Moikka! Pienen blogitauon sain vahingossa aikaiseksi sairastumalla keskellä kesähelteitä oikein perinteiseen flunssaan kuumeineen ja miljoonine aivastuksineen. Lähdettiin eilen päivällä mun äidin ja tyttöjen kanssa perheystävien mökille, ja otin koneenkin mukaan että bloggaan illalla vaikka mökkilaiturilta kaikessa rauhassa, kun tytöt nukahtavat touhukkaan päivän jälkeen. Mutta vielä mitä, jo puusaunaan mennessä kurkku oli kuin strepsils-mainoksesta, täynnä kaktuksen piikkejä ihan selkeästi. Saunan jälkeen alkoi nousta kuume, ja tyttöjen nukahdettua nukahdin itsekin sohvalle ennen kun sain edes konetta auki.

Tänään olo on ollut ihan hirveä koko päivän, aamullakin nukuin pikkunokoset kun kuume oli niin korkea, mutta onneksi tytöillä riitti puuhaa ja seuraa mökillä. Jos ei aiemmin ollut kesämökkikuumetta, niin nyt kyllä ainakin on. Sellainen on ehdottomasti lisättävä tulevaisuuden haavelistalle. Se ilo ja onni lasten silmissä, kun nämä saavat juosta ja touhuta ilman kenkiä järjettömän kokoisella pihalla, vailla minkäänlaista kiirettä, on vaan jotain niin täydellistä.

Ostettiin mökille mukaan lasten uima-allas, sillä järvi oli harmillisesti juuri asetettu uintikieltoon sinilevän takia. Onneksi meidän tytöt olivat enemmän kuin tyytyväisiä vettä suihkuttavaan kilpikonna-altaaseensa, eivätkä kertaakaan edes yrittäneet järviveteen uimaan. Mökillä syötiin muurinpohjalettuja, uskomattoman hyvää savusiikaa, poroa ja graavilohta ja vaikka mitä muitakin tuoreena hallista ostettuja herkkuja.  Tytötkin tykkäsivät siiasta kovasti, sitä pitää ehdottomasti tehdä kotonakin. Mä oon aina ollut kalaruokien ystävä, mutta en itse ole pelkurina kokeillut kokata vielä juuri muita kuin lohiruokia. Mutta eihän sitä opi jos ei yritä!

Mökillä vietin aikaa myös kahdestaan molempien neitien kanssa, mikä oli ihanaa! Eilen illalla Tiaran kanssa, joka jaksoi valvoa myöhempään kuin pikkusiskonsa, ja Zeldan kanssa taas tänään raikkaassa aamuilmassa jo ennen seitsemää. Parasta oli kun heti herättyä saattoi vain avata oven ja päästää toisen juoksemaan nurmikolle onnesta soikeana, vaikka en kyllä halua yhtään vähätellä iltaista laiturikävelyä esikoisen kanssa, ihanaa oli sekin.

Mökin rauhassa oli mahtavaa piipahtaa, sai vielä hetkeksi sellaisen illuusion kesälomasta, joka siis oikeasti loppui jo reilu viikko sitten. Kunhan tämä flunssa paranee, eikä toivottavasti tartu muille perheenjäsenille, on ihana aloittaa syksy kunnolla. Viileässä mökki-illassa eilen oli jo havaittavissa pientä syksyn tuntua, ihanaa! Mä odotan niin paljon jo hämäriä iltoja, kynttilöitä, muumiteen juomista viltin alla ja kirpeää tuoksua lähimetsässä. Eniten odotan kyllä varmaan sitä, että pääsen näkemään kun tytöt pomppivat yhdessä lehtikasoissa.

