Olen ottanut ennenkin kantaa sukupuolirooleihin ja niiden tarpeellisuuteen blogissani, ja nyt tämä asia nousi jälleen mieleen kun törmäsin ihan muutaman päivän sisään pariinkin eri juttuun joista nousi vahvat tunteet.
Silmiini osui Facebookissa Kaksplussan nosto. Poikien äiti kirjoitti veljesrakkaudesta blogissaan, ja teksti herätti mussa paljon ajatuksia. Mä uskon, että erilaisia sisarusten välisiä suhteita on ihan yhtä monta kuin sisaruksiakin maailmassa. Toki eri sukupuolten välillä voi olla joskus havaittavissa tiettyjä erityispiirteitä, mutta ei kyllä voi yleistää. Olen itsekin kirjoittanut omien lasteni sisarussuhteesta blogissani, mutta olen pidättäytynyt siinä että kyse on nimenomaan meidän lapsista. Ei siskoksista yleensä. Omakohtainen kokemus ei nimittäin mielestäni riitä arvioimaan kaikkia yleisesti, eikä se anna oikeutta esittää omia fiiliksiä totena. Erityisen ikävää mun mielestä on, jos vielä vuonna 2016 tarkoituksella joku haluaa vahvistaa sukupuolistereotypioita ja iskeä kaikki pojat tai tytöt muottiin sukupuolensa perusteella.
Mä en missään nimessä halua hyökätä yksittäistä ihmistä vastaan, vaikka tämä oman postauksen idea osittain lähtikin tästä tekstistä liikkeelle. Sen sijaan haluan kiinnittää huomiota siihen, miten tiukassa ne sukupuolistereotypiat istuvat. Miten Suomen suurin vanhemmille suunnattu lehtikin jakaa tällaisia stereotypioita eteenpäin, mahdollisesti huomaamattaan.
Marja Hintikka, modernin vanhemmuuden sanansaattaja, jonka ajatuksia olen hehkuttanut blogissani aiemmin, jakoi tällä viikolla kuvan, ”Jalkapallo for mommies”. Koska eihän äidit ymmärrä yhtään mitään jalkapallosta, äitejä yleisesti turhauttaa tämä kuukauden kestävä pallonpyörittelyrumba, ja kaikki miehet tunnetusti ovat aivan intsinä jalkapallosta. Eivät muuten ole. Mä en sano, etteikö tällaisia hauskoja kuvia saisi tehdä, mutta miksi siinä ei lukenut ”Jalkapallo for dummies”. Miksi ei voi ajatella, että tehdäänpä tällainen hauska jalkapallokuva kaikille niille PUOLISOILLE, miehille tai naisille, joita jalkapalloon hurahtanut puolisko ja/tai lapset naurattavat tai turhauttavat. Sofia kirjoitti blogissaan loistavasti tästä. Että vaikka se kuva on hauska ja moni nainen siihen samaistuu, ei tarkoita että äidit yleisesti eivät ymmärrä jalkapalloa tai että kaikki miehet hullaantuisivat siitä.
Olen aiemminkin kirjoittanut sukupuolirooleista blogissani, ja edelleen olen ihan samaa mieltä kuin silloin. Saa olla niitä stereotyyppisiä tyttöjen ja poikien juttuja, tyttö voi olla ihan rauhassa niin tyttömäinen kuin ikinä haluaa ja sama pojalle, vanhemman tehtävä on välttää ahtamasta itse lasta mihinkään muottiin. Halun olla jonkunlainen tulee lähteä lapsesta itsestään. Niin että kaikki voisivat tehdä mitä ikinä haluavat, pelkäämättä että toiset lapset kiusaavat päiväkodissa tai koulussa väärälle sukupuolelle tyypillisestä valinnasta. Tai ilman että kukaan äiti tai isä ajattelee, että ”olispa mun lapsi normaali, tykkäispä se jalkapallosta niinkun muutkin pojat”. Ilman että sanottaisiin että pojan kuuluu olla vahva ja tytön herkkä. Tärkeintä on että lapsi saisi olla sellainen kuin on, eikä kukaan kertoisi hänelle sanoin tai teoin millainen hänen kuuluisi olla.
