Lapset päättää päivä – millainen päivä meillä oli?

01.08.2018

Kirjoitin maanantaina siitä, miksi päätettiin järjestää Lapset päättää -päivä. Eilen koitti tuo päivä, joka tosin alkoi aika samalla tavalla kuin kaikki muutkin päivät lasten kesälomalla. Ensimmäisenä heräsi taapero, jonka kanssa käppäiltiin alakertaan, Hän söi puuroa, minä join kahvia, telkkarissa pyöri Pikkukakkonen. Kahdeksan jälkeen kuulin, kun ovi kävi ylhäällä. Esikoinen hilputteli nukkumahuoneesta tulevaan omaan huoneeseensa piirtelemään. Hän tykkää olla siellä ihan omassa rauhassaan ja touhuilla omia juttujaan. Kymmenen minuutin päästä alakertaan tassuttelivat peräkanaa Otto ja meidän viisivee, unihiekkaa silmistä hieroen.

Ensimmäiseksi lapset päättivät, että he haluavat aamiaiseksi lettuja. ”Tavallisia vai banaanilettuja?” kysyin. ”Eiks banaaniletut oo terveellisempiä, me otetaan niitä! Ja kaveriksi Nutellaa ja banaania!”. Nutellan mukana meni terveellisyys, mutta lapset päättää. Paistoin banaanilettuja vaikka kuinka kauan, ja niistä tuli tosi hyviä ja pysyivät hienosti kasassa. Lettuihin käytettiin 2,5 banaania, 4 isoa kananmunaa ja 1 teelusikallinen vanilja-aromia. Paistoin letut rypsiöljyllä, joka toimii paljon paremmin kuin voi.

Aamiaisen jälkeen kysyttiin lapsilta, että mitäs he sitten haluavat tehdä. ”No me keskusteltiin, ja tultiin siihen tulokseen, että tänään olis tosi hyvä päivä mennä Hoploppiin, sinne uuteen. Niin pitääks meidän ottaa joku ruokalepo vai voidaanks me lähtee heti nyt sinne Hoploppii?”. Me katsahdettiin toisamme Oton kanssa, ja sanottiin suunnilleen kuorossa, että mennään vaan heti, koska lapset saa päättää, muuten oltaisiin todellakin otettu se pieni ruokalepo ensin, hah. Niin me hoidettiin siinä aamutoimet kiireen vilkkaa, ja oltiin Hoplopissa jo ennen yhtätoista koko konkkaronkka.

Isot tytöt katosivat kiipeilemään jo ennen kuin ehdittiin saada lukkokaappia kiinni, ja me tutkittiin sitten Oton ja taaperon kanssa, että mitä siellä ”uudessa” Hoplopissa sitten onkaan. Taapero oli ensin vähän hitaasti lämpeävä jättimäiselle sisäleikkipuistolle, mutta kun hän löysi ensimmäisen irtonaisen pallon ja lähti heittelemään sitä, hän innostui kaikesta muustakin. Pian hän jo hyppi trampoliinilla onnesta soikeana ”hyppää, hyppää, hyppää, huiiiii!”.

Isoja tyttöjä näki lähinnä silloin, kun he kävivät juomassa vettä. Laskettiin me muutaman kerran heidän kanssa isoista liukumäistä, katsottiin heidän tramppahyppyesityksiä ja ajeltiin mönkkäriradalla yhdessä, mutta muuten he katosivat omille teilleen koko ajan, ja bongasivat vielä tutun kaverin joka oli myös puistossa.

Oltiin puistossa yli kolme tuntia, sitten alkoi tulla ihan hillitön nälkä ja ennen kaikkea HIKI. Hiki nyt ei näillä säillä ole mitään uutta, mutta nälkään oli pakko tarttua, ettei alkanut heikottaa. Kysyttiin lapsilta mitä he haluavat syödä lounaaksi ja vähän oletin/toivoin että haluaisivat syödä helposti Hoplopissa, kun oli itsellä niin nälkä. He kuitenkin toivoivat kuulemma kanaa kermakastikkeessa ja riisiä, ja niin me lähdettiin Hoplopista saman rakennuksen Lidliin ostoksille. Lapset lastasivat kärryyn kanasuikaleita, ruokakermaa, tuorejuustoa, raejuustoa ja vihanneksia. ”Ja SAADAAKS ME NAKKICROISSANTTEJA ILTAPALAKS??” ”No saadaan tietysti, tänään on lapset päättää -päivä.”. Nakkicroissantteja ostettiin, ja söpöjä pikkueläinrahkoja, joita he myös halusivat, mutta joita en yleensä osta, koska niissä on paljon sokeria.

