Moikka! Viikonlopun ikävistä sairastelutunnelmista huolimatta tää viikko on alkanut kyllä tosi kivasti, onneksi ollaan ainakin toistaiseksi nyt koko porukka terveenä. Lapsilla on nyt toka virallinen päiväkotiviikko takanapäin, ja tällä viikolla olen päässyt kokemaan ensimmäisen kerran sen kun on vaan pakko lähteä töihin vaikka toinen tytöstä itkee. Se oli kauheaa, se tapahtui tänään. Mutta onneksi sain myös kuulla että itku loppui heti kun minä olin hävinnyt näköpiiristä, ja onneksi mulla on myös arvaus siitä miksi tänään tuli hätä kun lähdin vaikka yleensä on sujunut hyvin. Tänään tyttöjen ryhmillä oli eri ohjelmat silloin juuri kuin mä lähdin, isompien ryhmällä sisällä ja pienemmät olivat ulkona, joten varmaan nuorempi neiti ei oikein händlännyt tätä uutta tilannetta kun äiti lähtee ja siskokin oli jossain hukassa yhtäaikaa, vaikka yleensä he jäävät sinne yhdessä aamuisin ja tekevät erikseen juttuja vasta myöhemmin.

Luulen että ensi viikolla kun on taas päiväkotipäiviä, molemmat lähtevät ilomielin sinne leikkimään kavereiden kanssa. Kummallekin tuntuu löytyneen jo tärkeitä kavereita päiväkodista, ja sellaisia tuttuja juttuja muutenkin joita he siellä odottavat. Kielen kehitys on lähtenyt etenemään hienosti molemmilla, puhutun ruotsin ymmärrys on kasvanut hulluna kummallakin, ja etenkin isompi poimii joka päivä uusia sanoja ja lauseita varastoon ja käyttää niitä sujuvasti. Mä luulen että tässä nyt vaikuttaa vähän se, että isompi on hurjan kiinnostunut kielestä ja haluaa oppia puhumaan samalla tavalla kuin kaveritkin ja oppia mahdollisimman nopeasti, ja pienempi taas ei ehkä vielä koe tarvetta opetella puhumaan toista kieltä kun tulee ymmärretyksi suomeksi ihan yhtä hyvin. Mutta toisaalta ”kokonaisia” hoitopäiviä on nyt takana vasta kuusi, että eipä tässä voi vielä mitään hurjia odottaakaan, eikä tarvitsekaan.

Töissä on sujunut oikein kivasti tällä viikolla, onneksi pystyn tekemään töitä myös etänä kotoa niin pystyin tekemään töitä vailla pelkoa työkavereiden tartuttamisesta jo heti maanantaina. Muiden juttujen lisäksi mä olen tällä viikolla suunnitellut hullun kasan koruja, ainakin mun mielestä ihan mielettömän siistejä koruja. Olen jäänyt aivan koukkuun siihen suunnitteluun, ja mä tässä samalla kun kirjoittelin tätä niin värkkäsin muutaman ihan huvin vuoksi kun odotin että kuvat latautuu, multitasking much? Mun tekis mieli esitellä noita mun suunnitelmia kaikille mutta onhan ne siellä EYE -sovelluksessa nähtävillä lookbookissa jos joku haluaa kurkkia, kun olen niitä julkiseksi tallentanut.

Tänään piipahdin iltapäivällä myös blogitapahtumassa, jonka jälkeen käytiin Oton kanssa ostamassa mulle uusi Olympus OM-D E-M10 vihdoinkin! Mulla oli silloin talvella pari kuukautta sellainen lainassa, ja sen jälkeen ei kyllä mikään kamera ole tuntunut (eikä näyttänyt) yhtä hyvältä. Ostin pelkän rungon ja siihen suoraan 25mm objektiivin jonka havaitsin mun omaksi lemppariksi testijakson aikana. Se on monipuolinen, valovoimainen ja sopivan pieni. Nyt loppuu blogissa harmaiden mössökuvien aikakausi. Ehkä Olympuksessa se hienoin juttu on se, että kuvien laatu ei ole käyttäjän taidoista kiinni. Olen mä saanut satunnaisesti canonillakin hienoja kuvia, mutta Olympuksella se ei vaadi mitään erityistä panostusta että saa otettua kuvan jolle voi huudahtaa ”wau!”.

