Syyskuun rehelliset kuulumiset

29.09.2020

Muistan kun muutama vuosi sitten levisi sellainen rehellisten kuulumisten haaste, johon itsekin osallistuin. Se oli hyvä haaste, jota oli hauska tehdä ja hauska lukea, mutta silti vähän nauratti se “rehelliset kuulumiset”, koska kyllä mä nyt itse ainakin lähtökohtaisesti pyrin aina kertomaan kuulumisia rehellisesti silloin kun niitä kerron. Rehellinen ei ole yhtä kuin negatiivinen, mutta rehellinen on paljon enemmän kuin “meille kuuluu ihan hyvää”. Rehellinen ei kuitenkaan aina tarkoita samaa kuin se, että kertoisi kaiken. On tilanteita, joissa kaikkea ei vaan voi kertoa. Voi vaan pyrkiä olemaan niin rehellinen kuin kulloinkin mahdollista. 

Aina ekana, kun joku kysyy kuulumisia, niin tulee mieleen vastata se perus ihan hyvää, paljon töitä. Koska sitähän se suurimmaksi osaksi on se arki, hyvää, tavallista arkea ja aika paljon töitä. Mutta onhan se arki oikeasti paljon enemmän, kuin tuo yhteen lauseeseen typistetty tylsä harmaus. Varsinkin lasten kanssa. 

Viime aikoina varsinkin arki lasten kanssa on ollut täynnä huikeita keskusteluita, monesta eri aiheesta. Lähes päivittäisiä pysähdyksen hetkiä, kun on tajunnut, miten käsittämättömän paljon lapset jo tietävät ja ymmärtävät asioita. Ylpeyttä siitä, miten hienosti lapset ottavat vastuuta ja miten kauniisti kohtelevat ystäviä ja toisiaan. Ja kauhistelua siitä, että multa lainataan jo vaatteita (oversize huppareiksi mutta kuitenkin) ja yhden koon päästä mun kengätkin on jo sopivia! Mutta on sitä arkeen mahtunut napinaa pyykkikoriin kulkeutumattomista pyykeistä, kinastelua siitä kuka saa olla voimistelurenkailla ja muuta perus arjen häsellystäkin. 

Ollaan tehty ihania retkiä, kiivetty ison mäen huipulle jyrkkää rinnettä kaikki viisi ja ollaan makoiltu sohvalla ja oltu tekemättä mitään. Oton kanssa ollaan oltu kahdestaan yötä hotellissa ja nautittu laatuajasta ja ollaan myös välillä todettu illalla klo 23.30, että päivä on ollut pelkkää opiskelua, töitä ja lapsia ja menty suoraan nukkumaan. Upeiden retkien ja sohvalla raatona makaamisen lisäksi on ollut tosi paljon sitä aivan tavallista, että tullaan koulusta/töistä/dagiksesta, laitetaan ruokaa, pelataan tai leikitään vähän jotain, käydään ulkoilemassa, katsotaan hetki telkkaria, syödään iltapala, lapset menee nukkumaan ja sitten katsotaan Oton kanssa sarjoja tai saunotaan. Ne päivät on ihan best. 

Tätä syksyä on myös varjostanut huoli läheisestä (ei kukaan meistä viidestä). Se on vaikuttanut välillä paljonkin fiilikseen, mutta en siitä tietenkään voi enkä halua kirjoittaa sen enempää. Halusin vaan kertoa, että täällä taustalla on joskus myös tällaista. On vaikeaa kun joskus on isojakin asioita, joista ei voi puhua, mutta jotka silti vaikuttavat elämään ja mielialaan. Ei halua peitellä mitään, mutta samalla ei haluaisi myöskään sanoa sanomatta mitään, niinkun juuri tein tuossa. Tämä on näitä juttuja, joiden kanssa on tullut painiskeltua jo vuosia, että miten pitäisi toimia.  

Ikinä ei voi tietää mitä joku toinen käy sillä hetkellä läpi. Sen yritän aina itse muistaa somessa. Siksi ei voi kuin yrittää parhaansa olla ystävällinen ja kannustava toisille.

Tuota yllämainittua lukuunottamatta meille kuuluu oikeasti ihan tosi hyvää! Otto on jo alkanut tekemään opinnäytetyötä ja tällä hetkellä näyttää erittäin todennäköiseltä, että hän valmistuu vielä tämän vuoden puolella. Opintopisteitä on kasassa jo ihan älytön määrä! Ei voi kuin hattua nostaa Otolle, joka todennäköisesti siis vetää ammattikorkeakoulututkinnon itselleen kahdessa ja puolessa vuodessa ja vielä hyvillä arvosanoilla. Ja toki hatun noston lisäksi voi inspiroitua ja olenkin inspiroinut. 