Automatkalla he jo kysyivät, että saavatko mennä siksi aikaa ulos kavereiden kanssa, kun me laitetaan ruokaa. Vastasivat itse omaan kysymykseensä, että ”saadaan mennä”. Ruuassa ei kauan kestänyt, ja he tulivatkin heti sisälle syömään kun kutsuttiin. Molemmat söivät kaksi annosta ruokaa, ja ilmoittivat sitten lähtevänsä takaisin ulos kavereiden kanssa leikkimään. Mun aavistukseni siitä, että tänään ei tehdä ollenkaan töitä meni siis ihan mönkään. Taapero veteli yli kolmen tunnin päiväunet Hoplopin jälkeen, ja heräsi vasta vähän ennen viittä, ja lapset olivat ulkona kavereiden kanssa neljä tuntia. Kerkesin siis hyvin tehdä töitä sillä välillä.

Kaikilla pihan samanikäisillä lapsilla on kotiintuloaika seitsemältä, ja vasta silloin meidänkin tyypit tulivat kotiin. Sitten he halusivat lähteä lähellä sijaitsevaan kiipeilypuistoon, jossa oltiin käyty kerran aiemmin. Mentiin kiipeilypuistoon vielä tunniksi leikkimään, ja lähdettiin kahdeksalta kotiin. Kiipeiltiin ja riehuttiin siellä koko perhe viimeisetkin energian rippeet, joita Hoplopin jälkeen löytyi. Lapset söivät puiston jälkeen onnesta soikeana iltapalaksi nakkicroissantit ja pikkurahkat (no taapero ei kyllä saanut rahkaa), ja halusivat sen jälkeen vielä pelata vähän aikaa korttia. Taapero sai katsoa yhden jakson Kaapoa, kun me pelattiin isojen tyttöjen kanssa Rodokselta ostetuilla pelikorteilla yksi erä seiskaa.

Sitten lapset halusivat kuulla oikein pitkän iltasadun, ja menivät puoli kymmeneltä  nukkumaan, ja nukahtivat samantien. Kysyin heiltä tänä aamuna, että mikä päivässä oli parasta. Kuulemma kaikki oli yhtä kivaa, Hoplop ja kavereiden kanssa oleminen. Oli kuulemma ihan helppoa päättää yhdessä, kun vaan keskusteli erilaisista vaihtoehdoista.

Täytyy sanoa, että nyt on pikkuisen haikea olo. Sitä aina ajattelee itse, että ei ole koskaan tarpeeksi läsnä lapsille, vaikka parhaansa yrittääkin. Siksi jotenkin myös oletin, että tottakai lapset päättää -päivänä he haluavat olla aamusta iltaan kylki kiinni kyljessä ja touhuta äidin ja isin kanssa kaikkea. Olin väärässä, ja riittämättömyyden tunne taitaa olla ihan turhaa. Meidän isot tytöt taitaa oikeasti jo olla aika isoja. Ja mä luulen, että he ovat tainneet saada ihan tarpeeksi meidän läsnäoloa ja huomiota. Ehkä sitä vaan haluaa tehdä itsensä tärkeämmäksi kuin onkaan, faktahan on se, että heillä on jo ne ihan omat kaverit ja jutut. Kai se on vaan pakko myöntää, että aletaan olla siinä vaiheessa elämää, että äiti ja isi ei olekaan aina ne ykköset, vaan kaveritkin on. Se on samalla ihanaa ja hienoa, mutta myös ihan hemmetin haikeaa. Onneksi on tuo yksi taapero, joka pitää meille vielä seuraa, hah.

Vaikka vähän tuntui haikealta, tunsin myös suurta kiitollisuutta, iloa ja ylpeyttä. Meillä oli tosi kiva päivä, lapset eivät pyytäneet mitään kuuta taivaalta, vaan mukavan päivän ja sopivasti höpsötystä ja järkevämpiä juttuja. Koko päivänä he eivät tapelleet tai vääntäneet toistensa kanssa kertaakaan, vaan osasivat suunnitella yhdessä ja sovussa kivan päivän. Tämän kokemuksen perusteella voidaan järkätä näitä päiviä vaikka kerran kuussa, koska miksikäs ei.


Sisarussuhteet kolmen lapsen perheessä

21.07.2018

Kuopuksen lähestyessä 1,5 vuoden ikää, ovat sisarussuhteet alkaneet tulla yhä syvemmiksi ja niistä on enemmän kerrottavaa. Olen saanut lähiaikoina muutamaankin otteeseen postaustoiveen siitä, millaiset sisarussuhteet meidän kolmella lapsella on keskenään. Ja nyt ajattelin avata ja pohtia aihetta oikein kunnolla ja perusteellisesti.

