Miten voi olla, että meidän pieni vastasyntynyt onkin jo kuukauden? Laskettu aika olisi ollut 1.9. jolloin hän täytti tasan neljä viikkoa. Arki on alkanut ja hänestä on tullut luonteva osa meidän perhettä. Klassinen, ”en enää osaisi kuvitella elämää ilman vauvaa” on niin totta. Hän on osa meitä, vaikka on ollut täällä vasta vähän aikaa. Hän on niin ihana ja rakas ja niin tärkeä meille kaikille.

Nyt kuukauden iässä meidän kuukauden etuajassa syntynyt vauveli on kehittynyt ihan valtavasti ja aivan samassa tahdissa kuin täysiaikaisena syntyneet sisaruksensa. Hän on jo hymyillyt viime viikolla isille ja meidän esikoiselle kummallekin ja katsonut suoraan silmiin. Minä odottelin tähän päivään asti ekaa hymyäni häneltä. Välillä pääsee jo pieniä jokeltavia ääniä pikkuvauvan ähinän seasta ja ne ovat maailman suloisimpia. Hän katselee kiinnostuneena neuvolasta saatua kasvokuvaa hoitopisteen yläpuolella ja seuraa katseellaan esimerkiksi mustaa ilmapalloa ja mustavalkoista kuvakirjaa, jota lapset heiluttavat hänelle innoissaan.

Hän on tosi rauhallinen ja tyytyväinen, eikä ole onneksi kärsinyt onneksi masuvaivoista ollenkaan. Ollaan päästy helpolla. Hän nukkuu yleensä pitkiä päiväunia ja öisinkin on unessa pääosin. Yksi sellainen yö on ollut, että hän heräsi kahden aikaan ihmettelemään ja seurustelemaan ja valvoi yli tunnin, ja viime viikolla oli yksi sellainen yö, jolloin hän heräsi pitkän unipätkän jälkeen vartin välein aamuun asti. Mutta muuten hän on nukkunut melko hyvin kaikki yöt. Meillä on ollut myös yksi sellainen yö, jolloin hän heräsi vaan kahdesti syömään. Yleensä taas nukkuu yhden pidemmän n. 4h pätkän yössä ja muuten syö n. tunnin välein, yhteensä yleensä 4-5 kertaa.

Tuntuu ihan utopistiselta, että neljännellä kerralla voi päästä näin helpolla. Toki meillä on ollut jokainen lapsi erilainen ja ollut sekä helppoja että haastavampia hetkiä vauvavuosina, mutta tämä nelonen on kyllä ainakin tähän saakka ollut tosi chilli tapaus. Mua jännitti ennenaikaisuuden vuoksi mahdolliset mahavaivat, koska suolisto olisi voinut olla vielä kehittymätön. Mutta onneksi niitä ei koskaan tullut, ilmeisesti vauveli kerkesi kasvaa riittävän kauan mun kohdussa, että hänelle ei tullut mitään kurjia vaivoja ennenaikaisuudesta. Meidän supervauva.

Hereillä vauva viihtyy sekä sylissä, että pötkötellen lattialla ja ihmetellen. Toki hänellä on vanhempien lisäksi kolme maailman innokkainta viihdyttäjää, että ei varmasti aika käy makoillessakaan tylsäksi. Hän myös nukkuu päiväunia mielellään niin vaunuissa, sitterissä, sylissä, autossa, vauvapesässä kuin sängyssäkin. Sellainen lunki nelonen, joka on tottunut alusta asti ison perheen menoon ja meininkiin.

Ihan hurjaa, että ensi viikonloppuna meidän vauva saa jo nimen. Tai no nimi hänellä on ollut sieltä maaliskuusta asti kun käytiin häntä kurkkaamassa ultrassa ja saatiin tietää, että hän on tyttö-oletettu. Mutta nyt varsinkin syntymän jälkeen ollaan puhuttu hänestä lähinnä vauvana, jotta lapset eivät vahingossa käyttäisi nimeä läheisten kuullen ennen kuin nimi on virallisesti käytössä. Viime päivinä olen tehnyt kastejuhlajärjestelyita, tilannut kakkua ja käynyt koristeostoksilla. Menukin on suunniteltu. Meidän juhlat ovat tällä kertaa tosi pienet, vain kummit ja isovanhemmat/Oton sisarukset. Mutta ihana saada juhlia edes pienellä porukalla.