Mutta nyt nautitaan kesästä niin kauan kuin sitä kestää, vaikka välillä helle uuvuttaa, erityisesti sisällä ilman tuuletinta, niin talvella sitä lämpöä kaipaa kuitenkin ihan hulluna. Mä aion antaa flunssalle kenkää viimeistään huomenna, että päästään vielä rantsuun nauttimaan auringosta, merestä ja uimaleluista. Ja eipä se flunssa kai kovin paljon pahemmaksi voi ulkoillessa mennä, kun lämpötila on sama jokapaikassa. Tietenkään ei saisi rehkiä liikaa huonokuntoisena, mutta rannalla makoilu ei kai ole kiellettyä 😉

Ihanaa tiistai-iltaa kaikille<3

Mä olen kertonut kaiken Berliinistä mitä mieleen vain on juolahtanut, mutta en vielä mitään meidän häämatkasta. Vaikka me shoppailtiin, kierreltiin ja tutkittiin paljon nähtävyyksiä, pääosassa oli kuitenkin se kahdenkeskinen aika. Kaksi kokonaista vuorokautta kahdestaan, ensimmäistä kertaa Tiaran syntymän jälkeen. Se oli ihan uskomatonta, nytkin kun muistelen, se tuntuu melkein kuin unelta. Kun ei ole kolmeen vuoteen viettänyt kahtatoista tuntia pidempää aikaa kahdenkesken miehensä kanssa (tämä 12h siis hääpäivänä ja -yönä), tuntuu kaksi yötä ja kolme päivää ikuisuudelta, hyvällä tavalla.

Rankan vuoden jälkeen se oli juuri sitä mitä me kaivattiin. Loputtomasti aikaa jutella, mitä me molemmat rakastetaan. Kukaan ei keskeyttänyt höpöttelyä tiputtamalla kaukosäädintä lattialle tai kaatamalla maitoja pitkin keittiötä. Ajatukset eivät katkeilleet, kerrankin oli vain me kaksi ja meidän jutut, aikuisten jutut. Ei Seikkailija Doraa, Risto Räppääjää tai Robinia. Tosin taidettiin me iltakävelyllä pari kertaa laulaa Kesärenkaiden kertosäettä, se on vaan niin loistava kesäbiisi.

Meidän suhteen alkumetreiltä asti me ollaan oltu ensin tulevia vanhempia, ja sitten vanhempia, ja joskus joku on meiltä kysynytkin, että entäs sitten kun lapset eivät ole enää kotona? Riittääkö meillä rakkaus ja yhteiset aiheet, kun koko yhteinen taival on ollut vain vanhemmuutta? En epäile hetkeäkään etteikö riittäisi. Erilaisuudesta huolimatta, me ollaan myös tosi samanlaisia, ja ei meidän suhde ole pelkkää vanhemmuutta. Toisillemme me ollaan ihan Iina ja Otto vain, joskus typerillä lempinimillä höystettynä, mutta kuitenkin. Mies ja nainen, ei äiti ja isi.

Tämä häämatka vain vahvisti yhteenkuuluvuuden tunnetta. Me toimitaan perheenä, meidän arki on mukavaa, rakkaudentäyteistä, tasaista ja sellaista kuin me itse halutaan. Mutta myös loma, juhla ja kahdenkeskinen aika toimii. Voisin kuunnella Oton juttuja loputtomiin, ja toisinpäin. Siksi, me Berliinin loistavassa maineessa olevan yöelämän kokemisen sijaan, mentiin suhteellisen ajoissa hotellihuoneelle molempina iltoina, ihan vaan että saatiin olla kahden. Sitä vartenhan se häämatka on.

Meidän häämatkakohde ei ollut kovin perinteinen, mutta jotain perinteistä ja ehkä kliseistäkin me haluttiin tehdä rakkauden symboloimiseksi. Kaikki oli vaan liian täydellistä, että sen olisi voinut jättää tekemättä. Friedrichstrasse, katu jolta käveltiin joka päivä hotellille, silta joka sijaitsi juuri ennen meidän hotellia. Sadat molemminpuolin siltoja kiinnitetyt rakkauden lukot, joiden avaimia joki oli täynnä. Meidän oli pakko ostaa oma lukko, ja kiinnittää sekin siltaan!

