Joulu 10 vuoden päästä, oli yksi teidän lukijoiden luukkutoiveista. Miltä näyttää, tuntuu ja kuulostaa joulu kymmenen vuoden kuluttua? Tämä oli musta niin mielettömän ihana ja hauska idea pohdittavaksi, että oikein odotin jo silloin marraskuussa että pääsen tätä kirjoittamaan. Kuvituksena meidän ihana pieni 2,5-vuotias tonttu<3

Joulu kymmenen vuoden päästä on joulu vuonna 2025. Tiara on silloin 14-vuotias, Zelda on 12-vuotias, Otto on 35 ja mä olen 34. HUH! Onkohan meitä silloin edelleen vain neljä? Ehkä jaloissa pyörii karvaturri, joku ihana iso koira jolla on joku tosi huvittava nimi jota ulkona huudellessaan saa kummastuneita katseita osakseen. Sellainen jolle voi joulukorttikuvia varten iskeä poron sarvet päähän, ja joka on leppoisa ja pehmeä ja lämmin ja iso.

Kymmenen vuoden päästä mä luulen että me vietetään joulua vähän isommassa kodissa, sellaisessa jossa joulukuusellekin on selkeä iso paikka. Veikkaan että jos meillä on silloin oma piha, se muistuttaa amerikkalaisia esikaupunkialueiden talonpihoja vilkkuvaloineen. Otto-raasu saa luultavasti kiipeillä ripustelemassa kymmeniä ja satoja pieniä jouluvaloja jokapuolelle jo marraskuussa.

Mä toivon että kymmenen vuoden päästä meillä on Oton kanssa edelleen aatonaaton kinkunpaistoperinne, ja valvotaan kinkun kanssa vähän myöhempään. Ehkä paketoidaan vielä viimeisiä lahjoja siinä samalla. Aattoaamuna sitten heräiltäisiin silmät ristissä, mutta täydellisen joulukinkun omistajina, kuten nykyäänkin. Toivon että lapset olisivat edelleen yhtä innoissaan joulusta kuin nyt pieninä, vaikka teini-iän kynnyksellä olisivatkin. Mä tiedän että mä ainakin tulen rakastamaan joulua ihan yhtä paljon myös kymmenen vuoden päästä.

Toivon että katsottaisiin edelleen joulupukin kuumaalinjaa yhdessä, ja syötäisiin riisipuuroa josta etsittäisiin sitä yhtä hyvin piilotettua mantelia jota mä en silloinkaan ikinä saisi. Sitten lähdettäisiin pulkkamäkeen jos vaan olisi lunta, ja sen jälkeen kuumaan joulusaunaan. En tiedä mitä mieltä 14- ja 12-vuotiaat ovat pulkkamäestä jouluaattona, itse olisin ollut innoissani siinä iässä. Toivottavasti myös teinit kymmenen vuoden kuluttua arvostavat vielä pulkkamäkeä, kovaa vauhtia, ja perheen kesken yhdessä vietettyä aikaa.

Kuuman joulusaunan jälkeen laittauduttaisiin yhdessä tyttöjen kesken ja viimeisteltäisiin jouluateria yhdessä ja lapset saisivat auttaa meitä aikuisia. Mun äiti tulisi meille jouluaterialle, ja hän toivottavasti asuisi Helsingissä jo silloin. Jouluaterian jälkeen jaettaisiin tietysti lahjat. Veikkaan että kymmenen vuoden kuluttua meille ei enää tule joulupukkia, vaikka olisihan se tietty aika söpöä jos teini-ikäiset vielä uskoisivat joulupukkiin. Mutta varmaan paketit löytäisivät kuusen altakin perille oikeille omistajilleen.

Sitten tutkittaisiin yhdessä lahjoja, ja kun kaikki olisi avattu, alettaisiin yhdessä pelaamaan jotain lautapeliä joka oltaisiin saatu koko perheen yhteiseksi lahjaksi. Trivial Pursuitia tai jotain muuta sellaista vähän hankalampaa kuin nämä 4-vuotiaan toivomat sylkevät kamelit. Lautapelin jälkeen Otto voisi  pelata tyttöjen kanssa jotain uutta konsolipeliä jonka hän tai he ovat saaneet lahjaksi, ja mä voisin lukea vähän kirjaa tai osallistua pelaamiseen. Kuka tietää jos kymmenen vuoden päästä mäkin pelaan jo pleikka kutosella. Ehkä olen siihen mennessä oppinut peleistä ja pelaamisesta vielä enemmän ja innostunut.

