Huomenna kääntyy (vuokra)auton nokka kohti Helsinkiä, ja kotiudutaan pysyvästi meidän kesäreissuilta. Kieltämättä risteilyreissun ja Oulun viikon jälkeen alkaa olla jo pienoinen koti-ikävä. Oma sänky, oma vaatekaappi ja oma suihku houkuttelevat, vaikka täällä mun tädillä on hieno vastaremontoitu saunarakennus upeine kylppäreineen. Omassa suihkussa vaan on sitä jotain! Ehkä hieman jo kaipaa oman kodin rauhaa, vaikka täällä onkin ollut rento meininki, ja viikko on ollut juuri sopiva pituus reissulle, niin ollaan rauhassa ehditty nähdä kaikkia, eikä hösätty paikasta toiseen 24/7.

Tuntuu että meidän tytöt on kasvaneet ainakin kilometrin isompien serkkujensa seurassa, ja oppineet vaikka mitä uusia taitoja. Zelda on oppinut kiipeämään tuolille ja trampoliinille, ja sanomaan loppu, ruoka ja ihhahhaa. Mieluisaa tekemistä on riittänyt joka hetkelle, ja mekin ollaan Oton kanssa saatu ladattua akkuja kun Zeldalle on ollut monta innokasta syöttäjää ja hoitajaa, ja Tiaralle leikkikavereita. Etenkin Tiaralle oli iso juttu myös vierailla mummunsa kotona ekaa kertaa niin että muistaa, nyt neiti tietää aina kun mummulle soitellaan, että missä se mummu oikein luuraa, on ehkä helpompi sitten miettiäkin päässä että mitä se tarkoittikaan että mummu on Oulussa.

Jokapäiväisten monen tunnin pihaleikkien lisäksi lapset ovat päässeet näkemään kaikkia sukulaisiaan, mökkeilemään, kastelemaan kukkia ja vierailemaan heppatallilla katsomassa heppoja. Zelda oli järkyttynyt kun iso heppa työnsi pään ulos karsinastaan, mutta kovin kiinnostunesti tarkkaili heppoja kokoajan. Tiara säikähti hepan päristelyä, mutta halusi silti innoissaan käydä katsomassa eri heppoja kun mun serkku esitteli suosikkejaan. Tuleekohan tytöistä heppatyttöjä isona?

Tänään näin päivällä mun rakasta Jarppulia keskustassa, sekä serkkuani Riinaa. Oli ihana hengailla, ja vähän aleshoppailla sekä ostaa serkuille tuliaisia. Lisäksi ihana lukijani täältä Oulusta kävi moikkaamassa, ja hänen kauniista sanoistaan tuli niin hyvä fiilis! Ihanaa että te olette niin aktiivisia ja hengessä mukana meidän elämässä, ei voi muuta kuin kiittää sydämen pohjasta teitä kaikkia, jotka kannustatte ja piristätte meitä päivittäin eri kanavien kautta!

Naurattaa muuten hieman mun ja Jarnon identtiset poseerausasennot ja melko samantyyliset takitkin, molemmat ihan vahinkoja!

Shoppailun jälkeen tein jotain mitä en ole tehnyt yli kahteen vuoteen, vietin äidin kanssa pari tuntia kahdelleen, ja suuntasin äidin kanssa kahdestaan lounaalle. Me oltiin sovittu jo Helsingissä, että viimeisenä Oulu-päivänä mennään kahdestaan kiinalaiseen syömään meidän vakkari Kung Po -kanat ja jutellaan oikein kunnolla. Oli ihanaa viettää äiti-tytär -aikaa, yleensä kun ollaan aina liikenteessä koko porukalla ja päähuomion vievät lapset. Käytiin Torinrannan Beijingissä ja ruoka oli superhyvää, mä söin koko annoksen ja tilattiin vielä lisäriisiä, taisi olla ihan pieni nälkä, kun ne annokset on tosiaan ihan rekkamiestasoa kooltaan.

Lounaan jälkeen oli vuorossa vielä viimeinen  vierailu, käytiin moikkaamassa Oton serkkua ja hänen avovaimoaan, sielläkin sai ahtaa herkkukakkua naamariin. Meillä alkaa kyllä nyt monen viikon herkkulakko kotona, aivan liikaa tullut syötyä herkkuja tämän viikon aikana kun joka kyläpaikassa on aina ollut uudet herkut tarjolla, välillä monta kertaa päivässäkin. Mutta onneksi tämä on vain väliaikaista, kotona laitetaan taas ruokavalio kuntoon ja herkutellaan tuoreilla mansikoilla, pensasmustikoilla ja muilla kesäihanuuksilla.

