Tuleeko meille neljäs lapsi?

29.11.2018

Siis. Arvatkaa montako kertaa mä olen jättänyt jonkun kuvan julkaisematta, koska mun maha pömpöttää siinä, kuten se joskus tekee. MONTA. Arvatkaa montako kertaa olen kriiseillyt menkkaturvotuksissa, että luuleekohan joku nyt mun olevan raskaana. MONTA. Arvatkaa montako kertaa olen harmitellut villapaidan huonossa kohdassa olevaa ruttua, joka saa mut näyttämään kuvassa isommalta kuin olen, ja jonka takia en voi julkaista muuten kivaa kuvaa. MONTA. Ja arvatkaa kauanko meni, että sain ensimmäisen raskauskyselyn, kun epähuomiossa välittämättä siitä miltä mun maha saattaa jonkun mielestä näyttää, julkaisin kuvan? Ei kauaa. Jo samana yönä inboxissani oli raskausonnitteluita. ”Tuleeko teille neljäs, ihanaa onnea!” Katso kuva tästä!

Oi kyllä, olen hävennyt mun mahaa, joka ei ole enää 24/7 litteä ja tasainen vaan joskus myös pehmeä ja herkästi turpoava. Mun mahassa on kasvanut kolme lasta. On ihmisiä, joille raskaudet eivät tee suuria muutoksia kroppaan. On ihmisiä joilla on litteä maha heti synnytyksen jälkeen seitsemännelläkin kerralla. On ihmisiä, joiden maha ei koskaan palaudu ennalleen ensimmäisen raskauden jälkeen. On ihmisiä, joiden maha turpoaa herkästi, vaikka ei olisi koskaan ollutkaan raskaana. Ja on minä. Minä ja mun aivan tavallinen maha, joka on eri vaiheissa kuukautta ja erilaisilla päivän ruokalistoilla erilainen. Se on erilainen eri vaatteissa ja ilman vaatteita. Se on erilainen eri asennoissa ja eri kuvakulmissa. Voisin väittää, että yhtenäkään päivänä mun maha ei näytä koko päivää samalta.

Mä en yleensä tartu tällaisiin ”juoruihin” tai spekulaatioihin, koska tiedän, että vaikka sanoisin mitä, niin joku aina voi keksiä musta aivan mitä haluaa, ja levittää sitä oikeana tietona. Ja monet vielä uskovat ennemmin näitä ”jokuja” kuin sitä kenestä puhutaan. Se ei todellakaan ole fine, mutta olen siihen ihan tottunut. Mutta syy miksi tartuin tähän on se, että mä en todellakaan ole ainoa, jolle näin käy.

Naisten mahojen tuijotteluhan on aivan järkyttävän suuri ilmiö. Miettikää vaikkapa Meghan Marklea, jonka vatsaa tuijotettiin hänen ja prinssi Harryn häistä asti jatkuvasti. ”Onko se raskaana, voisko se olla?”. Vähän aikaa sitten yksi Ruotsin suurimmista perhebloggaajista, Yaya’s -blogin Johanna Ljungqvist, kohtasi aivan samanlaisen tilanteen kuin minä nyt. Hän julkaisi iinstassa ihan normi asukuvan, jossa hänen vatsansa ei ehkä ole tasan litteä,  vaan pömpöttää ehkä millin verran ja heti hän oli raskaushuhujen keskellä.

Tämä mahojen tuijottelu on aivan todellisuudesta vieraantunutta. Newsflash: aika harvan vatsa on oletukselta litteä. Some vääristää kuvaa ihmisten vartaloista entisestään, ja nähtävästi litteästä vatsasta on tullut se oletus, ja kaikki muut mahat ovat sitten raskaana. Tämä on aivan kertakaikkisen oksettava ilmiö, johon mä en enää halua olla osallinen. Mä en todellakaan aio jatkossa välittää siitä, jos joku kuvittelee kuvan perusteella tietävän mitä mun kohdussa tapahtuu.