Illalla olisi toivottavasti ihana pikkupakkanen, ja me voitaisiin lähteä Oton kanssa vielä kahdestaan iltalenkille ulkoiluttamaan meidän hassusti nimettyä koiraa tyttöjen jäädessä kotiin höpöttelemään kavereidensa kanssa lahjoista ja muista sen ajan älypuhelimilla (tai jollain muilla laitteilla). Pikku pakkaslenkin jälkeen juotaisiin lasilliset glögiä ja katsottaisiin vielä joku hyvä jouluelokuva yhdessä koko perhe ja tytötkin saisivat valvoa. Siinä olisi aika täydellinen joulu mun mielestä.

Kymmenen vuoden päästä mulle on varmasti edelleen tärkeintä se että saan olla yhdessä rakkaan perheen kanssa. Ei sillä juurikaan ole väliä mitä tehdään tai missä järjestyksessä, kunhan ollaan yhdessä. Ja ai että mä odotan sitä että lapsilla on omia mielipiteitä ja ideoita ja keskustelunaiheita, sellaisia vähän isompien lasten juttuja. Odotan kovasti sitä että saan tutustua meidän tyttöihin lisää, ja kuulla enemmän heidän ajatuksiaan asioista. Mutta ai että on silti ihanaa, että nyt on joulu 2015. En kestä edes ajatella, että se kymmenenkin vuotta humpsahtaa yllättävän nopeasti ja kohta oikeasti meidänkin neidit ovat jo teinejä!

Millainen on teidän joulu vuonna 2025?

Päivän asu / Takki Sheinside* / Body H&M / Farkut Gina Tricot / Kengät Primark / Laukku Marc by Marc Jacobs / Kello Marc by Marc Jacobs* / *saatu blogin kautta

Nämä rakkaat tyypit ja tämä päivä<3

Ensilunta me ei saatu ainakaan vielä, mutta sitäkin enemmän rakkautta, hyvää ruokaa, yhdessäoloa ja höpötystä. Rosvoa ja poliisia, leffalauantaita ja herkkuja. Viimein käytiin vuokraamassa se Helinä-keiju ja Mikä-Mikä-Maan hirviö, joka yritettiin jo viime joululomalla käydä katsomassa leffassa mutta ei päästy. Ei se ainakaan yhtään pelottava ollut, ja tämä oli Minion-leffaa lukuunottamatta ensimmäinen jonka kuopuskin jaksoi katsoa alusta loppuun asti.

Syötiin herkullisen täyteläistä kirsikkatomaatti-pecorino -pastaa, ja illaksi on varattuna Oton kainalo, huipulta vaikuttava Luokkakokous-leffa sekä purkillinen Utter peanut butter clutter Ben & Jerry’siä. Mikäs sen parempaa! Ihan parasta akkujen latailua ja rentoa yhdessäoloa, niinkuin lauantaina kuuluukin.

Huomenna mennään katsomaan joulukadun avajaiset ja piipahtamaan pikkujoulujuhlissa ennen niitä. Tytöt ovat jo ihan intsinä kun pääsevät tapaamaan joulupukkia, ja kieltämättä niin olen mäkin. Kyllä niissä avajaisissa vaan aina on se oma tunnelmansa, vaikka se tungos aina onkin vähän ahdistavaa kahden pienen kanssa. Mutta tänä vuonna nämä kaksi pientä ovatkin jo vähän isompia pieniä onneksi, ja tänä vuonna ei tarvitse lähteä rattaiden kanssa sinne pyörimään vaan on helpompi liikkua.

