Meillä oli ihana isänpäivä! Voisi sanoa että kerrankin meidän isänpäivä sujui aika isänpäivämäisesti. Meidän perheen aiemmista marraskuun toisista sunnuntaista voi lukea täältä jos ne eivät ole vielä teille tuttuja, mutta lyhyesti kerrottakoon että emme ole vielä varsinaisesti päässeet juhlatunnelmiin isänpäivän kunniaksi ennen eilistä. Eilen kuitenkin kaikki sujui juuri niinkuin oppikirjoissa; tytöt nukkuivat yön hyvin ja herättiin aamulla tekemään Otolle aamupalaa ja leipomaan kakkua. Otto nukkui pitkään ja herätettiin hänet tyttöjen kanssa kun kaikki oli valmista ja Tipa sai ojentaa isilleen itse tekemänsä hienon taulun.

Tiaran piirtämässä taulussa on meidän koko perhe ja isi vielä kahteen kertaan piirrettynä koska isi on paras. Taulua piirtäessään Tiara totesi että ”Tästä minä tykkään, isistä!” ja se oli kyllä niin ihanasti sanottu että se piti kirjoittaa tauluun ylös! Otto tykkäsi lahjastaan kovasti ja Tiara oli niin ylpeänä! Mä askartelin Otsukalle tuon superhienon piparin jossa tekstin perässä hengaava epämääräinen pläntti yrittää esittää sydäntä.

Aamiaiseksi me nautiskeltiin (taas) banaanilettuja, joiden ohjetta multa kyseltiinkin ja mä ajattelin että jaan oman erittäin yksinkertaisen versioni teille kaikille: Tuon ylimmässä kuvassa näkyvän lettupinon saa aikaiseksi kolmella reilunkokoisella banaanilla ja neljällä munalla.  Mä en laita koskaan banaanilettutaikinaan mitään sokeria tai muutakaan makeutusta, mun mielestä banskun oma aromi riittää makeutukseksi oikein hyvin (varsinkin kun letun kuorruttaa vaahterasiirapilla). Mä oon huomannut lukuisien yritysten jälkeen että letut pysyy parhaiten kasassa kun ne pitää maltillisen kokoisina eikä lähde tavoittelemaan mitään koko pannunpohjan halkaisijaltaan olevia jättilettuja. Pienempää on helpompi hallita, ainakin mun poropeukaloilla.

Lettujen ja vaahterasiirapin kaverina oli mansikoita ja maailman parasta God Morgon -appelsiinimehua, sekä tietysti lauantaina leivottuja pipareita ja torttuja. Otolla on tasan kaksi aamupalavaihtoehtoa mitä hän kykenee aamulla syömään ja nää banaaniletut vaikka sitten siirapilla kyllästettynä on se huomattavasti terveellisempi versio kun vertaa siihen toiseen vaihtoehtoon eli pekoniin ja muniin.

Mä halusin eilen pukea tytöille nätit mekot kun niille tulee niin harvoin tarvetta että harmittaa roikottaa niitä vaan kaapissa ja isänpäivä on mun mielestä oikein hyvä syy mekolle vaikka oltaisiinkin ihan vian oman perheen kesken. Laitoin sitten itsekin tuon keltaisen Zaran suosikkimekkoni, piristämään syystalven pimeyttä kirkkaalla värillään! Vaalensin juurikasvun pois viime viikolla ja nyt on hiuksissakin paljon freesimpi olo, muussa tukassa pidin väriä viisi minuuttia niin että kastelin tukan ensin ja se riitti kirkastamaan onneksi jo pahoin kellastuneen kuontaloni eivätkä hiukset kärsineet kun vaikutusaika oli niin lyhyt.

Mä en ehkä kestä miten söpöt tytöt ja miten söpö Otto mulla on! Yhdessä ne on vielä söpömpiä, mulla meinas kyynel vierähtää poskelle kun otin noita yhteiskuvia Otosta ja muksuista ja ajattelin että noi kolme söppänää on mun. Viime isänpäivänä me vasta toivottiin että raskaus sujuu hyvin ja me saadaan toinenkin terve tyttö ja nyt Zelda jo istuu pontevana isänsä sylissä. Ja voi miten Tiara onkaan kasvanut, noista kuvistakin huomaa että meillä asuu pieni kaksivuotias leidi nykyään, eikä mikään taapero enää.

