Huhhei! Eilen kotiuduimme New Yorkista koko perhe ja nyt, hyvien yöunien jälkeen, tuntui siltä että voisin kirjoittaa auki miten me päädyttiin tällaiselle reissulle. Meillä oli ihan mielettömän upeat 10 päivää New Yorkissa ja olen niin iloinen ja kiitollinen siitä, että sinne päästiin. Mutta miten me päädyttiin neljän lapsen kanssa New Yorkiin?

Silloin kun oltiin vielä melko tuoreita vanhempia ja meillä oli vasta kaksi pientä lasta, puhuttiin usein, että tehdään asiaa X sitten kun lapset ovat isompia ja se on helpompaa. Matkustetaan kauas maailman metropoleihin, ajetaan halki Euroopan tai käydään useammin ravintolassa. Vaikka olenkin aina halunnut lähestyä vanhemmuutta positiivisesti ja ajatellut, että lähtökohtaisesti lasten kanssa voi tehdä mitä vaan, niin nuorempana olin ehkä alttiimpi vaikutteille.

Media syötti silloin jatkuvasti sitä narratiivia, että lasten kanssa ei kannata tehdä mitään liian erikoista tai jännittävää, koska arki lasten kanssa on jatkuvaa selviytymistä ja taistelua muutenkin. Saati sitten suurperheiden elämä. En ikinä unohda niitä kolmannen lapsen odotusaikana lukemiani ”tämä kaikki muuttuu hankalammaksi kun perheeseen tulee kolmas lapsi” -otsikoiden alle kasattuja listauksia, joissa selostettiin kuinka hotellihuoneeseenkaan ei kolmen kanssa mahdu kun on liian monta ja risteilylle ei pääse enää ja sitä tai tätä ei voi enää tehdä. Hitto vieköön, missä oli niiden juttujen kirjoittajien mielikuvitus??

Vaikka itse en koskaan kokenut arkea lasten kanssa taisteluksi, uskoin ehkä liikaakin siihen, että mitään liian hurjaa ei kannata edes yrittää. Bamse-lomat ja laivaristeilyt lasten kanssa jees, reppureissut ja museokierrokset nou. Ja meistä kahdesta ehkä Otto oli vielä vahvemmin sillä kannalla, että seikkaillaan sitten myöhemmin isompien lasten kanssa.  Ymmärrän sen hyvin. Eihän meillä ollut aiempaa kokemusta kummallakaan.

En tiedä onko muhun vaikuttanut eniten seuraamani rohkeat somevaikuttajaperheet, kohta 11 vuotta vanhemmuutta vai ihan vaan se, että nykyään ne meidän joskus niin pienet lapset on oikeasti jo isoja, mutta olen lakannut ajattelemasta, että ”sitten kun lapset on isompia”.

En enää ajattele, että jotain voisi tehdä vasta sitten kun jokainen perheenjäsen on yli 10-vuotias, tai että jotain ei kannattaisi tehdä juuri nyt vain koska meillä on perheessä myös pieniä lapsia. Nyt on se sitten kun, eikä me voida ikuisesti odottaa. Jos odotellaan siihen asti, että pienimmätkin on isoja, meidän isoimmat on aikuisia. Niinpä olen tullut siihen tulokseen, että vaikka meillä onkin nyt vauva ja viisivuotias ja yhteensä neljä lasta, niin nyt mennään eikä meinata.

Ja paradoksaalisesti ollaan siinä tilanteessa, että päädyttiin sitten seikkailemaan suurperheenä, eikä esim. kahden pienen lapsen kanssa, joka olisi saattanut mahdollisesti olla jopa helpompaa. Koska silloin seikkailu tuntui vaikealta ajatuksena kahden kanssa, nyt taas ei niinkään neljän kanssa. Ja nyt kun on seikkailtu neljän kanssa NYCissä, eikä se tosiaan ollut niin vaikeaa, on sellainen olo, että me voidaan tehdä jatkossa ihan mitä vaan. Jos meillä oli yhdessä näin kivaa suurkaupungissa, jota ei todella ole suunniteltu vauvaperheelle, me selvitään aivan helposti autoilusta halki Euroopan, 12h lennoista tai telttaretkestä Lofooteille. Ihanan vapauttava ajatus. Suurperheellisyys ei ole mikään kahle, joka automaattisesti sitoo 20 vuodeksi kotisohvalle.