Hyvää yötä ihanat ja kauniita unia teille kaikille <3

Kun nyt on tartuttu vähän syvemmin aiheisiin ja kaiveltu historiaakin läpi, on hyvä hetki hypätä takaisin tähän päivään ja suoraan arkeen kiinni. Me valmistellaan töissä isoa uutta juttua, ja ensi viikolla on Slush-tapahtumakin jossa ollaan myös Jevelon kanssa, eli puuhaa on riittänyt enemmän kuin tarpeeksi. Lasten tarhaviikko on onneksi tältä viikolta jo pulkassa, ja huomenna lähdetään tyttöjen kanssa kaupungille ja piipahdetaan ainakin yhdessä pressissä, ja vietetään muutenkin vähän tyttöjen aikaa. Nyt kuitenkin sitä arkea, nimittäin kuvia meidän tavallisista arkipäivän hetkistä. Mä rakastan tehdä näitä arkikuvapostauksia, koska mulle kertyy aina iso satsi kuvia jotka eivät välttämättä sovi mihinkään postaukseen, mutta jotka ovat vaan kuvina hassuja, tai niihin liittyy jokin hauska tilanne tai tarina.

Paita väärinpäin päällä, sängyllä seisoen. Mä makasin verkkareissa vastaheränneenä sängyllä, ja hän halusi jo kovasti leikkimään <3

”Pappa flyga mig ännu lite, snällaaaa!”

Tässä on isi, Zeldan itse valitsema ja nimeämä haisunäätä Ikeasta<3

Prinsessavilkutus teille!

Tanssitreenien, hippaleikin ja kuurupiilon jälkeen he pistivät lattialle pötköttelemään ja nauraa rätkättivät vaikka kuinka kauan. Mä liityin seuraksi<3′

”Mikä on tämä kummawwinen tontiwwavene? Pitääkö mun työdä tätä”

Ihana iloinen hymy ja koko tyttö, meidän päivänpaiste <3

Prinsessat nukahtavat joskus lattialle kesken prinsessakiireiden, prinsessahameiden ja  minionkorujen kanssa.

Tää viimeinen on kyllä ihan paras! Tyyppi tepasteli mun villahattu päässä varmaan pari tuntia eikä halunnut riisua. Ja kuten huomaatte, meidän kuopuksella on melkein aina prinsessahame päällään kotona, ei ole muita vaihtoehtoja jos hän itse saa päättää.

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille, huomenna uudet kujeet! <3

Aloitin bloggaamisen toukokuussa, vuonna 2011. Olin silloin 19-vuotias, tuntenut Oton neljä kuukautta, seurustellut kolme kuukautta ja lähentelin raskauden puoliväliä. En tiennyt bloggaamisesta mitään. Tiesin että pitää olla kuvia, ja että niitä pitää olla paljon ja isoja. En tiennyt että kuvien pitäisi olla saman levyisiä, en tiennyt että kuvat eivät saisi olla rakeisia tai keltaisia. Silloin se ei ollut mulle niin tarkkaa. Ei se ollut silloin niin tarkkaa muillekaan, edes suurimmat bloggaajat eivät silloin käyttäneet valokuvaajia asukuviin tai assistentteja sähköpostin hallintaan. En saanut koskaan sähköpostia, paitsi pari kertaa, lukijalta. Ne piristivät mun päivää ihan älyttömästi, vastasinkin pitkästi ja bloggaaminen tuntui tärkeältä ja mielekkäältä.

Yksi suuri syy siihen että hurahdin bloggaamiseen samantien olitte te lukijat. Sain teistä mielettömästi voimaa. Kotona yksin raskaanaollessa, Oton tehdessä vielä vuorotöitä, teidän kanssa juttelu oli kullanarvoista. Blogista ei tullut koskaan stressiä, en osannut stressata siitä. Olin silloin vapaa tekemään mitä lystäsin 24/7, ja vietin usein pitkiä iltoja yksin kotona Oton ollessa töissä. Silloin mulla ei ollut muuta kuin aikaa. Vaikka tiedän että osa lukijoista alkoi alunperin seuraamaan mun blogia koska uskoi meidän epäonnistuvan kaikessa, mä en ole katkera. Päin vastoin, mikään ei tunnu paremmalta kuin se että joku tulee kertomaan, vieläkin, kuinka olen onnistunut teksteilläni murtamaan ennakkoluuloja ja opettamaan katsomaan pintaa syvemmälle.

Tiaran synnyttyä jatkoin bloggaamista edelleen yhtä suurella, tai ehkä vielä suuremmalla innolla. Musta tuntui että olin löytänyt sen aiheen mistä tykkään kirjoittaa, perheen ja arjen, ja ne arjen pienet ilot joista niin kovasti nautin. Eihän meidän elämässä mitään ihmeellistä edes tapahtunut, tavallista nuoren perheen vauva-arkea perhekerhoineen, muskareineen ja neuvolakuulumisineen. Silloin mä opettelin olemaan sellainen vanhempi kuin halusin olla, ja koin blogin suurena apuna siinä. Kun kirjoitin ylös millainen äiti halusin olla ja miten halusin kasvattaa, ajatukset selkiytyivät.