Ensinnäkin. Jokaisella on oikeus kertoa tai olla kertomatta omasta raskaudestaan juuri silloin kun itse haluaa. Mikäli joku ei ole kertonut omasta raskaudestaan, hän ei joko a) ole raskaana tai b) halua puhua siitä vielä tai c) puhua siitä ollenkaan. Näistä kaikkein yleisin on varmasti vaihtoehto a. Mutta kannattaa ottaa huomioon myös vaihtoehdot b ja c. Vaikka olisit kuinka varma jonkun raskaudesta, jos hän ei itse ole kertonut siitä, ei sinulla ole siitä mitään oikeutta kysellä tai juoruilla.

Koskaan, ei koskaan voi tietää, mitä joku toinen käy läpi. Mulla on ollut onni tulla melko helposti raskaaksi joka kerta kun ollaan vauvaa toivottu, mutta entä jos ei olisikaan? Entä jos me käytäisiin juuri nyt läpi rankkoja lapsettomuushoitoja tai olisin juuri saanut keskenmenon, ja sitten spekuloitaisiin, että olen raskaana? Miltä se tuntuisi? Mulle se ei ole onneksi totta, mutta monelle muulle tämä on todellisuutta. Raskauskyselyitä ja spekulaatioita, jotka voivat tuntua aivan järkyttävän pahalta ihmisestä, joka toiveista huolimatta ei saa lasta.

Mä en aio enää kertaakaan miettiä miltä mun maha näyttää. Olen sitten vaikka joka viikko raskaana tästä hamaan tulevaisuuteen, mutta se ei ole mun eikä kenenkään muunkaan tehtävä joutua miettimään, aiheuttaako raskaushuhuja olemalla oma itsensä kuvissa. Mun maha ei pömpötä raskaushuhut aiheuttaneessa kuvassa yhtään sen enempää kuin Otonkaan samanlaisessa jouluneuleessa. Mutta minä olen se, joka joutuu kohtaamaan nämä raskaushuhut ja jolta vaaditaan täydellisen litteää mahaa, koska olenhan nainen. Joo, ymmärrän, että Otto ei voi olla raskaana. Mutta se ei silti anna kenellekään oikeutta spekuloida, että meillä naisilla on se mahdollisuus. Mä toivon, että sitten kun mun omat tytöt ovat siinä iässä, että lisääntyminen olisi mahdollista, he eivät enää joudu kohtaamaan näin naurettavia paineita.

Mä julistan MAHARAUHAN ja haastan jokaisen teistä kertomaan omat tarinanne! Onko teidän mahaa tuijoteltu tai spekuloitu raskautta? Onko joku kysellyt teiltä raskaudesta ennen kuin itse olette halunneet kertoa, tai silloin kun ette edes ole olleet raskaana? Jakakaa omat kokemukset instassa tai muualla somessa tai blogissa tai ihan missä tahansa tunnisteella #MAHARAUHA. Tästä pitää puhua!

Ja teille, jotka tuijotatte muiden mahoja. Lopettakaa, ja keskittykää omaan mahaanne.

PS: Jos jäi vielä jollekin epäselväksi niin EI, en ole raskaana. En myöskään kaipaa vinkkejä, kuinka pömppiksestä pääsee eroon, tai mitään muitakaan mahaani liittyviä ystävällisiä neuvoja.


Oliko tämä meidän viimeinen vauvavuosi?

01.02.2018

Kuva: Annina Segerman Photography

Kysymys, jota mulle on esitetty monta kertaa, ja jota olen itsekin pohtinut: oliko tämä meidän viimeinen vauvavuosi? En ihan rehellisesti sanottuna tiedä. Luultavasti kyllä, sillä kolme tuntuu juuri meille sopivalta, juuri nyt. Mutta toisaalta, me ollaan edelleen keskiverto esikoisen odottajia nuorempia molemmat, ja koko elämä vielä edessä. Mistä mä tiedän miltä elämä tuntuu kolmikymppisenä? Tai kolmivitosena? Tai sitten kun esikoinen on 18, eli 38-vuotiaana? Olen vasta 26. Eihän kukaan vielä voi tietää mihin elämä meitä johdattaa, ja muuttuuko se mieli lapsiluvun suhteen. Ja juuri nyt ei tarvitsekaan tietää.