Ehkä se on myös korona-aika ja maailman tilanne, joka herätti ajattelemaan, että sitä ”sitten kun” ei välttämättä koskaan tule, tai ei ainakaan juuri silloin kun kuvittelee. Mitään ei voi ottaa itsestäänselvyytenä. Siksi kannattaa ottaa ilo irti niistä hetkistä mistä voi ja toimia silloin kun se on mahdollista.

Meidän reissua Instagramin puolella seuranneet ovat jo nähneet pienen silmäyksen siihen, miten meidän reissu sujui. Meillä oli mukana myös Oton sisko, joka maksettiin mukaan reissuun lisäaikuiseksi ja mahtavaksi matkaseuraksi. Se oli mainio ratkaisu. Jokaiselle itsekseen liikkuvalle lapselle oli yksi silmä- ja käsipari vahtimassa suurkaupungin vilinässä. Ollaan reissattu Oton siskon kanssa ennenkin ja tiedettiin, että meillä sujuu matkustus yhdessä hyvin. Alunperin syksyllä reissua pohtiessa haaveilin, että sitten voidaan Oton kanssa käydä kahdestaan treffeilläkin joku ilta reissun aikana kun on lapsille vahti. Mutta siitä ei kyllä ollut puhettakaan, ei me jaksettu enää iltaisin tehdä yhtään mitään kun oli päivä kierrelty. Mutta onneksi treffeille pääsee täällä Suomessakin, tärkeämpää oli saada reissulta mahtavia kokemuksia lasten kanssa, kun heidän kanssa sinne oli lähdettykin.

Miksi juuri New York? Sanotaanko niin, että kun me 2020 helmikuussa Oton kanssa käytiin siellä, juuri ennen koronaa, meille jäi valtava nälkä nähdä lisää. Ja kun se oli viimeinen kohde missä käytiin ennen kuin maailma sulkeutui, tuntui jotenkin luontevalta kaivata juuri sinne takaisin. Sitä reissua muisteltiin niin monet kerrat ja niin monta kertaa lapset sanoivat, että voi kun hekin saisivat kokea sen kaiken. Sama fiilis oli meilläkin. Jo siellä ollessa bongailtiin jatkuvasti asioita, joita olisi ihana näyttää lapsille. Syksyllä alettiin puhua reissusta varovasti ja tammikuussa ostettiin lennot, kun Finnairilla oli hyvät tarjoukset. Sitten jännitettiin koko kevät, että päästäänkö lähtemään vai tuleeko vielä lisää rajoituksia. Ei tullut, ja matkaan päästiin.

Reissu sujui ihan mielettömän hyvin ja ylitti kaikki meidän odotukset. Kirjoitan ihan oman postauksensa käytännön asioista (mm. koronarajoitukset, majoitus, lentomatkat, aikaero, vauvalyfe NYCissä) sekä tietysti siitä, mitä me siellä puuhailtiin. Tämä oli vaan tällainen pohjustus, että miksi me lähdettiin juuri sinne juuri nyt. Kiitos kaikille, jotka seurasitte meidän reissua ja elitte mukana meidän seikkailussa! <3 

Uskomatonta, mutta nyt raskausappi näyttää, että raskaudesta on takana tasan 50% ja puoliväli on saavutettu. Niin hassua, että tästä eteenpäin päiviä on koko ajan jäljellä vähemmän, kuin mitä niitä on jo takana. Tuntuu ihan valtavan helpottavalta olla nyt tässä ja puhua puolivälistä, kun ne ekat 10 viikkoa tuntuivat siltä, että eivät lopu ikinä ja päästäänkö edes sinne kymppiin asti. No päästiin me. Hurjaa. Nyt meidän mahatyypillä on kokoa jo monta sataa grammaa ja enää kaksi viikkoa siihen 22 viikon merkkipaaluun, jonka jälkeen käynnistyvää synnytystä ei enää automaattisesti kutsuta keskenmenoksi, vaan vauvalla on jo (vaikkakin pieni) mahdollisuus selviytyä. Ja siitä eteenpäin mahdollisuudet parantuvat nopeasti.