Usein sain neuvoja ja myös kritiikkiä, sekä asiallista ja rakentavaa, että vähättelevää. Oikeassa monet olivat siinä, että nuorena yhden lapsen äitinä mulla oli vain vähän kokemusta, ja sitä kautta myös aika mustavalkoisia mielipiteitä joistain asioista. Myöhemmin, tullessani toisen kerran äidiksi, huomasin että aina asiat eivät ole niin että on vain oikea tai väärä tapa, vaan on monta tapaa jotka toimivat eri tavalla erilaisissa tilanteissa, erilaisissa perheissä. Uskon että bloggaaminen ja vuorovaikutus tuhansien äitien kanssa on auttanut kehittymään sellaiseksi vanhemmaksi jollainen haluan olla.

Vuoden 2012 syksyllä olin juuri tehnyt positiivisen raskaustestin toista kertaa elämässäni. Olin maailman onnellisin, mutta myös ihan hurjan väsynyt. Samaan aikaan blogini joutui tahtomattani osaksi isoa, ja naurettavaa draamaa. Nykyään sille voi jo nauraa, mutta silloin raskauspahoinvoinnin, hormonien heittelyiden ja migreenien kanssa se tuntui maailmanlopulta. Olin vähällä lopettaa koko blogin siihen paikkaan, ja pidin aika pitkän tauon, ainakin jos nykytahtiin vertaa. Onneksi tulin järkiini ja tajusin että pöly laskeutuu, eikä mun kannata lannistua jostain sellaisesta. Samaan aikaan me muutettiin tänne kotiin jossa ollaan asuttu jo kolme vuotta, ja käytiin ultrassa jonka jälkeen uskalsin paljastaa raskauden blogissakin.

Sen draaman jälkeen tulin varovaiseksi. Ensimmäisten kahden blogivuoden aikana opin, että blogissa kaikki kannattaa vääntää rautalangasta, ja että itse ei koskaan kannata provosoitua, mistään. Joskus näitä periaatteita on edelleenkin vaikea noudattaa, vaikka tietää että se kannattaa.

Kevään 2013 alusta mä pääsin ensimmäistä kertaa mukaan blogiportaaliin, Kideblogeihin. Sain siitä uutta intoa bloggaamiseen jota olin vasta pari kuukautta aiemmin ollut lopettamassa. Portaaliin pääseminen toi aivan uusia ulottuvuuksia siihen asti rentona harrastuksena pitämääni bloggaamiseen. Ensimmäiset pr-tilaisuudet, yhteistyöt, se että kirjoittamisesta sai palkkiota ja kävijämäärien kasvaminen tuntuivat ihan huikealta. Mä astuin kokonaan uuteen maailmaan josta olin siihen asti vain haaveillut villeimmissä unelmissani.

Kirjoitin Zeldan syntymästä ja ensimmäisistä hetkistä, ja samaan aikaan perustin hääblogin portaalin katon alle myös. Välillä otin stressiä ja väsyin, valvotut yöt ja arki kahden alle kaksivuotiaan kanssa ei ollut aina helppoa. Otin liikaa paineita bloggaamisesta siinä samalla, vaikka kukaan muu mua ei painostanutkaan olemaan tuottelias, kuin minä itse. Kova työ toi kuitenkin kiitosta, ja vuoden 2013 syksyllä sain ensimmäisen ehdokkuuteni uusissa Indiedays Inspiration Awardseissa. Vaikka tiesin, että blogimaailman megatähtiä vastaan kotikutoisella keskisuurella blogillani ei ollut vielä mitään mahdollisuuksia, pelkkä ehdokkuus toi jo uskoa siihen että tämä on se mitä haluan tehdä. Tämä on se missä haluan olla hyvä, mitä haluan tehdä lisää, mistä en saa tarpeekseni.