Lomaa on varjostanut ainoastaan yksi ikävämpi juttu, nimittäin mun viisaudenhammas. Ensin päättelin kipeän posken johtuvan vain aftasta, mutta kun kipu ei ollut vielä viikonkaan jälkeen helpottanut, päätin tarkastella suun tilannetta. Viisaudenhammashan se sieltä puskee takahampaan vierestä kauniisti 90 asteen kulmassa, suoraan kohti poskea. Nyt hieman kaduttaa, että yhden traumaattisen viisaudenhampaan poistoeikkauksen jälkeen en antanut leikata muita pois 18-vuotiaana.

Hammaslääkäriin on melkeinpä pakko suunnata, vaikka kylmä hiki puskee jo pelkästä ajatuksesta otsalle. Elättelen vielä pientä toivoa että hampaan puhkeaminen pysähtyisi, sillä se on jo vuosia ollut läpi ikenestä yhden millinkokoisen kulman verran, mutta melko epätoivoiselta tuntuu tämä toiveiden elättely. Saa nähdä miten tässä vielä käy! En jaksa stressata, kun en asialle juuri nyt voi mitään. Ja pitihän se pieni kiusa olla muuten niin ihanalla lomalla, eihän sitä liian mukavaa saa olla näin suomalaisen ajattelutavan mukaan olla, eikö, haha!

Mä lähden nyt pakkaamaan vielä viimeiset jutut ennen huomista, ja sitten nukkumaan, että jaksetaan sitten aamulla olla pirteinä hakemassa autoa. Luvassa on ainakin arvontaa ja kaikkea muutakin hauskaa, pysykää kuulolla! Ihanaa huomista torstaipäivää kaikille! Blogi aktivoituu kunnolla taas kunhan päästään himatunnelmiin!

Moikat Oulusta! Me tultiin tänne eilen päivällä junalla, ja matka sujui paremmin kuin osasin kuvitella 4h yöunien jälkeen. Kummatkin tytöt olivat oikein nätisti koko matkan ja nukkuivat päiväunetkin, niin jaksoivat hyvin myös loppupäivän aikaisesta herätyksestä huolimatta. Ollaan mun tädin luona koko reissu, ja jo heti eilen Tipalla ja mun 4-vuotiaalla kummipojalla klikkasi, ja he ovat leikkineet yhdessä siitä asti. Zeldakin kulkee tyytyväisenä isompien perässä omiaan höpötellen, ja molemmat nukkuivat yön nätisti. Zeldan rytmit ovat menneet reissuiluissa vähän sekaisin ja raukka on jo iltakuuden aikaan niin väsynyt että on pakko laittaa nukkumaan, onneksi unta riittää silti aamuun asti ja tänäänkin herättiin vasta kahdeksalta.

Juhannus sujui suht rauhallisissa merkeissä grillaillen sukulaisten ja ystävien kanssa. Ihanaa olla taas täällä, ja nähdä rauhassa kaikkia ja viettää aikaa. Aina kun joku tulee Helsinkiin meidän luo, on yleensä joku tapahtuma kuten synttärit tai muu sellainen syy tulla, mikä vie aikaa ihan perus hengailulta. Täällä ei kiireestä ole tietoakaan ja se on ihanaa, Oulussa on niin ihanan rentoa, eikä paikasta toiseen hösäämistä niinkuin Helsingissä. Mulla on ollut niin ikävä tätä!

Tiara on ottanut mun kummipojasta mallia ja rohkaistunut hirveästi ulkona leikkimisessä. Eilenkin neiti kiipesi trampoliinille pomppimaan ja keinumaan ihan itse, vaikka varmasti olisi jännittänyt ja arastellut vielä vähän aikaa sitten, eikä uskaltanut mennä yksin. Ihanaa katsoa miten reippaasti toinen leikkii ja tutkii omatoimisesti, ja nähdä miten Tipa nauttii kun pääsee suoraan ovesta ulos pihalle leikkimään aina kun haluaa. Mäkin innostuin vähän pomppimaan Zeldan kanssa trampalla ja toinen oli ihan innoissaan.