Tänään käytiin myös neuvolassa ja vauva oli kasvanut ihan valtavasti. Tuntuu hyvältä, että oma maito riittää näin hyvin, varsinkin kun se alkuun jännitti. Ihanaa kun hän kasvaa ja samalla niin haikeaa. Nämä ensimmäiset viikot ovat niin ainutlaatuisen ihanaa aikaa, ja kuluvat niin käsittämättömän nopealla vauhdilla. Jos hän oppisi ja kehittyisi yhtä nopeasti kun meidän kolmonen, niin viiden kuukauden kuluttua hän jo konttaisi ja nousisi seisomaan omin avuin, apua! Mutta meille kyllä varsin mieluusti kelpaisi hieman hitaampi vauhti, niin saisi nauttia rauhassa pötköttelevästä tyypistä vieläkin pidempään, kyllähän siinä pääsee paljon helpommalla kuin perässä juostessa, hah.

Kirjoitan varmaankin nyt ekan vuoden aikana ainakin jonkinlaiset tällaiset kuukausipostaukset talteen, sitten myöhemmin en enää. Mutta tätä vauvan kehitystä on kiva seurailla ja varsinkin, kun tiedän, että siellä ruutujen takana on monta lähes samanikäistä vauvaa, niin olisi ihan vaihtaa kuulumisia muiden loppukesän/alkusyksyn vauvojen vanhempien kanssa! Saa laittaa siis instassakin viestiä tai tulla kommentoimaan oman vauvan kuukausikuulumisia, niitä on ihana lueskella!

Ihanaa viikon jatkoa kaikille, nyt vauva tuolla heräilee päikkäreiltä ja mä menen nuuskuttamaan vauvan tuoksua <3 

Viikko kului kuin siivillä, kun kesä saapui vihdoinkin Helsinkiin kunnolla. Taas on tiistai ja viikot vaihtuvat. Mun on ollut viime aikoina jotenkin tosi vaikea samaistua mun kahteen edelliseen raskauteen, kun fiilis on niin eri! Tämä neljäs raskaus muistuttaa tosi paljon enemmän mun ensimmäistä raskautta, jossa en kärsinyt supistuksista ennen 34. raskausviikkoa lainkaan. Toisaalta, se ensimmäinen raskaus kuitenkin loppui aiemmin kuin kaksi muuta, joten jännä nähdä miten tämä nyt etenee. Mun veikkaus on se, että dramaattisesta alusta huolimatta tämä voisi olla se mun kaikkein ”normaalein” raskaus ja kenties edetä vaikka laskettuun aikaan asti ilman mitään sen kummempaa. Katsotaan olenko oikeassa.

Viime viikolla nukuin ehkä vähän huonommin kuin aiemmin, heräsin melkein joka yö käymään vessassa. Mutta viime yönä nukuin taas super hyvin, menin nukkumaan jo 23.30 ja heräsin 7.30 ihan pirteänä, enkä herännyt yöllä kertaakaan. Että ota näistäkin nyt selvää! Pidän sormet ristissä, että saisin ainakin joitakin kokonaisia öitä vielä nukuttua ennen kuin loppuraskauden pissalla ramppaaminen alkaa.

Vauva liikkuu edelleen tosi paljon. Välillä hän on ihan tosi alhaalla ja välillä taas kiipeää ylöspäin. Eilen hän oli ihan ylhäällä mun vasemmassa kyljessä ja venytteli hulluna. Se on aina niin outo tunne kun vauva on pitkään hengannut jossain yhdessä kohtaa ja sitten ihan yhtäkkiä siirtyy johonkin aivan eri paikkaan. Menee aina hetkeksi sisäelimet ihan solmuun tai jotain. Mutta yhtä kaikki, ihanaa kun liikkuu. Nyt ei ole ollut hirveästi onneksi sellaisia kivuliaita liikkeitä, enemmän vaan juuri kovaa paineen tunnetta ja sitten sellaisia peruspotkuja ja nyrkkeilyitä.

