Random ajatuksia ja kuulumisia viime päiviltä

12.11.2019

Ajattelin jakaa muutamia random ajatuksia, jotka ovat vilisseet päässäni viime aikoina, sekä ihan vaan kuulumisia. En edes muista milloin olen viimeksi kirjoittanut jotain ihan vaan tajunnanvirtaa tänne, mutta tässäpä tulee.

Olen käyttänyt tyttäreni vanhaa pipoa koko syksyn, koska en vain saa ostetuksi uutta pipoa. Haluan täydellisen pipon, sellaisen, josta en halua luopua ja joka kestää ja kestää vuodesta toiseen. En vaan osaa päättää minkä ostan, koska pelkään niin kovasti, että teen jonkun hutiostoksen, enkä tykkääkään piposta enää ensi vuonna. Olen käynyt sovittamassa varmaan n. kymmentä eri pipoa, enkä ole vieläkään ostanut niistä mitään. Suosittele hyvää, muhkeaa villapipoa? Saa suositella myös samanmoista huivia, koska Otto on ominut mulle muutama joulu sitten antamansa Makian mustan merinovillahuivin itselleen, eikä mulla ole nyt kaulahuiviakaan. Onko kokemuksia esim. Acne Studios Pansy-piposta tai Marita Huurinainen Kantarelli-piposta? Tai oisko muita jotain ihanan muhkeita pipoja ja huiveja?

Kävin eilen UFFissa Fredrikinkadulla, kun sinne oli juuri päivitetty uudet mallistot samana päivänä. Se oli aivan täynnä ihan mielettömän hienoja vaatteita Marimekosta vintage-silkkipaitoihin ja täydellisen trendikkäistä norjalaisvillapaidoista cowboy-bootseihin. Siellä oli myös ihan älyttömän tyylikkäitä ihmisiä ostoksilla. En osannut ostaa mitään, vaikka näin siellä monta hienoa juttua, just sellaisia vaatekaapin helmiä, joista voisi olla ylpeä ja joista kysyttäisiin kadulla, että ”mistä ostit?”. Lähdin siis vain tyhjin käsin vartin pyörimisen jälkeen.

Teki ihan todella hyvää viettää lähes somevapaa viikonloppu. En kirjoittanut sanaakaan, enkä kuvannutkaan juuri mitään. Julkaisin vain ajastetut tekstit ja valmiit kuvat. En edes avannut konetta, enkä vilkaissut kommentteja. Se oli pitkästä aikaa eka sellainen viikonloppu mulle, että toisesta päivästä ei mennyt kahdeksaa tuntia töitä tehdessä. Haluan ainakin kerran kuussa tällaisen viikonlopun, oli niin rentouttavaa.

Olen viime aikoina karsinut töihin liittyvät ilta-tapahtumat kalenterista ihan minimiin. Vaikka mua on kiinnostanut moni niistä ihan älyttömästi, olen kuitenkin halunnut ennemmin olla kotona lasten kanssa ja ottaa rennosti. Välillä iskee kunnon FOMO, mutta oikeasti ne asiat joita mä EN halua missata on täällä kotona. Sitten kun mä joskus kuolen niin en mä mieti kuolinvuoteella, että olisinpa käynyt katsomassa useampia vaatteita roikkumassa tangoilla ja syömässä pari coktailpalaa enemmän. Tämä nyt on vähän kärjistettyä, mutta oikeasti. Ne on valintoja, tällä hetkellä mä valitsen hyggeillä täällä kotona iltaisin mieluummin.

Aina välillä on ihana käydä illallakin jossain tapahtumassa, ja niissä voi päästä kokemaan ihan mielettömiä juttuja, mistä ei ole osannut haaveillakaan. Nyt just tuntuu kuitenkin paremmalta valita lasten hömpötykset, Risto Räppääjän lukeminen iltasaduksi ja esikoisen leipomien muffinssien maistelu. Tai sitten mua vaan laiskottaa ja haluan makoilla mieluummin sohvalla verkkareissa. Mutta ei siinäkään mitään väärää ole, heh.

Me ei olla vieläkään löydetty asuntoa. Luovuttiin myös rakennushaaveista ainakin toistaiseksi, se on vaan too much just nyt. Pari kivaa kotia on kiikarissa kyllä, mutta ne eivät saaneet sydäntä läpättämään, ne olivat ilmoituksen perusteella vaan ”ihan kivoja”. Pitäisikö silti mennä katsomaan? Ollaan myös tälläkin hetkellä ainakin parissa eri kiinteistönvälitysfirmassa ”listalla” että saan sähköpostiin ilmoituksen tulevista kohteista ennen kuin ne menevät etuoveen/oikotielle. Mutta ei ole niistäkään tärpännyt vielä.