”Jos raskaus on ehtinyt kestää 23 viikkoa ennen lapsen syntymää, tällä on noin 50-prosenttinen mahdollisuus selvitä. Viikkoa myöhemmin syntyneistä vauvoista jo kaksi kolmesta jää henkiin. Jos 27 raskausviikkoa ehtii täyttyä ennen lapsen syntymää, ennenaikaisuus ei enää johda kuolemaan, vaan käytännössä kaikki sen jälkeen syntyvät keskoset selviävät, ellei muita sairauksia ole.” (lähde: vau.fi) 

Kun on alkuun pelännyt jatkuvasti keskenmenoa verenvuodon vuoksi, tuntuu se 50/50 mahdollisuuskin jo ihan uskomattomalta elämänlangalta, jota olen odottanut todella kovasti. Olen niin kiitollinen siitä, että saan olla tässä ja tuntea tämän ihanan pienen tyypin mun sisällä niin elinvoimaisena ja liikkuvaisena. Synnytykseen on (toivottavasti) vielä pitkä matka kuljettavana, mutta voiton puolella ollaan.

Kuluneen viikon aikana on käynyt selväksi, että vauva aivan selkeästi kuulee ääniä mahaan. Olen sitä pari viikkoa jo epäillyt ja eri lähteissä on tästä tosi ristiriitaista tietoa (osassa lukee, että viikolta 17 eteenpäin ja joissakin, että viikolla 22 vauva alkaa kuulla vatsaan), mutta meidän vauva taitaa ainakin kuulla nyt näin viikolla 20. Hän nimittäin aloittaa hurjat bileet aina kun autossa tai kuunnellaan kotona musiikkia. Ja huom, vain jos se on Oton musiikkia, eli raskasta rockia, anime-musiikkia tai ruotsalaista hiphopia. Ja jos yritän laittaa jotain omaa, kuten vaikka Harry Stylesia tai The Weekndiä, niin beibi jatkaa unia, eikä korvaansa lotkauta. Hänestä on tulossa siis selkeästi Oton hengenheimolainen ainakin musamaultaan.

Liikkeet ovat lisääntyneet runsaasti ja nyt niitä tuntuu tosi usein päivän aikana ja lähes aina pötkötellessä ja nukkumaan mennessä. Edelleen niitä pienempiä potkuja ja töytäisyjä on vaikea nähdä ulospäin, mutta mahan muoto kyllä vaihtelee ja vauvan selän ja pepun tuntee tosi selvästi mahan läpi.

Löysin viikonloppuna varastoa siivotessa meidän taaperokärryn, vastasyntyneen kylpytuen, potan ja vaikka mitä muuta. Ihanaa, kun olivat siellä tallessa! Samoin löysin vihdoinkin kadonneen parin mun mummun neulomille villasukille ja lapasille. Nyt meidän nuorimmainenkin pääsee käyttämään mun rakkaan mummun neulomia asusteita, vaikka ei mummua koskaan ehtinyt tavata.

Sellaisen huomion olen myös tehnyt tässä, että mulla ei enää tule normaalia useammin nälkä! Mikä on aivan ihanaa. Inhosin sitä, kun alkuun oli jatkuvasti nälkä ja koko ajan sai miettiä mitä söisi seuraavaksi, ja sitten ei kuitenkaan pystynyt syömään paljoa kerralla. Nyt olen päässyt takaisin normaaliin ateriarytmiini, eli siihen, että syön 4-5 kertaa päivässä. Tällä hetkellä syön aika samalla tavalla kuin ennen raskautta, mutta toki raskausajan ruokarajoitukset huomioiden. Vielä ei närästä (kopkop!) eli pystyn hyvin syömään vielä raakaa sipulia ja muita ihania närästäviä juttuja. Teen muuten postausta raskausajan ruokavalioon liittyen, se on tulossa ihan tässä lähiaikoina myös!

Hyvä fiilis edelleen. Supistuksia on, mutta eivät haittaa normaaleja arjen askareita. Välillä jos huomaamattani innostun kävelemään liian nopeasti ja liian pitkään (siis ulkona kävelyllä), niin sitten saattaa supistella enemmän, mutta levossa menee aina nopeasti ohi, eivätkä ole kivuliaita supistuksia. Olen siis tosi rauhallisin mielin ja nautin tästä ihan täysillä, koska aina en ole ollut näin onnekas. Toivotaan, että kipeät supistukset loistavat poissaolollaan sinne asti, että synnyttäminen on jo turvallista ja jopa toivottua.