Kuva: Shutterstock
Tuoreen Psychology of Women Quarterly -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan yhä edelleen valtaosa naisista ja miehistä uskoo siihen, että tytöt ovat kiltimpiä ja pojat kilpailunhaluisempia, siitäkin huolimatta että aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet että todellisuudessa sukupuolten väliset erot ovat todella pieniä tai olemattomia. Kilpailunhaluisia löytyy yhtä paljon naisista kuin miehistä, ja molemmat sukupuolet olisivat ihan yhtä herkkiä, jos saisivat siihen luvan. Yhä edelleen tutkimukseen vastanneiden mielestä on olemassa naisten ammatteja ja miesten ammatteja, harrastuksia ja luonteenpiirteitä, mikä tuntuu pöyristyttävältä kun ajattelee mitä vuotta me eletään. Vaikka erot ovat mitättömiä, ihmiset itse antavat niille suuret mittasuhteet ja liioittelevat niiden merkitystä. Tutkimusta oli analysoitu loistavasti tänä keväänä julkaistusssa Women’s Health Magin artikkelissa. Kannattaa käydä vilkaisemassa.
Näennäisesti tasa-arvoinen on tämän hetken yleisin suuntaus. Moni kohkaa siitä, että kyllä homot on ihan yhtä hyviä vanhempia miksi ne ei saa adoptoida ja kyllä nyt on voi voi kun naisen euro on vaan 80 senttiä. Mä olen ihan samaa mieltä! Mutta ne avaimet näiden asioiden muuttamiseen paremmaksi on meidän omissa käsissä. Vastuu on meillä kaikilla. Erityisesti se on niillä joilla on mahdollisuus saada äänensä kuuluviin. Suurilla aikakauslehdillä, suosituilla bloggaajilla, yleisradion tv-juontajilla, toimittajilla, ja ennenkaikkea vanhemmilla. Se ei riitä, että aina kohun tullen mennään muiden mukana ja ollaan tasa-arvon asialla.
Näihin asioihin pitää kiinnittää huomiota arjessa, jatkuvasti. Silloinkin kun kirjoitetaan iloisia otsikoita kesäkuun kasvatusekstraan, ja silloin kun jaetaan hassuja kuvia. Kyse on niin pienistä asioista että niitä ei huomaa jos ei huomioi, mutta joilla on suuri vaikutus pitkässä kaavassa. Sanoista. Ja on taidon puutetta, jos ei itse osaa kirjoittaa kaikkia kunnioittavasti. Aina ei tarvitse pyllistää johonkin suuntaan, kyse on sanavalinnoista ja pienistä vivahteista. Ei mistään sen vaikeammasta. Tämä pätee myös silloin kun ollaan lasten kanssa ostoksilla, ja lapsi ihastuu omasta mielestä väärän sukupuolen vaatteeseen tai leluun, ja silloin kun mietitään miten suhtaudutaan lapsen itkuun, harrastukseen, kiinnostuksen kohteeseen tai kuvaillaan oman lapsen luonnetta muille. ”Meidän Maija nyt on sellainen poikatyttö ja tykkää vaan poikien jutuista ja me annetaan sen leikkiä autoilla” on ihan yhtä stereotypisoivaa kuin se että sanoisi että naiset ei ymmärrä jalkapalloa tai että ”pojat nyt on poikia ja vähän villejä”.
Usein kun nämä asiat ottaa puheeksi, se kuitataan tuhahtelulla, naureskelulla tai siihen suhtaudutaan jopa vihamielisesti. Aivan kuin tasa-arvo olisi vastenmielistä. On tiedonpuutetta jos kuvittelee, että sillä ei ole mitään merkitystä että ahtaa omaa tai muiden lapsia sukupuolirooleihin. Sillä on kaikki merkitys. Ja vaikka se oma lapsi olisi maailman stereotyyppisin lapsi kaikessa mitä tekee, se ei ole häneltä pois että häntä tai muita ei kasvateta tietoisesti tiettyyn rooliin, päin vastoin. Se on suuri rikkaus, kaikille. Se mahdollistaa sen että jokainen voi tuntea olevansa hyväksytty omana itsenään, sillä lapset itse eivät opi osoittelemaan erilaisuutta sormella, ellei joku sitä ensin heille näytä.
Mä toivon vaan että niihin näennäisesti pieniltä tuntuviin asioihin kiinnitettäisiin huomiota enemmän. Ne on tärkeämpiä kuin moni uskoo.
