Kuinka päädyimme yrittämään neljättä

25.02.2021

Olen saanut tosi paljon sellaisia ”tätä jo vähän odotinkin”- ja ”arvasin!” -viestejä, koska kyllähän se rivien välistä on ollut luettavissa pitkään jo, että haaveiltiin perheenlisäyksestä. Ja olen jopa sen sanonut suoraankin videolla. Jonkin verran olen saanut myös viestejä, että nämä uutiset yllättivät täysin, ja kuinka joku muistaa, että joskus jossain postauksessa sanoin, että meille ei varmaan enää tule lapsia kolmannen jälkeen. Sitä tosin on jo vuosia.

Ihan alunperin, silloin vuosia sitten, haaveilin neljästä lapsesta. Kaksi lasta 1,5v ikäerolla kuitenkin jarrutti sitä haavetta, kun arki oli aika kuormittavaa monen tekijän myötä, eniten ehkä huonojen yöunien. Jonkin aikaa oltiin jopa varmoja, että kaksi riittää meille. Mutta silloin kun sillä tavalla mietittiin, oltiin 22- ja 23-vuotiaita. Siitä on aika kauan. Tiedostettiin kyllä (ja sanottiin myös ääneen), että siinä iässä ei meidän kannata vielä tehdä mitään lopullisia päätöksiä lapsiluvun suhteen, kun ei sitä ikinä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Pikkuhiljaa aika kultasi muistot ja vauvakuume alkoi nostaa päätään. Ajattelin, että kolmas lapsi lievittäisi sen vauvakuumeen sitten, mutta ei se oikeastaan koskaan helpottanut, paheni vaan. Vauva-aika oli niin ihanaa meidän kuopuksen kanssa ja Oton vanhempainvapaa on sellainen ajanjakso meidän elämässä, jota muistelen valtavan suurella lämmöllä. Toki moni muukin, mutta tuo aika on jäänyt mieleen vauva-arjen osalta sellaisena ihan käsittämättömänä onnellisuuskuplana, vaikka silloin muuten elämässä koettiin suuria menetyksiä.

Oltiin puhuttu vauva-aiheesta jo pitkään Oton kanssa ja vaikka Otto oli alunperin sitä mieltä, että kolme on hyvä luku, niin ei hän ollut sanonut ehdotonta eitä missään vaiheessa, ja jossain vaiheessa ”ehkä ei” vaihtui ”ehkäksi” ja sitten ”kylläksi”. Punnittiin tätä asiaa paljon eri kannoilta. Meitä molempia pelotti erityisesti se, että mitä jos kaikki ei menisikään tällä kertaa hyvin. Olisiko meistä siihen, selvittäisiinkö me siitä?

Syyskuussa kirjoitin meidän fiiliksistä lapsiluvun suhteen. Että silloin vielä pelko oli kaipuuta suurempi, mutta jos kaipuu vauvaa kohtaan kasvaisi joskus pelkoa suuremmaksi, niin en näe mitään syytä miksi meille ei voisi tulla neljättäkin. Ehkä se postauksen kirjoittaminen ja teidän kommentit toimivat mulle hyvänä terapiana. Ymmärsin, että ei se pelko odottamalla lähde pois ja mitä pidempään me odotellaan (jos puhutaan siis vuosista) niin kohta on oikeasti jo enemmän syytäkin pelkoon, kun riskit kasvavat koko ajan. Että jos me kerran vielä yksi halutaan, niin sitten pitää olla rohkea ja mennä niitä pelkoja kohti.

Lokakuussa varmistui, että Otto tosiaan valmistuu ennen vuoden vaihdetta ja se oli ehkä meille sellainen viimeinen sysäys, että NYT. Ajateltiin, että siinä varmaan kestäisi ihan hyvä tovi, että tulen raskaaksi, kun viimeksikään ei tärpännyt nopeasti, joten oli parempi aloittaa yrittämään.

Marraskuu oli ensimmäinen kierto kun yrittämällä yritettiin, mutta se päättyi kuukautisiin. Ja olihan se pettymys, koska vaikka tiesin järjellä, että siinä saattaa kestää kuten viimeksi, tiesin myös, että kahdella ekalla kerralla meillä nappasi heti, vaikka ei juurikaan edes yritetty. Joten oli sellainen pieni toivon kipinä, että jos nyt! Mutta samalla se oli sellainen hyvä palautus maan pinnalle, että ei nyt kannata vielä haaveilla mistään #vauva2021 kun se saattaa hyvin mennä seuraavankin vuoden puolelle. Ostin elämäni ensimmäistä kertaa myös ovulaatiotestejä seuraavaa kiertoa varten ja aloin syömään foolihappoa.

