Tänään koitti se päivä jota odotimme ja pelkäsimme, mun rakas mummu on nukkunut pois. Tytärtäni lainaten, ”mä rakastan mummua ikuisesti vaikka sitä ei enää ookaan.” Juuri nyt en pysty sanomaan enempää, mutta sitten kun pystyn, mä haluan kertoa teille miten mielettömän upea ihminen mun mummu oli.

Enkeli vuoteen vierellä kulki,
mummun silmät hiljaa sulki.
Nyt aurinko kirkas ja lämpöinen,
on paistava mummulle ikuinen. 

Lepää rauhassa rakas mummu. <3

Tämän vuoden Pyhäinpäivä on kolahtanut kovemmin kuin monena muuna vuonna yhteensä, kun mun mummu on niin paljon ajatuksissa juuri nyt. Ollaan silti vietetty mukavaa viikonloppua ja nähty ystäviä ja läheisiä, ja onneksi heidän ja oman perheen kanssa ajan viettäminen vie myös niitä ajatuksia mukavampiinkin juttuihin.

Eilen meille tuli Oton pikkuserkku ja meidän lasten sokeriserkut (kiitos rakkaat lukijat tämän termin opettamisesta, hih) kylään, ja nappasin sokeriserkuista joulukorttikuvia siinä samalla. Vietettiin kiva touhuntäyteinen päivä porukalla, lounaaksi valmistettiin ”Karvaisia nakkeja”, ja iltapäivällä nautittiin vielä pullakahvit. Lapset leikkivät kivasti yhdessä, ja oli ihana nähdä pitkästä aikaam kun yleensä nähdään melkein joka viikko, ja nyt tuli meidän reissun takia taukoa.

Tänään me syötiin ruuaksi jouluruokia, sillä mulla on yksi kiva projekti käynnissä ja valmistin tänään aamulla siis jouluruokia. Jouluruuat valmistuivat vähän modernimmalla twistillä tällä kertaa. Mutta siitä varmasti lisää myöhemmin! Oli kyllä ihan kiva maistella lanttulaatikkoa taas melkein vuoden tauon jälkeen, joulukuume sen kuin kasvaa.

Jouluisan päivällisen jälkeen vietettiin kuitenkin taas vähän syksyä, ja lähdettiin ulkoilemaan tuonne +10 asteen lämpimään syysilmaan. Käytiin lasten kanssa pyörä- ja potkulautalenkki ja pysähdyttiin vielä leikkipuistossa, vaikka oli jo aivan pimeää. Se oli lapsista tosi jännittävää, vaikka kellokaan ei ollut kuin viisi. Puisto oli ainakin ihan tyhjä niin pääsi heti kaikkiin keinuihin ja muihin vempeleisiin. Käyttekö te talvella puistossa iltaisin, vai ainoastaan valoisan aikaan? Mietin kun yleensä puistossa on hulluna perheitä ja nyt ei ollut yhtään ketään, että johtuiko pimeydestä, vai siitä että tänään oli Pyhäinpäivä. No, yhtä kaikki meillä oli oikein nasta puistoreissu.

Kun tultiin kotiin, alettiin heti kaivertamaan meidän kurpitsoita tyhjäksi. Joku ehkä muistaakin, että käytiin kuukausi sitten hakemassa Halloween -kurpitsat ihan oikealta kurpitsatilalta, mutta ne odottelivat meidän jääkaapissa sitä Halloweenia. Halloween oli ja meni jo viime viikonloppuna kun oltiin Oulussa (tai tiistaina 31.10.), mutta päätettiin juhlia Pyhäinpäivää sitten kurpitsan kaiverruksella tänään. Se oli aika hauskaa puuhaa. Mä piirsin ääriviivat ja Otto leikkasi kuviot, ja siitähän tuli ihan jees vaikka itse sanonkin!

Tuli tästä Pyhäinpäivästä mukava päivä, vaikka näin iltaa kohti ajatukset menevätkin taas vähän surullisemmille vesille, kun  on aikaa ajatella lasten nukkuessa. Onneksi me vuokrattiin Oton kanssa Bad Moms, ja aletaan kohta katsomaan sitä, niin jos se vaikka vähän kutkuttaisi nauruhermoja.