Viimeisenä matkapäivänä me kierrettiin puoli Mitteä etsimässä lukkoa kaupoista. Lopulta se löytyi vitsikkäästi sadan metrin päästä sillalta, Friedrichstrassen aseman ruokakaupasta, kun oltiin jo ihan menetetty toivomme. Ostettiin kultainen lukko ja musta permanenttitussi, ja istuttiin aseman portaille kirjoittamaan nimet ja päivämäärä. Viimeistä kertaa hotellia kohti kävellessämme, me kiinnitettiin lukko siltaan. Valittiin paikka huolella, sellainen jossa ei ihan lähellä ollut muita lukkoja. Kohta, josta sitä ei ilman voimakeinoja mitenkään saisi väännettyä irti. Sitten Otto lukitsi lukon, ja mä heitin avaimet jokeen.

Onni että Otto sai ikuistettua avaimet juuri kuvan vasempaan alanurkkaan, kun ne lensivät kohti jokea. Se hetki oli jotenkin niin täydellinen päätös yhteiselle matkalle, ja sinetti meidän rakkaudelle, vaikka onhan meillä toki sormuksetkin. Viiden euron halpa lukko tuntui yhtä hienolta, kuin timanttisormuksen saaminen sormeen hääpäivänä. Nyt meidän on ainakin ihan pakko tehdä uusi matka Berliiniin, pakkohan siellä on käydä katsomassa että lukko on paikoillaan. Lasten kanssa saatetaan lähteä aiemminkin, mutta sillalla sovittiin että viisivuotishääpäivänä, me matkustetaan Berliiniin taas kahdestaan. Ja mä tiedän jo nyt että se sopimus pitää.

Kiitos Otto näistä kolmesta vuodesta, 212 päivästä, 21 tunnista ja 50 minuutista. Kiitos myös kaikista tulevista vuosista, viikoista ja päivistä. Kaikista ihanista hetkistä, joita vietetään yhdessä. Kaikista niistä hetkistä, jolloin piristät mua kun oon väsynyt tai mulla on paha mieli. Kiitos hetkistä, jolloin tiedät täydellisesti mitä sanoa, vaikka mä olisin ihan hukassa. Kiitos siitä, että kerrot mulle kaikkea, vaikka en aina tajuaisikaan kaikkea. Kiitos luottamuksesta, rakkaudesta, ja siitä että olet hyvä isä. Kiitos ihanasta häämatkasta, ja siitä että et kammoksu naisten rakkaushömppää vaan olet täysillä mukana. Rakastan<3

Enää (erittäin lyhyet) yöunet ja ollaan jo lentokentällä lähtötunnelmissa, iiiiiik! Tänään ollaan yritetty tehdä tyttöjen kanssa kaikkea ekstrakivaa, käytiin rannalla uimassa, ja jopa minä heitin talviturkin! Lisäksi ollaan rakennettu seitsemän eriväristä legotaloa, syöty Tiaran valitsemaa ruokaa (pizzaa), käyty kirjastossa lainaamassa uusia iltasatuja mummulle luettavaksi ja köllötelty ja völlötelty yhdessä kaikki muu aika. Tiaran kanssa juteltiin muutamaan otteeseen, että äiti ja isi lähtee matkalle kahdeksi yöksi, ja Tiara selitti innoissaan kuinka hän hoitaa Zeldaa mummun kanssa. Varmasti tytöt pärjäävät hyvin!

Haikea olo tuli silti, kun laitettiin tytöt nukkumaan ja sanottiin hyvät yöt vielä. Annoin molemmille varmaan miljoona pusua ja halia, eikä tehnyt mieli sulkea lastenhuoneen ovea perässään, vaan jäädä sinne vaan koko yöksi. En voi väittää etteikö viime viikon hirveä tragedia Ukrainassa olisi saanut mua vähän pelkäämään lentämistä. Me ei onneksi lennetä läheltäkään mitään konfliktialueita, mutta silti mielessä pyörii kaikenlaista. Mutta ei se mitään auta että murehtii etukäteen, pitää vaan ottaa rennosti ja toivoa parasta.

