Meidän viikonloppu sai vähän erilaisen ja odottamattoman käänteen, kun 5-vuotias horjahti ja putosi muurahaiskarhu-bOblesin päältä lattialle niin, että käsi vääntyi alle. Pudotus ei ollut korkea edes, mutta hän putosi sellaisessa kulmassa, että käsi murtui. Meidän lapset ovat rakennelleet temppuratoja vuodesta toiseen ja ikinä ei ole mitään sattunut kenellekään, mutta tällä kertaa temppurata sitten koitui käden kohtaloksi. Tosi harmillinen juttu ja suretti niin, kun toista kävi kipeästi.

Onneksi murtuma meni todella siististi ortopedin mukaan ja paranee täysin ennalleen. Mitään ei tarvinnut vetää paikalleen vaan pelkkä kipsaus riitti. Tällaisessa tilanteessa saa olla kyllä ihan älyttömän kiitollinen lasten sairaskulu- ja tapaturmavakuutuksista. Päästiin heti lääkärille, suoraan röntgeniin, röntgenistä suoraan takaisin lääkärille, joka heti katsoi kuvat ja sen jälkeen odotettiin 5 minuuttia kipsaukseen pääsyä, kun edellä oli toinen kätensä murtanut potilas. Koko käyntiin meni n. tunti.

Lapsi sai hienon punaisen kipsin (sai itse valita värin), josta hän on kuulemma tosi ylpeä. Murtuma on onneksi sellaisessa kohtaa, joka ei muuten ole kipeä, kuin ainoastaan koskettaessa. Eli nyt kipsin kanssa lapsella ei kuulemma ole kipua ollenkaan, kun ei siihen murtumaan osu suoraan mikään.  Hän hihitteli röntgen-kuvaa otettaessa, miten hassu iso kamera oli ja jutteli iloisesti kipsaavalle hoitajalle. Häntä kuulemma harmittaa vain se, että ei pääse nyt harrastukseen muutamaan viikkoon. Hän odottaa kovasti, että kaverit piirtävät kipsiin kuvia. Ruuaksi hän tilasi tänään pizzaa, kun sitä voi hyvin syödä yhdellä kädellä ja iltapalajugurtti teipattiin maalarinteipillä kiinni pöytään, että pysyi paikoillaan.

Voin kuvitella, että kyllä siihen kipsiin ehtii taatusti vielä kyllästymäänkin, mutta ihanaa, että ainakin näin aluksi hän osasi ottaa koko homman noin positiivisesti.

Onneksi ei sattunut mitään pahempaa ja selvittiin pelkällä kipsauksella. Kyllä tämä silti taas pysäytti miettimään, miten kiitollinen saa olla niistä kaikista aivan tavallisista arkipäivistä, kun ei tapahdu mitään sen kummallisempaa. Toivotaan, että käsi lähtee tästä paranemaan nopealla vauhdilla ja 5v pääsee juhlimaan 6v-synttäreitään jo ilman kipsiä. Hyvä, että tämä sattui nyt kun taivaalta sataa vielä loskaa ja vettä, eikä esim. kesällä, jolloin olisi tosi inhottavaa, kun ei pääsisi uimaan. Nyt tämä ehtii hyvin parantumaan vielä ennen kesää, niin hän saa nauttia kesämeiningeistä aivan tavalliseen tapaan.

Jos teillä on jotain kipsin kanssa elämää helpottavia vinkkejä, niin saa jakaa! Vielä ei ole tullut mitään sen suurempia ongelmia vastaan, mutta jos teillä tulee mieleen joku hyödyllinen neuvo, niin huikatkaa ihmeessä. Kiitos jo etukäteen <3

PS: Jos haluatte lähettää paranemisterkkuja tai vaikka hassuja vitsejä meidän 5v:lle niin mä luen niitä hänelle ääneen piristykseksi huomenna <3

