Haluammeko lisää lapsia

30.09.2020

Multa kysyttiin tätä tänään Instagramissa kun laitoin pitkästä aikaa storyjen puolelle kysymysboxin. Kysymys oli ihana ja tietenkin vastasin siihen. Mun vastaus kuului näin:

Sain sen jälkeen toiveen, että voisinko tehdä tästä aiheesta postauksen ja kertoa tarkemmin, mikä lapsen saamisessa mietityttää ja pelottaa. Ja hetken asiaa harkittuani vastaukseni oli, että tietenkin voin, koska ihana ja ajatuksia herättävä aihe! Silti on kyllä hieman kuumottavaa kirjoittaa tästä, onhan tämä myös todella henkilökohtainen aihe. Mutta uskon, että tämä aihe on mietityttänyt joskus muitakin useamman lapsen äitejä ja olisi ihan kuulla teidän ajatuksia ja vertaistukea.

Jos meille tulisi vielä yksi lapsi, hän olisi meidän neljäs. Neljäs lapsi, neljäs raskaus, neljäs synnytys. Neljästä lapsesta haaveilin silloin kun odotettiin esikoista (ja jo kauan ennen sitä). Jos ei tarvitsisi miettiä ollenkaan järjellä tai pelätä mitään, vaan voisi mennä pelkällä tunteella, kiljuisin samantien JOOOOOOOO ja olisin jo ostamassa vauvanvaatteita. Mutta en ole enää yhtä rohkea kuin 19-vuotiaana. Ja olen kokenut vähän enemmän, osaan myös pelätä enemmän.

Mikä siinä sitten pelottaa?

Terveys, sekä oma että lapsen. Olisimmeko niin onnekkaita, että jopa neljännen kerran voisimme saada terveen ja hyvinvoivan lapsen syliin asti? Entä jos meille kävisi juuri tässä raskaudessa niin huono tuuri, että saisinkin kohtukuoleman tai vauva vammautuisi synnytyksessä tai syntyisi aivan liian aikaisin, eikä selviäisi? Miten selviäisimme siitä ja miten uskaltaisimme ottaa sen riskin? Miksi emme vain nauttisi siitä, kun nyt on kaikki kolmen lapsen kanssa hyvin, eikä tarvitse pelätä. Miten voisimme tehdä sen jo olemassa oleville lapsillemme, että ottaisimme sen riskin? Se tuntuu ajatuksena hirveältä. 

Tämä on ollut suurin pelkoni joka raskaudessa, että jotain menee pieleen. Ja se riski on aina olemassa, vaikka etenkin Suomessa pieni onkin. Mulle se henkinen kuorma on ollut aina ihan valtava raskausaikana. 

Kun omassa lapsuudessa on taustalla vanhemman vakava sairaus, peilaan kaikkea aina siihen. Tunnen lähes aina itseni liian onnekkaaksi ja pelkään, että jokin tulee ja ottaa sen onnen pois. Vaikka olen tehnyt paljon ajatustyötä asioiden eteen, pelkään silti edelleen paljon. Vaikka sama pelko on ollut joka kerta kun olen ollut raskaana, se on kasvanut kerta kerralta. Miksi me olisimme niin onnekkaita, että saisimme neljännenkin terveen lapsen turvallisesti ilman komplikaatioita syliin, kun jotkut eivät saa edes yhtä? Mutta toisaalta, joillakin on kymmenenkin tervettä lasta ja hyvin sujunutta raskautta ja synnytystä. Miksi me emme saisi neljää? 

Myös ikä pelottaa. Meidän molempien äidit sairastuivat 46-vuotiaana ja mä täytän ensi vuonna 30. Mun pelkona on, että omakin deadlineni on 46-vuotiaana. Jos siis odotamme tämän vauva-asian kanssa kovin pitkään, en enää uskalla ollenkaan. Koska pelkään, että kuolen tai sairastun 46-vuotiaana. Joka kerta kun olen ollut raskaana, olen laskenut minkä ikäinen tuleva lapsi on sitten kun olen 46-vuotias. Meidän kolme lasta ehtivät kaikki kasvaa täysi-ikäisiksi ja jopa aikuisiksi ennen sitä. Mahdollinen uusi tulokas ei enää ehtisi. Tiedän tavallaan, että pelko on täysin irrationaalinen. Ei historia toista itseään tällä tavalla. Mutta pelkään silti. Mulla on koko aikuisiän ollut vahvana se tunne, että kovin paljoa yli 30-vuotiaana en enää lapsia halua. 

Viimeksi kun olin raskaana, palautuminen oli sen jälkeen hitaampaa kuin kahdesta aiemmasta raskaudesta. Synnytyksestä palauduin nopeasti, en saanut mitään kipeitä repeämiä tai edes yhtään tikkiä, mutta hormonaalisesti palautuminen oli rankkaa ja kesti pitkään. Mulla oli pitkään alavatsa- ja selkäkipuja, kuukautiskierron käynnistyttyä 6kk synnytyksen jälkeen myös paljon vuotohäiriöitä, migreeniä, turvotusta ja muuta, jotka hankaloittivat arkea. Vannoin silloin, että en hitto vie ikinä enää vie itseäni tähän kärsimykseen, vaikka vauvoja rakastankin. Mutta tietysti jokainen raskaus, synnytys ja imetysaika on erilainen. Voisinhan palautua nopeamminkin, kun takana kuitenkin kaksi ihan normaalivauhtia sujunutta palautumista. 