Ihanaa Pyhäinpäivän iltaa kaikille ja hyvää yötä <3

Tänä syksynä blogimaailmassa on käyty keskustelua siitä, onko koko bloggaaminen jo aivan väljähtynyttä touhua, ja kuinka kauan blogeilla on vielä tulevaisuutta. Olen seurannut keskustelua mielenkiinnolla, ja nyökytellyt monen tekstin kohdalla että ”joo, tältä mustakin tuntuu”. Se on ihan fakta juttu, että bloggaaminen on elänyt murroksessa jo vuosia, ja se millainen blogimaailma on tällä hetkellä, ei välttämättä ole ihan se munkaan suosikkini. Haikailen joskus itsekin sitä aikaa, kun bloggaaminen oli vähän yksinkertaisempaa – kuvattiin vaan päivän touhut, löpistiin jotain ja samantien liveksi saman päivän jutut.

Nykyään bloggaaminen on niin paljon ammattimaisempaa jo harrastelijatasolla, että kun sitä ihan oikeasti tekee työkseen, ovat odotukset itseä kohtaan välillä kohtuuttomia. Taito ja tieto lisäävät tuskaa, ja siitä ottaa enemmän paineita, että omien kirjoitusten pitäisi aina, ja joka kerta tarjota lukijoille jotain konkreettista. Joku tunne, jotain järkevää ajateltavaa, vinkkejä tai vertaistukea. Miksei hyvä mieli riittäisi?

Koulutuksissa painotetaan sitä, että blogi ei voi menestyä vain arkisella hutulla, vaan lukijan täytyy saada siitä irti jotain enemmän. ”Eihän kukaan jaksa lukea päivästä toiseen turhanpäiväistä löpinää ja kuulumisia, vaan blogin täytyy erottua joukosta.” Puhumattakaan siitä, että jokaisesta postauksesta pitäisi löytyä hakukoneoptimoitu otsikko fiksulla avainsanalla varustettuna, ainakin pari väliotsikkoa, ja selkeä punainen lanka.

Mutta hetkinen – eikös se arkinen löpinä kuulumisineen ollut juuri se, mistä kaikki alkoi? Eikö juuri se ollut se, mikä erotti blogit naistenlehdistä ja muista lifestylemedioista? Aito elämä, arki ja tunteet. Ei siloitellut kuvat, ei ammattilaisten haastattelut aiheiden yhteydessä, ei toimittajatasoisesti jäsennelty teksti, tai huippukuvaajien ottamat asukuvat. (näillä en viittaa omaan blogiini, vaan blogimaailmaan yleisesti)

Kuusi ja puoli vuotta sitten kirjoitin blogia itselleni, mutta muut toki lukivat sitä. Kysyin kyllä joskus postaustoiveita, mutta uskalsin ja halusin käsitellä niitä aina vain ja ainoastaan omasta näkökulmastani. Uskalsin tuoda esiin rohkeitakin mielipiteitä, ja kirjoittaa välillä tiukasti. Nykyään harkitsen tuhanteen kertaan ennen kuin avaan suuni jostain päivän polttavasta aiheesta, ja siinä harkintavaiheessa suurin osa aiheista tippuukin jo pois. Ei vaan ole sen arvoista.

Käyn tekstin läpi kymmeniä kertoja ennen julkaisua, ja yritän miettiä jokaisen mahdollisen ihmisen näkökantaa ja ottaa kaikki mahdolliset skenaariot huomioon. Siitä huolimatta en yleensä onnistu siinä täysin. Aina joku omaa niin kertakaikkiaan erilaisen näkökulman kuin minä itse, että en ole osannut ottaa sitä edes huomioon. Vaikka yritän vääntää rautalangasta jokaisen mahdollisen asian, se ei yleensä riitä. Mun mielestä on hurjan hienoa ja avartavaa keskustella erilaisista mielipiteistä, vaihtaa ajatuksia ja saada uusia näkökulmia, mutta en aina uskalla enää herättää sitä keskustelua.