Tietenkin myös lisääntynyt valo ja valoisien tuntien määrä vuorokaudessa helpottaa tätä kuvaamista entisestään, sekä Olympuksen pieni koko, jolloin sitä ei ärsytä raahata mukana vaan sen haluaa ottaa iiiiihan joka paikkaan. No okei ei ehkä uimahallin saunaan, mutta melkein. Tässä postauksessa siis viimeiset mössöiset kuvat ikinä tässä blogissa, mä lupaan, ellen sitten satu joskus tekemään jotain puhelinkuvapostausta (en tiedä miksi tekisin mutta jos tekisin, on pakko jättää tämä optio).

Huomenna meillä on ihan vaan kotipäivä lasten kanssa, ja se on ihan parasta! Lisäksi meille tulee kylään tyttöjen ihana pikkuserkku, melkein yksivuotias minineiti, sekä hänen ihana äitinsä, joten me taidetaan lasten kanssa aamulla leipasta jotain herkkuja pöytään ja tehdä äkkiä noille viikon aikana kertyneille pyykkivuorille ja pölypalleroille jotain.

Ihanaa, aurinkoista huomista kaikille ja hyvää yötä<3

Tänään oli sitten se tyttöjen pitkään odottama ensimmäinen oikea päiväkotipäivä, iik! Aamulla mua jännitti vähän, tyttöjä ei ilmeisesti ollenkaan. Keiteltiin puurot kaikessa rauhassa, tavarat oli kaikki laitettu jo illalla valmiiksi joten meille ei tullut ollenkaan kiire. Oli sellainen mukavan rento aamu, rennompi kuin yleensä. Olisinpa tajunnut kaikkina niinä kiireisinä aamuina kuluneiden vuosien aikana niinkin yksinkertaisen asian kuin laittaa ihan joka ikisen asian valmiiksi mitä vain mieleen tulee. Olen mä saattanut valita tytöille asut tai pakannut laukun jo illalla, mutta aina on ollut jotain jota olen jäänyt aamulla mietiskelemään, yleensä omaa asua tai jotain muuta yhtä turhaa, mihin on sitten vierähtänyt ylimääräistä aikaa. Nyt kaikki sujui kuin valettu.

Matkakin sujui mukavasti ja oltiin ihan ajoissa päiväkodilla. Siinä kun sitten astuttiin ovesta sisään ja tajusin että ei hitsi, mun pitää oikeasti lähteä nyt pois täältä, niin iski pieni haikeus. Vaihdettiin muutama sana hoitajien kanssa ja sitten mä vaan sanoin tytöille heipat. Rutistin molempia ja pusuttelin hetken ja lupasin tulla yhdessä Oton kanssa hakemaan töiden jälkeen. Sitten tytöt vilkuttivat reippaasti ja huusivat innoissaan ”Hejdååå!” ja mä vaan lähdin. Ei mitään itkua tai draamaa, melkein liian helppoa ollakseen totta.

Mulle tuli turvallinen olo kun päiväkodista luvattiin soittaa heti jos tulee jotain, ja sanottiin että mä saan soittaa koska tahansa ja kysyä miten sujuu, jos siltä tuntuu. No, ei soinut puhelin puolin eikä toisin. Mä en kehdannut soittaa vaikka mieli teki monta kertaa. Onneksi mulla oli sen verran paljon töitä että en ehtinyt keskittyä mietiskelemään sen enempää päivän aikana, ja yllättävän nopeasti kello olikin jo sen verran että oli aika lähteä hakemaan neitokaisia. Treffattiin Oton kanssa päiväkodin portilla ja nähtiin heti tytöt, liukumäessä leikkimässä olivat molemmat.

