaa huomioon, surukin kuuluu elämään. Mutta silti, tuntuu niin pahalta toisen puolesta, en halua että tämä asia varjostaa muuten niin iloisen ja onnellisen tyttäremme päiviä tai öitä enää. Toivottavasti neuvolassa osataan kertoa enemmän!

Onko teillä mielessä mitään hyvää kirjaa tai satua joka voisi auttaa käsittelemään asiaa? Oletteko itse olleet samassa, ikävässä tilanteessa? Miten olette auttaneet lasta surun yli?