Otto on näyttänyt minulle hienosti esimerkkiä miten hommat hoidetaan ja olen kyllä tämän reilun kahden vuoden kokemuksella melko varma, että kyllä minäkin voisin jopa pärjätä siellä koulun penkillä, jos teen yhtä kovasti töitä koulun eteen kuin Otto. En ehkä yhtä nopeasti kuin Otto, koska minun päivätyöstä ei niin vaan opintovapaalle jäädä. Mutta kuitenkin. Olen kyllä ihan valtavan ylpeä hänestä.

Saa nähdä mihin tämä syksy tästä vielä kehittyykään. Ollaan oltu onnekkaita siinä, että lapset ovat voineet käydä koulua ja dagista ihan tavallisesti jo näin pitkään. Nyt täytyy vain toivoa, että tämä koronatilanne pysyisi edes vähän aisoissa vielä, sillä kukaan tuskin haluaa kevään kaltaisia rajoituksia takaisin. Me vältetään isoja kokoontumisia, käytetään maskia kaikissa julkisissa sisätiloissa (kuten ollaan tehty jo koko syksy) ja huolehditaan hygieniasta. Kyllähän se tulevaisuus edelleen huolettaa, mutta ei auta kuin jokaisen tehdä oma osansa ja toivoa parasta. 

Sellaista meille kuuluu! Mitä teille kuuluu? Miten syksy on lähtenyt käyntiin?


Mitä mulle kuuluu juuri nyt

15.04.2020

Musta tuntuu, että viimeisen kuuden viikon aikana on tapahtunut niin paljon, että jossain määrin olen hetkeksi unohtanut olevani muutakin kuin äiti, yrittäjä, kokki ja muuton keskellä. Tiedättekö, kun on vaan ollut niin paljon kaikkea muuta, että en ole edes istahtanut hetkeksi alas miettimään, että mitä mulle kuuluu, millainen olo mulla on, miltä musta tuntuu.

Olen vain syöksynyt eteenpäin kuin höyryjuna ja yrittänyt pitää huolen omalta osaltani kaikista perheenjäsenistä ja kodista ja töistä, olla läsnä, mutta olla silti tehokas. Ja en missään nimessä tarkoita ettenkö olisi nauttinut näistä viikoista samalla, todellakin olen. Olen nauttinut aivan älyttömän paljon siitä, että olen voinut oikeastaan siirtää omat ajatukset ja tarpeet hetkeksi syrjään ja keskittyä kaikkeen muuhun. Mun mielestä on tosi rentouttavaa heittäytyä täysillä perhe-elämään, töihin ja kodin laittamiseen. Mutta toki tekee hyvä aina välillä myös pysähtyä kuuntelemaan itseä. Siksi ajattelinkin nyt listata muutamia ajatuksia, joita mulle heräsi tänä aamuna, kun kysyin itseltäni: mitä minulle kuuluu.

1. Olen innostunut uudelleen ruuanlaitosta ihan kunnolla ja nauttinut siitä. Kuluneiden kuuden viikon aikana ollaan tilattu ruokaa kotiin kaksi kertaa, eikä käyty ravintolassa kertaakaan. Tämä on ihan valtava muutos entiseen, sillä normaalisti me syödään ulkona lounasta tai päivällistä tai tilataan ruokaa vähintään 2-4 kertaa viikossa. Ensin tuntui raskaalta, että kaikkina päivinä oli vaan kokattava ne viisi ateriaa. Nyt siihen on tottunut, siihen on saanut sellaisen hyvän rutiinin. Ja ollaan huomattu, että ihan oikeasti pystytään aivan hyvin siihen, että isot ostokset tehdään kerran viikossa ruokakaupasta ja muuten ei ramppailla. Kuusi viikkoa sitten käytiin kaupassa vielä suunnilleen joka päivä niiden isojen ostosten lisäksi, kun aina ”muka puuttui jotain”, eli siis teki mieli jotain, mitä ei ollut. Olen aika fiiliksissä tästä. Olen aina fiiliksissä siitä, kun testaan jotain uutta reseptiä ja se maistuu hyvältä! Huomaan, että tähän vaikuttaa myös se, että keittiö on nyt yhteisessä tilassa olohuoneen kanssa. Kokkaaminen on paljon kivempaa, kun ei tarvitse eristäytyä yksin keittiöön.