Illalla nautiskeltiin vielä lasagnetteillallisen jälkeen maailman parasta mutakakkua vaniljajäätelön ja mansikoiden kera, ja sitä tarjoillaan tänään mun äidillekin joka tänään saapuu meille auttamaan muutamaksi päiväksi kun mulla on niin paljon hääjuttuja, duunijuttuja ja menoja tällä viikolla. Keskiviikkona on ihan huippu yhteistyöjuttu josta lisää myöhemmin ja lauantaina Indiedays Inspiration Day jonne suuntaan moikkaamaan ihania blogikavereita ympäri Suomen!

Huh, tulipas pitkä postaus noiden kuvien takia, toivottavasti tykkäsitte! Mä alan nyt hoitamaan vielä vähän hääjuttuja ja vastailen myöhemmin illalla kommentteihinkin. Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille♥

PS: Käykää osallistumassa vielä Stilissiman vapaavalintaisen Vanhojentanssipuvun arvontaan jos ette ole käyneet! Stilissimalla on nyt myös uudet mielettömän hienot nettisivut joista unelmapukujen selaaminen onnistuu kätevästi.

Viime viikolla sain kommentien toivoen että te lukijat voisitte kysyä meiltä Oton kanssa kysymyksiä ja me vastaisimme teille yhdessä videolla. Tämä idea oli mun mielestä ihan huippuhauska ja onneksi Ottokin suostui kun hetken suostuttelin, haha! Me ei ollakaan tehty kysymyspostausta taas tosi pitkään aikaan ja kuitenkin teidän lukijoiden määrä on lisääntynyt siihen tahtiin että varmasti on asioita mitä haluaisitte ehkä tietää! Eli homman nimi on se, että saatte kysyä meiltä mitä kysymyksiä tämän postauksen kommenttiboxissa, sellaisia kysymyksiä joihin me yhdessä voidaan vastata. Vastaamme niihin sitten yhteisellä videolla! Sanomattakin on varmaan selvää että vastaamme ainoastaan asiallisiin kysymyksiin, eli pitäkää se mielessä kun pohditte kysymyksiä! Aikaa kysymysten lähettämiseen on viikko, eli 14.11.2013 klo 23.59 asti.

Heippa! Mun ei pitänyt pitää blogilomaa vaikka lomalla ollaankin mutta jotenkin nuo superkauniit ilmat ja yhteinen perheenkeskeinen aika ovat vieneet mennessään eikä tämä tietokoneen ruutu ole ollut kiinnostuslistan kärkipäässä. Nyt kuitenkin vuorossa Lintsikuvia ja vähän kuulumisia! Lintsillä oli meidän mielestä tosi kivaa se että nyt on myös noita ilmaisia laitteita kun esimerkiksi Tiaran ikäiselle tuntuisi ihan äärettömän turhalta ostaa vielä ranneketta. Laitteen ilmaisuus on kuitenkin tuonut mukanaan todella turhauttavan (varsinkin pikkulasten mielestä) ilmiön jota ennen ei pienten laitteissa ollut: superpitkät jonot. Harva alle kaksivuotias rauhallisen tyytyväisenä odottaa omaa vuoroaan 25 minuuttia jonossa seisten kahden minuutin KotKot -ajelua varten.

Jonotusajoista johtuen me lopulta päädyttiin käymään vain parissa laitteessa, nostalgisoimaan narunvedossa ja herkuttelemaan hotdogeilla. Tiara vetäisi narusta itselleen pinkin krokotiilipehmon ja se taisikin olla päivän kivoin juttu! Se on mun mielestä kiva että kun nyt ei tarvitse niitä rannekkeita välttämättä ostaa ollenkaan niin Lintsille voi mennä myös ihan vaan käymään vaikka yhdessä laitteessa ja nauttimaan huvipuistotunnelmasta, kun ennen siellä meni aina ja joka kerta koko päivä ja oli sellainen fiilis että jos ei ole juossut kaikissa laitteissa vähintään kolmea kertaa niin ei ole saanut kaikkea irti. Lintsiltä käveltiin Töölönlahden rantaan ja sieltä keskustaan, oli ihana kävellä tutuissa kauniissa maisemissa pitkästä aikaa ja ihan rauhassa.