Maha on kyllä kasvanut ja pyöristynyt, mutta ei se tunnu vielä mitenkään ihan valtavalta, eikä ole vielä pahasti tiellä. Ihan hyvin yltää halimaan vielä Ottoa ja ruokaakin pystyy laittamaan ilman, että maha on tiellä. Mahan muoto muuttuu edelleen jatkuvasti, välillä se on enemmän vaan edessä päin ja välillä sitten leviää kohti sivujakin, jos vauva on poikittain. Pääosin vauva viihtyy alhaalla, joten maha ei paina onneksi ylhäältä vielä keuhkoja tai muutenkaan. Mutta hetkellisesti jos vauva tulee ylemmäs, niin sitten voi olla tukala olo.

Kävely onnistuu hyvin ja jopa melko rivakkaan tahtiin. En tiedä miten on mahdollista, mutta kävelytyylini muistutti enemmän ankkaa viikolla 14 kuin viikolla 25. Siis varmaan jotenkin kun kohtu oli alkuun vielä alempana ja vauva myös, niin silloin se painoi enemmän alas ja kävely tuntui inhottavammalta. Nyt kun molemmat ovat kasvaneet ja nousseet ylemmäs, niin kävelykin tuntuu helpommalta. Mulla oli alussa paljon enemmän sellaisia loppuraskauden oireita kuin nyt keskivaiheilla, hah. Tätä seesteistä keskiraskautta eli toista kolmannesta on vielä muutama viikko jäljellä, ennen kuin alkaa viimeinen kolmannes.

Ensi viikolla me päästään kurkkaamaan vauvaa 3D/4D-ultraan ja tämä on meidän ensimmäinen kerta kun käydään sellaisessa! Kuten aiemmin kirjoittelinkin, että kun tässä taas nyt ehkä mahdollisesti ollaan viimeistä kertaa raskaana (heh, ei sitä tiedä) niin halutaan ottaa kaikki mahdollinen tästä irti. Aiemmin meille ei ole ollut mahdollista taloudellisesti käydä yksityisellä näissä ultrissa, paitsi ehkä kolmannella kerralla olisi, mutta ei vaan jostain syystä menty siltikään. Nyt halutaan ehdottomasti käydä, koska sitten päästään tutustumaan meidän tulevaan pikkuiseen vieläkin paremmin jo nyt raskausaikana. Mua jännittää jo etukäteen ihan hulluna, koska niin hassua päästä näkemään hänen kasvot jo etukäteen, eikä vasta sitten synnytyksessä.

Ehkä me sitten saadaan viimeinkin päätettyä myös hänen koko nimi valmiiksi, kun edelleen meillä on vain se kutsumanimi, mutta ei muita päätettynä. Nimilistoja mulla on ainakin viisi ja selaan nimisivustoja harva se päivä, kyllä se vielä joku päivä tuottaa tulosta, ei hän nimettömäksi jää!

Checklist raskausviikko 25:

Vauvan koko hedelmänä: Papaija (edelleen)

Cravings: Uudet perunat!

Oireet: Vähän hankalat yöt, olen heräillyt öisin jonkin verran. 

Kun taannoin kysyin postaustoiveita, tämä oli yksi toivotuimpia aiheita. Useat kysymykset käsittelivät sitä, että pelkäänkö, ettei aika riitä?

En itse jännitä sitä lainkaan miten aika riittää kaikille lapsille, vaikka tiedänkin, että pikkuvauvan kanssa arki voi alkuun olla todella intensiivistä. Meillä isommat lapset ovat jo sen verran isoja, että he eivät tarvitse itse koko ajan aikuista rinnalle jokaiseen arjen toimintoon ja he ovat myös arkisin koulussa/dagiksessa. Heillä on perheen yhteisten juttujen lisäksi omat elämänsä ja omat juttunsa, sekä toisensa. Kukaan heistä ei odota, että äiti ja isi olisivat jatkuvasti viihdytyspalveluna, ja monet perusjutut onnistuvat omatoimisesti.

