Mua oikeastaan hävettää melkein kirjoittaa tämä postaus, kun oltiin talvella niin varmoja siitä, että ollaan tehty nyt hyvä suunnitelma ja päätöksiä, ja tiedetään tasan mitä halutaan. Tai siis, missä halutaan asua ja miten. Tässä kuluneen puolen vuoden aikana, kun ollaan asuntoja etsitty, katseltu ja tutkittu, meidän mieli on muuttunut jatkuvasti.
Näiden kuukausien aikana me ollaan huomattu se, miten paljon menee aikaa liikkumiseen päivän aikana niinä päivinä, kun mulla on tapaamisia tai tilaisuuksia. Se katkaisee työpäivän ihan täysin, jos lähden käymään lounastapaamisessa keskustassa. Ollessani taaperon kanssa kotona, vähensin tapaamiset ja tilaisuudet ihan minimiin, jolloin se ei juurikaan häirinnyt enkä sitä huomannut. Mutta tällä hetkellä mulla menee aina vähintään 2-4 päivää viikosta tapaamisissa ja tilaisuuksissa, jolloin sillä niihin kuluvalla ajalla on merkitystä.
Matkoihin menee 45min per suunta julkisilla, jolloin esim. 1h tapaaminen vie lähes kolme tuntia päivästä. Tai jos on kaksi tilaisuutta, joiden välissä on tunti. Silloin niihin meneekin jo yhteensä viisi tuntia. Ja toki, vaikka matkojen aikana voi hoitaa esim. puheluita ja sähköposteja, se vaikuttaa silti tosi paljon siihen, minkä koen kuitenkin olevan pääasia: kirjoittamiseen. Siihen tarvitaan aikaa ja erityisesti rauhaa.
Tietysti tämän voisi ratkaista hankkimalla esim. toimistotilan keskustasta ja tekemällä siitä itselle tukikohdan työpäiviin, silloin se 45min menisi vain aamuisin ja iltaisin matkoihin. Mutta tällä hetkellä koen, että haluan tehdä töitä pääosin juuri kotoa. Se on se mun juttu. Pystyn maksimoimaan ajankäytön niinä päivinä kun muita menoja ei ole, ja mulle sopii parhaiten kirjoittaminen oman kodin rauhassa. En myöskään halua maksaa erikseen toimistotilan vuokraa koko ajalta, jos käyttäisin sitä vain niinä päivinä kun hengaan keskustassa.
Ilmastoraporttikin herätteli ajattelemaan pidemmällä tähtäimellä. Halutaanko me jatkaa asumista kaukana, jolloin omaa autoa tulee väistämättä käytettyä julkisia, pyörää ja kävelyä enemmän? Halutaanko me ostaa iso talo tai paritalon puolikas? Vai haluttaisiinko me asua vähän lähempänä ja tiiviimmin tai edes samoissa neliöissä kuin nyt ja pienentää meidän hiilijalanjälkeä nykyisestä edes vähän? Tarvitaanko me iso ja valtava talo meidän ympärille, vai riittäisikö kompaktimman kodin ympärille inspiroiva ympäristö, harrastusmahdollisuudet ja läheiset, joista suurin osa asuisi siinä samassa ympäristössä?
Nyt asutaan kaukana lasten harrastuksista, jolloin heitä joutuu väistämättä vielä vuosien ajan viemään ja hakemaan useana iltana viikossa, varsinkin kun he kasvavat ja esim. viikottaisten treenikertojen määrä on jo nyt lisääntynyt kahdella ja kolmas vasta aloittelee harrastus-uraansa. Haluttaisiinko asua kaikkien harrastusten lähellä, jolloin he voisivat itsekin käydä niissä helposti? Tällöin ei tarvitsisi ollenkaan miettiä sitä puolta, kuinka monta iltaa viikossa pystyy tulevaisuudessa itse viettämään harrastusrumban parissa, vaan treenimäärän voisi valita puhtaasti lapsen oman kiinnostuksen pohjalta.
Halutaanko asua kaukana läheisistä, jolloin heitä on mahdotonta tavata niin usein kuin haluaisi? Vai haluttaisiinko asua lähempänä, jolloin voisi sopia esim. extempore-treffit samalle illalle milloin vaan. Silloin meillä olisi tukiverkkokin lähellä ja voitaisiin lähteä vaikka Oton kanssa muuten vaan leffaan joku ilta sen jälkeen, kun lapset on menneet nukkumaan, kun joku läheisistä voisi helposti vaikka tulla meille hengailemaan ja valvomaan lasten unta.
Tai entä jos vaikkapa Otto saisi mielettömän mahdollisuuden lähteä ulkomaille vuoden työprojektiin? Jos meillä olisi iso talo kaukana keskustasta, sitä voisi olla vaikea saada vuokrattua vuodeksi tai myytyä pois nopealla aikataululla. Mutta jos meillä olisi fiksun kokoinen perhekoti lähellä keskustaa, sen voisi hyvinkin saada vuokrattua määräaikaisesti. Ulkomailla asuminen on yksi meidän suurista haaveista, joka voisi olla mahdollista toteuttaa, jos tehdään sen eteen kovasti töitä. Lapsillekin voisi olla aivan mieletön kokemus olla joskus vuosi kansainvälisessä koulussa ja tutustua uuteen kulttuuriin ja kieleen. Suuri seikkailu, josta voisi oppia aivan älyttömän paljon. Mutta sekin on vain jos – eihän sitä voi vielä tietää mitä vaikka seuraavan viiden vuoden aikana tapahtuu.