Tänään meillä on aikeissa lähteä ulkoilemaan ja nauttimaan kauniista säästä, miten nämä parhaat kesälomasäät osuivatkin juuri elokuulle? Ihanaa kun aurinko paistaa ja saa nauttia vielä kesästä vaikka syksy onkin kalenterin mukaan alkanut. Ulkoilun lisäksi ajateltiin kipaista kirjastossa hakemassa vähän lisää luettavaa. Enää kaksi yötä meidän laivareissuun ja Tipa on ihan hurjan intona jo valmiiksi pallomerestä ja muista hauskoista jutuista joista ollaan kerrottu, sekä tietysti siitä että hänen rakkaat mummu ja Mörkö tulevat huomenna meille! Kiinnostaisiko teitä muuten meidän Tukholman ostoshaaveet? Voisin kerätä pari kollaasia jos haluatte.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille♥♥

Tässä nyt pari vuotta bloganneena olen tutustunut äärimmäisen surulliseen ilmiöön aina kirjoittaessani meidän rakkaudestamme ja onnestamme; onnettomiin suomalaisiin. Onnettomiin suomalaisiin, jotka eivät kykene ymmärtämään sellaista asiaa kuin onnellinen ja tyydyttävä elämä. Mukava, arki ilman ylenmääräistä riitelyä, toimiva parisuhde ja helpot lapset. Milloin onnesta tuli urbaanilegendaa ja mukavasta elämästä ilman sen suurempia draamoja valhetta?

Mun mielestä on todella surullista, että monien mielestä onnettomuus on nykyään perusoletus elämälle ja onnellisuus on jotakin jota ei edes uskalleta tavoitella. Ihmiset vellovat omassa kurjuudessaan samalla ajatellen että kaikki onnelliset ihmiset ovat joko a)valhetta ja harhakuvitelmaa b)sairaita mieleltään tai c)jotain mitä itse ei voi saavuttaa mitenkään. Miksi näin on? Onko suomalaisista oikeasti tullut tuollaisia luovuttajia jotka piipittävät tietokoneen näytön takana bloggaajille kuinka heidän elämänsä ei oikeasti voi olla kivaa ”koska mun kaveripariskuntakin erosi kun ne ei koskaan riidelleet”?

Mä en ole siinä mielessä perinteinen suomalainen että en usko sanontaan kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Mun mielestä onnellisuuttaan saa tuoda esille, ja samalla toivottavasti levittää hyvää mieltä muillekin. Ehkä onnen kätkemisen taustalla on joskus ennenmuinoin ainakin ollut pelko siitä että jos oman onnensa tuo esille, joku yrittää ottaa sen pois. Mä en usko tuohonkaan, mä uskon että kun oikeasti löytää elämässään onnen, sitä ei kukaan tarkoituksella voi ottaa pois tai muuten onni ei ole ollut aitoa. Tästä syystä mä myös kerron avoimesti meidän parisuhteesta, perhearjesta ja hääsuunnitelmista. Mä olen onnellinen ja ylpeä.

Se että elämä on mukavaa, antoisaa ja rakkaudentäyteistä ei tarkoita että mä paskoisin sateenkaaria ja olisin päästäni sekaisin, se tarkoittaa vain sitä että mä olen tehnyt elämässäni oikeita valintoja jotka tekevät mut onnelliseksi. Valinnoistahan kaikessa on loppujenlopuksi kysymys. Teetkö itsesi ja läheisten kannalta oikeita valintoja ja päädyt elämään tavoittelemaasi elämää, vai valitsetko väärin. Se että joskus tekee virheitä eli valitsee väärin, ei haittaa, kukapa meistä ei niin joskus tekisi. Mutta jos hukkaa kunnianhimonsa ja lakkaa tavoittelemasta haaveitaan virheen takia on vain typerä luovuttaja. Aina on mahdollisuuksia ja aina voi saavuttaa haluamansa.

Onni ei ole ”sitten kun”, onni on tässä ja nyt. Mä en ole saavuttanut vielä puoliakaan haaveistani, mutta elän silti onnellisempaa ja ihanampaa elämää kuin koskaan olisin voinut odottaa. Onnesta pitää osata nauttia, pitää elää hetkessä eikä sitkutella. Jos ikuisesti ajattelee olevansa onnellinen ”sitten kun”, voi menettää jotain todella arvokasta ja hukata mahdollisuuden onneen. Mä olen myös sitä mieltä, että onni ei ole koskaan valmis. Jos mulla olisi kaikki mitä mä haluan, mä en olisi onnellinen. Mä tarvitsen haaveita, joiden eteen tehdä töitä ja joiden avulla voin kehittyä paremmaksi ihmiseksi, ystäväksi, äidiksi ja puolisoksi.