Me ollaan jo kerran koettu tämä vauva-aika myös hieman isommalla ikäerolla (toki nyt ikää on tullut siitäkin jo paljon lisää). Se eroaa mielestäni varsin perustavanlaatuisesti siitä ajasta, kun meillä oli kaksi lasta 1,5v ikäerolla ja molemmat kotona kaikki päivät.

Silloin kun isosisarukset ovat isompia, on aikaa pesiä rauhassa päivisin vauvan kanssa ja pitää imetysmaratoneja. Ja iltapäivällä/illalla/viikonloppuisin/lomalla kun kaikki lapset ovat kotona, jaksaa hyvin huomioida sitten isompia lapsia ja antaa heille kunnolla läsnäoloa. En sano etteikö kaikkien lasten huomioiminen voisi onnistua silloinkin kun on neljä pientä kotihoidossa. Aivan varmasti voi ja hyvin varmasti monella onnistuukin. Mutta meidän perheelle sopii paremmin tämä isojen ikäerojen tapa, varsinkin näin neljännen kohdalla.

Olen sillä kannalla, että vauva sopeutuu kyllä siihen perheeseen, johon hän syntyy, eikä niin päin, että koko perhe muuttuu vauvan vuoksi. Vauva tulee varmasti oppimaan siihen (jos korona-aika helpottaa), että me touhutaan ja mennään ja tehdään ja matkustetaan. Isommat lapset arvostavat sitä, että elämä rullaa eteenpäin kuten ennenkin, eikä koko perheen elämä muutu kokonaan vauvan vuoksi, vaikka vauva tuokin oman lisänsä kaikkeen.

Liputan vahvasti kantovälineiden puolesta ja esim. meidän kolmosen kanssa vauva-arki olisi ollut n. miljoona kertaa hankalampaa ilman kantoreppua. Kantorepussa vauva sai olla koko ajan lähellä ja minä sain tehtyä työt, arjen askareet ruuanlaitosta siivoukseen ja touhuttua isompien lasten kanssa. Mikäli tämäkin vauva on sitä tyyppiä, joka haluaa olla ensimmäiset kuukaudet lähellä ja sylissä, eikä juurikaan viihdy lattialla tms, hän tulee varmasti kulkemaan mukana kantorepussa tai liinassa, jotta arjen saa rullaamaan.

Sitten kun vauva kasvaa taaperoksi ja leikki-ikäiseksi, uusi arki neljän kanssa on jo varmasti löytänyt omat uomansa ja silloinkin aikaa järjestyy kyllä jokaiselle. Pidän itse kiinni siitä, että pyrin huomioimaan jokaista lasta erikseen ainakin sen suositellun 15 minuuttia päivässä täydellä läsnäololla. Toki me vietetään yhdessä yleensä paljon enemmänkin aikaa lasten kanssa kuin se vartti, mutta vartti on se aika, jonka pyrin jokaiselle antamaan erikseen täyden huomioni päivittäin. Yksi vartti lisää kolmen päälle ei kuulosta kovin haastavalta. Me vietetään paljon aikaa yhdessä koko perhe ja sen uskon säilyvän samana myös vauvan synnyttyä. Priorisoidaan perheaikaa muun ohi, koska nautitaan siitä koko perhe.

Neljä ei varmasti heti mene siinä missä kolmekin. Varsinkaan, kun kolme vanhempaa elävät jo aivan erilaista elämänvaihetta kuin vastasyntynyt, joka hetkeksi muuttaa arkea ja tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa ja läsnäoloa aivan eri tavalla kuin isosisarukset. Mutta sitten kun vauva kasvaa, uskon neljän menevän siinä missä kolmenkin. Isommatkin lapset kasvavat koko ajan ja arki ja elämä heidän kanssa kehittyy ja muuttaa muotoaan vuosi vuodelta. Miksei se neljäskin tyyppi menisi siinä jonon jatkeena aivan yhtä hyvin ja kehittäisi arkea omaan suuntaansa kasvaessaan. Myös me vanhemmat opitaan, kasvetaan ja kehitytään vuosi vuodelta.