Sitten on vielä se toinen puoli, joka haluaa tarjota lapsille lapsuuden siellä samassa tutussa paikassa, jossa he ovat aina asuneet. Samassa koulussa, samojen kavereiden kanssa, jotka heillä aina on ollut. Toisaalta olen tajunnut sen, että vaikka me itse päätettäisiin asua aina samassa paikassa, muut voivat kuitenkin muuttaa. Vaikka me pysyttäisiin aina paikallaan, kaikki muu ympärillä voi kuitenkin muuttua ihan milloin vaan. Mehän päätetään vain siitä, mitä meidän perhe tekee. Ikinä ei voi elämässä tietää mitä tapahtuu, ei meidän eikä muiden.
En kuitenkaan koskaan haluaisi lapsille sellaista tunnetta, että he eivät juurru mihinkään ja heidät raahataan aina uuteen paikkaan kun he ehtivät tottua edelliseen. Haluan, että heillä on turvallinen olo ja he voivat rakentaa kestäviä ystävyyssuhteita ja muistoja. Haluan, että koti on heille tuttu ja rakas turvapaikka. Siksi mulle on todella tärkeää kuunnella heitä herkällä korvalla tässä asiassa.
Me ollaan Oton kanssa kaksi ääripäätä omien lapsuuksiemme kanssa: Toinen on asunut lapsuutensa rauhallisessa pikkukaupungissa lähellä pääkaupunkia ja toinen asunut keskustassa korttelin päässä metroasemasta. Toinen on asunut kyllä lapsuudessa ulkomailla, mutta sen jälkeen käynyt eskarin, peruskoulun ja lukion samassa paikassa, samojen ihmisten kanssa. Toinen taas on vaihtanut koulua alakoulun jälkeen eri yläkouluun kuvisluokalle, puolivälissä yläkoulua Helsingistä Ouluun ja vielä kesken lukion vaihtanut lukiota. Ja aina tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut uusia ystäviä vanhojen lisäksi.
Kummallakin meillä on ollut onnellinen lapsuus ja meillä on molemmilla paljon ystäviä, myös niitä ystäviä, jotka on tuntenut ihan ikuisuuden. Se, että muuttaisi eri paikkaan ei siis ainakaan mun mielestä sulje pois kestävien ystävyyssuhteiden mahdollisuutta, enkä itse osaa nähdä myöskään koulun vaihtamista lähtökohtaisesti huonona asiana. Mulle se oli aina jännittävää ja hauskaa, vaikka oli se tietty myös aina vähän haikeaa. Me juteltiin aina äidin kanssa avoimesti siitä, kun vaihdettiin paikkaa ja äiti antoi aina mun osallistua päätöksentekoon tosi vahvasti.
En itsekään siis ikinä haluaisi, että lapset joutuvat käymään tällaisia isoja muutoksia läpi, elleivät itse missään nimessä sitä halua. Koskaan en pakottaisi lapsia siihen, mikäli he itse olisivat täysin sitä vastaan. Ennemmin pakottaisin itseni silloin asumaan siellä, missä lapsilla on paras olla ja valitsisin tehdä elämästä mahdollisimman hyvää siellä niillä resursseilla mitä on ja keksimään muunlaisia ratkaisuja.
Me ollaan tänä keväänä kyseenalaistettu aivan kaikki asumiseen liittyvät suunnitelmat ja se on tehnyt asunnon etsinnästä vaikeaa. Ei me oikeasti tiedetäkään mitä me halutaan.
Helpointahan olisi siis vaan olla päättämättä mitään ja jatkaa tässä nykyisessä asumista hamaan tulevaisuuteen. Samaan aikaan säntillistä säästäjää kuitenkin ärsyttää laittaa jäätävä summa rahaa jonkun muun taskuun joka kuukausi, kun sen voisi myös käyttää kokonaan omaan asuntoon ja omaisuuden kerryttämiseen. Silmissä vilisevät euron kuvat ja hirvittää se, miten iso summa rahaa niistä asumisoikeus-vastikkeista vuodessa tai kolmessa kertyy.
Tämä oli tosi helppoa silloin kun keskusta (tai asunnon ostaminen) ei edes ollut mikään realistinen vaihtoehto meille taloudellisesti, mutta nyt kun on vaihtoehtoja, on myös vaikeuksia päättää. Tämä on niin pirun iso päätös! En tiedä, halusin vaan kertoa tämän, kun joku varmasti jo ihmettelee, että miksi me ei olla jo ostettu kotia. Niin siksi, kun ei me osata päättää. Siksi me ollaan painettu jarrua. Eikä meillä ole hajuakaan miten tällaisen päätöksen saa tehtyä tai onko olemassa ratkaisua, joka ei ahdistaisi ollenkaan.
Miten voi tehdä tällaisen suuren päätöksen? Pitäisikö meidän tehdä joku + ja – -lista ja vaan rationaalisesti miettiä kumpi on parempi ratkaisu, vaikka se tuntuu mahdottomalta? Pitäisikö vaan tehdä joku päätös ja just go with the flow? Vai pitäisikö vaan rauhassa odotella, että miltä tuntuu vaikka vuoden päästä ja selkenevätkö ajatukset nykyisestä?