Arvatkaa miksi myös rakastan tehdä kaupallisia yhteistöitä (sen lisäksi että on kivaa testata uusia juttuja, haastaa itseään kuvien ottamisessa ja oppia uusia asioita)? Koska silloin en yleensä aseta itseäni ja elämääni alttiiksi arvostelulle, vaan tuotteen tai palvelun, tai korkeintaan sen kuinka usein teen kaupallisia yhteistöitä. Silloin saan lukea pääosin mukavia arvontakommentteja, tai keskustella talvivaatteiden ominaisuuksista. Se on turvallista, mukavaa, eikä se satuta mua. Henkilökohtaisuus ja itsensä antaminen on pelottavaa – siksi jostain muusta on niin paljon helpompi kirjoittaa.

Nämä asiat on mietityttäneet mua paljon tänä syksynä. Mitä kaikkea olen valmis ottamaan vastaan, mitä antamaan? En vieläkään tiedä täydellistä vastausta, mutta tiedän sen että kaikesta huolimatta rakastan edelleen tätä mitä saan tehdä. Rakastan jutella teidän kanssa, rakastan inspiroitua teistä ja haastaa itseäni inspiroimaan teitä. Vaikka joskus tuntuu ihan älyttömän raskaalta asettaa itsensä alttiiksi sille kaikelle, mille bloggaaja itsensä altistaa, se kaikki muu on tärkeämpää, ja vetää pidemmän korren. Teidän viestit ja kuulumiset merkitsevät mulle ihan älyttömän paljon. Se kaikki muu mielettömän upea osallistuminen ja myötäeläminen, jota 99% saamastani palautteesta onneksi edelleen on.

Olen pohtinut kaikkia mahdollisia asioita, ja päättänyt vaan, että tärkeintä on tehdä niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Tämä blogimaailmassa käyty keskustelu on auttanut mua ymmärtämään jälleen kerran, että en ole näiden ajatuksieni ja tuntemuksieni kanssa yksin. Kaikki me bloggaajat ja muutkin somevaikuttajat ollaan samassa veneessä, ja punnitaan samoja asioita joka päivä. Välillä se vaan unohtuu, kun ei muista vaihtaa niitä ajatuksia kollegoiden kanssa. Helposti vaan ajautuu miettimään pessimistisesti, että on varmaan ainoa joka saa niin hirveitä kommentteja. No, en ole, en todellakaan, valitettavasti ja onneksi.

Ainoa oikea tapa blogata on mielestäni se, että tuottaa vain sellaista sisältöä mikä itsestä tuntuu oikealta. Ja niin mä aion tehdä jatkossakin. Joskus se tarkoittaa jotain, ja joskus jotain muuta. Mä lupaan olla rohkea, ja tarttua pelkäämättä jatkossa niihin aiheisiin joita pidän tärkeänä. Aion edelleen rohkeasti kertoa meidän elämästä sellaisena kuin sen koen, ja näyttää niitä asioita mitä pidän sopivina näyttää. Ja aion näyttää sitä arkea, ja höpötellä välillä vailla päätä tai häntää. Tiedän, että teidän joukosta löytyy paljon niitä, jotka tykkäävät myös arkisesta rupattelusta vailla punaista lankaa. Vaikka blogimaailma kuinka ammattimaistuu, en aio kadottaa itseäni täältä.

Se tarkoittaa sitä, että toisinaan täällä voi olla hyvinkin ammattimaiseen tapaan toteutettua sisältöä, ja toisinaan niitä puhelimella otettuja vähän mössöisiä räpsyjä. Ja sitä, että välillä listaan joululahjatoiveita, joskus ällösöpöilen parisuhdejuttuja ja toisinaan kerron mielipiteitäni. Juuri siihen sillisalaattityyliin, jota täällä on aina ollutkin. En ole eikä musta tule sisältöautomaattia, joka tekee aina tasalaatuista taattua tavaraa, vaan olen minä, ja blogi elää mun mukana.