Sitten on tietty vielä se, että mitä muut ihmiset sanoisivat jos meille tulisi neljäs lapsi? Neljä lasta on jo suurperhe siinä missä kolme lasta on vielä melko normimäärä monelle. Tälle annan kaikkein vähiten painoarvoa, päätöshän on kuitenkin meidän oma ja jos se tekisi meidät itse onnelliseksi, niin miksi ei! Sillä ei ole mitään väliä, mitä joku muu olisi siitä mieltä. Mutta kyllä se silti satuttaisi, jos meidänkin kohdalla kävisi se, mistä monet isojen perheiden äidit ovat kertoneet: että neljännestä ei enää onnitella samalla tavalla tai kauhistellaan lapsilukua. 

Käytännön asiat kyllä järjestyvät aina. Meidän ei itse asiassa tarvitsisi edes muuttaa mitään jos meille juuri nyt tulisi vauva. Meidän kotiin mahtuisi ihan hyvin vielä yksi tulokas ja autokin on jo valmiiksi seitsemänpaikkainen. Käytännön asiat olisivat ne kaikkein helpoimmat tässä hetkessä. Ja kokemus tosiaankin on opettanut, että vanhemmaksi voi kasvaa lähes missä elämäntilanteessa tahansa jos haluaa, siksi ne käytännön jutut eivät koskaan ole mua pelottaneet.

Mutta kuten tuossa vastauksessani kirjoitinkin, kaikki kulminoituu siihen, että olisimmeko edes niin onnekkaita, että raskaus edes onnistuisi enää? En pidä sitä lainkaan itsestäänselvyytenä. Meidän edellistä raskautta yritettiin lähes vuosi, vaikka aiemmat taas onnistuivat saman tien. On siis ihan mahdollista, että neljättä raskautta saisi yrittää niin kauan, että emme enää jaksaisi ja hautaisimme koko ajatuksen, enkä enää koskaan kirjoittaisi tästä mitään.

Vastaus kysymykseen haluammeko lisää lapsia on siis erittäin vahva ehkä. Tavallaan mikään ei ole muuttunut, edelleen ajattelemme, että eihän sitä koskaan tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Uskon, että jos kaipuu lasta kohtaan sopivassa hetkessä ylittää ne pelot, en näe mitään syytä miksi meille ei voisi tulla neljättä, jos hyvä tuuri käy.

Olisi ihana kuulla teidän kokemuksia tästä aiheesta? Muita, joilla on samanlaisia pelkoja? Ikuisia vauvakuumeilijoita?


Tuleeko meille neljäs lapsi?

29.11.2018

Siis. Arvatkaa montako kertaa mä olen jättänyt jonkun kuvan julkaisematta, koska mun maha pömpöttää siinä, kuten se joskus tekee. MONTA. Arvatkaa montako kertaa olen kriiseillyt menkkaturvotuksissa, että luuleekohan joku nyt mun olevan raskaana. MONTA. Arvatkaa montako kertaa olen harmitellut villapaidan huonossa kohdassa olevaa ruttua, joka saa mut näyttämään kuvassa isommalta kuin olen, ja jonka takia en voi julkaista muuten kivaa kuvaa. MONTA. Ja arvatkaa kauanko meni, että sain ensimmäisen raskauskyselyn, kun epähuomiossa välittämättä siitä miltä mun maha saattaa jonkun mielestä näyttää, julkaisin kuvan? Ei kauaa. Jo samana yönä inboxissani oli raskausonnitteluita. ”Tuleeko teille neljäs, ihanaa onnea!” Katso kuva tästä!

Oi kyllä, olen hävennyt mun mahaa, joka ei ole enää 24/7 litteä ja tasainen vaan joskus myös pehmeä ja herkästi turpoava. Mun mahassa on kasvanut kolme lasta. On ihmisiä, joille raskaudet eivät tee suuria muutoksia kroppaan. On ihmisiä joilla on litteä maha heti synnytyksen jälkeen seitsemännelläkin kerralla. On ihmisiä, joiden maha ei koskaan palaudu ennalleen ensimmäisen raskauden jälkeen. On ihmisiä, joiden maha turpoaa herkästi, vaikka ei olisi koskaan ollutkaan raskaana. Ja on minä. Minä ja mun aivan tavallinen maha, joka on eri vaiheissa kuukautta ja erilaisilla päivän ruokalistoilla erilainen. Se on erilainen eri vaatteissa ja ilman vaatteita. Se on erilainen eri asennoissa ja eri kuvakulmissa. Voisin väittää, että yhtenäkään päivänä mun maha ei näytä koko päivää samalta.