Mä olen positiivinen realisti, en haahuile pilvilinnoissa enkä tavoittele järjettömiä asioita mutta uskallan uskoa unelmiini ja yritän nähdä hyvää kaikissa ja kaikessa. Kun suunnitelmat muuttuvat, on osattava löytää asioiden hyvät puolet sen sijaan että menisi sekaisin ja peruisi koko homman. Kaikkia mun positiivisuuteni ei miellytä, monia se saattaa ärsyttääkin mutta suosittelen kaikkia kokeilemaan. Sen sijaan että valitat ja mässäilet kurjuudellasi, ajattele mitä voit hyötyä ja oppia kokemuksistasi. Mä olen 14-17 -vuotiaana hoitanut yli kolme vuotta koulun ohessa yksin mun äitiä joka makasi sängyssä sairauden pakottamana, liikuntakyvyttömänä ja masentuneena.

Mä en silti lannistunut vaan opettelin laittamaan ruokaa, käymään kaupassa ja huolehtimaan arjesta. Mä oon nykyään perheenäitinä enemmän kuin onnellinen siitä että opin nuo taidot jo silloin. Vaikka silloin oli rankkaa ja olen kipuillut omat teini-iän sekoiluni tuon jälkeen, en silti missään vaiheessa lannistunut ja lakannut tavoittelemasta unelmiani. Mä valmistuin ylioppilaaksi, vieläpä ajallaan, hain haluamaani kouluun ja muutin takaisin juurilleni Helsinkiin kuten olin haaveillutkin. Kun mä sitten tapasin Oton meni kaikki vielä paremmin kuin olisin ikinä osannut kuvitellakaan.

Mitä mun blogin kirjoittamiseeni tulee, mä kerron meidän lapsiperhearjesta sellaisena kuin se on. Koskaan en valehtele, väritä tai keksi tarinoita, mutta paljon jätän myös kertomatta. Usein jätän kertomatta ne kaatuneet maitomukilliset, vessanmatolle väärinpäin tippuneen käytetyn vaipan ja aamupäivällä lipaston kulmaan kolahtaneen varpaan, koska ne eivät ole asioita joita koen tarpeelliseksi kertoa tai haluan muistaa meidän elämästä. Mun blogi on jo pian kaksi ja puoli vuotta ollut positiivinen hyvänmielen blogi johon ainakin suurin osa lukijoista kertomansa mukaan tulee hakemaan piristystä, hyvää fiilistä ja inspiraatiota. Ne jotka hakevat inhorealismia kakkavaipoista ja valitusta paskasta seksielämästä voivat suunnata johonkin toiseen osoitteeseen, koska ne eivät ole mua eivätkä ne tule koskaan kuulumaan blogini aiherepertuaariin.

Yhteenvetona, olkaa onnellisia, tai jos ette ole niin antakaa ainakin meidän olla, eiks vaan!

PS: Kuvissa onnellinen tyttäreni Tiara joka on oppinut laskemaan liukumäestä aivan itse.

Te valitsitte parisuhdepostauksen ensimmäisenä toteutettavaksi teemapostaukseksi ja mä olin oikeastaan siitä iloinen vaikka kirjoistakin haluan toki kirjoittaa. Mulla on kuitenkin pyörinyt viime aikoina tää aihe mielessä jonkinverran kun tuntuu että joka perhelehdessä ja -nettisivulla toitotetaan ”toisen lapsen kriisistä” ja siitä miten parisuhde menee viimeistään toisen lapsen myötä pilalle tai vähintäänkin muuttuu järkyttäväksi ongelmavyyhdiksi. Mä en yhtään ihmettele sitä miksi näin kirjoitetaan, sillä toinen lapsi on iso muutos elämään vaikkei välttämättä uskoisi.

Usein ajatellaan että se on vain se ensimmäinen lapsi joka muuttaa kaiken, mutta loppujenlopuksi yhden lapsen vanhemmilla on kuitenkin rutkasti aikaa toisilleen – ainakin meillä oli. Yhden lapsen kanssa kaiken lapsen nukkuma-ajan voi viettää haluamallaan tavalla kun taas vauvan ja taaperon vanhempana ainakin näin ensimmäisinä kuukausina lähestulkoon aina on jompikumpi hereillä (tai sitten kello on niin paljon että pitäisi itsekin nukkua) ja mukuloiden yhteiset päiväunet ovat harvinaista luksusta.