2. Nautin juoksemisesta edelleen aivan älyttömän paljon ja siitä olen pitänyt kiinni myös tässä poikkeus-arjessa. Säännöllistä juoksuharrastusta on takana nyt seitsemän kuukautta. Se on mulle todella paljon. En osaisi enää olla ilman lenkkeilyä. Rakastan vaan juosta ja kuunnella podia tai äänikirjaa ja olla miettimättä yhtään mitään. Nykyisin huomaan, että juoksen joskus jopa nopeammin kuin joku toinen lenkkeilijä – se on jotain, mikä on mulle ihan uutta. En ole ikinä ennen tätä ollut ketään muuta nopeampi! Se ei ollut mitään sellaista, mitä olisin tavoitellut, en ole yrittänyt juosta kovempaa, niin on vaan käynyt ihan huomaamatta. Ja nyt kun meillä on tramppa, huomaan, että mun kestävyys on parantunut ihan hulluna. Vielä viime kesänä pomppiessani mun tädin trampalla, mun piti pitää taukoja aina välillä. Nyt jaksan hyppiä vaikka 20 minuuttia putkeen helposti.

3. En aio stressata tulevaisuudesta. Kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, miten nämä viikot ja kuukaudet vaikuttavat meidän kaikkien ihmisten elämään, talouteen ja kaikkeen. Aion mennä vaan päivä ja viikko kerrallaan eteenpäin ja katsoa mitä eteen tulee, sillä ei tässä muutakaan vaihtoehtoa ole.

4. Musta on tullut himosaunoja. Täällä uudessa kodissa olen saunonut enemmän kuin koskaan missään. Ei meillä sauna lämpeä joka päivä, mutta joka toinen tai joka kolmas päivä ja se on meille usein. Saunominen rentouttaa ihanasti ja tuntuu jotenkin erityiseltä juuri nyt. Nyt kun meille satoi lunta, niin mietin, että pitäisikö juosta saunasta lumihankeen! Se vasta olisi hauskaa.

5. Rakastan tätä omaa rauhaa, mikä meillä nyt on. Se on mulle ihan korvaamattoman arvokasta ja vaikuttaa jotenkin mun fiiliksiin tosi paljon. Viihdyin kyllä myös rivitalossa, mutta mä nautin ihan hirveän paljon siitä, että nyt meillä on oikeasti täällä ihan oma rauha. Kukaan ei jatkuvasti kävele suoraan meidän pihan vierestä, eikä mistään ulkopuolelta edes kantaudu ääniä meidän pihalle. Verhoja voi pitää auki koko päivän, kun kukaan ei voi tulla niin lähelle, että näkisi meille sisään. Bussit ei pysähdy meidän keittiön ikkunan alapuolelle liikennevaloihin. Vaikka olen aina ollut kaupunkilaistyttö, ai että mä rakastan sitä, että oman rauhan voi saada myös täällä Helsingissä. Täällä uudessa kodissa on vähän sellainen olo, kuin olisi jossain mökillä koko ajan (vaikka ei ollakaan kaukana mistään). Silleen hyvällä tavalla. En tiennyt kaipaavani tätä rauhaa niin paljon ennen kuin sain sen.

6. Vaikka en ole pysähtynyt miettimään tunteitani sen tarkemmin, olen koko ajan tuntenut oloni onnelliseksi. Olen niin onnellinen, että se on pelottavaa. Vaikka nautin toki unelmien toteuttamisesta, se on myös ihan älyttömän pelottavaa.  Se on pelottavaa, koska on niin paljon menetettävää. Mutta valitsen olla pelkäämättä. Valitsen nauttia jokaisesta ihanasta hetkestä, jonka saan, ja valitsen olla murehtimatta tulevasta.

Sellaisia ajatuksia tähän hetkeen. Olipa jotenkin virkistävää hetkeksi pysähtyä miettimään tätä kaikkea. Nyt voi taas palata höyryjunailemaan, eikun! Ihanaa viikon jatkoa kaikille <3


15 asiaa, jotka olen oppinut alkuvuoden aikana

19.02.2020

Aloitin tammikuun alussa, uuden työvuoden kynnyksellä, käyttämään säännöllisesti paperista kalenteria. Kalenteri on vähän sellainen bullet journal -tyyppinen. Siihen täytetään itse ne päivämäärät ja muut, eli ei ole stressiä siitä, että tulisi tyhjää väliin, jos jonakin päivänä ei ehdi tai jaksa täytellä. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse tehdä nollasta, vaan siinä on valmiit ruudukot ja kysymykset, mikä sopii tällaiselle laiskamadolle kuin minä.