Sana on vapaa, millainen viba teille tulee tällä hetkellä blogeista yleisesti? Mitä kaipaisitte lisää? Onko ammattimaisuus kiinnostavampaa, vai se arkinen höpöttely? Mitä haette, kun lähdette lukemaan blogia, mitä toivotte saavanne siitä irti?

Moikka! Me tultiin eilen kotiin Oulusta, ja tänään alkoi taas ihan normi arjen pyöritys. Vaikka haikea fiilis seuraa mukana, on ihan kiva päästä taas arkeenkin kiinni. Puolitoista viikkoa Oulussa oli ainutlaatuista aikaa joka ei ainakaan multa unohdu ikinä, mutta nyt on hyvä olla kotonakin. Kyllä puhelinta tulee vilkuiltua vähät väliä, pelkään sitä puhelua koko ajan. Mutta ei auta kuin mennä eteenpäin. Onneksi lapset pitävät kiinni arjessa, ja tässä hetkessä, eikä heidän kanssaan voi välttyä nauramasta joka päivä. Otetaan jokainen päivä vastaan sellaisena kuin se tulee, eikä murehdita etukäteen.

Helsingissä on ollut aivan mielettömän upea ja aurinkoinen päivä, ja koti on kylpenyt valossa. Sain hyvin työviikonkin vauhtiin lomailun jälkeen, kun on ollut niin otolliset olosuhteet kuvaamiselle. Aurinko piristää ihanasti. Olin iloisesti yllättynyt siitä että mun huonekuusi ja aloe vera olivat vielä elossa täällä, vaikka oltiin niin pitkään poissa.

Pelkäsin että huonekuusi ei selviäisi meidän poissaolosta, mutta onneksi olin väärässä. Tänään on lokakuun viimeinen päivä, kyllä sitä saa pikkuhiljaa alkaa luomaan joulutunnelmaa kotiin muutenkin kuin huonekuusella. Eilen autolla ajellessa kuunneltiin Spotifystä Suomen 50 viraalisinta -listaa, ja sieltäkin löytyi jo joululaulu, nimittäin Sylvian Joululaulu raskaampana versiona. Oli aika jees, vaikka ei Tulkoon Joululle mikään pärjääkään.

Oulussa oli eilen ihan täysi talvi, lunta vaikka muille jakaa, mutta Helsinki on vielä syksyisempi. Saapa nähdä milloin täällä saa nauttia lumesta. Meidän pitää ainakin laittaa piha talviteloille ennen seuraavaa lumipyryä, paviljonkikin on vielä paikoillaan eikä sille taida tehdä kovin hyvää, jos se jää kunnon lumivaipan alle. Pitää muutenkin tehdä lapsille tilaa rakennella lumiukkoja, lumilinnoja ja muita talven ihanuuksia. Vaikka voihan se olla että nyt kun tässä tulevista lumista intoilen, että saadaan seuraava lumipyry vasta joulun jälkeen jos silloinkaan, hah.  Mutta onneksi talvella on paljon kaikkea muutakin kivaa mitä voi tehdä.

Kiitos vielä hurjasti teille kaikille kauniista sanoista, tuesta ja viesteistä. Tiedän että kiitin jo, mutta en voi lakata hämmästelemästä ikinä sitä, miten ihania tyyppejä te kaikki olette. Saan teistä ihan valtavasti voimaa ja hyvää mieltä, ja vaikka haluan ehdottomasti jakaa positiivisuutta itse ympärilleni, saan sitä tuplasti takaisin teiltä <3

Huh, tuntuupa vaikealta saada tätä postausta alkuun, kun ensimmäistä kertaa kuuteen ja puoleen vuoteen takana on näin pitkä tauko. Kun viikko sitten lauantaina kirjoitin teille, että vietän aikaa perheeni ja läheisteni kanssa, ja pidän hetken taukoa, tilanne tuntui lohduttomalta. Oltiin saatu ennuste, että edellinen viikonloppu on viimeinen, joka saadaan yhdessä mummuni kanssa viettää. Vaan hänpä taisteli itsensä viikonlopun yli, ja alkuviikosta vielä piristyi niin että saatiin kokea hänen hymynsä, naurun pyrskähdyksensä ja lämmin puristus kädessä. Torstaina saatiin toinen puhelu, että nyt kannattaa tulla vauhdilla sairaalaan, sillä pian on liian myöhäistä. Pahimpaan valmistautuen ajettiin sinne, mutta niin vaan sekin päivä meni, ja tuli seuraava.