Aluksihan toki vastasyntynyt nukkuu 24/7 ja se luo ehkä hieman petollisen illuusion siitä että kaikki on kuin ennen. ”Vauvahan vain nukkuu!” Silloin alussa me saatiinkin kunnon läheisyystankkausta kun Otto piti heti useamman viikon isyyslomaa ja vietettiin ne viikot tosi perheen kesken. Zelda nukkui ruokataukoja lukuunottamatta kokoajan joten meille jäi runsaasti kahdenkeskistä aikaa. Se oli ihanaa aikaa ja varmasti yksi suurimpia tekijöitä sille että ollaan vältytty suuremmilta parisuhdekriiseiltä. Kumpikaan ei väsähtänyt uudenlaisessa arjessa kun saatiin heti aluksi opetella rauhassa kuukauden verran yhteiseloa neljästään ja Zelda kotiutui osaksi meidän perhettä vaikka paljon nukkuikin.

Sittemmin yhteisen ajan puute on vaivannut meitäkin, Zeldan syntymän kanssa samaan syssyyn sattuivat vielä hääjärjestelyiden alkaminen ja mun blogiharrastuksen muutos harrastuksesta osa-aika duuniksi ja ne ovat todella syöneet niitä yhteisiä tunteja. Kuitenkin, koen että kaikki on mennyt paremmin kuin odotin ja olemme saaneet sitä yhteistäkin aikaa enemmän kuin uskalsin toivoa. Me saadaan olla onnellisia siitä että meille on siunaantunut perustyytyväiset, terveet tyttäret jotka tykkäävät nukkua öisin. Vaikka päivisin tytöt eivät useinkaan nuku yhtäaikaa, iltaisin ja öisin me ollaan saatu aina niitä rauhallisia kahdenkeskisiä hetkiä kun ollaan vähän nipistetty omista yöunista, mikä näkyy pienten silmäpussien radikaalina eskaloitumisena koko naaman roikkumiseksi.

Sen lisäksi että yöllä ollaan nautittu toistemme seurasta, me ollaan opeteltu iloitsemaan niistä pienistäkin kahdenkeskisistä hetkistä. Muistan kun oltiin alkukesästä kaupassa ja molemmat neidit sattuivat nukahtamaan alun jälkeen ensimmäistä kertaa yhtäaikaa rattaisiin. Se tunne kun sai käydä kaupassa ja liihotella kahdestaan valitsemassa herkkuja oli jotain sanoinkuvailemattoman ihanaa! Sittemmin ne kerrat ovat jo lisääntyneet ja usein tulee lähdettyä yhdessä kävelylle juuri Tiaran päiväuniaikaan kun tietää että Zeldakin nukahtaa takuuvarmasti kun vaunut ovat liikkeellä ja saadan näinollen pari tuntia kahdenkeskistä jutteluaikaa ja vielä ulkoilut kaupanpäällisiksi.

Pienten yhteisten hetkien lisäksi me ollaan yritetty ajatella toisiamme ja välillä muistaa pienillä ylläreillä, tuomalla kaupasta toisen lempiherkkua yllätykseksi, viemällä lapsia ulos että toinen saa hetken ihan omaa aikaa tai hieromalla illalla hartioita. Lisäksi meillä on myös sallittua sanoa jos väsyttää ja ei jaksa, silloin toinen voi leikkiä lasten kanssa ja toinen saa nukkua tai tehdä mitä ikinä haluaakaan. Tästä ehkä johtuukin että meillä ei usein kuule noita sanoja ettei jaksa, kun tietää että jos sellainen tilanne oikeasti tulee niin sitten saa ihan rauhassa hetken itselleen.