Esikoisella ja keskimmäisellä on toisiinsa 1,5 vuoden ikäero, keskimmäisellä ja kuopuksella 4v ikäero ja esikoisella ja kuopuksella 5,5v ikäero. Meillä on siis kokemusta sekä suuresta että pienestä ikäerosta lapsilla. Kaikessa on puolensa, ja ikäerot tuovat toki suuriakin eroja sisarussuhteisiin. Yhteistä kaikilla kolmella on se, että he ovat hurjan läheisiä keskenään ikäeroista huolimatta, tai juuri niiden takia. Pienestä ikäerosta olen kirjoittanut aiemmin TÄSSÄ postauksessa, ja suuresta ikäerosta TÄÄLLÄ.

Arjessa ikäeroja ei kuitenkaan juurikaan tule ajateltua, on vain kolme pientä tyyppiä, joilla on jokaisella omat vahvuutensa, luonteenpiirteensä ja kiinnostuksenkohteensa. Monissa asioissa kiinnostukset myös kohtaavat, mikä auttaa tosi paljon. Vaikka esikoisen ja keskimmäisen leikit keskenään ovat aivan eri tasolla, kun vertaa kuopuksen leikkeihin, he pystyvät silti hyvin myös toimimaan yhdessä kaikki kolme, ja keksivät kaikenlaista hauskaa.

Kaikki kolme leikkivät yhdessä nukkeleikkejä, hippaa, lukevat kirjoja, rakentavat duploilla ja leikkivät hiekkalaatikolla tai uima-altaassa. Aina kun kuopus oppii uusia taitoja tai sanoja, isosiskot kannustavat ja kehuvat, ja ovat heti valmiina leikkimään  juuri sitä leikkiä, minkä kuopus on milloinkin oppinut. He opettavat mielellään hänelle myös uusia juttuja, ja ovat ihan selkeästi ottaneet pikkusiskon mukaan porukkaan. Isot ovat pikkusiskosta ylpeitä, ja osoittavat mielellään hänelle myös hellyyttä, joskus ärsytykseen asti. Pikkusisko kun on aika menevää sorttia, eikä hän aina jaksaisi olla isosiskojen sylissä tai halia silloin kun isommat niin toivovat.

Pikkusisko taas kiusaa isompia kokeilemalla rajojaan, taaperoiässä hän kokeilee aina välillä, että saako vaikka lyödä siskoa tai heittää tätä lelulla. No ei saa. Onneksi isot ovat hienosti ymmärtäneet, että ei mini sitä tahallaan tee, hän ei vaan vielä tajua, että lyöminen sattuu. Isommat eivät suutu, mutta sanovat sitten, että ”EI SAA (syötä kielletty ikävä asia), siskoa sattuu” ja ”Pyydä anteeksi”, ja silloin kuopus antaa heille halin, koska ei vielä osaa sanoa sanaa anteeksi. Varmasti on osittain kiittäminen isosiskoja siitä, että kuopus alkaa ymmärtää, että toisia ei saa satuttaa, kun he ovat niin kärsivällisesti ja johdonmukaisesti osanneet reagoida siihen, vaikka ovat itsekin pieniä.

Isommilla tulee kinaa keskenään yleensä vain siitä, kumpi saa tehdä jotakin ensin, kuten painaa vaikka hissin nappulaa, kävellä portaita alas tai mennä autoon istumaan. Juurikin näitä pikkujuttuja, joita mun on ainoana lapsena vaikea tajuta, ja jotka Otto taas muistaa omasta lapsuudestaan elävästi. Mitä ihmeen väliä sillä on, kuka ensin ottaa maitoa purkista, kun sitä on tarpeeksi molemmille? Mun mielestä ei kertakaikkiaan yhtään mitään, mutta joskus se tuntuu olevan sisaruksille koko elämä.  Varmasti tajuaisin itsekin paremmin, jos mulla olisi sisaruksia. Nämä ovat meillä niitä tilanteita, joita saa ratkoa lähes päivittäin.

Leikit sen sijaan sujuvat heillä aivan loistavasti yhteen, ja lähes aina ilman konflikteja. He saattavat rakentaa leikkihuoneeseen barbiekaupungin, ja leikkiä samaa leikkiä joka ikinen päivä viikon ajan aina, kun ollaan kotona sisällä. Heillä on tosi hyvät juonet leikeissä, ja he osaavat leikkiä fiksusti ja reilusti yhdessä ilman tappelua, tai epäoikeudenmukaisuutta. Pieni ikäero on juuri tässä hyvä, kun heillä on niin samat kiinnostuksenkohteet, ja melkein yhtä hyvät leikkitaidot.