Mä en pääse sisään Money Heistiin enkä The Umbrella Academyyn, vaikka ne on Netflixin streamatuimpien joukossa tältä vuodelta. Ei vaan iske. Mikä mussa on vialla? Me alettiin katsomaan nyt Oton kanssa Gossip Girliä alusta, onneksi se on aivan loistava.

Ollaan kuunneltu jouluradiota jo yli viikko. Luin tutkimuksesta, jonka mukaan he ovat onnellisempia, jotka alkavat valmistautua jouluun aikaisin. En tiedä pitääkö paikkansa vai onko ihan hömppää, mutta kyllä joulu ainakin mulle tuo hyvää fiilistä ja kaikkein eniten joulussa rakastan sitä valmistautumista siihen. Koko joulun odotusaika on taianomainen ja joulun fiilistely on parasta lääkettä kaamoksen aiheuttamaan väsymykseen.

Olen muuttunut ihmisestä, joka haluaa joka aterialla eri ruokaa ja jotain uutta, ihmiseksi, joka hykertelee onnesta, kun saa syödä samaa ruokaa neljällä aterialla. On vaan niin parasta, kun on valmiiksi ruokaa jääkaapissa. Ja esim. pastakastikkeen makuhan vain paranee vanhetessaan, kun ne maut saa oikein muhia siellä.

Kävin eilen kampaajalla ja mulla on ihan uusi tukka, jonka näytän teille huomenna. Mä olen siitä aivan fiiliksissä!

Sellaisia ajatuksia tähän tiistaihin.

Mitä teille kuuluu just nyt? Mitä olette miettineet viime aikoina? 


Kun hukkasin omat tavoitteeni

06.07.2019

Musta tuntuu, että aina välillä kadotan sen suunnan minne olen menossa ja mitä oikeasti haluan. Sitten taas löydän sen pariin. Joskus on ihan ok unohtaa kaikki tavoitteet ja elää sekunti kerrallaan eteenpäin, välillä pitkäksikin aikaa. Esimerkiksi vauvavuonna heittäydyin omasta halustani täysin siihen vuoteen, enkä miettinyt hetkeäkään eteenpäin. Mulla oli siinä hetkessä kaikki ja halusin vaan imeä itseeni sen kaiken ihanan mitä meillä oli yhdessä. Sain siitä aivan valtavasti voimaa ja teki hyvää höllätä ja keskittyä niin täysillä omaan vauvakuplaan.

Tunnen kuitenkin, että sen jälkeen mulla kesti tosi pitkään löytää uudelleen se mitä haluan ja tavoittelen. Olin pitkään aivan hukassa ja keskityin vain selviämään käsillä olevista tehtävistä, pystymättä miettimään asioita pidemmälle. Mulla oli töiden suhteen tosi hyvä tilanne, koska niitä riitti ja se riitti, että tein parhaani niiden asioiden suhteen mitä eteen tupsahti, tavoittelematta oma-aloitteisesti enempää.

Vauvavuoden jälkeen olin kuitenkin ihan huuli pyöreänä, että mitä haluan ja mihin voisin pyrkiä ja ennen kaikkea, mitä mun pitäisi tehdä, että etenen. Jähmetyin ihan paikoilleen, enkä tiennyt mistä aloittaa. Oma osansa oli varmasti myös niillä surullisilla asioilla, joita tapahtui vauvavuoden lopussa. Läheisten menettäminen lamaannutti ja pysäytti pitkäksi aikaa. Oli vaikea miettiä eteenpäin, kun suru ja ikävä valtasivat mielen.

Ympärillä ihmiset saavuttivat jatkuvasti hienoja asioita ja syyllistyin siihen perisyntiin eli vertasin itseäni muihin.

Käsi ylös, kuka joskus vertaa itseään toisiin, vaikka tietää ettei saisi vertailla? Mun käsi nousee ainakin heti. Mulle käy aina välillä niin, että vertailen itseäni, omia saavutuksiani ja tavoitteitani toisiin. Olenko riittävän hyvä, pystyisinkö minäkin tuohon, miksi minä en ole jo saavuttanut tuota asiaa? Miksi minä en saa tuota tehtyä omilla resursseillani, vaikka tuo saa tehtyä tuplasti enemmän pienemmillä resursseilla? Olenko huonompi? Jossain määrin vertailu on mulle ihan hyväkin asia välillä, sillä se voi herättää myös positiivisessa mielessä. Kunhan ei ahdistu siitä ajatuksesta, että joku toinen on pidemmällä, vaan ottaa sen inspiraationa.