Kahden lapsen kanssa se on entistä tärkeämpää että molemmat vanhemmat osallistuvat niin lasten- kuin kodinhoitoonkin yhtälailla. Kun kumpikin hoitaa oman osansa on suurempi mahdollisuus ehtiä joskus tekemään jotain myös yhdessä ja kaikki sujuu sutjakammin. Meidän ei onneksi koskaan ole tarvinnut tästä asiasta edes käydä keskustelua, molemmille kun on alusta asti ollut selvää että perhe on perustettu yhdessä ja yhdessä kaikki myös tehdään. Vessanpesu ja imurointi kuuluvat mun suosikkeihin, Otto taas tykkää siivota keittiötä. Molemmat tykkäävät laittaa ruokaa, mutta arkisin ruoka odottaa valmiina kun Otto tulee töistä. Se on mun mielestä mukava tapa toivottaa tervetulleeksi puoliso töistä kotiin ja jutella yhteisellä aterialla päivän jutuista.

En voi myöskään tarpeeksi korostaa sitä miten ihana isä Otto on! Otto jaksaa aina leikkiä lasten kanssa, jutella ja hassutella, lohduttaa, vaihtaa vaippaa, käyttää potalla ja antaa iltapalaa. En olisi kyllä koskaan voinut kuvitella että joku voi olla noin ihana, huolehtiva ja rakastava isä! Tiara on ihan isin tyttö ja Zeldakin varmaan kunhan kasvaaa vähän isommaksi ja on vähemmän ihastunut tisseihin. Imetys asettaa tietysti omat rajoitteensa sille mitä isä voi vauvan kanssa ensi kuukausina tehdä, mikä on vähän harmillista. Mutta  mitä isommaksi Zeldakin kasvaa sitä suuremmaksi Oton rooli tulee ja kunhan kiinteät parin kuukauden päästä astuvat kuvioihin saa Otto tarttua lusikan varteen ja syöttää Zeldaa.

Meillä on käytössä edelleen sama juttu kuin Tiaran pikkuvauva-aikana, eli molemmat saavat nukkua viikonloppuisin pitkään, toinen lauantaiaamuna ja toinen sunnuntaiaamuna. Kun molemmat tietävät että saavat sen oman ihanan rauhallisen aamun niin viikotkin jaksaa heräillä paremmin. Vaikka lasten myötä kyllä se taito nukkua pitkään on vähentynyt, ennen sitä saattoi nukkua 12-14 asti ilman mitään ongelmia ja nykyisin herätään molemmat yleensä viimeistään kymmeneltä vaikka kukaan ei herättäisi.

Vaikka meillä on ihanat, helpot ja tyytyväiset lapset niin kyllä meitä silti joskus väsyttää. Silloin saattaa olla hermo kireällä, varsinkin jos väsymyksen yhdistää stressiin tekemättömistä asioista. Mutta väsymyksen aiheuttamat pikku kinastelut on syytä jättää ihan omaan arvoonsa, kun tietää että ne tosiaan johtuvat vain väsymyksestä.Toisen lapsen myötä nämä väsymyskinastelut ovat tulleet ehkä yleisemmiksi, mutta en kyllä voi sanoa että me edelleenkään riideltäisiin tai edes kinasteltaisiin usein. Ja vaikka yhteistä aikaa on tällä hetkellä vähemmän ja stressiä enemmän, en silti hetkeäkään ole ajatellut että pieni ikäero muksuilla olisi huono juttu. Tiarasta ja Zeldasta on jo nyt niin paljon iloa toisilleen että voin vain kuvitella miten mahtavat leikkikaverit tytöistä tulee. Ja sitten me otetaan Oton kanssa kaikki irti siitä ilosta, hah!

Musta tuntuu että meillä menee paremmin kuin koskaan ennen, vaikka aina on hyvin mennytkin. Meillä on toisemme ja kaksi ihanaa pientä tyttöä jotka kasvavat ja kehittyvät kokoajan ja joista me ollaan maailman ylpeimpiä. Alussa totesin että en ihmettele miksi toisen lapsen kriisistä usein puhutaan, sillä näin suuressa muutoksessa varmasti piilee ainekset pahemmankin luokan taisteluihin vanhempien välillä. Mutta kun muistaa arvostaa toista siitä mitä hän tekee perheen hyväksi, osoittaa rakkautta ja miettiä vähän miten asiat ilmaisee niin sillä pääsee jo pitkälle.

Ällösöpöilmoituksena tähän loppuun vielä että enää 186 päivää siihen että me sanomme toisillemme tahdon ja mä en millään malta odottaa♥

Miten teillä on vaikuttanut toinen lapsi parisuhteeseen vai onko mitenkään? Kuinka paljon vietätte yhteistä aikaa ilman lapsia?