Ensimmäisenä juteltiin hoitajien kanssa ja he kertoivat että kaikki oli sujunut mainiosti. Nuorempi ei ollut itkenyt kertaakaan, molemmat olivat syöneet hyvin ja nukkuneet puolentoista tunnin päiväunet. Vanhemmalla oli jäänyt leikin tuoksinassa sormi kaapin oven väliin, mikä oli aiheuttanut hetkeksi murhetta, mutta kun hän oli saanut katsoa äidin ja isin valokuvaa, oli kuulemma tullut parempi mieli ja sormikin oli sitten unohtunut. Juteltiin ihan hyvä tovi hoitajien kanssa, muutaman metrin päässä tytöistä, mutta molemmat olivat niin keskittyneitä leikkiin että huomasivat meidän tulleen vasta kun kutsuttiin heitä nimeltä.

Sitten sieltä tuli innoissaan tepsutellen kaksi tyytyväistä neitiä valtavan puheripulin kourissa halimaan meitä. Ensimmäinen päivä oli ollut mukava ja jännittävä ja oli leikitty ja laulettu ja ulkoiltu ja nukuttu ja syöty hyvää ruokaa, sitä potaattista ja jotain muuta jonka nimi ei tullut mieleen. Kuulostaa ihan omilta päiväkodiajoilta, mulle tuli nostalgiafiilis ja valtava ylpeys meidän neideistä. On ne vaan jo niin isoja tyttöjä, vaikka ovatkin äidin vauvoja aina.

Mä tiedän jo etukäteen että varmasti joskus niitä itkuisiakin aamuja tulee, ei kukaan voi olla joka aamu hyvällä tuulella. Joskus varmasti väsyttäisi tai olisi kivempi lähteä rannalle heittelemään palloa kuin päiväkotiin nukkumaan, syömään ja ulkoilemaan. Mutta nyt mä saan ihan rauhassa fiilistellä tätä loistavasti sujunutta ensimmäistä päivää, ja pidän sormet ristissä että yhtä hyvin menisi mahdollisimman usein!

Lopuksi vielä Fiskars-arvonnan voittajat! Eli arvonnassa voittajaksi selviytyivät Laura ja Riina. Teille tulee sähköpostia mahdollisimman pian voitosta! Hurjasti onnea ja kiitos kaikille osallistuneille ihan mielettömistä salaattivinkeistä 🙂!

Tää maanantai on 10+!

Meillä on kaksi ihanaa ja rakasta tyttöä, jotka ovat molemmat tasan ja tismalleen yhtä rakkaita meille molemmille vanhemmille. Mulle se on  itsestäänselvyys, että vanhemman kuuluu kohdella molempia lapsia tasapuolisesti, osoittaa rakkautta yhtä paljon ja olla aina oikeudenmukainen molempia kohtaan. Mulla ei ole suosikkia, enkä osaa samaistua kumpaankaan toista enempää. Molemmilla on piirteitä meiltä molemmilta vanhemmilta, mikä on aika hauskaa. Samasta neidistä voi sanoa että hän on aivan kuin isänsä JA että hän on aivan kuin äitinsä, tilanteesta riippuen. Monissa asioissa he myös muistuttavat paljon toisiaan, toisissa taas ovat aivan toistensa vastakohtia. Selkeät esikoisen ja kuopuksen roolitkin on havaittavissa.

Tasapuolisuus on aihe, josta mun on pitänyt kirjoittaa jo pitkään, koska tämä on sellainen asia josta itse otan kasvatuksessa ehkä eniten paineita. Mä en ikinä halua että kumpikaan tytöistä ajattelisi, että on jotenkin vähemmän tärkeä tai rakas vanhemmilleen kuin toinen. Ehkä tämä huolenaihe kumpuaa sieltä, että itse olen ainoa lapsi. Mun ei koskaan ole tarvinnut jakaa äidin huomiota, äidin rakkautta tai edes leluja kenenkään kanssa, kun on ollut vain minä ja äiti. En tarkoita, että olisi helpompaa tai parempaa olla ainut lapsi, mulla ei vaan ole itselläni kokemusta siitä että olisi sisarus ja siksi mietin paljon näitä asioita. Siitä mulla on kokemusta, että olen saanut nähdä kuinka suuri rikkaus sisarukset ovat toisilleen, ja miten upeaa on seurata kuinka läheisiä he ovat toisilleen. En kuitenkaan tiedä kuinka yleistä on tuntea olevansa vähemmän tärkeä kuin sisarus, enkä tiedä kuinka pienistä tai isoista asioista sellainen tunne voi kummuta.