Käytän sitä ainoastaan työpäivinä ja se toimii mulle sekä to do -listana, että päiväkirjana. Olen huomannut sen auttavan tosi paljon mua työskentelemään tehokkaammin. Lapsellista tai ei, mulle tulee tosi hyvä fiilis siitä, kun saan yliviivata tehtyjä tehtäviä. Kalenterissa on myös kaksi ”laatikkoa”, joihin voi pitää ikäänkuin päiväkirjaa päivän lopuksi. Toiseen laatikkoon kirjoitetaan aina missä on onnistunut sen päivän aikana ja se voi siis olla ihan mitä vaan. Toiseen laatikkoon kirjoitetaan, mitä on oppinut päivän aikana. Sekin voi olla ihan mitä vaan, pientä tai isoa.

Noiden kahden pienen boksin täyttäminen parilla lauseella on mun mielestä ihanaa. Katselen taaksepäin kulunutta päivää ja mietin, mitä siitä jäi käteen. En ole koskaan täyttänyt mitään päiväkirjaa säännöllisemmin kuin tätä, paitsi tietenkin blogia. Mutta se on eri asia. Osa noista asioista, joita olen oppinut tai oivaltanut, on hassuja ja sellaisia, että ei niistä nyt välttämättä mitään loppuelämän hyötyjä ole. Toisaalta osa on sellaisia isojakin ajatuksia, jotka ovat herätelleet mua. Ajattelin nyt listata teille 15 asiaa, jotka olen kalenteriin kirjoittanut oppineeni, sellaisena kuin olen ne sinne kirjoittanut.

1.  Että voisin ottaa oppia 19-vuotiaalta Iinalta, she had some balls.

Näin kirjoitin boksiin, kun olin lukenut mun kirjoittamia vanhoja tekstejä. Vaikka näin jälkikäteen aina ajattelen olleeni epävarmempi nuorena, niin joissain asioissa olin kyllä myös rohkeampi kuin nykyään. Teininä en esimerkiksi koskaan pelännyt, että suututan jonkun sanomisillani, vaan puhuin rohkeasti suuni puhtaaksi tilanteessa kuin tilanteessa. Toki on hyödyllinen taito osata kommunikoida fiksummin, mutta joissain tilanteissa voisin ottaa oppia siltä 19-vuotiaalta Iinaltakin.

2. Että oikeasti olen saavuttanut jo tosi paljon, vaikka osin eri tavalla kuin etukäteen ajattelin.

Tämä oli yksi ilahduttava oivallus eräänä tammikuun ekoista työpäivistä. Tuli hyvä mieli, kun tajusin sen.

3. Että en enää mene katsomaan alle 100m2 asuntoja.

Käytiin jälleen kerran yhdessä asuntonäytössä, tällä kertaa  96m2 asunnossa, jonka ajattelin ehkä kuitenkin mahdollisesti sopivan meille, koska se oli sijainniltaan ja ominaisuuksiltaan neliöitä lukuunottamatta täydellinen. Mutta ei, se oli liian pieni. Ei se vaan olisi mitenkään toiminut. Näin ollaan todettu joka kerta, mutta aina silti yritän uudelleen jos ihastun johonkin liian pieneen asuntoon.

4. Että joku muukin on kokenut samoja asioita kuin mä.

Tämä liittyi erääseen lukemaani kirjaan, joka sai mut ymmärtämään, että en ole joidenkin nuoruuteni kokemusteni kanssa niin yksin, kuin olin koko ikäni ajatellut. Se oli aika mindblowing hetki mulle.

5. Olemaan super rennosti koko päivän.

Se oli arkiviikon viimeinen työpäivä, mutta tein kaiken todella leppoisasti ja asetin itselleni vain helppoja ja mukavia tavoitteita. Teki hyvää.

6. Business Designin alkeet.

Tämä liittyy avoimen amk:n kurssiin, jota käyn tällä hetkellä. Super mielenkiintoinen aihe!

7. Armo, lempeys ja ymmärrys voittaa aina nokkeluuden.

Kävin PING Helsinkin PING Studiossa, jossa oli puhumassa futuristi, kirjailija ja säveltäjä Perttu Pölönen. Mieleen jäi tämä ajatus häneen puheenvuoronsa taustalla, että inhmillisyys ja armo ja lempeys on aina parempi, kuin toisen voittaminen tai nokkeluus. Olen niin samaa mieltä. Kukaan ei koskaan hyödy mitään siitä, että pääsee ”näpäyttämään” toista, paitsi ehkä saa hetkeksi itselleen paremman mielen. Paljon enemmän on hyötyä siitä, että kohtaa toisen lempeästi ja pyrkii löytämään yhteisen ymmärryksen.

8. Kysy neuvoa, puhu rohkeasti. Voit luoda jotain uutta ja merkittävää.

Tämä liittyi mun töihin. Kysyessäni itse neuvoa erääseen työasiaan, keksin uudenlaisen idean, jolla voi olla iso merkitys mun tulevaisuuden työnkuvalle. Lähden kehittämään sitä rauhassa lisää.