Kuvat: DMK Photography

Sain tänään muutaman maistiaiskuvan viimeviikon valokuvauksista, jotka siis voitin palkinnoksi helmikuisissa Wedding Blog Awardseissa. Valokuvat on ottanut Domi DMK Photographysta, ja täytyy sanoa että en voisi olla tyytyväisempi näihin kuviin joita olen jo saanut nähdä. Odotan innolla lisää kuvia! Kuvaukset olivat rennot lifestyletyyliset kuvaukset, vailla mitään pönötystä ja mentiin ihan täysin lasten ehdoilla. Lopuksi otettiin vielä musta jonkinverran yksityiskuvia, joille tulee toivottavasti olemaan vielä enemmänkin käyttöä täällä blogin puolella lähiviikkoina! Muita valokuvia tulen myös esittelemään, kunhan saan ne itselleni.

Mulla on pää ihan pyörällä kun on niin paljon mielessä, ja nyt on pakko alkaa pakkaamaan kun ei olla sitä vielä ehditty tekemään. Kaikki muu on onneksi tsekattu valmiiksi, Tv-torniliput ostettuna etukäteen, reitti hotellille katsottuna ja pitkä lista vierailukohteita osoitteineen tulostettuna. En yksinkertaisesti ehtinyt tänään tekemään enää matkasuunnitelmalistaa, mutta uskoisin että hyödyllisempi on postaus matkan jälkeen Berliinin nähtävyyksistä, eikö!

Ihanaa viikkoa kaikille! Blogi hiljenee nyt perjantaihin asti, koska nyt mä vietän mun hurjan kolmen päivän blogiloman, hyvällä omallatunnolla. Nauttikaa upeista säistä kun ne kerrankin hellivät meitä suomalaisia! Instagram päivittyy vaikka blogi hiljeneekin, eli siellä voi seurata mua @iinalaura ja Ottoa @akkavalta!

Huomenna kääntyy (vuokra)auton nokka kohti Helsinkiä, ja kotiudutaan pysyvästi meidän kesäreissuilta. Kieltämättä risteilyreissun ja Oulun viikon jälkeen alkaa olla jo pienoinen koti-ikävä. Oma sänky, oma vaatekaappi ja oma suihku houkuttelevat, vaikka täällä mun tädillä on hieno vastaremontoitu saunarakennus upeine kylppäreineen. Omassa suihkussa vaan on sitä jotain! Ehkä hieman jo kaipaa oman kodin rauhaa, vaikka täällä onkin ollut rento meininki, ja viikko on ollut juuri sopiva pituus reissulle, niin ollaan rauhassa ehditty nähdä kaikkia, eikä hösätty paikasta toiseen 24/7.

Tuntuu että meidän tytöt on kasvaneet ainakin kilometrin isompien serkkujensa seurassa, ja oppineet vaikka mitä uusia taitoja. Zelda on oppinut kiipeämään tuolille ja trampoliinille, ja sanomaan loppu, ruoka ja ihhahhaa. Mieluisaa tekemistä on riittänyt joka hetkelle, ja mekin ollaan Oton kanssa saatu ladattua akkuja kun Zeldalle on ollut monta innokasta syöttäjää ja hoitajaa, ja Tiaralle leikkikavereita. Etenkin Tiaralle oli iso juttu myös vierailla mummunsa kotona ekaa kertaa niin että muistaa, nyt neiti tietää aina kun mummulle soitellaan, että missä se mummu oikein luuraa, on ehkä helpompi sitten miettiäkin päässä että mitä se tarkoittikaan että mummu on Oulussa.