Viime vuonna me mentiin naimisiin, ja blogin kävijämäärät kokivat suorastaan räjähdysmäisen nousun. Samaan aikaan kävin ensimmäisillä blogimatkoillani ulkomailla asti. Voitin Vuoden Hääblogi -palkinnon hääblogillani, ja taulu komeilee meidän makuuhuoneen seinällä edelleen. Se oli ihan mieletöntä, mutta toisaalta olin samaan aikaan onnellinen että vihdoin sain lopettaa kahden blogin pyörityksen ja keskittyä vain olennaiseen. En tiedä mikä tarve mulla on aina kahmia turhan monta kakkupalaa kerrallaan, 2- vuotias ja vauva, häiden järjestely, kaksi blogia- ja sitten vielä aloin Kideblogien osakkaaksi ja osa-aikaiseksi mediamyyjäksi kun mua pyydettiin.

Vaikka samaan aikaan ihmettelen, miten olen edes selvinnyt kaikesta, mä olen maailman onnellisin että olen saanut tehdä ja kokea tuota kaikkea. Olen saanut niin paljon kokemusta ja taitoa selvitä erilaisista tilanteista. Oma-aloitteisuutta ja ongelmanratkaisukykyä ei voi koskaan olla liikaa, ja tuo aika oli myös arvokasta verkostoitumisen kannalta. Äitiysloma ei ollut mulle pudotus tyhjän päälle, sillä kolmen kotivuoden aikana mä sain enemmän eväitä työelämään kuin niitä edeltävinä 20:nä vuotena yhteensä. Sain myös tutustua ihan loistaviin tyyppeihin, joista moni on mulle läheisiä ja rakkaita ystäviä edelleen.

Olin jälleen ehdolla blogi awardseissa, sekä Aussie Blog Awardseissa että Indiedaysin Blog Awardseissa. Ensin mainituista pokkasin itselleni toisen sijan yleisön suosikki -äänestyksessä. Se tuntui suurelta tunnustukselta, jonka eteen olin tehnyt töitä kovasti. Kesän aikana sain kutsuja toisiin portaaleihin, mutta halusin kääntää kaikki kortit ja nähdä mihin pystyn Kideblogien taustatiimissä. Syksyn aikana tulimme kuitenkin yhdessä siihen tulokseen, että on aika suunnata kohti uusia haasteita, jokaisen meistä, ja niinpä mä sain kunnian liittyä Indiedaysin huikeaan portaaliin. Siihen portaaliin, jonne olin haaveillut pääseväni siitä asti kun bloggaamisen aloitin. Se tuntui kuin unelta, ja muistan vieläkin kun lähdin tapaamisesta sopimuspaperit kourassa ja hyppelin indiedaysin toimistolta PR-tapaamiseen kevein askelin ja vaaleanpunaiset lasit silmillä.

Viimeiset kuukaudet ennen siirtymistä Indiedaysille olivat samaan aikaan hermoja raastavia ja kutkuttavan jännittäviä. En voinut hehkuttaa siirtoa, ja samaan aikaan olisi tehnyt mieli kiljua koko maailmalle että arvatkaa missä mä aloitan kirjoittamisen tammikuussa!

Tammikuussa mä tosiaan tänne siirryin, ja nyt olen ollut täällä jo reilut kymmenen kuukautta. Siirto sujui loistavasti, te lukijat ette ainoastaan seuranneet perässä, vaan teitä on tullut jäätävän mahtava määrä lisää. Olin kuullut Indiedaysista paljon, sekä hyvää, että huhuja. Sinä aikana kun mä olen täällä ollut, olen saanut osakseni vain pelkkää hyvää. Täällä on mieletön yhteisö, ja maailman mukavimmat tyypit töissä. Indiedaysin luokkaretki elokuussa oli ihan super hauska, ja mä tiedän että mulla on aina tukea saatavilla jos mikä tahansa askarruttaa mieltä. Enempää en voisi toivoa.

Indiedaysille muuttaminen teki bloggaamisesta mun päätyön, ja olen siitä hurjan onnellinen ja kiitollinen. Tämän vuoden alussa en tosin osannut mitenkään arvata, että päätoimisen bloggaajan ammatin lisäksi saisin vielä toisen työn itselleni. Blogin ansiosta senkin. Yhteistyökumppanuudesta se lähti, ja työsuhteeksi se kasvoi. Nyt olen viettänyt jo kahdeksan kuukautta Jevelon markkinointiassistentin tehtävissä.