Parin viikon kuluttua mulla oli selkeät ovulaation oireet ja onnistuin tikuttamaan ovulaatiotestiin toisen viivan. Se oli hieman haaleampi kuin kontrolliviiva, mutta kuitenkin. Sillä mentiin. Ja siitä se sitten lähti. Tämä tärppäsikin niin nopeasti, että oltiin aivan pöllämystyneitä. Oltiin varauduttu siihen, että kenties meillä onnistuu vasta ensi kesänä tai jopa myöhemmin, mutta sitten se yhtäkkiä onnistuikin tokasta kierrosta. Täytyy olla kiitollinen siitä, että päästiin näin helpolla tällä kertaa, sillä muistan vielä hyvin miltä tuntui kun yritystä oli takana pidempään ja aina uudelleen ne menkat alkoivat.

Tällainen matka meillä kohti sitä, että meistä tulee kuuden hengen perhe. Aika hauskaa, että ollaan palattu siihen, mitä joskus villeimmissä unelmissani teininä haaveilin. <3


Alkuraskaus & verenvuoto – pelottava alku ihanalle matkalle

22.02.2021

Ihan ekaksi haluan kiittää ihan mielettömän paljon kaikista onnitteluista, joita ollaan saatu viikonlopun aikana! Ihan uskomattoman ihana vastaanotto ja niin hienoa saada jakaa meidän perheen uutiset niin monen ihanan tyypin kanssa, jotka iloitsevat meidän kanssa yhdessä. Kiitos <3 Tällä hetkellä olen ihan valtavan täynnä onnea ja kun viikonloppuna julkaisin videon siitä, kun tehtiin raskaustesti, kyyneleet valui mun poskilla ja tunteet menivät kyllä hurjaa vuoristorataa. Niin monta kertaa nimittäin ehdin katsoa ne videot tässä alkuvuoden aikana ja miettiä, että tuleeko niistä kahdesta viivasta meille koskaan mitään muuta kuin ihan valtava suru.

Raskauden ensimmäiset viikot sujuivat hyvin tavanomaisesti ja teen alkuraskauden oireista ja kulusta vielä ihan oman postauksensa, tässä keskityn siihen yhteen asiaan, joka on tehnyt tästä raskaudesta kovasti erilaisen kuin aiemmista.

Raskausviikolla 8+2 kävin ihan normaalisti vessassa ja pyyhin. En tiedä onko muilla raskaana olevilla samanlaista tapaa, mutta itse olen aina raskaana ollessa pelännyt (varsinkin alussa) keskenmenoa niin paljon, että vaistomaisesti pyyhkiessä on tullut aina katsottua, ettei paperissa vain näy punaista. Koska veri ja raskaus – ne eivät missään mun mielikuvissa ole kuuluneet yhteen.

Pyyhin ja huomasin paperissa häivähdyksen vaaleanpunaista. Se oli niin pieni häivähdys, että ajattelin vain olleeni vainoharhainen ja hautasin koko asian jonnekin taka-alalle. Seuraavalla kerralla vessassa käydessäni siinä ei ollut enää mitään epäselvää, paperi oli ihan selkeästi vaaleanpunainen.

Tässä kohtaa sydän alkoi hakkaamaan. Vaikka tiesin, että silloin kun kuukautisten pitäisi normaalisti tulla, voi joillakin olla pientä veristä vuotoa myös raskauden aikana, kyllä se veri säikäytti. Nopea googlailu, vaikka tiesin ettei kannattaisi kuitenkaan. Vastaukset: voi olla ihan normaalia, voi olla alkava keskenmeno, voi olla verenpurkauma eli hematooma kohdussa, voi olla keskeytynyt keskenmeno, voi olla kohdunulkoinen raskaus.

Me oltiin onneksi käyty tasan viikkoa aiemmin varhaisultrassa yksityisellä, joten tiesin, että meidän alkio on kohdun sisällä ja hänellä oli vahva sydämensyke jo silloin. Eli ainakaan kohdunulkoisesta raskaudesta ei ollut kyse, onneksi. Mutta muuten se saattoi olla mitä tahansa noista. Päätin vielä odottaa miten tilanne etenee, koska tiesin, että ei mua mihinkään tutkittavaksi otettaisi kuitenkaan pienestä vaaleanpunaisesta vuodosta. Juttelin myös lääkäri-ystäväni kanssa ja hänkin lohdutti, että niin kauan kuin ei tule paljon kirkasta verta, ei pitäisi olla mitään hätää.

