Lapsiperheet ovat onnellisia ja voivat hyvin

27.01.2020

Tämä oli se tulos, jonka tutkijat saivat laajasta FINterveys2017 -väestötutkimuksesta. Tutkimuksen mukaan pikkulasten vanhemmat olivat tyytyväisempiä perhe-elämäänsä sekä saavutuksiinsa elämässä kuin muut 18–50-vuotiaat aikuiset. Pikkulasten vanhempien ja muiden samanikäisten aikuisten tyytyväisyydessä omaan taloudelliseen tilanteeseen ei ollut eroa. Pikkulasten vanhempien elintavat olivat terveyden kannalta hieman suotuisammat kuin muiden samanikäisten. Pikkulasten vanhemmat joivat harvemmin yli kuusi alkoholiannosta kerralla ja istuivat vähemmän ruudun ääressä vapaa-ajalla kuin muut samanikäiset aikuiset. Toki he myös kokivat hieman muita samanikäisiä harvemmin nukkuvansa riittävästi ja kärsivät psyykkisistä oireista saman verran tai aavistuksen vähemmän kuin muut samanikäiset, mutta lopputulema oli se, että lapsiperheillä yleisesti ottaen on ihan kivaa ja asiat hyvin. Samaistuin. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Nämä tutkimustulokset olisivat saattaneet mennä mulla aivan ohi ilman mun ihanan aktiivista seuraajaa, joka YLE:n uutisen aiheesta linkkasi mulle Instagramissa. Hän halusi kertoa uutisesta minulle, koska minä olen alusta asti puhunut meidän onnesta lapsiperheenä ja siitä, miten ihanaa mun mielestä on elää lapsiperheessä. Kaikkien näiden vuosien ajan olen mielipiteeni kanssa kuulunut julkisessa keskustelussa selkeään vähemmistöön.

Uutinen olisi saattanut mennä mulla ohi, koska se ei mitenkään hurjan laajasti noussut yleiseen keskusteluun. Törmäsin siihen yhdessä IG-Storyssa sen jälkeen kun olin itse lukenut sen ja siihen se jäi. Siitä ei tullut kohua, eikä suurta blogipostausten vyöryä kuten esimerkiksi taannoin siitä, että lapsiperheiden vanhempien yövalvomiset eivät jakaudu tasaisesti tai siitä, että äidit uupuvat täydellisyyden tavoittelusta. Niihin keskusteluihin osallistuin itsekin heti blogipostauksilla, mutta tämän postauksen tekemistä epäröin monta päivää. Eihän lapsiperheiden onnellisuudesta mitään shokkiotsikoita saa revittyä, vaan tämä on just sellainen tylsä aihe, jonka moni jättää huomiotta. Kun jaoin uutisen mun storyssa, lähes kukaan ei reagoinut millään tavalla, vaikka yleensä reaktioita ja keskustelua syntyy reippaasti paljon vähäpätöisemmistäkin aiheista.

Ja tässä on ehkä myös se syy, miksi keskustelu perhe-elämästä on mediassa niin vääristynyttä. On paljon helpompaa (ja esimerkiksi medioille kannattavampaa) tarttua niihin aiheisiin, jotka synnyttävät kiihkeää keskustelua ja keräävät paljon klikkejä ja jakoja. Shokeeraaviin ja negatiivisiin paljastuksiin, jotka saavat äänekkäimmät kertomaan lisää shokeeraavia ja negatiivisia asioita, jotka keräävät lisää klikkejä ja jakoja. Myös tutkimuksen yhteenvedossa todetaan, että mediasta välittyy hyvin raskas kuva pikkulapsiperheiden arjesta, vaikka tutkimuksen perusteella valtaosa lapsiperheistä voi oikein hyvin.

Mun mielestä se on aivan älyttömän surullista, miten monta kertaa esimerkiksi meidän elämää on epäilty kulissiksi. Aivan kuin ei olisi mahdollista olla onnellinen ja elää tasapainoista elämää hyvinvoivassa parisuhteessa, jos on pienten lasten vanhempi. Tämä tutkimus osoittaa, että aika moni muukin elää tätä ihan samanlaista kulissia mukavaa lapsiperheen arkea ja nauttii siitä.