Jokapäiväisten monen tunnin pihaleikkien lisäksi lapset ovat päässeet näkemään kaikkia sukulaisiaan, mökkeilemään, kastelemaan kukkia ja vierailemaan heppatallilla katsomassa heppoja. Zelda oli järkyttynyt kun iso heppa työnsi pään ulos karsinastaan, mutta kovin kiinnostunesti tarkkaili heppoja kokoajan. Tiara säikähti hepan päristelyä, mutta halusi silti innoissaan käydä katsomassa eri heppoja kun mun serkku esitteli suosikkejaan. Tuleekohan tytöistä heppatyttöjä isona?

Tänään näin päivällä mun rakasta Jarppulia keskustassa, sekä serkkuani Riinaa. Oli ihana hengailla, ja vähän aleshoppailla sekä ostaa serkuille tuliaisia. Lisäksi ihana lukijani täältä Oulusta kävi moikkaamassa, ja hänen kauniista sanoistaan tuli niin hyvä fiilis! Ihanaa että te olette niin aktiivisia ja hengessä mukana meidän elämässä, ei voi muuta kuin kiittää sydämen pohjasta teitä kaikkia, jotka kannustatte ja piristätte meitä päivittäin eri kanavien kautta!

Naurattaa muuten hieman mun ja Jarnon identtiset poseerausasennot ja melko samantyyliset takitkin, molemmat ihan vahinkoja!

Shoppailun jälkeen tein jotain mitä en ole tehnyt yli kahteen vuoteen, vietin äidin kanssa pari tuntia kahdelleen, ja suuntasin äidin kanssa kahdestaan lounaalle. Me oltiin sovittu jo Helsingissä, että viimeisenä Oulu-päivänä mennään kahdestaan kiinalaiseen syömään meidän vakkari Kung Po -kanat ja jutellaan oikein kunnolla. Oli ihanaa viettää äiti-tytär -aikaa, yleensä kun ollaan aina liikenteessä koko porukalla ja päähuomion vievät lapset. Käytiin Torinrannan Beijingissä ja ruoka oli superhyvää, mä söin koko annoksen ja tilattiin vielä lisäriisiä, taisi olla ihan pieni nälkä, kun ne annokset on tosiaan ihan rekkamiestasoa kooltaan.

Lounaan jälkeen oli vuorossa vielä viimeinen  vierailu, käytiin moikkaamassa Oton serkkua ja hänen avovaimoaan, sielläkin sai ahtaa herkkukakkua naamariin. Meillä alkaa kyllä nyt monen viikon herkkulakko kotona, aivan liikaa tullut syötyä herkkuja tämän viikon aikana kun joka kyläpaikassa on aina ollut uudet herkut tarjolla, välillä monta kertaa päivässäkin. Mutta onneksi tämä on vain väliaikaista, kotona laitetaan taas ruokavalio kuntoon ja herkutellaan tuoreilla mansikoilla, pensasmustikoilla ja muilla kesäihanuuksilla.

Lomaa on varjostanut ainoastaan yksi ikävämpi juttu, nimittäin mun viisaudenhammas. Ensin päättelin kipeän posken johtuvan vain aftasta, mutta kun kipu ei ollut vielä viikonkaan jälkeen helpottanut, päätin tarkastella suun tilannetta. Viisaudenhammashan se sieltä puskee takahampaan vierestä kauniisti 90 asteen kulmassa, suoraan kohti poskea. Nyt hieman kaduttaa, että yhden traumaattisen viisaudenhampaan poistoeikkauksen jälkeen en antanut leikata muita pois 18-vuotiaana.

Hammaslääkäriin on melkeinpä pakko suunnata, vaikka kylmä hiki puskee jo pelkästä ajatuksesta otsalle. Elättelen vielä pientä toivoa että hampaan puhkeaminen pysähtyisi, sillä se on jo vuosia ollut läpi ikenestä yhden millinkokoisen kulman verran, mutta melko epätoivoiselta tuntuu tämä toiveiden elättely. Saa nähdä miten tässä vielä käy! En jaksa stressata, kun en asialle juuri nyt voi mitään. Ja pitihän se pieni kiusa olla muuten niin ihanalla lomalla, eihän sitä liian mukavaa saa olla näin suomalaisen ajattelutavan mukaan olla, eikö, haha!