9. Silloin kun aivot ei toimi, mutta haluaa olla aikaansaava, voi esimerkiksi pestä lattiat.

Näin tein eräänä päivänä, kun ei vaan kertakaikkiaan tuntunut siltä, että saisin mitään järkevää kirjoitettua. Pesin lattiat, olin tyytyväinen.

10. Että voin suuttua fiktiivisestä kirjasta.

Siis oikeasti, en ole tainnut koskaan ennen lukea sellaista kirjaa, jossa päähenkilö on niin suututtava, että kiehun raivosta. Niin seksistinen, rasistinen, misogynistinen ja niin kaukana mun arvomaailmasta kaikilla mahdollisilla tavoilla. Mutta luin sellaisen kirjan, koska se äänestettiin lukupiirin ensimmäiseksi kirjaksi. Sen lukeminen tuntui välillä tuskalliselta, mutta sain luettua sen loppuun lopulta. Puoliväliin mennessä oivalsin ehkä jotain siitä, mistä ne päähenkilön asenteet kumpusivat, vaikka edelleenkään en niitä voinut hyväksyä. Oli tosi kiinnostava kokemus lukea jotain niin oman mukavuusalueen ulkopuolelta.

11. Että jotkut ajattelevat vilpittömän myötätunnonkin tekopyhänä, eikä mun tarvitse vaivata sillä mun päätä.

Mun mielestä on surullista, että nykyisin on niin yleistä sellainen ”I call bullshit”-meininki, että etsimällä etsitään miten voisi saada jonkun kiinni tekopyhyydestä ja kritisoida ja syyllistää, vaikka siihen ei olisi mitään syytä. Tähän törmää netissä aivan joka päivä. Mun mielestä on huomattavasti vaikuttavampaa tehdä jotain hyvää itse, kuin keskittyä siihen, mitä muut tekevät tai eivät tee. Oksettava sanakin koko ”tekopyhä”. Ymmärrän tämän tekopyhyyden analysoinnin esim suurten yritysten kohdalla, mutta yksittäisten ihmisten osalta se on kyllä pelkkää hakuammuntaa.

12. Älä mieti liikaa, luota fiilikseen.

Moni siisti juttu jää tekemättä, jos sitä alkaa analysoimaan ja jännittämään liikaa etukäteen. Yleensä kannattaa vaan olla rohkea ja tehdä, eikä antaa tilaa epäilykselle omissa ajatuksissa.

13. Kannattaa avata suu silloin kun hyvä idea tulee mieleen, voi saada mahtavia työmahiksia.

Mulle tuli yksi simppelisti toteutettava idea mieleen, jota ehdotin eräälle asiakkaalle. Siitä innostuttiin heti, mua kiitettiin siitä että avasin suuni ja sain kivoja uusia työmahiksia tälle vuodelle. Se siis todellakin kannatti!

14. Että aina ei heti kannata ajatella pahinta, sillä kyse voi olla jostain ihan tavallisesta jutusta, tai jostain mikä koskettaa kaikkia muitakin.

Tammikuussa Instagramissa eräänä iltana mun (kampanja-)kuva ei näkynyt kenellekään. Huomasin heti, että se ei noussut kenenkään feediin, ei edes Otolle. Ajattelin heti, että olen itse tehnyt jonkin virheen, jonka vuoksi algoritmi hylkii mun lisäämää kuvaa. Panikoin siitä, että kyseessä ei ollut vain mun oma kuva, vaan myös asiakkaalle tuotettu sisältö. Onneksi hyvin pian selvisi, että sama ongelma oli kaikilla muillakin, enkä itse ollut tehnyt mitään väärää, enkä olisi voinut tehdä mitään toisin. Se herätti taas ajattelemaan, että kun joku negatiivinen asia pääsee yllättämään, kannattaa ensin vaan hengittää syvään ja selvittää mistä on kyse, ennen kuin antaa hikikarpaloiden nousta otsalle.

15. Ei kannata haalia liikaa tekemistä liian lyhyelle ajalle, voi saada migreenin.

Mulle kävi niin ennen meidän New Yorkin reissua, not cool. Takana oli kolme yli 12h työpäivää putkeen. Sitten olikin pakko levätä migreenin pahimmat tunnit ja tehdä loput pakolliset hommat migreenin kourissa hitaammin. Onneksi sain kaiken kuitenkin tehtyä ajoissa ja pystyin lähtemään reissuun ilman roikkuvia hommia ja ilman migreeniä.