Tämä vuosi on ollut ihan hullu, varmasti yksi hulluimpia vuosia ikinä. Mun suurimmat haaveet ovat toteutuneet, ja samaan aikaan olen välillä ollut niin loppu etten ole tiennyt miten päin olisin. En edes tiedä montako kymmentä tuntia viikossa mä käytän töihini yhteensä, tiedän vaan että en koskaan aikaisemmin ole tehnyt näin paljon töitä minkään asian eteen. Vaikka olen ollut väsynyt, olen ollut myös onnellinen. Kaikki se mitä mä saan tehdä, tuntuu niin hyvältä. Mä opin uutta kokoajan, ja saan tehdä töitä rakastamieni asioiden parissa. Olen myös kiitollinen ja onnellinen siitä, että suuresta työmäärästä huolimatta mä pystyn kuitenkin yöunista ja omasta ajasta nipistämällä antamaan suurimman osan viikosta lapsilleni.

Tämä vuosi on ollut hullu myös blogissa. Samaan aikaan kun olen kokenut bloggaamisen palkitsevampana kuin koskaan ennen, se on ollut myös rankempaa ja satuttavampaa kuin koskaan. Kohua toisensa perään, ja niin naurettavia syytöksiä että ei ole tiennyt pitäisikö itkeä vaiko nauraa. Paineita, suojelunhalua, turhautumista ja väsymystä. Rakkautta. Onnea onnen jakamisesta, iloa ilon tuottamisesta. Katkeruutta ja satuttamista, valheita ja syytöksiä. Kaikkea tätä ja paljon enemmän, ilon ja surun sekaisena soppana. Vaikka olen oppinut varovaiseksi kirjoittajaksi, olen joskus miettinyt olenko turhan varovainen. Keksitäänkö meistä pahaa siksi, koska ihmiset eivät tiedä meistä mitään oikeasti? Jos näyttäisin useammin likaisia sukkia lattialla, ehkä ihmiset eivät väittäisi valheellisesti että olen tehnyt abortin tai että mun Oulussa asuva äiti muka asuisi meillä, vain jäävuoren huipun mainitakseni.

En tiedä, en ehkä haluakaan tietää. Mä tiedän vain sen, että aion jatkaa tästä eteenpäinkin bloggaamista omalla tyylilläni. Täydellä sydämellä, kirjoittaen niistä aiheista joista eniten rakastan kirjoittaa. Hurjan kiitollisena kaikesta siitä mitä olen teiltä saanut. Häkeltyneenä edelleen voittamastani palkinnosta. Mä koen että mun tehtävä bloggaajana, omassa blogissani, on tuottaa iloa, sekä herättää ajatuksia ja keskustelua. Sitä haluan tehdä jatkossakin. Blogi on kulkenut pitkän matkan ensimmäisen päivän 16:sta rekisteröityneestä lukijasta nykyisiin, parhaimpina kuukausina yli 85 000:n uniikkiin vierailijaan, ja se matka ei ole päättymässä vielä pitkään aikaan.

Tapasin lauantaina gaalassa teitä lukijoita, ja muutaman kanssa kävin pidemmänkin keskustelun. En voi sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen teidän sanoista ja palautteesta jota sain. Mä vain toivon, että voin jatkossakin olla kaiken sen hyvän arvoinen mitä mun blogin lukijat mulle antavat. Kiitos vielä kerran, kaikesta <3

Ja hei, jos sä luit loppuun asti niin peukku sulle! Mä en vaan saanut tiivistettyä neljää ja puolta vuotta yhtään lyhyemmäksi vaikka kovasti yritin.

Hyvää yötä ihanat <3

Lähestyvä Halloween sai mut miettimään meidän parisuhdetta. Ei siksi että oltaisiin tavattu Halloweenina, vaan siksi että me melkein tavattiin Halloweeninä 2010. Oltiin menossa samoihin Halloween-kotibileisiin, mun silloisen ystävän luokse. Tai mentiinkin, molemmat, mutta eri aikaan. Mä jäin odottelemaan hidastellutta kaveria Kamppiin, ja sillä aikaa Otto oli jo ehtinyt käydä niissä juhlissa ja lähteä pois ennenkuin itse saavuin paikalle. Oli varmaan vartista kiinni etteikö tavattu silloin.