Mä lähden nyt pakkaamaan vielä viimeiset jutut ennen huomista, ja sitten nukkumaan, että jaksetaan sitten aamulla olla pirteinä hakemassa autoa. Luvassa on ainakin arvontaa ja kaikkea muutakin hauskaa, pysykää kuulolla! Ihanaa huomista torstaipäivää kaikille! Blogi aktivoituu kunnolla taas kunhan päästään himatunnelmiin!

Biisinsanoituksiin mieltyneenä lainasin Robinilta postaukselle otsikon. Yksi teistä ihanista toivoi postausta mun ja Oton erilaisuuksista ja samanlaisuuksista, kun kuulemma blogien perusteella vaikutamme niin erilaisilta ihmisiltä. Se on varmasti totta, sillä suurin osa meidän kiinnostuksenkohteista on aivan kuin toiselta planeetalta, kun verrataan toisiamme. Ei me kuitenkaan täysin erilaisia ihmisiä olla, kyllä se toimiva suhde vaatii niitä samankaltaisuuksiakin, enkä usko että oltaisiin oltu yhdessä kolmea ja puolta vuotta jos meissä ei mitään samaa olisi.

Siinä missä Otto on kiinnostunut peleistä ja paranormaaleista ilmiöistä, muhun iskee muoti ja chicklit. Ottoa ei juuri vaatetus kiinnosta, hänen lempiasunsa mulle on farkut, toppi ja hiukset auki. Mä taas rakastan etsiä vaatteita Otolle, ja olen saanut entisen huppari-teeppari-farkut-converset -herran ostamaan farkkushortseja, kauluspaitoja, nahkapaikatuin olkapäin varustettuja neuleita ja vaikka mitä kenkiä itselleen.

Vaikka Otto tykkää perusvaatteista, hän ei koskaan yritä rajoittaa mun pukeutumista tai hauku mun asuja, vaikka ne erikoisia olisivatkin. Päinvastoin, Otto kannustaa tekemään niinkuin itsestä tuntuu hyvältä. Sama toimii toisinpäin, vaikka mä kannustankin Ottoa kokeilemaan rohkeasti erilaisia tyylejä, en ikinä pakottaisi häntä ostamaan tai pukeutumaan vaatteisiin joista hän ei oikeasti tykkää. Lähinnä vaan autan löytämään uusia ja erilaisia tyylejä, joita hän ei muuten ehkä tulisi ajatelleeksi.

Pelit ei ole koskaan ollut mun kiinnostuksenkohteiden toplistan kärkipäässä, mutta pelasin mäkin pienenä meidän kasibittisellä Super Marioa joka päivä. Mä en ennen Ottoa tiennyt mikä on MMO tai rpg, mutta nytpä tiedän. Ennen ajattelin Wowin olevan typerää, koukuttavaa ajan ja rahan hukkaa. Oton kanssa olen oppinut että se voi olla monia eri taitoja kehittävä harrastus, joka antaa harrastajalleen paljon. Vaikka mä en olisikaan itse innostunut uusista haarniskoista tai jousipyssyistä pelissä, tai sen yhden pelin loppuratkaisusta, satuttaako se mua että kuuntelen kun toinen kertoo itselleen tärkeästä asiasta? Ei.

Kuten parisuhteessa muutenkin, kuuntelu on tärkeää myös kiinnostuksenkohteissa mun mielestä. Se että arvostaa toista sen verran, että kiinnittää huomiota toisille tärkeisiin asioihin, on välttämätöntä. Jos sua ei kiinnosta mitä sun miehelläsi on sulle kerrottavaa, miksi olette edes yhdessä? En mäkään aina jaksa innostua ja hihkua mukana, kun psn networkiin on julkaistu uusi hyvä peli, tai katsoa animea, kun en piirretyistä elokuvista pidä, mutta mä voin silti olla läsnä ja kuunnella, olla iloinen toisen puolesta.