Multa on pitkään toivottu postausta siitä, miten toimin erilaisissa ristiriitatilanteissa lasten kanssa. Mä aloin ensin jo naputtelemaan tätä kylmiltään, mutta sitten keksin, että postauksesta tulee paljon mielenkiintoisempi ja myös helpompi mulle toteuttaa, jos kysyn esimerkkitilanteita nimenomaan TEILTÄ. Kysyinkin siis instagramin puolella teiltä esimerkkitilanteita, joita lasten kanssa voisi tapahtua ja joihin haluaisitte kuulla mun reaktion tai toimintatavan. Näitä esimerkkitilanteita tuli ihan älyttömän paljon, joten valtavan suuri kiitos teille kaikille, jotka niitä lähetitte! Koska niitä tuli niin valtavasti, päätin selvyyden vuoksi jakaa postauksen kahteen osaan. Ekassa osassa käsittelen 0-7-vuotiaiden kanssa mahdollisia tilanteita, ja tokassa osassa sitä, miten toimisin vähän vanhempien lasten kanssa mahdollisissa tilanteissa.

Seuraavaksi luvassa siis teidän keksimiä esimerkkitilanteita ja sitten mun reaktioita niihin. Miten toimisin tilanteessa X. Omat reaktioni pohjautuvat siihen, miten itse toimin omien lasten kanssa tai miten olen toiminut aiemmin esim. hoitolasten kanssa tai mitä olen itse kokenut lapsuudessani. Mutta iso osa näistä esimerkeistä on tietty sellaisia, joita en koskaan ole itse oikeasti kokenut ja spekuloin vain omaa mahdollista toimintatapaani. Osa oli niin absurdeja tilanteita, että en oikeasti tiedä, mitä sellaisessa tilanteessa tekisin. Pystyisinkö reagoimaan niinkuin toivoisin itseni reagoivan? Olisiko mun ajattelemasta toimintatavasta mitään apua? En tiedä. Haluan myös muistuttaa, että minä olen vaan yksi äiti muiden joukossa, enkä suinkaan mikään kasvatusalan ammattilainen, joten mun esimerkit pohjautuvat vain omiin kokemuksiini ja ajatuksiini.

Mitä tekisin, jos lapsi kyselisi kovaan ääneen julkisella paikalla lisääntymisestä tai kysyisi muita kiusallisia kysymyksiä?

Vastaisin mahdollisimman rauhallisesti ja ikätasoon sopivasti. Näin mulle on itse asiassa käynytkin kerran! Se oli kuumottavaa, miljoonat katseet selässä bussissa (tai ehkä sittenkin vain pari mummoa matkalla kauppaan, mutta tuntui miljoonalta) ja lapsi kysyy ”äiti, mistä niitä vauvoja tulee?”. Vastasin silloin muistaakseni n. -3 tai 4-vuotiaalle lapselleni, että äidin mahaan laitetaan vauvan siemen, joka kasvaa kohdussa vauvaksi. Ja lupasin, että voidaan lukea kirjasta illalla päiväkodin jälkeen paljon tarkemmin, että miten se tapahtuu ja miten vauva tulee ulos. Tämä riitti silloin siinä tilanteessa hyvin ja illalla todellakin luettiin sitten. Olen huomannut sen, että jos yrittää kierrellä jotain itseä nolottavaa kysymystä julkisella paikalla, niin sieltä tulee sitten usein jotain vielä jännempää kysymystä perään! Parempi vaan siis vastata suoraan ja häpeilemättä.

Mitä tekisin, jos lapsi ei suostuisi pukemaan vaatteita ja on hirveä kiire, ja toinen lapsi itkee kuumissaan jo puettuna?

Jos tilanne olisi toistuva joka-aamuinen juttu, kokeilisin ekana tarrataulua, että lapsi saa hyvin sujuneesta aamusta tarran ja x määrästä tarroja on sitten vaikka jotain kivaa yhteistä tekemistä. Jos kyseessä olisi yksittäinen huono aamu, antaisin lapselle vaihtoehdoksi pukea joko itse, tai että äiti pukee. Sitten hän joko pukisi itse, tai sitten minä pukisin hänet. Joskus muutama vuosi sitten on tullut kiireaamuina puettua kaksi huutavaa spagettia hikikarpalot otsalla. Tarrataulu tuli meille silloin pari vuotta sitten käyttöön juuri muutaman sellaisen aamun vuoksi. Mä koin sen hyväksi keinoksi meillä silloin, mutta ei se tietty kaikilla varmasti toimi. Tässä auttaa se, että tietää sen helpottavan iän myötä tosi paljon. Tällaisia aamuja ei ole ollut sen jälkeen, kun molemmat isommat lapset oppivat pukemaan kunnolla itse kaikki vaatteet.