Olennaista mun mielestä tasapuolisesti kohtelussa on sen hyväksyminen että lapset ovat yksilöitä, ja kaipaavat joskus huomiota aivan eri tavalla. Siinä missä toinen tykkää makoilla kainalossa pitkiäkin aikoja höpötellen ja puristaa tiukasti kaulasta halatessa, toinen viihtyy paremmin yhteisen tekemisen parissa ja antaa pikaisen halin siinä lomassa. Mulle on ollut tärkeää juuri se, että opin tuntemaan meidän lapset sellaisina kuin he itse ovat, ja kohtelemaan heitä tasapuolisesti, kyllä, mutta myös sillä tavalla mikä on heille mukavinta ja luontevinta, tarkoittaen sitä että joskus kohtelen heitä myös eri tavalla.

En mä täällä laske excel-taulukkoon että olenko nyt sanonut molemmille yhtä monta kertaa päivän aikana että rakastan, tai että annan pusut tismalleen samaan kohtaan poskea. Pyrin kuitenkin aina kohtelemaan heitä tasavertaisesti, antamaan yhtä paljon kahdenkeskistä aikaa mun kanssa ja kutittamaan molempia jos he ovat sillä tuulella. Yleisesti ottaen tasapuolisuuden toteuttaminen on mun mielestä arjessa suhteellisen helppoa, ainakin silloin kun molemmat ovat ihan tyytyväisiä ja leikkivät nätisti joko yksin tai yhdessä tai vanhempien kanssa. Hankalaksi se menee mun mielestä niissä tilanteissa, kun heille tulee keskenään riitaa tai kilpailua.

En lähde erittelemään että kumpi, mutta useimmiten meillä se on aina yksi ja sama tyyppi joka yrittää ottaa toiselta kädestä tai haluaa tehdä tismalleen samaa kuin toinenkin juuri samalla hetkellä. Tämä tekee tasapuolisuudesta hankalaa. Väistämättä toista tulee kiellettyä enemmän, ja hän saa enemmän negatiivista huomiota osakseen kuin toinen, koska en mä nyt lähde päätäkään taputtelemaan jos tyyppi ottaa toiselta lelun kädestä. Meillä ei huudeta tai räyhätä, eikä käytetä jäähyä, mutta ilmaistaan selkeästi että nyt on toimittu väärin ja on syytä pyytää anteeksi. Jos näitä tilanteita tulee useampi päivän aikana, mulle tulee aina huono omatunto siitä, että toinen on saanut enemmän toruja kuin toinen. Vaikka eihän se edes ole mun vika!

Pyrin ristiriitatilanteissa keskustelemaan tilanteen auki lapsen kanssa, ja aina kun on pyydetty anteeksi ja ymmärretty missä meni pieleen, on tilanne sillä kuitattu. En tuo vanhoja mokia esiin uusissa tilanteissa, enkä kiukuttele lapselle koko päivää jos hän on ollut aamulla hankala. Silloin kun joku tällainen tilanne on ollut päällä, yritän sen jälkeen kiinnittää entistä enemmän huomiota lapsen tekemisiin, ja antaa kehuja pienimmistäkin onnistumisista. Olen huomannut että meillä se toimii. Silloin lapsi taas muistaa, kuinka paljon mukavampaa on tehdä toiselle jotain kivaa, kuin jotain ikävää.

Ehkä tiivistäisinkin tämän niin, että rakkauden suhteen pitää olla tasapuolinen, mutta ristiriidoissa pitää olla oikeudenmukainen. Eihän se niin toimiskaan, että pitää tukkimiehenkirjanpitoa ja jättää torumatta jos toinen on menossa toisen ohi päivän toilailuissa, ettei vaan olisi epätasapuolinen. Eikai se ole epätasapuolisuutta, että toimii ristiriitatilanteissa oikeudenmukaisesti.