Meidän erilaisia kiinnostuksenkohteita on siis pelit, anime, paranormaalit ilmiöt, muoti, kauneus ja jossain määrin myös musiikki. Mä rakastan klubimusaa, r’n’b:tä ja Rihannaa. Otto kuuntelee kaikkea örinähevistä emo- ja pelimusiikkiin. Tykätään me kuitenkin molemmat hiphopista ja monista suomalaisista artisteista, enkä mä vanhana Asking Alexandria -fanina inhoa niitä Oton örinöitäkään, vaikka en enää sellaista musiikkia itse laitakaan juuri soimaan.

Ei se kuitenkaan ole mikään ongelma, että musiikkimaussa on eroja. Spotifysta löytyy molempien suosikit ja biisejä on helppo vaihtaa niin että molemmat saavat kuunnella omia lemppareitaan. Ja tokihan Otolla on työmatkat ja kuulokkeet joista kuunnella päivisin mitä haluaa, niinkuin mullakin on päivisin aikaa kasvattaa meidän tytöistä pikku tanssijoita klubimusan tahtiin.

Silloin kun Otto pelaa, on mulla aikaa (heh, ihannetilanteessa jos ei olisi niin paljon töitä tehtäväksi) lukea kirjoja, katsoa hömppäleffoja ja selata lookbookia ja pinterestiä, tai nettikauppoja. Me myös bloggaillaan nykyisin aina yhtäaikaa, joten mun blogihommat eivät enää vie yhtä paljon meidän yhteistä aikaa kuin ennen. Istua nakotetaan yhteisen tietokonepöydän ääressä makkarissa, höpötellään ja oikoluetaan toistemme kirjoituksia. Sitten kun sitä yhteistä aikaa on, me katsotaan leffoja tai sarjoja, syödään ja jutellaan.

Leffoissa meillä on tosi samanlainen maku, rakastetaan molemmat kunnon toimintaleffoja, draamoja ja komedioita, kauhukin menee. Otto tykkää ehkä enemmän scifistä kuin minä, ja mä taas romcomeista, mutta vuorotellen katsotaan niitäkin sulassa sovussa. Sarjamaku meillä on myös lähes identtinen, ja yleensä katsotaankin iltaisin juuri lempisarjojamme, vaikka nyt kaikki ovatkin kesän korvalla harmillisesti jääneet tauolle ja joudutaan odottelemaan kevääseen asti Game of Thronesia, Shamelessia ja muita lemppareita.

Yksi yhdistävä kiinnostuksenkohde meillä on vielä ylitse muiden: ruoka. Siihen suhtaudutaan rakkaudella, panostetaan ja nautitaan rauhassa silloin kun lapset sen sallivat. Vaikka Otto inhoaa sushia ja mä taas rakastan, meillä on muuten melkein samat lempiruuat ja molemmat tykkäävät kokata. Tie miehen sydämeen kävi meilläkin vatsan kautta, Otto muistelee vieläkin lämmöllä kuinka ensimmäisiä kertoja Oton luona yökyläillessäni olin tehnyt meille lihapullia ja perunamuusia ruuaksi sillä aikaa kun Otto oli iltavuorossa, yhteentoista asti illalla.

Vaikka meillä on paljon samojakin kiinnostuksenkohteita, en pidä niitä parisuhteen kannalta mitenkään tärkeänä. Uskoisin että me oltaisiin ihan yhtä onnellisia, vaikka Otto inhoaisikin blogeja, eikä tykkäisi katsoa leffoja. Paljon yhteisiä kiinnostuksenkohteita tärkeämpi asia avioliitossa on yhteiset arvot. Ja yhteiset arvot meiltä löytyy, kuten pappikin meidän vihkitilaisuudessa sanoi. Me molemmat ollaan koti-ihmisiä, pidetään perhettä suuressa arvossa ja oltiin haaveiltu omista lapsista pitkään ennen tapaamistamme.