Muutama vuosi sitten pyysin ihmisiä kertomaan positiivisia ja ihania asioita perheistään median antaman negatiivisen kuvan vastapainoksi (en siis väittämään, että mitään negatiivista ei ole, vaan ainoastaan kertomaan vaihteeksi myös jotain kivaa). Mulle jopa suututtiin siitä. Että miksi ei saisi puhua siitä, miten rankkaa on ja eikö mun mielestä ole hyvä, että niistä huonoistakin asioista puhutaan. Siitä huolimatta, että olin tekstissä selkeästi kirjoittanut, että mielestäni on tosi hyvä, että negatiivisista asioista puhutaan ja ihmiset saavat sitä kautta vertaistukea ja tekevät vaikeudet näkyvämmiksi. Halusin vaan vastapainoksi kiinnittää välillä huomiota myös niihin hyviin asioihin. Kommenttiboksissa ne hyvät ja ihanat asiat jäivät täysin näiden vihaisten kommenttien varjoon. Mä hämmennyin siitä, koska en osannut olettaa, että niin kävisi.

Jotain julkisessa keskustelussa on muuttunut muutamassa vuodessa, tai sitten mä osaan nykyään ilmaista itseäni paremmin (epäilen), sillä pari viikkoa sitten kun pyysin ihmisiä kertomaan, miksi he rakastavat omaa perhettään, kukaan ei suuttunut. Sen sijaan keräsin valtavan määrän aivan ihania vastauksia ihmisiltä. Niistä vastauksista tuli hyvä mieli ja sellainen olo, että teidän perheissä on älyttömän paljon rakkautta ja ihania asioita. Mulle ei tullut niistä sellainen olo, että kukaan näistä ihmisistä ei olisi koskaan ollut ihan pirun väsynyt valvottuaan yön vauvan kanssa, tai kironnut joskus koko perheeseen iskenyttä oksennustautia tai riidellyt väsyneenä puolison kanssa. Mulle tuli vaan sellainen olo, että niistä ihan tavallisista lapsiperhearjen jutuista huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) monet näkevät ihan hirveästi ihanaa ja hyvää ja rakastettavaa siinä omassa perheessä ja arjessa.

Musta tuntuu, että lähes aina kun puhutaan lapsiperheiden onnesta tai hyvinvoivasta pienten lasten vanhempien parisuhteesta, pitää laittaa hirveästi disclaimereita, että tiedostaa kyllä, että kaikilla ei ole asiat näin hyvin ja muistuttaa, että meilläkin on oksutauteja ja meilläkin joskus valvotaan tai kinastellaan tai syödään eineksiä. Muuten joku tulee samantien huomauttamaan. Sen sijaan jos joku lapseton kertoo omasta onnesta tai parisuhteesta, mitään disclaimereita ei tarvita (tai en ainakaan huomaa niitä samalla tavalla). Silloin kaikki tuntuvat ymmärtävän, että tollakin Riitta-Maijalla on varmasti joskus flunssa tai PMS, mutta se on niistä huolimatta onnellinen. Niiden vaikeuksien olemassaoloa ei tarvitse erikseen korostaa. Miksi lapsiperheiden kohdalla pitää muistaa muistuttaa, että meilläkin kärsitään joskus?

 