Liitoskipuja tulee välillä tosi randomisti esim. kylkeä kääntäessä tai aivastaessa. Ja välillä taas menee monta päivää, ettei tule ollenkaan missään tilanteessa. Muistaakseni mulla on ollut ennenkin näin, että niitä tulee ja menee, välillä enemmän ja välillä vähemmän.

Checklist raskausviikko 20:

Vauvan koko hedelmänä: Mango.

Cravings: Ei mitään ruokahimoja? Tosi outoa! 

Oireet: Ei juuri mitään oireitakaan, paitsi satunnaiset supistukset ja hyvin satunnaiset liitoskivut. 

Kun taannoin kysyin postaustoiveita, tämä oli yksi toivotuimpia aiheita. Useat kysymykset käsittelivät sitä, että pelkäänkö, ettei aika riitä?

En itse jännitä sitä lainkaan miten aika riittää kaikille lapsille, vaikka tiedänkin, että pikkuvauvan kanssa arki voi alkuun olla todella intensiivistä. Meillä isommat lapset ovat jo sen verran isoja, että he eivät tarvitse itse koko ajan aikuista rinnalle jokaiseen arjen toimintoon ja he ovat myös arkisin koulussa/dagiksessa. Heillä on perheen yhteisten juttujen lisäksi omat elämänsä ja omat juttunsa, sekä toisensa. Kukaan heistä ei odota, että äiti ja isi olisivat jatkuvasti viihdytyspalveluna, ja monet perusjutut onnistuvat omatoimisesti.

Me ollaan jo kerran koettu tämä vauva-aika myös hieman isommalla ikäerolla (toki nyt ikää on tullut siitäkin jo paljon lisää). Se eroaa mielestäni varsin perustavanlaatuisesti siitä ajasta, kun meillä oli kaksi lasta 1,5v ikäerolla ja molemmat kotona kaikki päivät.

Silloin kun isosisarukset ovat isompia, on aikaa pesiä rauhassa päivisin vauvan kanssa ja pitää imetysmaratoneja. Ja iltapäivällä/illalla/viikonloppuisin/lomalla kun kaikki lapset ovat kotona, jaksaa hyvin huomioida sitten isompia lapsia ja antaa heille kunnolla läsnäoloa. En sano etteikö kaikkien lasten huomioiminen voisi onnistua silloinkin kun on neljä pientä kotihoidossa. Aivan varmasti voi ja hyvin varmasti monella onnistuukin. Mutta meidän perheelle sopii paremmin tämä isojen ikäerojen tapa, varsinkin näin neljännen kohdalla.

Olen sillä kannalla, että vauva sopeutuu kyllä siihen perheeseen, johon hän syntyy, eikä niin päin, että koko perhe muuttuu vauvan vuoksi. Vauva tulee varmasti oppimaan siihen (jos korona-aika helpottaa), että me touhutaan ja mennään ja tehdään ja matkustetaan. Isommat lapset arvostavat sitä, että elämä rullaa eteenpäin kuten ennenkin, eikä koko perheen elämä muutu kokonaan vauvan vuoksi, vaikka vauva tuokin oman lisänsä kaikkeen.

Liputan vahvasti kantovälineiden puolesta ja esim. meidän kolmosen kanssa vauva-arki olisi ollut n. miljoona kertaa hankalampaa ilman kantoreppua. Kantorepussa vauva sai olla koko ajan lähellä ja minä sain tehtyä työt, arjen askareet ruuanlaitosta siivoukseen ja touhuttua isompien lasten kanssa. Mikäli tämäkin vauva on sitä tyyppiä, joka haluaa olla ensimmäiset kuukaudet lähellä ja sylissä, eikä juurikaan viihdy lattialla tms, hän tulee varmasti kulkemaan mukana kantorepussa tai liinassa, jotta arjen saa rullaamaan.