Musta tuntuu, että opin tosi paljon lisää siitä, että oikeasti kirjoitan mun ajatukset ylös, enkä vain anna niiden kiitää ohitse. Aion ehdottomasti jatkaa tätä tapaa! Tämä on mulle tosi mullistavaa, koska en ikinä ennen ole tehnyt näin.

Mitä te olette oivaltaneet viime aikoina? Oletteko kirjoittaneet ajatuksia ylös jonnekin? Kirjoitatteko päiväkirjaa, tai oletteko joskus kirjoittaneet?


Random ajatuksia ja kuulumisia viime päiviltä

12.11.2019

Ajattelin jakaa muutamia random ajatuksia, jotka ovat vilisseet päässäni viime aikoina, sekä ihan vaan kuulumisia. En edes muista milloin olen viimeksi kirjoittanut jotain ihan vaan tajunnanvirtaa tänne, mutta tässäpä tulee.

Olen käyttänyt tyttäreni vanhaa pipoa koko syksyn, koska en vain saa ostetuksi uutta pipoa. Haluan täydellisen pipon, sellaisen, josta en halua luopua ja joka kestää ja kestää vuodesta toiseen. En vaan osaa päättää minkä ostan, koska pelkään niin kovasti, että teen jonkun hutiostoksen, enkä tykkääkään piposta enää ensi vuonna. Olen käynyt sovittamassa varmaan n. kymmentä eri pipoa, enkä ole vieläkään ostanut niistä mitään. Suosittele hyvää, muhkeaa villapipoa? Saa suositella myös samanmoista huivia, koska Otto on ominut mulle muutama joulu sitten antamansa Makian mustan merinovillahuivin itselleen, eikä mulla ole nyt kaulahuiviakaan. Onko kokemuksia esim. Acne Studios Pansy-piposta tai Marita Huurinainen Kantarelli-piposta? Tai oisko muita jotain ihanan muhkeita pipoja ja huiveja?

Kävin eilen UFFissa Fredrikinkadulla, kun sinne oli juuri päivitetty uudet mallistot samana päivänä. Se oli aivan täynnä ihan mielettömän hienoja vaatteita Marimekosta vintage-silkkipaitoihin ja täydellisen trendikkäistä norjalaisvillapaidoista cowboy-bootseihin. Siellä oli myös ihan älyttömän tyylikkäitä ihmisiä ostoksilla. En osannut ostaa mitään, vaikka näin siellä monta hienoa juttua, just sellaisia vaatekaapin helmiä, joista voisi olla ylpeä ja joista kysyttäisiin kadulla, että ”mistä ostit?”. Lähdin siis vain tyhjin käsin vartin pyörimisen jälkeen.

Teki ihan todella hyvää viettää lähes somevapaa viikonloppu. En kirjoittanut sanaakaan, enkä kuvannutkaan juuri mitään. Julkaisin vain ajastetut tekstit ja valmiit kuvat. En edes avannut konetta, enkä vilkaissut kommentteja. Se oli pitkästä aikaa eka sellainen viikonloppu mulle, että toisesta päivästä ei mennyt kahdeksaa tuntia töitä tehdessä. Haluan ainakin kerran kuussa tällaisen viikonlopun, oli niin rentouttavaa.

Olen viime aikoina karsinut töihin liittyvät ilta-tapahtumat kalenterista ihan minimiin. Vaikka mua on kiinnostanut moni niistä ihan älyttömästi, olen kuitenkin halunnut ennemmin olla kotona lasten kanssa ja ottaa rennosti. Välillä iskee kunnon FOMO, mutta oikeasti ne asiat joita mä EN halua missata on täällä kotona. Sitten kun mä joskus kuolen niin en mä mieti kuolinvuoteella, että olisinpa käynyt katsomassa useampia vaatteita roikkumassa tangoilla ja syömässä pari coktailpalaa enemmän. Tämä nyt on vähän kärjistettyä, mutta oikeasti. Ne on valintoja, tällä hetkellä mä valitsen hyggeillä täällä kotona iltaisin mieluummin.

Aina välillä on ihana käydä illallakin jossain tapahtumassa, ja niissä voi päästä kokemaan ihan mielettömiä juttuja, mistä ei ole osannut haaveillakaan. Nyt just tuntuu kuitenkin paremmalta valita lasten hömpötykset, Risto Räppääjän lukeminen iltasaduksi ja esikoisen leipomien muffinssien maistelu. Tai sitten mua vaan laiskottaa ja haluan makoilla mieluummin sohvalla verkkareissa. Mutta ei siinäkään mitään väärää ole, heh.