Meillä riittää rakkautta ja syliä vaikka koko maailman lapsille, vaikka en tämän neljännen kerran jälkeen enää haluaisikaan olla raskaana itse välttämättä. Neljästä en siis ole huolissaan, että tulisi riittämättömyyden tunteita ainakaan jatkuvalla syötöllä. Varsinkaan, kun meitä vanhempia on tässä kaksi tasa-arvoista jakamassa rakkautta ja vastuuta.

Uskon, että jokainen vanhempi kokee joskus itsensä riittämättömäksi. Joskus on niitä päiviä, kun on niin paljon hoidettavaa tai on niin monta pientä vastoinkäymistä, että ei ehdi tai jaksa olla täysillä läsnä, eikä löydy edes sitä varttia. Se on ihan normaalia ja inhimillistä. Lapsetkin ymmärtävät kyllä sen, kun sen sanoo ääneen avoimesti. Toisena päivänä sitten taas paremmin.

Mun mielestä toimivan arjen pahimmat viholliset (oli lapsia yksi tai kymmenen) ovat vanhempien syyllistäminen ja syyllistyminen, riittämättömyydessä vellominen ja puhumattomuus. Riittävän hyvä riittää. Kenenkään ei tarvitse olla mikään supervanhempi, joka selviytyy aina kaikesta kultamitalisuorituksin. Kun ottaa asiat vastaan yksi kerrallaan sellaisena kuin ne vastaan tulevat, muistaa puhua avoimesti, tekee niin kuin tuntuu omalle perheelle parhaalta ja rakastaa täysillä, se riittää ihan valtavan pitkälle. Ja jokaisessa perhekoossa on omat hyvät ja ei-niin-hyvät puolensa.

Ajateltiin siis, että aika riittää kaikille lapsille neljän kanssa ihan samalla tavalla kuin on riittänyt kolmenkin kanssa. On perheitä, joissa on tupla- tai triplamäärä lapsia kuin meillä ja heilläkin riittää aikaa kaikille lapsille. Kyse on siitä, mitä priorisoi omassa arjessa, mitkä ovat oman perheen voimavarat ja miten kykenee sen oman arjen järjestämään. On tärkeää kuunnella itseään ja omia voimavarojaan, eikä vaatia itseltään tai perheeltään liikaa. Voi olla, että jonkun arkeen kaksikin lasta on liikaa ja se on ihan fine. Toiselle taas 12 on juuri sopivasti. Perheet, vanhemmat ja lapset on kaikki omia erilaisia yksilöitään ja se kannattaa aina muistaa kaikessa.

Yksi toivotuimpia raskausaiheita on ollut ”mikä kaikki meidän arjessa ja elämässä muuttuu neljännen lapsen myötä”. Näin etukäteen on vaikea tietenkään tietää kaikkea, mutta käytännön asioista me ollaan jo aika hyvin perillä. Kirjoitin itse asiassa jo silloin syksyllä, kun aihetta ekaa kertaa väläyttelin, että ollaan jo mietitty näitä käytännön juttuja valmiiksi. Niitä on ollut hauska miettiä ja myös samalla huomata, että niin ne omat arvot ja asenteetkin kehittyy kokemuksen myötä. Kaksi suurinta käytännön juttua, joista on eniten kysytty, on tietenkin auto ja asunto.

Meillä on 7-paikkainen ja erittäin tilava auto jo valmiiksi, joten autoa ei tarvitse vaihtaa. Se on iso helpotus, koska me rakastetaan meidän nykyistä autoa. En edes tiedä mihin sen vaihtaisi, jos pitäisi vaihtaa. Ainakin seuraavat pari vuotta mennään luultavasti siis tuolla tutulla ja turvallisella Skoda Kodiaqilla, eikä meille ainakaan mitään bussia ole tulossa.

7-paikkaiseen mahtuu edelleen yksi lisätyyppi kyytiin, vaikka me oltaisiin koko 6-henkinen perhe siellä. Suksiboksi tosin ajateltiin hommata, niin pidempiä matkoja matkustaessa riittää edelleen tilaa matkatavaroille hyvin. Sitä en sano, etteikö toinen auto voisi jossain vaiheessa tulla ajankohtaiseksi tämän rinnalle, mutta vielä ei ole sen aika.