Mä en yleensä tartu tällaisiin ”juoruihin” tai spekulaatioihin, koska tiedän, että vaikka sanoisin mitä, niin joku aina voi keksiä musta aivan mitä haluaa, ja levittää sitä oikeana tietona. Ja monet vielä uskovat ennemmin näitä ”jokuja” kuin sitä kenestä puhutaan. Se ei todellakaan ole fine, mutta olen siihen ihan tottunut. Mutta syy miksi tartuin tähän on se, että mä en todellakaan ole ainoa, jolle näin käy.

Naisten mahojen tuijotteluhan on aivan järkyttävän suuri ilmiö. Miettikää vaikkapa Meghan Marklea, jonka vatsaa tuijotettiin hänen ja prinssi Harryn häistä asti jatkuvasti. ”Onko se raskaana, voisko se olla?”. Vähän aikaa sitten yksi Ruotsin suurimmista perhebloggaajista, Yaya’s -blogin Johanna Ljungqvist, kohtasi aivan samanlaisen tilanteen kuin minä nyt. Hän julkaisi iinstassa ihan normi asukuvan, jossa hänen vatsansa ei ehkä ole tasan litteä,  vaan pömpöttää ehkä millin verran ja heti hän oli raskaushuhujen keskellä.

Tämä mahojen tuijottelu on aivan todellisuudesta vieraantunutta. Newsflash: aika harvan vatsa on oletukselta litteä. Some vääristää kuvaa ihmisten vartaloista entisestään, ja nähtävästi litteästä vatsasta on tullut se oletus, ja kaikki muut mahat ovat sitten raskaana. Tämä on aivan kertakaikkisen oksettava ilmiö, johon mä en enää halua olla osallinen. Mä en todellakaan aio jatkossa välittää siitä, jos joku kuvittelee kuvan perusteella tietävän mitä mun kohdussa tapahtuu.

Ensinnäkin. Jokaisella on oikeus kertoa tai olla kertomatta omasta raskaudestaan juuri silloin kun itse haluaa. Mikäli joku ei ole kertonut omasta raskaudestaan, hän ei joko a) ole raskaana tai b) halua puhua siitä vielä tai c) puhua siitä ollenkaan. Näistä kaikkein yleisin on varmasti vaihtoehto a. Mutta kannattaa ottaa huomioon myös vaihtoehdot b ja c. Vaikka olisit kuinka varma jonkun raskaudesta, jos hän ei itse ole kertonut siitä, ei sinulla ole siitä mitään oikeutta kysellä tai juoruilla.

Koskaan, ei koskaan voi tietää, mitä joku toinen käy läpi. Mulla on ollut onni tulla melko helposti raskaaksi joka kerta kun ollaan vauvaa toivottu, mutta entä jos ei olisikaan? Entä jos me käytäisiin juuri nyt läpi rankkoja lapsettomuushoitoja tai olisin juuri saanut keskenmenon, ja sitten spekuloitaisiin, että olen raskaana? Miltä se tuntuisi? Mulle se ei ole onneksi totta, mutta monelle muulle tämä on todellisuutta. Raskauskyselyitä ja spekulaatioita, jotka voivat tuntua aivan järkyttävän pahalta ihmisestä, joka toiveista huolimatta ei saa lasta.

Mä en aio enää kertaakaan miettiä miltä mun maha näyttää. Olen sitten vaikka joka viikko raskaana tästä hamaan tulevaisuuteen, mutta se ei ole mun eikä kenenkään muunkaan tehtävä joutua miettimään, aiheuttaako raskaushuhuja olemalla oma itsensä kuvissa. Mun maha ei pömpötä raskaushuhut aiheuttaneessa kuvassa yhtään sen enempää kuin Otonkaan samanlaisessa jouluneuleessa. Mutta minä olen se, joka joutuu kohtaamaan nämä raskaushuhut ja jolta vaaditaan täydellisen litteää mahaa, koska olenhan nainen. Joo, ymmärrän, että Otto ei voi olla raskaana. Mutta se ei silti anna kenellekään oikeutta spekuloida, että meillä naisilla on se mahdollisuus. Mä toivon, että sitten kun mun omat tytöt ovat siinä iässä, että lisääntyminen olisi mahdollista, he eivät enää joudu kohtaamaan näin naurettavia paineita.

Mä julistan MAHARAUHAN ja haastan jokaisen teistä kertomaan omat tarinanne! Onko teidän mahaa tuijoteltu tai spekuloitu raskautta? Onko joku kysellyt teiltä raskaudesta ennen kuin itse olette halunneet kertoa, tai silloin kun ette edes ole olleet raskaana? Jakakaa omat kokemukset instassa tai muualla somessa tai blogissa tai ihan missä tahansa tunnisteella #MAHARAUHA. Tästä pitää puhua!

Ja teille, jotka tuijotatte muiden mahoja. Lopettakaa, ja keskittykää omaan mahaanne.

PS: Jos jäi vielä jollekin epäselväksi niin EI, en ole raskaana. En myöskään kaipaa vinkkejä, kuinka pömppiksestä pääsee eroon, tai mitään muitakaan mahaani liittyviä ystävällisiä neuvoja.