Kasvatuksessa vedetään yhtä köyttä, ja ollaan samaa mieltä siitä miten asiat hoidetaan. Kumpikaan ei puutu toisen tapaan olla vanhempi, tai sysää hommia vain toiselle osapuolelle. Me molemmat huolehditaan kodista, ollaan lasten kanssa ja hoidetaan asioita tasapuolisesti. Toki vetovastuu on mulla kun olen päivisin kotona, mutta iltaisin Oton tultua töistä kotiin me ollaan kyllä ihan yhtä paljon lasten kanssa. Meillä ei myöskään tarvita mitään sopimuksia tai listoja asioiden hoidosta puoliksi, kaikki soljuu mukavasti yhteisymmärryksessä.

Kummallakaan ei ole tarvetta rellestää ja juosta kaupungilla harva se viikko, tai edes kuukausi. Siksi kummallakaan ei ole myöskään tarvetta kieltää, jos jompikumpi haluaa joskus käydä jossain. Nalkutus on suhteen tappaja, ja sitä mä en halua tehdä omassa parisuhteessani koskaan, enkä onneksi joudukaan. Kun asioista jutellaan avoimesti, ja muistetaan sanoa asialliseen sävyyn heti jos joku harmittaa toisen käytöksessä, eikä padota ärsytystä sisälle viikkokausia ja laukaista väsykiukussa juuri ennen nukkumaanmenoa maanantai-iltana, on kaikki paljon helpompaa.

Harmituksen aiheita useammin muistetaan kuitenkin kertoa, mikä toisessa on ihanaa. Siitä mä tykkään Otossa, että se ei ole mikään jöröjukka joka ei huomaa jos mulla on uusi kampaus. Otto kehuu aina kun on aihetta, ja piristää jos on huono hetki tai päivä. Mä olen samanlainen, ja olisi kuluttavaa olla aina vain itse kehumassa toista, eikä saada itse koskaan vastakaikua.

Meitä yhdistävät myös ihanat yhteiset ystävät, jotka välittävät meidän perheestä ja meistä, ja haluavat viettää meidän kanssa aikaa. Toki meillä on omiakin kavereita, joita nähdään itseksemme, mutta silloin kun satutaan pääsemään yhdessä jonnekin, ei ole koskaan vaikeaa päättää kenen kanssa mennään. Ystävistähän sen näkee hyvin, että me ollaan samanhenkisiä ihmisiä. Meidän aiemmin ”omat” kaverit ovat nykyään yhteisiä kavereita, ja monet ennestään toisilleen tuntemattomat kaverit ovat nykyään kavereita keskenään.

Kyllä, me ollaan erilaisia. Mutta me ollaan myös samanlaisia, niissä tärkeimmissä asioissa. Mä törmäsin tällä viikolla erääseen blogitekstiin, jossa pohdittiin onko ainoa oikea rakkaus sellaista, joka satuttaa ja jonka tietää olevan tuhoontuomittua. Mulla on kokemusta myös siitä satuttamisesta ja riipivästä ”rakkaudesta”, ja mä olen sitä mieltä että ei missään nimessä. Mun mielestä oikea rakkaus on sitä, mikä ei satu koskaan, ja minkä tietää kestävän mitä vastaan ikinä tuleekaan. Se että voi luottaa toisen rakkauteen, ja suhteen kestävyyteen ei missään nimessä tarkoita sitä, etteikö rakkaus voisi olla intohimoista, palavaa ja kutkuttavan ihanaa. Mä voin kertoa, että vieläkin kun odotan Ottoa töistä iltaisin kotiin, ja tiedän sen olevan bussissa, mulla tulee sellainen kutkuttava tunne että iik kohta mä nään mun Otsukan.

PS: Kuvituksena kuvat joita otettiin maailman kauheimmasta kuvakulmasta, sängyllä makoillen laivalla viime viikolla. Otettiin ne koska haluttiin nauraa sille miten idiootilta näytettiin, ja niiden ei pitänyt päätyä minnekään. Tässä ne nyt kuitenkin on.