Toinen meidän isommista tytöistä on vähän enemmän sellainen luontainen johtaja, ja toinen on sitten taas sopeutuvaisempi, ja nämä roolit ovat joskus vahvat myös leikeissä. Niin kauan kuin molemmat ovat tyytyväisiä, on se meidän mielestä ihan fine. Toisella heistä on ihan järjettömän vahva mielikuvitus, ja hän keksii yleensä jännittäviä leikki-ideoita. Toinen sitten taas johdattelee leikkiä, kun idea on keksitty. Se tuntuu menevän heillä tosi hyvin, ja meillä voi mennä viikkoja, ettei vanhemman tarvitse kertaakaan puuttua isompien leikkeihin tai riitoihin.

Isommilla on selkeästi omat jutut ja omat kaverit verrattuna kuopukseen, mutta aina kun he ovat yhdessä, he myös touhuavat yhdessä. Isommat auttavat pienempää pukemisessa, syömisessä ja kaikessa mahdollisessa, missä tämä milloinkin tarvitsee apua. He hirveästi toivovat, että kuopus tulisi jo päiväkotiin, tai siis esikoisen mennessä jo kouluun lähinnä keskimmäinen toivoo tätä. Hänestä olisi niin ihanaa, että voisi aina leikkiä pikkusiskon kanssa päiväkodissa. Molemmat aina toivovat, että mentäisiin yhdessä pikkusiskon kanssa hakemaan heitä päiväkodista/koulusta, koska pikkusisko on niin söpö, ja heidän kaveritkin tykkäävät hänestä.

Joskus kuopusta harmittaa, kun hän joutuu leikkimään omalla pihalla aidan takana hiekkalaatikolla, tai keinumaan, ja isommat saavat olla aidan toisella puolella pyöräilemässä kavereiden kanssa hurjaa vauhtia. Mutta sitä se kuopuksen elämä on, ja hänkin kyllä pääsee mukaan heti kun pysyy mukana. Onneksi myös naapurin lapset tykkäävät leikkiä taaperon kanssa, ja usein meidän pihalla on iso porukka tekemässä hiekkakakkuja hänen kanssaan tai uimassa. Ja vaikka pieni ei pääse isompien mukaan aina kaikkiin isompien juttuihin, niin sitten me monesti keksitään kaikkea hauskaa mitä hän saa tehdä vanhempien kanssa sillä aikaa.

Meidän vanhempien toimissa tärkeintä on tasapuolisuus, ja se, että huomioi jokaista yksilöllisesti tarpeeksi. Uskon, että lapsilla on niin hyvä suhde keskenään myös siksi, että me ollaan aina huomioitu heitä sekä yksin että yhdessä, ja pidetty huoli siitä, että kaikki tuntevat olonsa tismalleen yhtä tärkeiksi perheenjäseniksi ihan joka päivä. Meillä ei suosita ketään, ja Oton kanssa koitetaan pitää näkymätöntä kirjaa siitä, milloin kukakin on viimeksi saanut olla eka, tai saanut olla yksin vanhemman kanssa tai muutenkin saanut tehdä sitä tai tätä. On tärkeää, että jokainen lapsi saa vuorollaan myös vanhempien jakamatonta huomiota.

Jokaisella on joitain erityisoikeuksia ikäänsä nähden, kuten esikoisella oma puhelin, eikä niistäkään ole tullut mitään draamaa, kun ollaan yhdessä juteltu miksi joku saa jotain, vaikka muut eivät. Avoin keskustelu toimii tässäkin kaikkein parhaiten, ja sen avulla välttyy turhalta hampaiden kiristelyltä. Keskimmäinen tietää, että ensi vuonna hänkin saa oman puhelimen, kun menee eskariin, ja se riittää hänelle.

Me ei olla aina oltu Oton kanssa kaikesta samoilla linjoilla, koska meillä on ollut niin erilaista omassa lapsuudessa, kun toisella oli sisaruksia ja toisella ei. Uskon, että juuri siksi me ollaan löydetty hyvä keskitie näihin sisarussuhteisiinkin, kun ollaan tultu toisiamme vastaan näissä asioissa, ja mietitty ne parhaat puolet kummankin omasta lapsuudesta. Me ollaan tosi onnellisia meidän kolmesta mahtavasta tyypistä, ja uskon, että he tulevat olemaan läheisiä aina, vaikka jossain vaiheessa elämää sukset menisivätkin ristiin hetkellisesti. Uskon, että he ovat toisilleen valtavan suuri tuki ja turva, nyt ja tulevaisuudessa.

Kiitos vielä hurjasti postaustoiveesta teille! Niitä on aina ihanaa toteuttaa, ja haluan että tiedätte, että vaikka en niitä aina erityisesti kyselisikään, ne ovat aina tervetulleita. Ihanaa viikonloppua <3

Millaisia sisarussuhteita teillä itsellänne on, tai teidän lapsilla? Mitä eri-ikäiset sisarukset tykkäävät tehdä yhdessä?