Mitä tekisin, jos taapero heittelisi huvikseen ruokaa lattialle tai sotkisi muuten ruokaillessa tahallaan, vaikka tietää, että ei saisi?

Ottaisin ruuan hetkeksi pois, kävisin läpi miten ruokaillessa toimitaan ja pyytäisin lupaamaan, että hän ei enää sotke. Sitten antaisin ruuan takaisin. Jos sama meno jatkuisi jälleen, toistaisin tämän vielä toisen kerran. Jos jatkuisi edelleen, nostaisin lapsen pois pöydästä ja antaisin ruokaa seuraavan kerran sitten seuraavaan ruoka-aikaan, koska ainakin meidän lapset kyllä syövät silloin jos heillä on oikeasti nälkä.

Mitä tekisin, jos lapsi ei suostuisi antamaan iPadia?

Kertoisin, että jos iPadia ei anna pois silloin kun yhdessä sovittu aika loppuu, ei seuraavana päivänä saa käyttää sitä ollenkaan. Meillä ei ole koskaan ollut tässä mikään kovin tiukka meininki, vaan yleensä, jos lapset pyytävät lisäaikaa, he saavat sitä. Sitä ei kuitenkaan tapahdu kovin usein, että pyytäisivät lisäaikaa. Yleensä he siirtyvät mielellään tekemään jotain muuta iPadin tai puhelimella olemisen jälkeen.

Meidän lapsille laitteet itsessään eivät tunnu olevan mitenkään erityisen koukuttavia. Jos lapselle on tarjolla jotain muuta mielekästä tekemistä kuin se laite, hän siirtyy ihan mielellään tekemään sitä. Esimerkiksi jos lapsi on ollut puhelimella ja kysyn, että pelataanko porukalla Kimbleä tai haluaako hän piirtää Top Model -hahmoja siskonsa kanssa, niin hän aika varmasti tulee pelaamaan tai piirtämään mielellään, vaikka aika ei edes olisi lopussa. Sen sijaan jos esim. itse makaisin sohvalla selaamassa puhelinta ja samaan aikaan kieltäisin lasta muuten vaan olemasta puhelimella, se voisi tuntua lapsesta epäreilulta.

Mitä tekisin, jos lapsi hajottaisi tietokoneeni?

Riippuisi ihan täysin lapsen iästä. Jos taapero tahallaan hajottaisi mun tietokoneen, niin eipä siinä auttaisi muu kuin sanoa, että ei saa rikkoa ja kertoa, että nyt äiti ei voi tehdä töitä, kun tietokone on rikki. Pyytäisin myös taaperoa pyytämään anteeksi. Sitten täyttäisin vahinkoilmoituksen vakuutusyhtiöön ja kiroilisin mielessäni. Jos hän rikkoisi sen vahingossa, pyytäisin olemaan jatkossa varovaisempi ja sanoisin, että se ei haittaa. Jos isommat lapset vahingossa hajottaisivat tietokoneen, mä sanoisin, että ei se haittaa mitään ja vahinkoja sattuu. Toki pyytäisin heitäkin olemaan jatkossa varovaisempia. Sitten täyttäisin sen vahinkoilmoituksen ja kiroilisin mielessäni. En osaa kuvitella tilannetta, jossa isommat lapset tahallaan hajottaisivat tietokoneen.

Mitä tekisin, jos lapsi saisi jonkun lahjan ja sanoisi sen olevan ihan tyhmä lahjan antajan kuullen?

Sanoisin lapselle, että ei ole ok sanoa niin. Muistuttaisin lasta siitä, että kenenkään ei ole mikään pakko antaa lahjoja, vaan se on aina vaan kivaa ekstraa, jos joku haluaa jotakin antaa. Yrittäisin tuoda lapselle esiin jonkin hyvän puolen lahjasta, oli se mikä tahansa. Lisäksi pyytäisin lasta pyytämään anteeksi lahjan antajalta ja pahoittelisin itsekin kovasti ikävää käytöstä, sekä kiittäisin lahjasta.