Vaaleanpunainen vuoto jatkui on-off muutaman päivän. Soitin kerran Naistenklinikan päivitysnumeroon, mutta sieltä sanottiin, että voin seurailla rauhassa kotona, jos vuotoa ei tule paljon eikä se muutu kirkkaan veriseksi. Pelkäsin koko ajan, että se kiihtyy siitä ja odotin, että tulee maanantai ja voin soittaa Perhe-Artelle, jossa oltiin käyty varhaisultrassakin. Halusin mennä sinne katsomaan, että vauvalla on kaikki hyvin. Maanantaina aamulla varasin ajan Perhe-Artelle toiseen varhaisultraan, jonka sain onneksi heti tiistai-aamulle.

Joskus aamupäivällä maanantaina menin normaalisti vessaan, jossain määrin jo tottuneena siihen vaaleanpunaiseen, kun yhtäkkiä ei ollutkaan enää pelkkää vaaleanpunaista. Vessanpönttö oli täynnä kirkkaanpunaista verta ja paperiin tuli lisää. Mua sattui mahaan ja selkään samalla, ei mitenkään sietämättömän kovaa, mutta sattui kuitenkin.

Siinä hetkessä iski paniikki ja olin varma, että nyt se oli siinä. Soitin uudelleen Naistenklinikan päivystysnumeroon, johon saa soittaa ennen 22. raskausviikkoa ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Toivoin, että pääsisin sinne tarkastamaan onko mulla alkanut keskenmeno. Olin niin peloissani ja mua itketti kun kerroin. Vastaukseksi sain seuraavaa:

– Voit seurata ensimmäiseen ultraan asti jos verenvuoto ei lisäänny tästä tai kivut muutu sietämättömiksi (3,5 viikon päähän)

– Meillä ei ole täällä resursseja tarkistaa jokaista veristä vuotoa kun se on niin yleistä

– Ultraaminen ei hyödytä mitään tässä vaiheessa eikä meillä ole mitään kristallipalloa jolla voisimme ennustaa miten käy

– Jokainen ylimääräinen tutkimus lisää tulehdusriskiä

– Mitään ei ole tehtävissä muuta kuin seurata.

Se mitä en saanut oli empatia tai minkäänlainen tuki pelottavassa tilanteessa. Ei yhtään rohkaisevaa sanaa. Ymmärrän, että varmasti päivystyksessä tällaisia puheluita tulee paljon ja ne ovat ihan arkipäivää ja tavallinen juttu. Mutta siinä hetkessä minulle (vaikkakin jo neljättä kertaa raskaana olevalle) tilanne oli uusi ja pelottava ja olisin kaivannut edes jonkinlaista ymmärrystä, lohdutusta ja arvokasta kohtaamista. En sellaista oloa, että olen ärsyttävä maanvaiva joka häiritsee ja ihan turhaan soittelee ja häiritsee asialla, jolle ei voida mitään.

Onneksi Perhe-Artelta laitettiin yllättäen melkein heti tuon puhelun jälkeen viestiä, että heille oli vapautunut peruutusaika samalle illalle ja minä olin tullut mieleen, kun olin kuulostanut niin huolestuneelta aikaisemmin aamulla soittaessani ja aikaa varatessani. Ihan mieletöntä palvelua!

Otin tietenkin heti ajan vastaan ja samana iltana me mentiin sinne ultrattavaksi. Pelkäsin niin paljon, että ruudulla ei näkyisi enää sykettä. Mutta syke tuli samantien näkyviin ja pikkukaveri oli kasvanut ja vastasi viikkojaan ihan täysin. Aktiivisen pikkuisen lisäksi ruudulla näkyi, että mun kohdussa oli selkeä kuunsirpin muotoinen hematooma eli verenpurkauma, joka paljastui verenvuodon aiheuttajaksi.

Kätilö neuvoi, että nyt kannattaa levätä ja ottaa mahdollisimman rauhassa niin kauan kuin vuotoa on, ja lisäksi ei saa harrastaa seksiä tai uida tai kylpeä. Vaikka tilanne oli hermoja raastava, sain tukea  ja neuvoja, konkreettisia asioita, joilla voin itse ainakin hieman helpottaa tilannetta. Keskenmenoriski on tosi alhainen jo noillakin viikoilla, ja kätilö kertoi, että hematooma ei lisää riskiä erityisesti, vaikka pelottavalta tuntuukin. Että nyt kun syke näkyi niin vaikka ei tietty kenelläkään sitä kuuluisaa kristallipalloa ole, niin ei mulla myöskään pitäisi olla sen suurempaa riskiä keskenmenoon kuin kenelläkään muullakaan. Se helpotti niin paljon.