Tämä tutkimuksen yhteenveto oli ihanaa luettavaa ja mulle tuli siitä hyvä mieli. Pikkulasten vanhemmista valtaosa, eli n. 8/10, on tyytyväisiä saavutuksiinsa elämässä. Perhe-elämäänsä tyytyväisiä pikkulasten vanhemmista on lähes 9/10. Muilla samanikäisillä aikuisilla vastaavat osuudet ovat pienempiä. Voi kun näistä hyvistä asioista puhuttaisiin vieläkin enemmän. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Edelleen olen sitä mieltä, että on aivan mahtavaa, että raskaista tai negatiivisista asioista keskustellaan avoimesti. Niistä saa ja pitää puhua. Olisi silti hienoa, että niistä ihanistakin asioista puhuttaisiin mediassa yhtä innokkaasti. Olisi mahtavaa, että media ja julkinen keskustelu heijastelisi nykyistä paremmin tämän tutkimuksen tuloksia ja lapsiperheiden todellista tilaa, jotta kenellekään perhe-elämästä mahdollisesti haaveilevalle ei syntyisi vääristynyttä kuvaa. Kaikki erilaiset äänet pitäisi saada kuuluviin. Tällä hetkellä median antama kuva perhe-elämästä on 9/10 väsymystä ja masennusta, vaikka tutkimuksen mukaan vanhemmista 12% on masentuneita (aavistuksen vähemmän kuin samanikäiset lapsettomat aikuiset) ja 1/3 kokee saavansa liian vähän unta. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Samalla kun toivon muutosta mediassa ja asenteissa, toivon myös, että lapsiperheiden hyvinvointi lisääntyisi entisestään ja yhä harvempi joutuisi kärsimään mielenterveyden ongelmista tai jäisi väsymyksen kanssa yksin, oli lapsia tai ei. Avoimella keskustelulla on tässä varmasti oma tärkeä roolinsa.

Itse aion jatkaa samalla tiellä, jolla olen jatkanut jo pian yhdeksän vuotta. Kerron avoimesti niin meidän kuin muidenkin lapsiperheiden erilaisia tarinoita, iloineen ja suruineen, mutta positiivisen kautta. Jaan (entistäkin hanakammin) positiivisia ja ei-shokeeraavia artikkeleita silloin kun sellaisiin törmään. Puhun lapsiperheiden erilaisuuden huomioimisen puolesta ja peräänkuulutan sitä, että lapset saavat olla näkyvä ja arvokas osa yhteiskuntaa, ihan kuten kaikki muutkin.


Mä rakastan meidän arkea

20.11.2019

Tänään kun mä olin viettänyt aamun Oton kanssa vieraana Puhu Muru -podcastin nauhoituksissa ja syötiin kahdestaan lounasta sen jälkeen, mä huokaisin onnesta. Arki. Se on niin parasta. Meidän arki ei ole mitenkään erityisen rauhallista tai välttämättä tasaistakaan, mutta se on ihan parasta. Se on niin me. Aina välillä on hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään sitä, miten onnekkaita ollaan, kun saadaan viettää meidän arkea yhdessä.

Otto on ollut nyt opintovapaalla kymmenen kuukautta ja ne kuukaudet on olleet ihan mahtavia. Me ollaan saatu kokeilla täysillä sitä, millaista me toivotaan, että se meidän arki on nyt ja aina. Paljon yhteistä aikaa ja vapautta tehdä kaikki omassa tahdissa. Yhteisiä lounaita, yhteisiä projekteja. Kummatkin auttavat toisiaan aina tarvittaessa, kummatkin joustavat ja mahdollistavat toiselle asioita. Välillä tehdään töitä (Otto opiskelee) hiljaa koneitamme naputellen kahdeksan tuntia sanomatta melkein sanaakaan, mutta mun ohi keittiöön lounasta hakemaan kävellessään Otto antaa mulle halin. Ja välillä saadaan viettää koko päivä yhteisten juttujen parissa työn puolesta. Meidän arki on ihanan vaihtelevaa ja sekavaa ja meidän näköistä. Lapsilla on ne omat tietyt rutiinit, mutta meillä on meidän joka päivä erilaiset päivät.

Olen niin onnellinen siitä, että ollaan uskallettu tehdä poikkeavia ratkaisuja ja hypätä pois oravanpyörästä. Arjen kiireettömyys (silloinkin kun on vuoden työntäyteisin aika ja päivät on täynnä ohjelmaa) on parasta. Se kiireettömyyden tunne syntyy siitä, kun asiat saa tehdä silloinkin omassa tahdissa. Vaikka olisi paljon tehtävää, ei tunnu siltä että nääntyy kiireen alle, koska kukaan ei hengitä niskaan. Vaikka kolmen lapsen vanhempina meidänkin arki on täynnä aikatauluja eskarin alkamisajoista harrastuksiin ja Oton lähiopetuspäivistä mun tapaamisiin, meidän kiire ei ole jokapäiväistä. Paljon tekemistä ei tunnu kiireeltä, kun ne tekemiset koostuu pääosin kivoista asioista.