Uskon että tulevien vuosien aikana nämä osat tulevat vaihtumaan vielä moneen kertaan, että kumpi ärsyttää kumpaa enemmän ja kumpi koettelee enemmän vanhempien  hermoja. Leikki-ikäisten kanssa tasapuolisuus ja kasvatus on ylipäätäänkin mun mielestä vielä aika helppoa. Teini-iässä tämä tasapuolisuuden toteuttaminen voi olla vaikeampaa, varsinkin kun monet sanovat esimerkiksi että kuopus pääsee aina esikoista helpommalla rajojen ja vanhempien suostuttelun suhteen, ja saa esimerkiksi myöhäisemmän kotiintuloajan nuorempana kuin esikoinen sai. Mun ei tarvitse onneksi niin pitkälle vielä pähkäillä, riittää kun olen hetkessä läsnä nyt ja olen oikeudenmukainen.

Tämä on musta aiheena tosi mielenkiintoinen, ja mua kiinnostaa hirveästi kuulla muiden kokemuksia ja ajatuksia, etenkin omasta lapsuudesta, koska multa itseltäni kaikki kokemus sisaruksista puuttuu omasta lapsuudesta.

Miten te toteutatte tasapuolisuutta arjessa? Otatteko tasapuolisuudesta paineita? Jos otatte, niin missä tilanteissa? Koitteko itse lapsuudessa, että vanhemmat kohtelivat teitä sisaruksia aina tasapuolisesti? Olitko kuopus, keskimmäinen vai esikoinen?

Näin uuden arjen kynnyksellä tuntuu siltä kuin pitäisi kirjoittaa jonkinlainen tilinpäätös kotona äitinä vietetyistä vuosista. Mitä äitiys on antanut mulle? Mitä on äitiys? Ja millaista mun äitiys on tulevaisuudessa?

Meidän lapset ovat opettaneet mulle niin paljon, niin uskomattoman paljon ettei sitä voi sanoin kuvailla. He ovat opettaneet mulle, miltä tuntuu rakastaa jotain niin paljon että pelkkä ajatuskin sen menettämisestä viiltää koko kropan halki. He ovat opettaneet mitä on epätoivo aamuneljältä, kun ei ole nukkunut kolmeen vuorokauteen ja edelleen joku vaan itkee ja on sitä mieltä että et saa hei nukkua vieläkään. He ovat opettaneet mitä on vanhemman ylpeys. He ovat opettaneet miten voi iloita ihan yhtä paljon siitä että tyyppi onnistuu ensimmäisen kerran osumaan lusikalla suuhunsa, vaikka jugurtit menisivätkin vielä pitkin seiniä, kuin siitä että saisi kymppitonnin ässäarvasta.

Näiden kolmen ja puolen vuoden aikana mä olen kokenut ylitsepääsemättömän onnellisia hetkiä enemmän kuin koskaan ennen mun elämässä, enkä varmasti ikinä ole ollut niin seesteinen ja jatkuvasti onnellinen kuin näinä vuosina. Joskus on ollut surua ja murhetta, väsymystä enemmän kuin laki sallii ja viikkoja jolloin on vaan halunnut että olisi jo seuraava viikko tai edes seuraava päivä. Me ollaan vietetty päiviä joina ollaan naurettu mahat kippurassa aamusta iltaan lasten kanssa halien ja pusien, ja päiviä jolloin ollaan laskettu minuutteja siihen että Otto tulee töistä. Huomattavasti enemmän kuitenkin niitä iloisia päiviä.

Äitiys on antanut kärsivällisyyttä. Kärsivällisyyttä opettaa päivästä toiseen samoja asioita, vaikka joskus on pirun vaikea ymmärtää että jollekin ei vielä ole olemassa sellaista käsitettä kuin itsestäänselvyys. Kun toistaa päivän kymmenettä kertaa että ”toiselta ei saa ottaa kädestä” tuntee itsensä joskus voimattomaksi. Mutta se onnistumisen tunne, kun joskus huomaa että on sanonut ja perustellut nuo sanat viisi kertaa harvemmin kuin edellisenä päivänä, se on jotain sanoinkuvailematonta.