Ja sitten se asunto. Meillä on rapiat 100 neliötä ja kolme makuuhuonetta. Tällä hetkellä meillä esikoinen ja 7v jakavat yhden huoneen ja kuopus nukkuu yksin toisessa, joka toimii myös leikkihuoneena. Kaikki makuuhuoneet ovat suuria ja tilavia. Vauva mahtuu mainiosti nukkumaan ensin meidän makuuhuoneessa ja myöhemmin sitten kuopuksen kanssa. Ainakaan nyt siis toistaiseksi meillä ei ole minkäänlaisia muuttosuunnitelmia näköpiirissä.

Me rakastetaan tätä kotia ja ollaan huomattu tässä 11 kuukauden asumisen aikana, että mahdutaan tänne erittäin hyvin. Meillä on avara ja tilava alakerta, jossa kaikilla on tilaa hengata. Ja meillä on yläkerta, jossa lapsilla on kivat huoneet ja aikuisilla mukava makuu-/työhuone, joissa me  kaikki vietetään aikaa mielellään.

Meillä on täällä myös kaksi tilavaa kylpyhuonetta (kolmella suihkulla) sekä kodinhoitohuone ja iso oma piha, jotka kaikki helpottavat elämää ja tuovat niitä kaivattuja lisäneliöitä ja toimintoja meidän arkeen.

Tämä korona-aika hieman vääristää sitä kuvaa, kuinka paljon aikaa kotona vietetään ”normaalissa” arjessa. Sitten kun ei ole enää korona-aika ja meilläkin isommat lapset ovat jo nyt sen ikäisiä, että osaavat liikkua itsenäisesti, niin varmasti myös se heidän kotona viettämä aika jonkin verran vähenee ja kavereiden kanssa ulkona/puistossa/nuorisotalolla/harrastuksissa vietetty aika lisääntyy taas.

Ja silti, vaikka ollaan oltu super tiiviisti yhdessä täällä koko tämä aika ja me vanhemmat myös tehty töitä/opiskeltu kotona, niin ollaan koettu, että kaikille on enemmän kuin riittävästi tilaa. Aina löytyy oma rauhallinen nurkka tarvittaessa ja jokaisella on omat paikat ja tilat niille omille tärkeille tavaroille, joista saa itse päättää.

Jotkut kaipaavat enemmän tilaa ja toiset vähemmän. Tiedän useampia perheitä, jotka asuvat neljän lapsen kanssa pienemmässäkin kodissa kuin me ja mahtuvat hyvin. Mun mielestä näistä asioista on myös hyvä puhua ja murtaa ennakkoluuloja. Suomessa etenkin maalla tai pienemmissä kaupungeissa ihmiset rakentavat usein nelihenkisellekin perheelle 150-200 neliön taloja, koska se on mahdollista. Rakentaminen on edullisempaa kuin täällä pk-seudulla, tontit maksavat murto-osan siitä mitä täällä, ja kukapa ei tykkäisi, kun on paljon avaraa tilaa.

Ei siinä ole mitään väärää. Varmaan itsekin haluaisin asua niin, jos olisin tottunut jo omassa lapsuudessa siihen, että on iso talo. Minä sen sijaan olen tottunut asumaan kompakteissa vuokra-asunnoissa koko elämäni, ja tämä meidän reilut 100 neliötä ikiomaa paritalon puolikasta on eniten, mitä mulla on koskaan ollut. Siihen on helppo olla tyytyväinen.

Ja toki onhan esim ympäristösyistä kannattavaa asua tiiviimmin ja kyseenalaistaa sitä omaa tilan ja tavaran tarvetta.  En sano, etteikö mekin joskus tulevaisuudessa voitaisi muuttaa isompaan kuin nyt, mutta sanon, että toistaiseksi me mahdutaan ihan hyvin näin, eikä ole muuttosuunnitelmia. Jos joskus tulee sellainen fiilis, että kaivataan enemmän tilaa tai esim. lapset alkavat toivoa kokonaan omia huoneita, niin tottakai ollaan valmiita silloin miettimään uudelleen. Meille kaikkein tärkeintä on se, että lapsilla on hyvä olla omassa kodissa.