Meillä on mahdollisuus ottaa aikaa itsellemme ja höllätä silloin kun tuntuu siltä. Välillä voi viettää rokulipäivän keskellä viikkoa jos siltä tuntuu ja paikata sitten viikonloppuna. Tai yöllä, milloin nyt inspiraatio sattuukaan iskemään.

On helppoa tehdä parhaansa kun saa itse päättää milloin tekee, mitä tekee. Voi tehdä töitä juuri siihen aikaan kun on itse kaikkein tehokkaimmillaan. Mulle ne on yleensä aamun tunteja, kun olen kaikkein skarpeimmillani. Voin kirjoittaa silloin ja hoitaa vähemmän keskittymistä vaativia työtehtäviä iltapäivällä. Otto taas aamuisin heräilee rauhassa ja tekee ne tärkeimmät hommat iltapäivällä. Kummatkin annetaan toisillemme täysi työrauha, mutta nautitaan molemmat yhtälailla niistä päivistä, kun on yhteisiä projekteja ja saadaan työn varjolla varastaa toisillemme yhteistä aikaa koko päiväksi. Se on ihan mieletöntä luksusta.

Mä rakastan sitä, että voidaan lasten kanssa tehdä välillä keskellä viikkoakin jotain tavallisesta poikkeavaa ja hauskaa. Rakastan sitä, että meidän kuopuksella on perjantait vapaat ja saadaan viettää silloin ihanaa taaperoaikaa ja heittäytyä täysillä Ryhmä Hau-leikkeihin. Rakastan sitä, että voin minä tahansa päivänä hakea lapsen heti koulun/eskarin jälkeen ja viettää yhteistä aikaa.

Kun kenenkään toisen kello ei määrittele meidän vuorokausirytmiä, me voidaan itse hyödyntää meidän voimavaroja parhaalla mahdollisella tavalla. Sen takia me jaksetaan arjessa hyvin ja on helppoa keksiä kaikkea hauskaa lastenkin kanssa. Ollaan koettu myös ihan toisenlainen arki. Sellainen, jossa molemmat ovat töissä vähintään 8h päivässä (usein 12h), lapsia ehtii nähdä illalla vain hetken ennen kun he menevät nukkumaan ja viikonloppuihin kohdistuu hirveästi odotuksia, koska se on sitä yhteistä ”laatuaikaa”. Se oli paljon kuormittavampaa kuin tämä nykyinen arki. Se oli meille sitä arkea, jossa me yritettiin räpiköiden tankata läheisyyttä ja ihania kokemuksia niinä viikonlopun päivinä. Välillä petyttiin, kun toinen ei olisikaan jaksanut tehdä mitään maailmaa mullistavaa niinä viikon ainoina oikeasti vapaina hetkinä.

Nykyisessä arjessa mihinkään päivään ei tarvitse ladata mitään valtavia odotuksia laatuajasta. Arki on meidän laatuaikaa kokonaisuudessaan ja ollaan siitä valtavan kiitollisia. On suuri rikkaus, että ollaan voitu elää meidän oman näköistä arkea täysin omilla ehdoilla. Oton tuettua opintovapaata on tässä vaiheessa jäljellä vielä viisi kuukautta ja me aiotaan ottaa siitä kaikki irti. Katsotaan mitä elämä tuo tullessaan kevään aikana ja millaisena meidän arki jatkuu sen jälkeen. Vapaata Otolla on halutessaan vielä yli vuosi, mutta toukokuun jälkeen aikuiskoulutustuki lakkaa, koska sitä saa nykyisin vain 15 kuukauden ajan. Yksi vaihtoehto on sekin, että Otto työllistyy opintojen ohessa meidän yhteisillä jutuilla, kuten podcastilla tai muilla projekteilla sen aikaa, että saa koulun käytyä loppuun ja katsoo sitten sen jälkeen, palaako takaisin vanhaan työhön vai mitä tapahtuu. Vain aika näyttää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Siihen asti me fiilistellään ihan täysillä meidän yhteistä arkea just sellaisena kuin se on.

Postauksen kuvat on muuten ottanut meidän 8v <3