Se on ihan saletti että tämä paletti on nyt pitkäksi aikaa kasassa tällaisenaan. Vaikka mun ura ei ole jäänyt kuopuksen takia tauolle, nyt on aika käyttää voimavaroja uusien vauvojen sijaan siihen, että Ottokin saa tavoitella omia unelmiaan. Nyt on hänen vuoronsa laittaa kaikki peliin uransa suhteen, ja mä keskityn pyörittämään omaa yritystäni, jonka suhteen arki on jo tasaantunut. Otto on tukenut mua mun uran rakentamisessa alusta asti, ja ollut se vakityöntekijä, jonka tuloihin pystyi luottamaan silloin, kun mä vasta toin muutamia hassuja roposia pöytään, jos niitäkään. Nyt on Oton vuoro tehdä töitä omien unelmiensa eteen, ja mun olla se tuki ja turva.

Vaikka esikoinen meneekin ekaluokalle, meillä on kuitenkin edelleen kolme pientä lasta. Ekaluokkalainenkin on pieni. Kolmeen pieneen meidän voimavarat riittävät loistavasti tällä hetkellä, samalla kun jaksetaan panostaa uraan, kotiin ja parisuhteeseen. En halua kokeilla, olisiko meistä juuri nyt jakamaan niitä voimavaroja vielä suuremmalle joukolle. Ehkä voisi ollakin, mutta silti nyt on hyvä näin. Mulle on tärkeää että pystyn täyttämään omat itselleni asettamat vaatimukset vanhempana, ja tämänhetkisessä elämäntilanteessa tiedän, että pystyn siihen.

Kuva: Annina Segerman Photography

Lopullista eitä en silti halua sanoa, enkä tehdä sitä päätöstä. Kun oven pitää pikkuisen raollaan, ei ahdista. Mä olen ikuinen vauvakuumeilija, eikä sitä helpota vaikka meillä olisi 35 vauvaa putkeen. Luultavasti vauvakuumeilen vielä 90-vuotiaana mummelinakin. Tunnen valtavaa onnea, mutta samalla pientä haikeutta aina kun näen raskaana olevia, tai vastasyntyneitä ihania pieniä ähisijöitä. Pientä haikeutta siitä, että olisi ihanaa kokea se taas, ja suurta onnea siitä, kun tiedän miten hurjan ihanan asian joku toinen saa kokea.

Puoliksi vitsillä toivoin raskausaikana, että tuleva vauvavuosi ei olisi helpoimmasta päästä, että voisin turhautua vauva-arkeen ja päästä vauvakuumeesta edes hetkeksi. Mutta ei, tämä vuosi on ollut aivan ihana, ja vauva-arki ihan parasta. Toki arkeen on mahtunut haastavampiakin hetkiä (no kenelläpä ei?), mutta silti tämä on ollut ihanampi vauvavuosi kuin ikinä osasin toivoa. Ja olen ollut omasta halustani vieläpä aivan kiinni vauvassa, eikä kertaakaan ole edes tullut sitä fiilistä, että kaipaisin tilaa tai aikaa vauvakuplan ulkopuolella. Ei todellakaan mitään lääkettä vauvakuumeeseen, kun tämän jälkeen tuntuu että olisin valmis ottamaan heti perään toisen samanlaisen vuoden. Ja huom. olen nukkunut vasta yhden kokonaisen yön.

Jotenkin se oli lohdullista, kun synnärillä vielä kolmannen lapsen synnyttyäkin toivotettiin tervetulleeksi takaisin ensi kerralla. En tiedä tuleeko sitä ensi kertaa koskaan, mutta se että joku sanoi niin, tuntui hyvältä. Katsotaan sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, miten käy. Saattaahan se olla että me ei koskaan tehdä päätöstä, juuta eikä jaata, vaan se hetki vaan lipuu meidän ohitse, ja huomataan sitten olevamme 45-vuotiaita, ja kolmonen on vaan jäänyt meidän lapsiluvuksi. Tai sitten meillä on kymmenen vuoden päästä futisjoukkue kasassa, heh. Jos Otolta kysytään niin ei kyllä ole, ja kyllähän me kysytään häneltäkin.

Mutta niin, vastatakseni otsikon kysymykseen: tämä joko oli tai ei ollut meidän viimeinen vauvavuosi. Ken tietää, Barbie ei.

Ihanaa iltaa kaikille <3