Äitiys on antanut tilannetajua ja nopeaa reagointikykyä. Kun huomaa että kaupassa alkaa lapsella alahuuli väpättää, oli syy mikä hyvänsä, on oppinut reagoimaan nopeasti ja keksimään jotain mistä lapsi saattaisi ilahtua itkun sijaan, koska minä ainakaan henkilökohtaisesti en nauti siitä että lapsi kiljuu kaupassa. Tällä en tarkoita mitään ”ostetaanko sulle karkkia, piristäiskö se sua?” -ratkaisuja, vaan sitä että spottaa kaupasta äkkiä jotain jolla lapsen mielenkiinnon voi kääntää kyllästymisestä tai harmista muualle, kuten vaikka vessapaperipaketin jonka lapsi voi itse hakea ja nostaa ostoskoriin.

Äitiys on opettanut sanoittamaan tunteita, ja asettumaan lapsen tasolle. Ymmärtämään toisen harmitusta ja lohduttamaan, samalla hillitsemään omia tunteitaan. Miettikää kuinka monta tunnetilaa me äiditkin käymme läpi yhden päivän aikana silloin kun lapsilla on uhmaikä meneillään? Toki me äidit osataan käsitellä tunteemme itse, mutta silti. Taaperon kasvatus on joskus aikamoista tunteiden vuoristorataa myös äidille.

Äitiys on opettanut kyvyn tehdä montaa asiaa yhtäaikaa, koska joskus on pakko. Tilanteen vaatiessa on oppinut että kaksi mahtuu ihan hyvin yhteen syliin ja samalla voi vielä työntää rattaita, ainakin hetken.

Äitiys on opettanut, että itselle helpoin ratkaisu ei aina todellisuudessa olekaan se helpoin ratkaisu. Voi yrittää tehdä ruokaa nopeasti yksin väsyneiden ja nälkäisten lasten pomppiessa jaloissa, samalla kun itse panikoi jatkuvasti että lentääkö paistinpannulta rasvaroiskeita naperon päälle tai avaavatko ne kohta kattilakaapin ja heittelevät kaiken lattialle. Tai sitten voi ottaa lapset mukaan ja antaa heidän vaikka kuoria valkosipulin kynsiä tai sekoittaa jauhoja tyytyväisenä, jolloin he luultavasti pysyvät yhdessä paikassa ja keskittyvät puuhaan. Sotkua tulee varmasti molemmista, mutta kummasta tulee parempi mieli kaikille?

Äitiys on opettanut priorisoimaan ja keskittymään olennaiseen. Laittamaan lapset kaiken muun edelle, ja luopumaan omastaan. Äitiys on antanut syyn olla parempi ihminen, ja halun tarjota lapsilleen vain parasta.

Joskus äitiys on tavarat vaipassa ja toisella pissahätä siinä vaiheessa kun ulkovaatteita on puettu päälle vartti ja vihdoinkin olisi voinut lähteä ovesta ulos. Toisinaan äitiys on puristus sormesta ja intensiivinen luottavainen tuijotus suoraan silmiin keskellä yötä kun vauva syö maitoa. Äitiys on räjähtävää naurua muumirypäleille ja onnenkyynel silmäkulmassa kun toinen sanoo ensimmäistä kertaa että rakastaa. Äitiys on märkiä pusuja, lohdutusta ja uuden oppimista.

Huomisesta alkaen mä en ole enää kotiäiti, mutta yhtään vähemmän äitiä töihin meno ei musta tai kenestäkään muusta tee. Tulevaisuudessa äitiys vaatii entistä enemmän suunnitelmallisuutta, periksiantamattomuutta ja varmasti kykyä tehdä joskus vielä useampaa asiaa yhtäaikaa. Läsnäolosta, kiireettömyydestä tai periaatteistani äitinä en silti aio luopua. Mä aion järjestää lapsille hauskoja tapahtumia, rentoja hitaita aamuja satukirjoja lukien ja yhteisiä ruuanlaittohetkiä jatkossakin. Vaikka meidän arki muuttuu, se arki on silti meidän tyttöjen lapsuus. Ja mä haluan että se lapsuus on parasta mahdollista aikaa mitä heille voi tarjota.