Sitten kun vauva kasvaa taaperoksi ja leikki-ikäiseksi, uusi arki neljän kanssa on jo varmasti löytänyt omat uomansa ja silloinkin aikaa järjestyy kyllä jokaiselle. Pidän itse kiinni siitä, että pyrin huomioimaan jokaista lasta erikseen ainakin sen suositellun 15 minuuttia päivässä täydellä läsnäololla. Toki me vietetään yhdessä yleensä paljon enemmänkin aikaa lasten kanssa kuin se vartti, mutta vartti on se aika, jonka pyrin jokaiselle antamaan erikseen täyden huomioni päivittäin. Yksi vartti lisää kolmen päälle ei kuulosta kovin haastavalta. Me vietetään paljon aikaa yhdessä koko perhe ja sen uskon säilyvän samana myös vauvan synnyttyä. Priorisoidaan perheaikaa muun ohi, koska nautitaan siitä koko perhe.

Neljä ei varmasti heti mene siinä missä kolmekin. Varsinkaan, kun kolme vanhempaa elävät jo aivan erilaista elämänvaihetta kuin vastasyntynyt, joka hetkeksi muuttaa arkea ja tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa ja läsnäoloa aivan eri tavalla kuin isosisarukset. Mutta sitten kun vauva kasvaa, uskon neljän menevän siinä missä kolmenkin. Isommatkin lapset kasvavat koko ajan ja arki ja elämä heidän kanssa kehittyy ja muuttaa muotoaan vuosi vuodelta. Miksei se neljäskin tyyppi menisi siinä jonon jatkeena aivan yhtä hyvin ja kehittäisi arkea omaan suuntaansa kasvaessaan. Myös me vanhemmat opitaan, kasvetaan ja kehitytään vuosi vuodelta.

Meillä riittää rakkautta ja syliä vaikka koko maailman lapsille, vaikka en tämän neljännen kerran jälkeen enää haluaisikaan olla raskaana itse välttämättä. Neljästä en siis ole huolissaan, että tulisi riittämättömyyden tunteita ainakaan jatkuvalla syötöllä. Varsinkaan, kun meitä vanhempia on tässä kaksi tasa-arvoista jakamassa rakkautta ja vastuuta.

Uskon, että jokainen vanhempi kokee joskus itsensä riittämättömäksi. Joskus on niitä päiviä, kun on niin paljon hoidettavaa tai on niin monta pientä vastoinkäymistä, että ei ehdi tai jaksa olla täysillä läsnä, eikä löydy edes sitä varttia. Se on ihan normaalia ja inhimillistä. Lapsetkin ymmärtävät kyllä sen, kun sen sanoo ääneen avoimesti. Toisena päivänä sitten taas paremmin.

Mun mielestä toimivan arjen pahimmat viholliset (oli lapsia yksi tai kymmenen) ovat vanhempien syyllistäminen ja syyllistyminen, riittämättömyydessä vellominen ja puhumattomuus. Riittävän hyvä riittää. Kenenkään ei tarvitse olla mikään supervanhempi, joka selviytyy aina kaikesta kultamitalisuorituksin. Kun ottaa asiat vastaan yksi kerrallaan sellaisena kuin ne vastaan tulevat, muistaa puhua avoimesti, tekee niin kuin tuntuu omalle perheelle parhaalta ja rakastaa täysillä, se riittää ihan valtavan pitkälle. Ja jokaisessa perhekoossa on omat hyvät ja ei-niin-hyvät puolensa.

Ajateltiin siis, että aika riittää kaikille lapsille neljän kanssa ihan samalla tavalla kuin on riittänyt kolmenkin kanssa. On perheitä, joissa on tupla- tai triplamäärä lapsia kuin meillä ja heilläkin riittää aikaa kaikille lapsille. Kyse on siitä, mitä priorisoi omassa arjessa, mitkä ovat oman perheen voimavarat ja miten kykenee sen oman arjen järjestämään. On tärkeää kuunnella itseään ja omia voimavarojaan, eikä vaatia itseltään tai perheeltään liikaa. Voi olla, että jonkun arkeen kaksikin lasta on liikaa ja se on ihan fine. Toiselle taas 12 on juuri sopivasti. Perheet, vanhemmat ja lapset on kaikki omia erilaisia yksilöitään ja se kannattaa aina muistaa kaikessa.