Mitä tekisin, jos lapsi ei suostuisi tekemään iltatoimia?

Taaperon kanssa vaihtoehdot ja yllärit usein toimivat meillä parhaiten. Jos hän ei esimerkiksi halua pestä hampaita, pyydän valitsemaan peseekö hän hampaat isin vai äidin kanssa. Silloin hän yleensä valitsee tyytyväisenä kenen kanssa pesee hampaat ja sitten ne pestään. Lupaan myös, että hän saa lopuksi pestä itse. Sama jos hän ei halua syödä iltapalaa, ”en halua syödä iltapalaa!!!” annan kaksi iltapalavaihtoehtoa, joista hän saa valita ja silloin hän yleensä tyytyväisenä valitsee jomman kumman.

Mitä tekisin, jos lapsi ei suostuisi jäämään omaan sänkyyn nukkumaan vaan tulisi sieltä koko ajan leikkimään?

Tämä on paha, en oikeasti tiedä miten lapsen saisi siinä tilanteessa jäämään sänkyyn. Meillä kaikki kolme ovat vaan jääneet sänkyyn aina siitä lähtien kun ovat lastensänkyyn siirtyneet. Ei ole siis kokemusta karkailuista. Varmaan yrittäisin palauttaa lapsen vaan aina takaisin sänkyyn, ehkä hän jossain vaiheessa nukahtaisi?

Mitä tekisin, jos lapseni kieltäytyisi syömästä raakoja kasviksia?

En pakottaisi syömään niitä. Tarjoaisin kypsennettyjä kasviksia useammin ruualla raakojen lisäksi, sekä tietty hedelmiä ja marjoja. Kannustaisin rohkeasti maistamaan ja kehuisin vuolaasti aina jos lapsi maistaisi.

Mitä tekisin, jos lapsi purisi/löisi/muuten satuttaisi tahallaan toista lasta?

Kertoisin lapselle, että toisia ei saa koskaan purra/lyödä/satuttaa, koska se ihan oikeasti käy kipeää ja on ehdottoman väärin. Pyytäisin lasta pyytämään anteeksi satuttamaltaan henkilöltä ja lupaamaan, että ei enää tee niin.

Mitä tekisin, jos lapsella ei olisi yhtään kavereita?

Ihan ekaksi juttelisin tästä varmasti päiväkodissa tai koulussa aikuisten kanssa ja kyselisin siitä, millainen tilanne on silloin kun lapsi on siellä ja selvittäisin, että kaverittomuuteen ei liity kiusaamista. Pyytäisin, että aikuiset kiinnittävät tähän huomiota esim. päiväkodissa tai iltapäiväkerhossa ja rohkaisevat muita lapsia ottamaan lapsen mukaan leikkiin. Rohkaisisin myös lasta pyytämään muita lapsia leikkiin kanssaan. Lisäksi varmaan koittaisin järjestää paljon leikkitreffejä tuttavaperheiden kanssa, joissa on lapsia. Jos niitä kavereita löytyisi sitä kautta kuitenkin.

Yrittäisin järjestää lapselle positiivisia kokemuksia yhdessä muiden lasten kanssa, jotta hän innostuisi itsekin aktiivisemmin hakeutumaan toisten seuraan. Harrastustoiminnasta saa helposti myös kavereita ja kannustaisin lasta myös naapuruston muiden lasten kanssa leikkimään, jos sellaisia naapurustossa olisi. Pienempien lasten kanssa voisin lähteä mukaan esim. perhekerhoon tai avoimeen päiväkotiin tms. joissa voi tavata muita samanikäisiä lapsia. Tämä on toki varmasti todella paljon kiinni lapsen persoonasta myös, eikä mulla ole omakohtaista kokemusta siitä, että lapsella ei olisi yhtään kaveria, tai että lapsi olisi tosi ujo. Näitä lähtisin ekana itse kokeilemaan, mutta voihan se olla, että olisin ihan hakoteillä.

Mitä tekisin, jos lapsi jäisi joka kerta äänekkään itkun saattelemana päiväkotiin?