Tässä postauksessa kirjoitan omasta näkökulmastani äitinä, yhtään väheksymättä isien roolia lasten elämässä. Ja täytyy sanoa että mä olen ihan mahdottoman ylpeä siitä, miten Otto on ollut mukana tässä kaikessa alusta asti tasavertaisena vanhempana, käynyt läpi samoja tunteita, tilanteita ja opetuksia isänä, kuin minä äitinä. Ja käynyt samaan aikaan töissä. Mä luulen että jos vain otan Otosta mallia siihen miten händlään arjen huomisesta eteenpäin, kaikki menee paremmin kuin hyvin.

Ja meidän lapsia mä haluan kiittää kaikesta hyvästä mitä meillä elämässä tällä hetkellä on. <3

Meillä oli tosiaan viime viikolla myös se päiväkodin kotikäynti, vaikka mä olinkin kipeänä. Sitä en lähtenyt perumaan, koska se olisi vaikeuttanut tämän viikon aikatauluja ja päiväkotiin tutustumista. Skarppasin hulluna torstaiaamuna vaikka olo oli hutera ja kuume huiteli korkealla, ja selvisin kuin selvisinkin hengissä, vaikka sen jälkeen iskikin hullu väsymys. Käynti kesti tunnin verran ja se meni niin hyvin, että mulla ei ole epäilyksen häivääkään siitä etteikö hoidon aloitus sujuisi lapsilla kivasti.

Heti kun ovi aukesi, lapset olivat aivan täpinöissään ja veivät heti kaikki omaan huoneeseensa leikkimään. Sillä aikaa kun mä kävin Zeldan omahoitajan kanssa läpi kaikki Zeldan tärkeimmät jutut, tytöt esittelivät puolet leluistaan ja piirsivät kahden muun kanssa omassa huoneessa eivätkä kertaakaan kyselleet mun perään. Huoneesta kuului iloinen papatus, ja mun kaikki jännitys kaikkosi saman tien lasten pärjäämisen suhteen. Tytöt tulivat kaikkien kolmen kanssa todella hyvin toimeen, ja uskon että myös toivat omaa luonnettaan ja niitä tärkeimpiä juttujaan esille kattavasti tuon tunnin aikana.

Mua huoletti myös kovasti se ruotsin kieli, joka ei ole meidän tytöillä yhtä vahva kuin suomen kieli. Mutta senkin suhteen mulla on jännitys hävinnyt, kun mä tajusin että tytöt itse eivät kiinnittäneet mitään huomiota siihen että heille ei puhuttu ollenkaan suomea (vrt. yleensä Otto puhuu ruotsia ja minä samalla suomea). Välillä he sanoivat jotain ruotsiksi, ja kovasti selittivät suomeksi touhujaan myös kokoajan. Kaikkien nimet jäivät tytöille mieleen ja kaikki olivat kuulemma kivoja. Arvatkaa vaan ollaanko torstaista lähtien laskettu öitä siihen että päiväkoti alkaa! Yhtenä iltana vielä oikein erikseen tivattiin että milloin päiväkotiin saa jäädä ihan yksin niinkuin isot tytöt ja pojat, ja äiti ja isi lähtevät töihin. Eli homman nimi on heille ainakin selvä, toivottavasti se toimii kivasti myös käytännössä.

Myös Tiaran luonteesta kyseltiin, kuten myös meidän kasvatustavoista ja siitä miten tytöt yleensä käyttäytyvät missäkin tilanteessa, esimerkiksi jos harmittaa tai jos ovat oikein iloisia. Tuntui tosi turvalliselta ja hyvältä saada kertoa näistä asioista, ja musta on todella hienoa että jokaisen lapsen yksilölliset tavat ja tarpeet otetaan huomioon. Sain vastaukset kattavasti myös kaikkiin omiin kysymyksiini hoitopäivistä, tarpeellisista varusteista ja päivien aktiviteeteista. Kiitos paljon teille lukijoille, teidän neuvojen ansiosta osasin kysyä paljon sellaisia juttuja joita muuten en olisi tajunnut ajatellakaan, jotka kuitenkin vaikuttavat paljon tulevaan arkeen!