Me ei olla vieläkään löydetty asuntoa. Luovuttiin myös rakennushaaveista ainakin toistaiseksi, se on vaan too much just nyt. Pari kivaa kotia on kiikarissa kyllä, mutta ne eivät saaneet sydäntä läpättämään, ne olivat ilmoituksen perusteella vaan ”ihan kivoja”. Pitäisikö silti mennä katsomaan? Ollaan myös tälläkin hetkellä ainakin parissa eri kiinteistönvälitysfirmassa ”listalla” että saan sähköpostiin ilmoituksen tulevista kohteista ennen kuin ne menevät etuoveen/oikotielle. Mutta ei ole niistäkään tärpännyt vielä.

Mä en pääse sisään Money Heistiin enkä The Umbrella Academyyn, vaikka ne on Netflixin streamatuimpien joukossa tältä vuodelta. Ei vaan iske. Mikä mussa on vialla? Me alettiin katsomaan nyt Oton kanssa Gossip Girliä alusta, onneksi se on aivan loistava.

Ollaan kuunneltu jouluradiota jo yli viikko. Luin tutkimuksesta, jonka mukaan he ovat onnellisempia, jotka alkavat valmistautua jouluun aikaisin. En tiedä pitääkö paikkansa vai onko ihan hömppää, mutta kyllä joulu ainakin mulle tuo hyvää fiilistä ja kaikkein eniten joulussa rakastan sitä valmistautumista siihen. Koko joulun odotusaika on taianomainen ja joulun fiilistely on parasta lääkettä kaamoksen aiheuttamaan väsymykseen.

Olen muuttunut ihmisestä, joka haluaa joka aterialla eri ruokaa ja jotain uutta, ihmiseksi, joka hykertelee onnesta, kun saa syödä samaa ruokaa neljällä aterialla. On vaan niin parasta, kun on valmiiksi ruokaa jääkaapissa. Ja esim. pastakastikkeen makuhan vain paranee vanhetessaan, kun ne maut saa oikein muhia siellä.

Kävin eilen kampaajalla ja mulla on ihan uusi tukka, jonka näytän teille huomenna. Mä olen siitä aivan fiiliksissä!

Sellaisia ajatuksia tähän tiistaihin.

Mitä teille kuuluu just nyt? Mitä olette miettineet viime aikoina? 


Kun hukkasin omat tavoitteeni

06.07.2019

Musta tuntuu, että aina välillä kadotan sen suunnan minne olen menossa ja mitä oikeasti haluan. Sitten taas löydän sen pariin. Joskus on ihan ok unohtaa kaikki tavoitteet ja elää sekunti kerrallaan eteenpäin, välillä pitkäksikin aikaa. Esimerkiksi vauvavuonna heittäydyin omasta halustani täysin siihen vuoteen, enkä miettinyt hetkeäkään eteenpäin. Mulla oli siinä hetkessä kaikki ja halusin vaan imeä itseeni sen kaiken ihanan mitä meillä oli yhdessä. Sain siitä aivan valtavasti voimaa ja teki hyvää höllätä ja keskittyä niin täysillä omaan vauvakuplaan.

Tunnen kuitenkin, että sen jälkeen mulla kesti tosi pitkään löytää uudelleen se mitä haluan ja tavoittelen. Olin pitkään aivan hukassa ja keskityin vain selviämään käsillä olevista tehtävistä, pystymättä miettimään asioita pidemmälle. Mulla oli töiden suhteen tosi hyvä tilanne, koska niitä riitti ja se riitti, että tein parhaani niiden asioiden suhteen mitä eteen tupsahti, tavoittelematta oma-aloitteisesti enempää.

Vauvavuoden jälkeen olin kuitenkin ihan huuli pyöreänä, että mitä haluan ja mihin voisin pyrkiä ja ennen kaikkea, mitä mun pitäisi tehdä, että etenen. Jähmetyin ihan paikoilleen, enkä tiennyt mistä aloittaa. Oma osansa oli varmasti myös niillä surullisilla asioilla, joita tapahtui vauvavuoden lopussa. Läheisten menettäminen lamaannutti ja pysäytti pitkäksi aikaa. Oli vaikea miettiä eteenpäin, kun suru ja ikävä valtasivat mielen.

Ympärillä ihmiset saavuttivat jatkuvasti hienoja asioita ja syyllistyin siihen perisyntiin eli vertasin itseäni muihin.

Käsi ylös, kuka joskus vertaa itseään toisiin, vaikka tietää ettei saisi vertailla? Mun käsi nousee ainakin heti. Mulle käy aina välillä niin, että vertailen itseäni, omia saavutuksiani ja tavoitteitani toisiin. Olenko riittävän hyvä, pystyisinkö minäkin tuohon, miksi minä en ole jo saavuttanut tuota asiaa? Miksi minä en saa tuota tehtyä omilla resursseillani, vaikka tuo saa tehtyä tuplasti enemmän pienemmillä resursseilla? Olenko huonompi? Jossain määrin vertailu on mulle ihan hyväkin asia välillä, sillä se voi herättää myös positiivisessa mielessä. Kunhan ei ahdistu siitä ajatuksesta, että joku toinen on pidemmällä, vaan ottaa sen inspiraationa.

Kun mä vertasin itseäni toisiin, aloin huomaamaan ne asiat, joita ihailin toisissa ja ne asiat, joita kohti itsekin halusin pyrkiä. Mä olin ennen listaihminen, mutta en ole enää. En tehnyt mitään konkreettista listaa, että tässä on nyt ne asiat mitä mäkin haluan. Mutta niitä asioita aina välillä putkahteli mun mieleen silloin, kun sain itseni kiinni vertailemasta. Aloin yksi asia kerrallaan miettimään, että okei, jos tämä on sellainen asia mitä mäkin haluan, mitä mä voisin tehdä saavuttaakseni sen? Mitä konkreettista voisin tehdä, mikä auttaisi mua lähemmäs mun tavoitetta? Kun mä aloin ihan oikeasti miettimään, mitä just mä itse voisin tehdä, keksinkin heti monia eri keinoja.

Siinä missä yhden vuoden elin vain sitä hetkeä, ja toisen vuoden olin hukassa ja selvitin kuka olin ja mitä halusin, tänä vuonna mä olen mennyt eteenpäin enemmän kuin niinä kahtena vuonna yhteensä. Tänä vuonna olen haastanut itseäni monessa asiassa yhtäaikaa ja olen kokenut tämän vuoden töiden suhteen antoisimmaksi pitkään aikaan. Palkitsevinta on ollut huomata se, että kun oikeasti tavoittelen niitä asioita mitä haluan, mä pääsen pikkuhiljaa koko ajan eteenpäin.

On ihan mieletön fiilis, kun pitkästä aikaa ne tavoitteet on kristallin kirkkaina mielessä. Olen ymmärtänyt sen, että mihinkään en pääse sormia napsauttamalla ja otan kaiken ilon irti pienistäkin edistymisistä. Samalla huomaan, että yhtäkkiä pienistä askelista onkin kasvanut suuri harppaus. Olen saavuttanut jo monta itselleni asettamaani tavoitetta jo pelkästään tänä keväänä ja kesänä, niin suurempaa kuin pienempääkin.

Siinä missä viime vuonna pienikin epäonnistuminen tuntui lamaannuttavalta, nyt mä pystyn jättämään sellaiset huomiotta ja keskittymään niihin asioihin, mitkä ovat menneet hienosti. Jos joku sanoo ei tai joku juttu ei toteudukaan, voin iloita kaikista niistä asioista, joihin on sanottu kyllä ja jotka ovatkin toteutuneet. Just nyt on niin siistejä projekteja käynnissä, että en olisi ikinä voinut kuvitellakaan vuosi sitten, kun mietin, että miksi en minä. Kaikkea en todellakaan voi saavuttaa heti, monet mun tavoitteista on pidempiaikaisia juttuja. Nyt osaan myös nähdä ne sellaisina, enkä ainoastaan saavuttamattomina.

Tärkeintä on uskaltaa avata suu silloin, kun tietää mitä haluaa ja kertoa ääneen niistä asioista, joista haaveilee. Yksin mäkään en olisi monia näistä asioista voinut saavuttaa. Olen lakannut pelkäämästä epäonnistumista ja alkanut miettimään vaan sitä, miten pääsen mun tavoitteisiin. Olen myös opetellut pyytämään sitä mitä haluan. Ja olen myös saanut. Kukaan muu ei tiputa mulle taivaalta parempia palkkioita tai mahdollisuuksia nousta esiin, vaan mun pitää olla itse rohkea. Lisäksi mun täytyy myös pitää huoli siitä, että teen aina parhaani.

Kadotan suunnan silloin, kun annan epäolennaisten asioiden vallata liian suuren tilan mun päästä ja unohdan keskittyä siihen, mikä oikeasti vie mua eteenpäin. Yritän pitää huolen siitä, että jatkossa niin ei kävisi mun huomaamatta. Jos itse valitsen pysähtyä ja ottaa aikalisän kaikesta, se on enemmän kuin ok. Mutta en halua enää huomaamattani kadottaa mun toiveita ja hukata suuntaa.

Onko teille käynyt niin, että olette kadottaneet sen oman tien? Vertailetteko te itseänne muihin, vaikka tiedätte, ettei saisi?