Tänään mennään juhannuslounaalle mun mummolaan isolla porukalla, ja nautitaan mummun loihtimista herkuista. Loppupäivä otetaan rennosti, eikä suunnitella liikaa. Mä päivittelen lomakuulumisia, ja kerron pian lisää laivareissusta. Kommentteihinkin yritän viimein saada vastattua sopivan tilaisuuden tullen. Vaikka sää ei ole paras mahdollinen, aika perinteinen juhannussää ajoittaisine raekuuroineen, on seura ihan loistavaa ja korvaa surkean sään 100-0. Nyt on loma, ja stressi kaikonnut kokonaan, maailman paras fiilis. Tästä loma vasta alkaa, ja uskon että kesästä tulee ihan huippu! Ihanaa juhannuspäivää kaikille, nauttikaa vapaista ja kiireettömyydestä<3

Tänään on ollut sellainen päivä, että kaikki tuntuu loksahtavan taas paikoilleen. Pääsykokeisiin lukemisen aikaan vallinnut jatkuva ”mitäköhäntälläkertaaolenunohtanut” -paniikkiolotila on viimein kaikonnut, ja päässä pyörii jo muutakin kuin Fazerin liikevaihdot eri maissa. Toukokuussa mä palasin lukemattomia kertoja talomme alaovelta, pari kertaa jopa parinsadan metrin päästä, takaisin kotiin, kun en ollut satavarma että olinko laittanut jääkaapin oven kiinni, tai unohtanut ulko-oven auki. Onneksi joka kerta kaikki oli kunnossa, mutta oli hirveää, kun kokoajan tuntui että jotain on pielessä!

Kun me tänään lähdettiin aamulla tyttöjen kanssa käymään yhdessä pressipäivässä, ylpeänä kävellessäni metroasemaa kohti tiesin, että ihan satavarmasti laitoin sen oven kiinni, ja tunsin itseni taas omaksi itsekseni. Oonko mä ihan yksin vainoharhojeni kanssa, vai tuleeko muillekin tällaista kovan stressin ja väsymyksen keskellä? Joka tapauksessa, ihanaa että stressi alkaa lievittyä ja fiilis on taas iinamainen. Kiireinen elämäntyyli sopii mulle, ja mä nautin kiireestä ja itseni haastamisesta, mutta olen myös taipuvainen kasaamaan itselleni paljon paineita.

Aamu meni kivasti pressissä, ja tultiin iltapäivällä kotiin siivoilemaan ja laittamaan ruokaa. Oton tultua kotiin me lähdettiin hetkeksi ulkoilemaan, ja mun Oulusta tullutta äitiä vastaan, ja voi sitä riemua kun tytöt näkivät rakkaan mummunsa! Meidän normaalisti hillitty ja matalaääninen kuopuksemmekin intoutui jopa kiljumaan ilosta, ja kipusi heti mummun syliin vailla vierastuksen häivääkään. Mörkö-koira sai tietysti kovasti rapsutuksia myös Tiaralta, Zelda piti varovaista välimatkaa. Saa nähdä tottuuko hän taas Mörköön kun ehtivät hengailla yhdessä vähän enemmän, vai jännittääkö kovasti vielä huomennakin.

Oli piristävää vaihtelua, kun koko iltana äiti ei kelvannut mihinkään, vaan ainoastaan mummu sai antaa iltapalaa ja lukea iltasadun. Mä en voi sanoin kuvailla miten onnellinen olen siitä, että meidän tytöillä on niin läheiset välit mummuunsa, se on suuri rikkaus josta saa olla kiitollinen, etenkin kun tietää että äidin sairauden takia olisi voinut käydä myös toisin. Onneksi kaikki on hyvin ja me saatiin äiti taas tänne kyläilemään! Saadaankin viettää nyt seuraavat pari viikkoa äidin kanssa, kun ensin äiti on muutaman päivän täällä, ja lähdetään kaikki yhdessä Tukholman risteilylle, ja sen jälkeen suunnataan sitten Ouluun Juhannukseksi kaikki yhdessä.