Yksi suunnitelma meillä kyllä on ja se on ollut jo pitkään ja se on meidän pihavajan muuttaminen vierasmajaksi. Meillä on  pihavaja, jonka lisäksi meillä on tilava varasto ja kellari, joten säilytystilaa kyllä riittää. Mutta vieraille ei ole erillistä omaa tilaa ja vierasmaja ajaisi sen asian ainakin kesäisin. Meillä oli alunperin tarkoitus tarttua tähän asiaan jo viime kesänä, mutta keittiöremontti ja korona veivät suurimman osan säästöistä. Haudattiin se idea silloin siis odottamaan tulevaisuutta. Haaveena on, että tehtäisiin meidän pihalle kaunis lasiovinen vierasmaja, jossa mahtuisi yöpymään mukavasti ainakin niin kauan kuin ulkona on lämmintä.

Mutta ollaan taas edetty tämän kanssa aika hitaasti (lue: ei ollenkaan), koska tämä alkuvuosi on tosiaan ollut hieman rankka ja ollut ihan muut asiat mielessä kuin vierasmaja. Eli voi olla, että tämä ei etene tänäkään vuonna vielä, kun pitää selvitellä kaikki lupa-asiat (joissa voi kestää kauankin) ja miettiä mikä on järkevin keino toteuttaa tämä. Mutta ehkä joskus!

Näiden kahden suuren käytännön asian lisäksi ei nyt tule mieleen mitään sen suurempaa, mitä vauva elämästä muuttaisi. Toki vauvan syntymä tuo aina oman intensiivisen lisänsä arkeen ja jokainen persoona tuo oman mausteensa perheeseen, mutta muuten elämä varmasti jatkuu melko samanlaisena kuin ennenkin. Perhevapaiden jakamisesta ja muusta tulen kertomaan enemmän myöhemmin, kun ollaan itse selvillä siitä, miten toimitaan niiden kanssa.

Toistaiseksi siis tuntuu siltä, että vauva solahtaa melko mutkattomasti meidän arkeen, kun tämä on ensimmäinen kerta kun ei tarvitse muuttaa raskausaikana, ja auton hankinnan jälkeen myös eka kerta kun autoonkin mahdutaan ihan suoraan kaikki. Ihanan leppoisaa, kun isoin hankinta on varmaan vaunut!

Olen saanut tosi paljon sellaisia ”tätä jo vähän odotinkin”- ja ”arvasin!” -viestejä, koska kyllähän se rivien välistä on ollut luettavissa pitkään jo, että haaveiltiin perheenlisäyksestä. Ja olen jopa sen sanonut suoraankin videolla. Jonkin verran olen saanut myös viestejä, että nämä uutiset yllättivät täysin, ja kuinka joku muistaa, että joskus jossain postauksessa sanoin, että meille ei varmaan enää tule lapsia kolmannen jälkeen. Sitä tosin on jo vuosia.

Ihan alunperin, silloin vuosia sitten, haaveilin neljästä lapsesta. Kaksi lasta 1,5v ikäerolla kuitenkin jarrutti sitä haavetta, kun arki oli aika kuormittavaa monen tekijän myötä, eniten ehkä huonojen yöunien. Jonkin aikaa oltiin jopa varmoja, että kaksi riittää meille. Mutta silloin kun sillä tavalla mietittiin, oltiin 22- ja 23-vuotiaita. Siitä on aika kauan. Tiedostettiin kyllä (ja sanottiin myös ääneen), että siinä iässä ei meidän kannata vielä tehdä mitään lopullisia päätöksiä lapsiluvun suhteen, kun ei sitä ikinä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Pikkuhiljaa aika kultasi muistot ja vauvakuume alkoi nostaa päätään. Ajattelin, että kolmas lapsi lievittäisi sen vauvakuumeen sitten, mutta ei se oikeastaan koskaan helpottanut, paheni vaan. Vauva-aika oli niin ihanaa meidän kuopuksen kanssa ja Oton vanhempainvapaa on sellainen ajanjakso meidän elämässä, jota muistelen valtavan suurella lämmöllä. Toki moni muukin, mutta tuo aika on jäänyt mieleen vauva-arjen osalta sellaisena ihan käsittämättömänä onnellisuuskuplana, vaikka silloin muuten elämässä koettiin suuria menetyksiä.