Me oltiin siellä ehkä 20 minuuttia ja se antoi mulle niin paljon mielenrauhaa. Mut kohdattiin arvokkaasti ja lempeästi ja annettiin toivoa, eikä vaan levitelty käsiä kyllästyneellä äänensävyllä. Sain kysyä kaiken mikä mieltä askarrutti ja mua lohdutettiin.

Mutta en voi olla ajattelematta, miten eriarvoistavaa on, että lempeää kohtaamista näin pelottavassa ja vaikeassa tilanteessa ei saanut ilmaiseksi, vaan se täytyi ostaa. Onneksi meillä oli siihen mahdollisuus. Jos tämä olisi tapahtunut vaikka ensimmäisessä raskaudessani, olisin pelännyt ja ollut hermorauniona viikkokausia ilman minkäänlaista mielenrauhaa, koska meillä ei olisi mitenkään ollut varaa maksaa ultraa yksityisellä. En tiedä mitä mun mielenterveydestä olisi ollut jäljellä np-ultrassa, jos olisin joutunut monta viikkoa arvailemaan kannanko sisälläni elävää sikiötä.

Tämän ultrakäynnin jälkeen verenvuoto jatkui vielä useamman viikon. Muutaman kerran kävi uudelleen niin, että pönttö tuli aivan täyteen kirkkaanpunaista verta, mutta nyt kun tiesin mistä se johtuu, uskalsin rauhassa odottaa, että rauhoittuuko vuoto. Ja aina se siitä sitten rauhoittui kun makoili. Mulla oli jonkin verran kuukautiskipumaisia jomotuksia, jotka aina pelottivat varsinkin silloin, kun niiden yhteydessä tuli runsaammin vuotoa, mutta aina kivut myös menivät ohi.

Meidän kuopuksen synttäripäivänä verenvuoto yhtäkkiä loppui kuin seinään. Ehkä verenpurkauma oli vihdoin kuivunut pois tai vuotanut kokonaan pois.

Sen jälkeen pelkäsin vielä, että se alkaa uudelleen, mutta ei onneksi alkanut. Ultrassa näkyi perjantaina, että hematoomaa ei enää ole kohdussa. Sain luvan olla ja elää ihan normaalisti, käydä kävelyillä ja tehdä muutenkin kaikkea ihan oman jaksamisen mukaan. Enää ei tarvinnut levätä ja nyt saan mennä vaikka uimaan (vaikka koronan takia uimaan ei oikein nyt pääsekään).

Bulevardilla HUSin sikiöseulontayksikössä mulla oli maailman ihanin ja lempein kätilö, joka teki np-ultran ja oli niin mukava ja nimenomaan juuri sellainen, jollaista voi toivoa kun kyse on näin herkästä ja isosta asiasta.<3

Toivoisin, että hoitohenkilökunta muistaisi aina sen, että vaikka heille tällaiset tilanteet ovat peruskauraa ja arkipäivää, niin raskaana oleville välttämättä ei. Ja vaikka mun kohtu oli vain yksi verta vuotava muiden joukossa, niin meille siellä kohdussa on kokonainen elämä, jota rakastetaan jo nyt ihan hirveän paljon.

Toivoisin myös tosi paljon, että netistä löytyisi selkeämmin tietoa luotettavista lähteistä, miten toimia jos kohdusta löytyy hematooma tai jos epäilee sellaista. Mulle olisi ainakin ollut ihan sietämätöntä vaan odotella monta viikkoa pelottavan vuodon kanssa ilman mitään neuvoja. Esimerkiksi täällä HUSin tietosivuilla ei sanota hematoomasta sanaakaan, ja siellä myös nimenomaan kerrotaan, että jos on runsasta veristä vuotoa, on mahdollista päästä tutkimuksiin ja ultrattavaksi, vaikka mä en ainakaan päässyt. Kun netistä hakee ”hematooma raskaus” niin ensimmäisten kolmen hakutuloksen joukossa tulee jo palstakeskusteluita, eli ei kovin luotettavaa tietoa.

Huh, sellaista! Nyt kun olen kertonut siitä, mikä mieltä on painanut monta viikkoa, voi siirtyä iloisempiin ja ainakin vähän tavallisempiin asioihin! Tällä viikolla tulossa ainakin postaus ensimmäisistä raskausviikoista oireineen ja kenties myös siitä, miten lopulta päädyimme yrittämään neljättä vauvaa. Kiitos vielä ihan hurjasti kaikille, teidän viestit ovat olleet niin täynnä iloa ja rakkautta ja myötäelämistä, että olen vaan häkeltynyt kiitollisuudesta <3