Mulla on niin ihana fiilis, sillä loppuviikko tulee olemaan ohjelmantäyteinen ja hauska, toivottavasti myös rentouttava. Huomenna suuntaan aamulla yksin keskustaan blogijuttuihin, ja nautin hetken omasta ajasta. Perjantaina alkaa viimein kesäloma, ja lauantaina juhlitaan isolla ystäväporukalla Oton 24v-synttäreitä Espoossa. Siitä tulee ihan parasta, ei olla nimittäin päästy juhlimaan yhdessä kaikkien kavereiden kanssa niin, että en olisi ollut raskaana tai imettänyt, sitten Oton 22v-synttäreiden. En mä nytkään ajatellut repäistä ja vetää överiksi, mutta on ihanaa kun ei tarvitse olla ylivarovainen raskauden takia, tai jatkuvassa valmiudessa lähtemään kotiin imetyksen takia.

Mä en ole hirveästi vielä valottanut meidän kesälomasuunnitelmia, mutta niistä on tulossa oma postauksensa kesäloman alkamisen kunniaksi perjantaina. Lisäksi niitä lupailemani kauneusjuttuja on tulossa, ja tietysti myös ihan normikuulumisia ja jonkinlaista Oton synttäripostaustakin. Kiitos hurjasti kaikille kannanotoista edelliseen postaukseen, niissä olikin paljon ajattelemisen aihetta. Se mua nimenomaan mietityttää, että miten nimenvaihto muuttaisi blogini ”brändiä” kuten moni teistä pohdiskeli, löytäisittekö te vanhat ihanat tyypit tänne, ja kiinnostuisivatko uudet. Tämä on päätös jota ei tehdä hetkessä! Mutta eiköhän ajatukset selkene tässä kesäloman aikana. Ihanaa loppuviikkoa kaikille, ja hyvää yötä<3

Paras keksintöni ikinä tämän blogin suhteen oli eilinen gallup arvonnan yhteydessä. Tiedän kyllä että vain murto-osa teistä tyypeistä osallistuu arvontaan ja vastaa kysymyksiin, mutta arvonnan kommentit antavat kuitenkin suuremman läpileikkauksen lukijoiden mielipiteistä kuin postausten kommenttiboksit yleensä. Olen inspiroitunut, innostunut, ja ennenkaikkea kiitollinen teidän upeasta palautteestanne. Mulla on jo pitkään muhinut mielessä ajatus kirjoittaa teinivuosistani uudelleen blogin puolelle, ja toiveenne asiapostauksista ja Oulu-aiheisista postauksista saivat mut ottamaan aiheen esille. Edellisen kirjoituksen poistin jo pari vuotta sitten, kun se lukijamäärän kasvaessa tuntui liian henkilökohtaiselta tuhansille ihmisille jaettavaksi.

Mä tosiaan olen syntynyt, ja kasvanut lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni Helsingissä. Vuonna 2005 joulukuussa, mun ollessa kahdeksannella luokalla, me muutettiin kuitenkin äidin työn ja meidän sukulaisten perässä Ouluun asumaan. Muutama kuukausi meidän muuton jälkeen mun äiti sai aivoinfarktin ja molemminpuolisen keuhkoveritulpan, mikä muutti meidän elämän pysyvästi. 14-vuotias epävarma tyttö kasvoi aika nopealla tahdilla tyypiksi joka huolehti kotona ruuanlaitosta, kodinhoidosta ja raha-asioista. Veritulpat toivat mukanaan muitakin komplikaatioita, ja äiti oli sairas useamman vuoden.

Mä aloin elää teini-ikää oikeastaan vasta lukion ensimmäisenä vuonna, siihen asti olin suorituskeskeinen miniaikuinen, joka nappasi koulussa leikiten kymppejä aineesta kuin aineesta, ja kotona leikki pakon edessä aikuista. Ulkopuolista apua meidän perhe ei saanut mistään sukulaisia lukuunottamatta, sillä kaupungin kotiavun silmissä 14-vuotias oli tarpeeksi vanha huolehtimaan vuodepotilaasta ja kodinhoidosta. Mä kävin läpi rankkoja asioita, ja päästin ne pintaan vasta siinä vaiheessa kun äiti alkoi parantua ja käydä töissä.

Lukiossa mä en enää jaksanutkaan suorittaa, vaan päästin ne kaikki tunteet pintaan joita olin pitänyt piilossa sekä itseltäni, että muilta. Kävin läpi masennuksen, ja sen vastapainoksi meno  oli aika villiä välillä. Lukioaikoina tutustuin niihin ystäviin, jotka tänä päivänä ovat myös meidän lasten kummeja, ja niitä tyyppejä joihin voin luottaa sataprosenttisesti. He seisoivat mun rinnalla kaikkina aikoina, ja uskon että  näin tulee olemaan loppuelämän.