Nyt tilanne on se, että mennään päivä kerrallaan eteenpäin. Eikä voi tietää onko edessä vielä yhteisiä tunteja, päiviä vai ehkä jopa viikkoja. Epätietoisuus on kyllä raskasta, mutta minkäs teet. Ei voi tietää, niin ei voi tietää. Tärkeintä on se, että ollaan voitu olla täällä yhdessä läheisten kanssa, saamassa ja antamassa tukea. Ikuisuuksiin me ei tänne Ouluun voida käytännön syistä jäädä, mutta tämä aika on ollut korvaamattoman arvokasta. Joka ikinen päivä ollaan vietetty paljon aikaa sairaalassa, ja saatu kokea ne pienet hyvän pilkahdukset joita vielä alkuviikosta oli.

On tehnyt hyvää saada keskittyä ihan täysillä perheeseen juuri nyt, ja olla stressaamatta mistään muusta. Olen silti kaivannut tätä naputteluakin, ja oikeastaan tämä pieni tauko teki todella hyvää myös omien ajatusten kannalta blogin suhteen. En todellakaan ole lopettamassa (enkä ole ollut missään vaiheessa), sitä älkää pelätkö, mutta blogin suhteen on ollut paljon ristiriitaisia tunteita tänä syksynä. Nyt ne ajatukset ja tunteet ovat kirkkaammat, ja mulla on hyvä fiilis jatkaa eteenpäin. Voin avata näitä fiiliksiä enemmän ihan omassa postauksessaan.

Blogi palailee pikkuhiljaa takaisin arkeen, ja täällä on odotettavissa taas muutakin sisältöä, kuin niitä aiemmin valmiiksi tehtyjä ja ajastettuja kaupallisia yhteistöitä. Mun aivoissa pulppuaa ideoita, ja vaikka olen pitänyt muuten blogitaukoa, ideat olen listannut kyllä ylös. Olen pahoillani, että en ole tänä aikana vastannut myöskään teidän kommentteihin tai viesteihin, ja haluan kiittää kaikesta tuesta jota olen teiltä saanut. Se on tuntunut tosi tärkeältä, ja voimaannuttavalta, tietää että siellä ruutujen takana on ihan oikeita ihmisiä jotka myötäelävät myös silloin kun en ole parhaimmillani. Kiitos.

Sillä aikaa kun ollaan oltu täällä, on oranssin keltainen syksy vaihtunut aivan täyteen talveen. Harmi vaan että meidän talvirenkaat on kotona Helsingissä. Me lähdetään kotiin heti kun keli on sellainen että  uskaltaa turvallisesti vielä kesärenkailla ajella tuon 600 kilometrin matkan, ellei tässä tilanteessa sitten tapahdu dramaattisia muutoksia, jolloin arvioidaan uudelleen. Nyt kuitenkin tiedän että ollaan tehty kaikkemme, oltu täällä niin paljon kuin ollaan pystytty, ja olen saanut sanoa vielä ne ihanat ja tärkeät asiat jotka halusinkin päästä sanomaan, jättää ihan kunnon hyvästit.

Nämä postauksen kuvat on muuten ainoat joita olen tänä aikana ottanut kameralla. Sekin on saanut levätä, tuo neljän paaperon yhteinen ”aaaai” oli vaan niin ihana, että oli pakko ikuistaa. Mä lähden nyt lasten kanssa ulos tekemään lumiukkoa, ja sen jälkeen suunnataan taas sairaalalle. Kiitos vielä teille kaikille ymmärryksestä ja tuesta.

 Ihanaa sunnuntaita kaikille <3