Kun mä vertasin itseäni toisiin, aloin huomaamaan ne asiat, joita ihailin toisissa ja ne asiat, joita kohti itsekin halusin pyrkiä. Mä olin ennen listaihminen, mutta en ole enää. En tehnyt mitään konkreettista listaa, että tässä on nyt ne asiat mitä mäkin haluan. Mutta niitä asioita aina välillä putkahteli mun mieleen silloin, kun sain itseni kiinni vertailemasta. Aloin yksi asia kerrallaan miettimään, että okei, jos tämä on sellainen asia mitä mäkin haluan, mitä mä voisin tehdä saavuttaakseni sen? Mitä konkreettista voisin tehdä, mikä auttaisi mua lähemmäs mun tavoitetta? Kun mä aloin ihan oikeasti miettimään, mitä just mä itse voisin tehdä, keksinkin heti monia eri keinoja.

Siinä missä yhden vuoden elin vain sitä hetkeä, ja toisen vuoden olin hukassa ja selvitin kuka olin ja mitä halusin, tänä vuonna mä olen mennyt eteenpäin enemmän kuin niinä kahtena vuonna yhteensä. Tänä vuonna olen haastanut itseäni monessa asiassa yhtäaikaa ja olen kokenut tämän vuoden töiden suhteen antoisimmaksi pitkään aikaan. Palkitsevinta on ollut huomata se, että kun oikeasti tavoittelen niitä asioita mitä haluan, mä pääsen pikkuhiljaa koko ajan eteenpäin.

On ihan mieletön fiilis, kun pitkästä aikaa ne tavoitteet on kristallin kirkkaina mielessä. Olen ymmärtänyt sen, että mihinkään en pääse sormia napsauttamalla ja otan kaiken ilon irti pienistäkin edistymisistä. Samalla huomaan, että yhtäkkiä pienistä askelista onkin kasvanut suuri harppaus. Olen saavuttanut jo monta itselleni asettamaani tavoitetta jo pelkästään tänä keväänä ja kesänä, niin suurempaa kuin pienempääkin.

Siinä missä viime vuonna pienikin epäonnistuminen tuntui lamaannuttavalta, nyt mä pystyn jättämään sellaiset huomiotta ja keskittymään niihin asioihin, mitkä ovat menneet hienosti. Jos joku sanoo ei tai joku juttu ei toteudukaan, voin iloita kaikista niistä asioista, joihin on sanottu kyllä ja jotka ovatkin toteutuneet. Just nyt on niin siistejä projekteja käynnissä, että en olisi ikinä voinut kuvitellakaan vuosi sitten, kun mietin, että miksi en minä. Kaikkea en todellakaan voi saavuttaa heti, monet mun tavoitteista on pidempiaikaisia juttuja. Nyt osaan myös nähdä ne sellaisina, enkä ainoastaan saavuttamattomina.

Tärkeintä on uskaltaa avata suu silloin, kun tietää mitä haluaa ja kertoa ääneen niistä asioista, joista haaveilee. Yksin mäkään en olisi monia näistä asioista voinut saavuttaa. Olen lakannut pelkäämästä epäonnistumista ja alkanut miettimään vaan sitä, miten pääsen mun tavoitteisiin. Olen myös opetellut pyytämään sitä mitä haluan. Ja olen myös saanut. Kukaan muu ei tiputa mulle taivaalta parempia palkkioita tai mahdollisuuksia nousta esiin, vaan mun pitää olla itse rohkea. Lisäksi mun täytyy myös pitää huoli siitä, että teen aina parhaani.

Kadotan suunnan silloin, kun annan epäolennaisten asioiden vallata liian suuren tilan mun päästä ja unohdan keskittyä siihen, mikä oikeasti vie mua eteenpäin. Yritän pitää huolen siitä, että jatkossa niin ei kävisi mun huomaamatta. Jos itse valitsen pysähtyä ja ottaa aikalisän kaikesta, se on enemmän kuin ok. Mutta en halua enää huomaamattani kadottaa mun toiveita ja hukata suuntaa.

Onko teille käynyt niin, että olette kadottaneet sen oman tien? Vertailetteko te itseänne muihin, vaikka tiedätte, ettei saisi?