Meidän ystäväporukka oli tiivis, kaikenkirjava joukko tyttöjä ja poikia, jossa kaikki saivat olla omia itsejään. Oltiinhan me vähän sellainen kanalauma, että saatiin aikaan draamaakin, mutta kukapa teini ei? Oulussa meillä oli maine, meistä liikkui paljon juoruja ja osa ystävistäni sai jopa törkeää huutelua ja uhkailua osakseen kun liikuttiin keskustassa. Syynä tälle huutelulle oli niinkin iso asia kuin seksuaalinen suuntautuminen, joka ainakin vielä viitisen vuotta sitten tuntui olevan Oulussa big deal. Moni ehkä ajatteli meidän olevan jotenkin olevinamme, ehkä me joskus vähän oltiinkin, mutta oikeastaan me yritettiin vain olla välittämättä kaikkien muiden puheista.

Juoruja liikkui, rikkinäinen puhelin -efekti oli valloillaan ja juttuihin lisättiin aina puolet ilmaa päälle ennenkuin kerrottiin eteenpäin. Tuttua kauraa, tätähän ne teinit ja valitettavasti monet aikuisetkin harrastavat. Mä en koskaan Oulussa välittänyt itseäni koskevista juoruista, olin ihan rohkeasti oma itseni vaan ja annoin mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vasta blogia pitäessäni, saadessani alkuaikoina päivittäin, nykyään ehkä viikoittain, kommentteja Oulun vuosia koskien, olen tajunnut miten monet ihmiset kuulivat näitä juttuja, ja uskoivat niitä.

Tyypillisin kommentti joita Oululaisilta saan, on positiivista kehua ja ihmettelyä siitä, miten olen muuttunut niin kauheasta ihmisperseestä tällaiseksi rakastavaksi ja vastuuntuntoiseksi äidiksi. Mä olin se, jolle kaikkien piti nauraa räkäisesti kun se jää 19-vuotiaana yksinhuoltajaksi, tulee maitojunalla takaisin Ouluun äidin nurkkiin, eikä saa itselleen ammattia. Sitä en kiellä etteikö mulla ja mun ystävillä olisi teinivuosina mennyt lujaa, mutta ei me nyt koskaan ihan idiootteja oltu, ihan normaaleja teinejä jotka kokeilivat rajojaan. Varmasti mun elämä olisi voinut saada huonommankin suunnan, Otolla on iso osa siinä että olen nykyään näin onneni kukkuloilla, mutta ehkä mä toivoisin että ihmiset uskoisivat toisiin enemmän, ja tuomitsisivat vähemmän.

Mä oon kuitenkin kaikesta huolimatta kiitollinen kaikille epäilijöille, sillä koskaan, milloinkaan mulla ei ole ollut niin vahva halu päästä eteenpäin kuin muuttaessani takaisin Helsinkiin vuonna 2010. Näyttämisenhalu oli se mikä sai puskemaan eteenpäin ja haluamaan menestyä elämässä. Nykyään se näyttämisenhalu on saanut tilalleen jotain paljon arvokkaampaa, kaksi lasta ja aviomiehen joille haluan antaa rutkasti syitä olla ylpeä musta, eikä mulla ole tarvetta kenellekään muille todistella mitään.

Oulu on Suomen suurimpiin kaupunkeihin kuuluvuudestaan huolimatta pienten piirien kaupunki, ja siinä on omat hyvät ja huonot puolensa. Kaikesta huolimatta siellä oli hyvä kasvaa, ja oli onni että muutimme sinne ennen äidin sairastumista, niin en jäänyt täysin yksin äidin jouduttua ensimmäistä kertaa sairaalaan. Päällimmäisenä Oulun vuosista on jäänyt hyvä fiilis, sillä vaikeiden asioiden lisäksi sain kokea ihanaa ystävyyttä, ikimuistoisia bileitä, lämpimiä kesäöitä merenrannalla kavereiden kanssa, teiniromantiikkaa, bussipysäkillä kiroilua pakkasaamuina, sydänsuruja ja koulussa puurtamista, kaikkea sitä mitä teininä kuuluukin.

Sellaista oli mun teinielämä, herättikö ajatuksia? Millaista teidän teini-ikänne oli tai on?