Jos me oltaisiin tavattu silloin, olisikohan kaikki mennyt eri tavalla? Oltaisiinkohan me ihastuttu toisiimme, alettu seurustelemaan ja perustettu perhe? Sitä ei voi tietää. Ja jossittelu on ihan turhaa. Saan vaan olla onnellinen siitä että kaikki sitä seuraavat Halloweenit olen saanut viettää Oton kanssa yhdessä. Tänä vuonna me vietetään jo viidettä yhteistä kauhujuhlaa. Joka vuosi ei olla Halloweenia juhlittu, mutta yhdessä ollaan oltu aina.

Me ollaan Oton kanssa aika yhteenhitsautuneita. Alusta asti ollaan yritetty löytää ne parhaat tavat toimia yhdessä, ja se on ollutkin meidän kantava voima. Ollaan aina ajateltu että tehdään elämästä mieluummin mukavaa kummallekin yhteisesti, eikä niin että ajettaisiin molemmat omaa etua suhteessa. En tiedä miten me ollaan tämä asia hiffattu jo silloin vuosia sitten, koska kuitenkin ihmisinä ollaan kasvettu niin paljon näiden vuosien aikana, ja ollaan oltu melko lapsia molemmat silloin kun ollaan tutustuttu. Kun kaikki muu naurattaa siinä, millainen viisi vuotta sitten on ollut, niin tuosta asiasta voi olla ylpeä ja onnellinen.

Kun alusta asti on rakentanut suhdetta oikealle pohjalle, ei tarvitse alkaa nyt toivomaan että voi kun toi ja toi asia muuttuisi tai katumaan sitä ettei viisi vuotta sitten sanonut mitään ja vieläkin ärsyttää samat asiat. Ei ärsytä. Kaikesta voi puhua, ja jos joku asia ärsyttää niin se ärsytys kestää vuosien sijaan pikemminkin minuutin, sen hetken että siitä asiasta saa sanottua.

Ennen me oltiin tosi erilaisia luonteelta, kiinnostuksenkohteilta ja oikeastaan melkein kaikessa. Vaikka ei koskaan tietoisesti olla pyritty muuttumaan toistemme kaltaisiksi, mä huomaan että todella monissa asioissa me ollaan ikäänkuin sulauduttu yhteen. En tiedä mitä ihmettä mulle on tapahtunut, mutta mä nykyään innostun itse Anime-sarjoista. Siis joita ennen pidin maailman turhimpina, tylsimpinä ja ärsyttävimpinä katsottavina ja hihittelin Oton innostukselle. Mä olen katsonut jo useamman sarjan loppuun, ja saatan jopa itse ehdottaa Animen katsomista. Nykyään mä nautin siitä kun katson piirrettyä lentopalloa, enpä olisi ikinä voinut kuvitella. Oton ansiosta olen päässyt yli omista rajoittuneista näkemyksistäni ja saanut jotain uutta ja siistiä tilalle. En usko että yksin olisin osannut kiinnostua esimerkiksi Animesta ikinä.

Vaikka olen Oton kautta löytänyt paljon uusia kiinnostuksenkohteita, en silti koe että minä, tai kumpikaan meistä, olisi kuitenkaan luopunut niistä omista jutuista. Otto pelaa edelleen, siihen mä en ainakaan vielä ole hurahtanut. Ja mä edelleen luen kirjoja ja lehtiä, bloggaan ja seuraan kaikkea muotiin liittyvää. Mun kautta Otto on taas innostunut vaatteista ja asusteista, kun hän ennen käytti pelkkiä bändipaitoja ja samoja pillifarkkuja. Ehkä avainsana on se että kumpikaan ei ole koskaan väkisin tuputtanut omia juttujaan toiselle, vaan kun on vuosien aikana huomannut toiselle tärkeät asiat, on itsekin vaan kiinnostunut niistä.