Oltiin puhuttu vauva-aiheesta jo pitkään Oton kanssa ja vaikka Otto oli alunperin sitä mieltä, että kolme on hyvä luku, niin ei hän ollut sanonut ehdotonta eitä missään vaiheessa, ja jossain vaiheessa ”ehkä ei” vaihtui ”ehkäksi” ja sitten ”kylläksi”. Punnittiin tätä asiaa paljon eri kannoilta. Meitä molempia pelotti erityisesti se, että mitä jos kaikki ei menisikään tällä kertaa hyvin. Olisiko meistä siihen, selvittäisiinkö me siitä?

Syyskuussa kirjoitin meidän fiiliksistä lapsiluvun suhteen. Että silloin vielä pelko oli kaipuuta suurempi, mutta jos kaipuu vauvaa kohtaan kasvaisi joskus pelkoa suuremmaksi, niin en näe mitään syytä miksi meille ei voisi tulla neljättäkin. Ehkä se postauksen kirjoittaminen ja teidän kommentit toimivat mulle hyvänä terapiana. Ymmärsin, että ei se pelko odottamalla lähde pois ja mitä pidempään me odotellaan (jos puhutaan siis vuosista) niin kohta on oikeasti jo enemmän syytäkin pelkoon, kun riskit kasvavat koko ajan. Että jos me kerran vielä yksi halutaan, niin sitten pitää olla rohkea ja mennä niitä pelkoja kohti.

Lokakuussa varmistui, että Otto tosiaan valmistuu ennen vuoden vaihdetta ja se oli ehkä meille sellainen viimeinen sysäys, että NYT. Ajateltiin, että siinä varmaan kestäisi ihan hyvä tovi, että tulen raskaaksi, kun viimeksikään ei tärpännyt nopeasti, joten oli parempi aloittaa yrittämään.

Marraskuu oli ensimmäinen kierto kun yrittämällä yritettiin, mutta se päättyi kuukautisiin. Ja olihan se pettymys, koska vaikka tiesin järjellä, että siinä saattaa kestää kuten viimeksi, tiesin myös, että kahdella ekalla kerralla meillä nappasi heti, vaikka ei juurikaan edes yritetty. Joten oli sellainen pieni toivon kipinä, että jos nyt! Mutta samalla se oli sellainen hyvä palautus maan pinnalle, että ei nyt kannata vielä haaveilla mistään #vauva2021 kun se saattaa hyvin mennä seuraavankin vuoden puolelle. Ostin elämäni ensimmäistä kertaa myös ovulaatiotestejä seuraavaa kiertoa varten ja aloin syömään foolihappoa.

Parin viikon kuluttua mulla oli selkeät ovulaation oireet ja onnistuin tikuttamaan ovulaatiotestiin toisen viivan. Se oli hieman haaleampi kuin kontrolliviiva, mutta kuitenkin. Sillä mentiin. Ja siitä se sitten lähti. Tämä tärppäsikin niin nopeasti, että oltiin aivan pöllämystyneitä. Oltiin varauduttu siihen, että kenties meillä onnistuu vasta ensi kesänä tai jopa myöhemmin, mutta sitten se yhtäkkiä onnistuikin tokasta kierrosta. Täytyy olla kiitollinen siitä, että päästiin näin helpolla tällä kertaa, sillä muistan vielä hyvin miltä tuntui kun yritystä oli takana pidempään ja aina uudelleen ne menkat alkoivat.

Tällainen matka meillä kohti sitä, että meistä tulee kuuden hengen perhe. Aika hauskaa, että ollaan palattu siihen, mitä joskus villeimmissä unelmissani teininä haaveilin. <3