Edelleen mä olen sitä mieltä, että tämä kotikäynti ja pehmeä lasku päivähoitoon ovat ihan uskomattoman laadukasta ja hienoa palvelua, enkä olisi villeimmissä kuvitelmissanikaan osannut uneksia että päivähoitoon valmistautuminen voisi olla näin ihanaa, lämminhenkistä ja turvallisen tuntuista. Tämä päiväkoti henkilökuntineen vaikuttaa juuri sellaiselta, johon vien lapset hyvällä fiiliksellä, tietäen että heidät oikeasti otetaan huomioon, heitä kuunnellaan ja heitä autetaan ja tuetaan kaikessa.

Ollaan käyty nyt eilen ja tänään tutustumassa päiväkotiin. Eilen ulkoiltiin yhdessä muiden kanssa, ja tänään oltiin tutustumassa sisätiloihin. Molemmat menivät tosi hienosti, tytöt lähtivät samantien leikkimään ja tutkimaan, eivätkä kiinnittäneet muhun juuri mitään huomiota. Kumpikaan ei olisi halunnut lähteä kotiin edes, vaan jäädä kavereiden kanssa leikkimään. Tänään tytöt saivat nähdä omat naulakkopaikkansa ja omat nukkumapaikat, ja tällä hetkellä molemmat ovat lepäämässä omassa huoneessaan, koska harjoitellaan päiväkodin lepohetkiä varten. Kummasti päiväunet saivat paljon positiivisemman vastaanoton kun oli kyse päiväkotia varten harjoittelusta ;)!

Meidän tämä aamu oli kuin pahimman luokan farssi, tai oikeastaan koko yö. Mulle tuli yöllä niin kova yskä että nukahdin vasta aamuneljältä. Aamulla herättiin kyllä ajoissa, kaksi tuntia ennen lähtöä, ja oltiin laitettu kaikessa rauhassa ulkovaatteista lähtien kaikki jo valmiiksi melkein tuntia ennen kuin piti olla paikalla (matkaan menee lyhimmillään bussilla n. vartti). No, tietenkin viimehetkellä sitten tuli molemmille sellainen hätä joka vaatii kaikkien vaatekerrosten riisumisen ja uudelleenpukemisen, ja näin me hienosti myöhästyttiin molemmista busseista joilla piti mennä. Siitä huolimatta että näistä asioista oli kyllä huolehdittu jo ennen pukemista. Tämän jälkeen hypättiin vahingossa sitten väärään bussiin (jota seistiin odottamassa vartti) kun katsoin yhden numeron väärin ja tehtiin turha ylimääräinen lenkki bussilla, eikä päästy yhtään eteenpäin.

Lopulta me päädyttiin kävelemään koko matka, mikä mun tämän hetkisellä kunnolla tarkoitti erittäin hidasta kävelyä koska muuten olisi tullut hirveä yskä, niinkuin eilen kävi kun kiireessä yritin hiihtää menemään. Ei näin. Huomenna taidan asettaa deadlineksi tuntia aiemman ajan jolloin pitää olla ulkona ovesta, niin jos me vaikka ehdittäisiin. Uskon että nämä kuskaamiset sujuisivat huomattavasti paremmin jos olisin jo täysin terve, mutta nyt kun en ole ihan parhaassa vedossa niin nämä matkat aiheuttavat järjetöntä stressiä, vaikka eivät ole edes pitkiä.

Kuten sanoin hoitajillekin, mua ei enää juurikaan jännitä se miten tytöt pärjäävät hoidossa, vaan enemmänkin se että miten sitä itse tottuu uusiin rutiineihin. Lisäksi jännitän myös tätä flunssaa tai mikä lie onkaan, että voisiko se ystävällisesti lähteä huitsinduudeliin ennen ensi viikkoa, kun ihan oikeasti olisi käyttöä sille koko aivokapasiteetille ja täydelle toimintakyvylle. Tämän viikon jokapäiväiset menot useampaan paikkaan eivät ehkä edesauta paranemista, mutta jos vaikka sitten viikonloppuna ottaisi ihan iisisti eikä liikuttaisi sormenpäätäkään. Vaikka fyysinen olo on kurja, mieli on hyvä. Eiköhän kaikki suju ihan hyvin ensi viikollakin! Kiitos teille kaikille ihanille onnitteluista, ootte parhaita<3

Ihanaa tiistaipäivää <3