Kummallakaan meistä ei oikeastaan ole sellaisia harrastuksia, jotka veisivät säännöllisesti pois kotoa. Mulla on toki työn kautta jonkin verran tapahtumia ja iltamenoja, mutta muuten me pyritään viettämään mahdollisimman paljon aikaa kotona, koska nautitaan siitä. Ja vaikka ollaankin molemmat paljon kotona, me tehdään niitä omia juttuja eikä kyhjötetä kylki kyljessä kokoajan, vaikka se ihanaa olisikin. Kesällä jotkut pitivät mua naurettavana, kun kirjoitin että mulle tulee ikävä Ottoa kun hän lähtee kahden päivän mökkireissulle. En vaan ymmärrä että miksi? Mitä väliä sillä on jos ikävöi ja kaipaa toista ihmistä vierelleen, kunhan sitä ei tee toista syyllistäen tai rajoittaen? Meillä ikävä on molemminpuolista, eikä niin että toinen olisi vaan toisesta riippuvainen.

Meidän kahden suurin yhdistävä tekijä on kyllä varmasti kollektiivinen urpous. Yksi ilta me naurettiin varmaan viisi minuuttia sille kuinka ärsyttävää oli kun telkkarin valo heijastui meidän molempien nenästä. Siis maailman hölmöin juttu, mutta yhdessä siitä irtosi huumoria. Joku varmaan muistaa vielä kuinka viime vuonna(?) kerroin että me puhuttiin toisillemme laulamalla kaikki Frozenin ”Do u wanna build a snowman”in sävelellä. No, me tehdään sitä vieläkin aina välillä. Ihan parasta, ja lapsia naurattaa.

Parin viikon takainen Lontoon reissu oli kyllä ehdottomasti yksi kivoimpia juttuja mitä ollaan yhdessä tehty. Se oli pisin aika mitä ollaan vietetty kahdestaan sitten syyskuun 2011. Vaikka samaan aikaan oli ihan huikeaa olla kahdestaan ja vaan höpöttää rauhassa, me kyllä yhdessä mietittiin aina välillä (:usein) miten ikävä on lapsia ja miten kiva lasten kanssa olisi käydä siellä ja täällä.

Parisuhteen toimivuus on tärkeää, mutta tärkeää on myös se että kasvatuksessa vedetään yhtä köyttä ja ollaan samoilla linjoilla. Jos meillä olisi ihan erilaiset toimintaperiaatteet, eihän vanhemmuudesta tulisi mitään. Joitakin näkemyseroja meillä joskus on, mutta niistäkin selviää keskustelemalla. Joskus kyse on vaan siitä että tarkoitetaan samaa asiaa, mutta ilmaistaan se eri tavalla. Sitten nauretaan lopuksi että ”No sitähän mäkin kokoajan yritin sanoa”. Vaikka kuinka hyvin tuntee toisen, niin ei silti aina vaan osaa lukea ajatuksia ja siksi se asioista puhuminen on niin tärkeää.

Otossa on ihanaa se että hän ei koskaan säästele kehuja tai rakkaudenosoituksia, eikä pelkää näyttää tunteitaan. Hän uskaltaa kertoa mulle kuinka onnellinen on siitä mitä meillä on yhdessä, ja kuinka paljon rakastaa mua. Sama tietysti toisinkin päin. Hän huomioi mua kaikessa, ja vaikka Otolla olisi kuinka rankka viikko töissä, niin jos mä tulen kipeäksi ottaa hän kaiken mahdollisen hoitaakseen, ruoanlaitosta tanssiin kuskaamiseen, kauppareissusta lasten iltasatuun ja mulle teen keittämiseen ja yllärisuklaan ostamiseen. Juuri niinkuin tällä viikolla.

Mä en missään nimessä toivo että Otto tulee kipeäksi, mutta haluan päästä antamaan vähän hellyyttä ja huolenpitoa takaisinkin. Heti kun paranen, on mun vuoro hemmotella Ottoa. Kelpaisikohan herralle peli-ilta, chilihodarit ja hänen valitsema leffa? Toivottavasti <3

Mä yritän parannella itseäni tästä ekasta syysflunssasta, jotta olen lauantaina sitten toimintakunnossa kun on Indiedaysin Inspiration Day ja Blog awardsit! Onneksi kirjoitin tämän postauksen loppua lukuunottamatta jo ennen sairastumista valmiiksi, sillä juuri nyt kuume sahaa ylös alas ja on ihan kökkö olo. Onneksi Blog Awardsit on naamiaiset niin saa maskeerata flunssan jäljet ronskilla kädellä piiloon jos on tarvetta, terveisin mustat silmäjätesäkit polvissa asti ja kirkkaanpunainen nenä.

Postauksen kuvitus by esikoinen.

Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille!