Syyskuun rehelliset kuulumiset

29.09.2020

Muistan kun muutama vuosi sitten levisi sellainen rehellisten kuulumisten haaste, johon itsekin osallistuin. Se oli hyvä haaste, jota oli hauska tehdä ja hauska lukea, mutta silti vähän nauratti se “rehelliset kuulumiset”, koska kyllä mä nyt itse ainakin lähtökohtaisesti pyrin aina kertomaan kuulumisia rehellisesti silloin kun niitä kerron. Rehellinen ei ole yhtä kuin negatiivinen, mutta rehellinen on paljon enemmän kuin “meille kuuluu ihan hyvää”. Rehellinen ei kuitenkaan aina tarkoita samaa kuin se, että kertoisi kaiken. On tilanteita, joissa kaikkea ei vaan voi kertoa. Voi vaan pyrkiä olemaan niin rehellinen kuin kulloinkin mahdollista. 

Aina ekana, kun joku kysyy kuulumisia, niin tulee mieleen vastata se perus ihan hyvää, paljon töitä. Koska sitähän se suurimmaksi osaksi on se arki, hyvää, tavallista arkea ja aika paljon töitä. Mutta onhan se arki oikeasti paljon enemmän, kuin tuo yhteen lauseeseen typistetty tylsä harmaus. Varsinkin lasten kanssa. 

Viime aikoina varsinkin arki lasten kanssa on ollut täynnä huikeita keskusteluita, monesta eri aiheesta. Lähes päivittäisiä pysähdyksen hetkiä, kun on tajunnut, miten käsittämättömän paljon lapset jo tietävät ja ymmärtävät asioita. Ylpeyttä siitä, miten hienosti lapset ottavat vastuuta ja miten kauniisti kohtelevat ystäviä ja toisiaan. Ja kauhistelua siitä, että multa lainataan jo vaatteita (oversize huppareiksi mutta kuitenkin) ja yhden koon päästä mun kengätkin on jo sopivia! Mutta on sitä arkeen mahtunut napinaa pyykkikoriin kulkeutumattomista pyykeistä, kinastelua siitä kuka saa olla voimistelurenkailla ja muuta perus arjen häsellystäkin. 

Ollaan tehty ihania retkiä, kiivetty ison mäen huipulle jyrkkää rinnettä kaikki viisi ja ollaan makoiltu sohvalla ja oltu tekemättä mitään. Oton kanssa ollaan oltu kahdestaan yötä hotellissa ja nautittu laatuajasta ja ollaan myös välillä todettu illalla klo 23.30, että päivä on ollut pelkkää opiskelua, töitä ja lapsia ja menty suoraan nukkumaan. Upeiden retkien ja sohvalla raatona makaamisen lisäksi on ollut tosi paljon sitä aivan tavallista, että tullaan koulusta/töistä/dagiksesta, laitetaan ruokaa, pelataan tai leikitään vähän jotain, käydään ulkoilemassa, katsotaan hetki telkkaria, syödään iltapala, lapset menee nukkumaan ja sitten katsotaan Oton kanssa sarjoja tai saunotaan. Ne päivät on ihan best. 

Tätä syksyä on myös varjostanut huoli läheisestä (ei kukaan meistä viidestä). Se on vaikuttanut välillä paljonkin fiilikseen, mutta en siitä tietenkään voi enkä halua kirjoittaa sen enempää. Halusin vaan kertoa, että täällä taustalla on joskus myös tällaista. On vaikeaa kun joskus on isojakin asioita, joista ei voi puhua, mutta jotka silti vaikuttavat elämään ja mielialaan. Ei halua peitellä mitään, mutta samalla ei haluaisi myöskään sanoa sanomatta mitään, niinkun juuri tein tuossa. Tämä on näitä juttuja, joiden kanssa on tullut painiskeltua jo vuosia, että miten pitäisi toimia.  

Ikinä ei voi tietää mitä joku toinen käy sillä hetkellä läpi. Sen yritän aina itse muistaa somessa. Siksi ei voi kuin yrittää parhaansa olla ystävällinen ja kannustava toisille.

Tuota yllämainittua lukuunottamatta meille kuuluu oikeasti ihan tosi hyvää! Otto on jo alkanut tekemään opinnäytetyötä ja tällä hetkellä näyttää erittäin todennäköiseltä, että hän valmistuu vielä tämän vuoden puolella. Opintopisteitä on kasassa jo ihan älytön määrä! Ei voi kuin hattua nostaa Otolle, joka todennäköisesti siis vetää ammattikorkeakoulututkinnon itselleen kahdessa ja puolessa vuodessa ja vielä hyvillä arvosanoilla. Ja toki hatun noston lisäksi voi inspiroitua ja olenkin inspiroinut. 

Otto on näyttänyt minulle hienosti esimerkkiä miten hommat hoidetaan ja olen kyllä tämän reilun kahden vuoden kokemuksella melko varma, että kyllä minäkin voisin jopa pärjätä siellä koulun penkillä, jos teen yhtä kovasti töitä koulun eteen kuin Otto. En ehkä yhtä nopeasti kuin Otto, koska minun päivätyöstä ei niin vaan opintovapaalle jäädä. Mutta kuitenkin. Olen kyllä ihan valtavan ylpeä hänestä.

Saa nähdä mihin tämä syksy tästä vielä kehittyykään. Ollaan oltu onnekkaita siinä, että lapset ovat voineet käydä koulua ja dagista ihan tavallisesti jo näin pitkään. Nyt täytyy vain toivoa, että tämä koronatilanne pysyisi edes vähän aisoissa vielä, sillä kukaan tuskin haluaa kevään kaltaisia rajoituksia takaisin. Me vältetään isoja kokoontumisia, käytetään maskia kaikissa julkisissa sisätiloissa (kuten ollaan tehty jo koko syksy) ja huolehditaan hygieniasta. Kyllähän se tulevaisuus edelleen huolettaa, mutta ei auta kuin jokaisen tehdä oma osansa ja toivoa parasta. 

Sellaista meille kuuluu! Mitä teille kuuluu? Miten syksy on lähtenyt käyntiin?


Mitä mulle kuuluu juuri nyt

15.04.2020

Musta tuntuu, että viimeisen kuuden viikon aikana on tapahtunut niin paljon, että jossain määrin olen hetkeksi unohtanut olevani muutakin kuin äiti, yrittäjä, kokki ja muuton keskellä. Tiedättekö, kun on vaan ollut niin paljon kaikkea muuta, että en ole edes istahtanut hetkeksi alas miettimään, että mitä mulle kuuluu, millainen olo mulla on, miltä musta tuntuu.

Olen vain syöksynyt eteenpäin kuin höyryjuna ja yrittänyt pitää huolen omalta osaltani kaikista perheenjäsenistä ja kodista ja töistä, olla läsnä, mutta olla silti tehokas. Ja en missään nimessä tarkoita ettenkö olisi nauttinut näistä viikoista samalla, todellakin olen. Olen nauttinut aivan älyttömän paljon siitä, että olen voinut oikeastaan siirtää omat ajatukset ja tarpeet hetkeksi syrjään ja keskittyä kaikkeen muuhun. Mun mielestä on tosi rentouttavaa heittäytyä täysillä perhe-elämään, töihin ja kodin laittamiseen. Mutta toki tekee hyvä aina välillä myös pysähtyä kuuntelemaan itseä. Siksi ajattelinkin nyt listata muutamia ajatuksia, joita mulle heräsi tänä aamuna, kun kysyin itseltäni: mitä minulle kuuluu.

1. Olen innostunut uudelleen ruuanlaitosta ihan kunnolla ja nauttinut siitä. Kuluneiden kuuden viikon aikana ollaan tilattu ruokaa kotiin kaksi kertaa, eikä käyty ravintolassa kertaakaan. Tämä on ihan valtava muutos entiseen, sillä normaalisti me syödään ulkona lounasta tai päivällistä tai tilataan ruokaa vähintään 2-4 kertaa viikossa. Ensin tuntui raskaalta, että kaikkina päivinä oli vaan kokattava ne viisi ateriaa. Nyt siihen on tottunut, siihen on saanut sellaisen hyvän rutiinin. Ja ollaan huomattu, että ihan oikeasti pystytään aivan hyvin siihen, että isot ostokset tehdään kerran viikossa ruokakaupasta ja muuten ei ramppailla. Kuusi viikkoa sitten käytiin kaupassa vielä suunnilleen joka päivä niiden isojen ostosten lisäksi, kun aina ”muka puuttui jotain”, eli siis teki mieli jotain, mitä ei ollut. Olen aika fiiliksissä tästä. Olen aina fiiliksissä siitä, kun testaan jotain uutta reseptiä ja se maistuu hyvältä! Huomaan, että tähän vaikuttaa myös se, että keittiö on nyt yhteisessä tilassa olohuoneen kanssa. Kokkaaminen on paljon kivempaa, kun ei tarvitse eristäytyä yksin keittiöön.

2. Nautin juoksemisesta edelleen aivan älyttömän paljon ja siitä olen pitänyt kiinni myös tässä poikkeus-arjessa. Säännöllistä juoksuharrastusta on takana nyt seitsemän kuukautta. Se on mulle todella paljon. En osaisi enää olla ilman lenkkeilyä. Rakastan vaan juosta ja kuunnella podia tai äänikirjaa ja olla miettimättä yhtään mitään. Nykyisin huomaan, että juoksen joskus jopa nopeammin kuin joku toinen lenkkeilijä – se on jotain, mikä on mulle ihan uutta. En ole ikinä ennen tätä ollut ketään muuta nopeampi! Se ei ollut mitään sellaista, mitä olisin tavoitellut, en ole yrittänyt juosta kovempaa, niin on vaan käynyt ihan huomaamatta. Ja nyt kun meillä on tramppa, huomaan, että mun kestävyys on parantunut ihan hulluna. Vielä viime kesänä pomppiessani mun tädin trampalla, mun piti pitää taukoja aina välillä. Nyt jaksan hyppiä vaikka 20 minuuttia putkeen helposti.

3. En aio stressata tulevaisuudesta. Kukaan ei tiedä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, miten nämä viikot ja kuukaudet vaikuttavat meidän kaikkien ihmisten elämään, talouteen ja kaikkeen. Aion mennä vaan päivä ja viikko kerrallaan eteenpäin ja katsoa mitä eteen tulee, sillä ei tässä muutakaan vaihtoehtoa ole.

4. Musta on tullut himosaunoja. Täällä uudessa kodissa olen saunonut enemmän kuin koskaan missään. Ei meillä sauna lämpeä joka päivä, mutta joka toinen tai joka kolmas päivä ja se on meille usein. Saunominen rentouttaa ihanasti ja tuntuu jotenkin erityiseltä juuri nyt. Nyt kun meille satoi lunta, niin mietin, että pitäisikö juosta saunasta lumihankeen! Se vasta olisi hauskaa.

5. Rakastan tätä omaa rauhaa, mikä meillä nyt on. Se on mulle ihan korvaamattoman arvokasta ja vaikuttaa jotenkin mun fiiliksiin tosi paljon. Viihdyin kyllä myös rivitalossa, mutta mä nautin ihan hirveän paljon siitä, että nyt meillä on oikeasti täällä ihan oma rauha. Kukaan ei jatkuvasti kävele suoraan meidän pihan vierestä, eikä mistään ulkopuolelta edes kantaudu ääniä meidän pihalle. Verhoja voi pitää auki koko päivän, kun kukaan ei voi tulla niin lähelle, että näkisi meille sisään. Bussit ei pysähdy meidän keittiön ikkunan alapuolelle liikennevaloihin. Vaikka olen aina ollut kaupunkilaistyttö, ai että mä rakastan sitä, että oman rauhan voi saada myös täällä Helsingissä. Täällä uudessa kodissa on vähän sellainen olo, kuin olisi jossain mökillä koko ajan (vaikka ei ollakaan kaukana mistään). Silleen hyvällä tavalla. En tiennyt kaipaavani tätä rauhaa niin paljon ennen kuin sain sen.

6. Vaikka en ole pysähtynyt miettimään tunteitani sen tarkemmin, olen koko ajan tuntenut oloni onnelliseksi. Olen niin onnellinen, että se on pelottavaa. Vaikka nautin toki unelmien toteuttamisesta, se on myös ihan älyttömän pelottavaa.  Se on pelottavaa, koska on niin paljon menetettävää. Mutta valitsen olla pelkäämättä. Valitsen nauttia jokaisesta ihanasta hetkestä, jonka saan, ja valitsen olla murehtimatta tulevasta.

Sellaisia ajatuksia tähän hetkeen. Olipa jotenkin virkistävää hetkeksi pysähtyä miettimään tätä kaikkea. Nyt voi taas palata höyryjunailemaan, eikun! Ihanaa viikon jatkoa kaikille <3