Tämä olisi varmasti aivan sydäntä särkevää. Itse en ole kokenut sellaista jatkuvaa äänekkäiden itkuaamujen sarjaa, mutta muutama itkuinen aamu on tullut päiväkotivuosien aikana vastaan. Joka kerta se on tuntunut vanhempana yhtä raskaalta ja itseäkin on alkanut itkettää. Jos lapsi olisi vasta aloittanut päivähoidon, yrittäisin vaan jaksaa ja pyytäisin henkilökuntaa aina laittamaan esim. viestiä, kun itku on loppunut. Ainakin meillä niinä itkuisina aamuina itku on kuulemma loppunut aina heti, kun vanhempi on hävinnyt näköpiiristä, eli viestiä on tullut heti. Se on tuonut mielenrauhaa ja auttanut jaksamaan päivän ajan, vaikka eron hetki itkuinen olisikin.

Yrittäisin tukea lasta parhaani mukaan niin, että hänellä on mahdollisimman turvallinen olo jäädä hoitoon. Perheen valokuva ja oma tärkeä unilelu tai rätti tai jokin muu esine tuovat lapselle turvaa hoitopäivän aikana. Kotona kävisin lapsen kanssa aina etukäteen läpi, mitä hoitopäivän aikana tapahtuu ja milloin vanhempi tulee hakemaan. Pienikin lapsi ymmärtää helpommin, jos kertoo, että tulee vaikka silloin kun välipala on syöty tai että tulee sitten, kun lapsi on ehtinyt leikkiä iltapäivällä vähän aikaa ulkona.

Jos kyse olisi vanhemmasta lapsesta, selvittäisin tarkasti, ettei päiväkodissa ole mitään sellaista, joka tekee siellä olemisesta ikävää lapselle. On tosi hyvä vaihtaa muutenkin lapsen kanssa kuulumisia aina päiväkotipäivän jälkeen ja jutella miten siellä menee yleisesti.

Mitä tekisin, jos lapsi ei suostuisi keräämään leluja?

Riippuu täysin sotkun määrästä ja lapsen iästä. Jos kyseessä on taaperon olohuoneessa levällään olevat lelut, yritän houkutella keräämään yhdessä mun kanssa. Yleensä taapero alkaa keräämään leluja, kun näytän itse esimerkkiä ja muistutan, että ei voi levittää seuraavaa leikkiä, ennen kuin edellinen on kerätty. 3-4-vuotiaiden kanssa muistan, että meillä toimi tosi hyvin siivouksen pelillistäminen. Laitettiin munakellosta aikaa ja lapset siivosivat sen aikaa kun kello tikitti. Jos he ehtivät siivota kaiken, he saivat esim. tarran tai aloittaa jonkun kivan uuden leikin, jota ei ihan joka päivä leikitty. Nykyään meillä riittää, kun pyytää nätisti isompia siivoamaan omat huoneensa. Välillä menen myös mielellään avuksi, jos näen, että huone on tosi sotkuinen ja taakka tuntuu lapsesta yksin ylivoimaiselta. Välillä nyt vaan tulee enemmän sotkua ja silloin on kiva, jos vanhempi tulee avuksi.

Mitä tekisin, jos lapsi oksentaisi mun päälle kaupassa?

Tää olis kyllä mun pahin painajainen! Olen itse joskus pienenä oksentanut ruokakaupassa limuosastolla (olin silloin 2-3-vuotias ja muistan edelleen tilanteen). Mutta ei kai siinä auttaisi muu, kuin infota henkilökuntaa mikäli sotkua on tullut muuallekin kuin mun päälle, ja lähteä mahdollisimman  nopeasti pois ihmisten ilmoilta tartuttamasta muita.

Mitä tekisin, jos lapsi kiroilee?

Mikäli kyse olisi taaperoikäisestä, en kiinnittäisi mitään huomiota. Vaikka naurattaisi, yrittäisin vaan pitää pokan. Tämä me ollaan koettu kyllä ja tämä on ollut toimiva keino. Kiroileminen ei ole pienestä lapsesta mielenkiintoista jos kukaan ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Yksikään meidän lapsista ei ole kiroillut sen jälkeen kun on täyttänyt 2v, vaan sen jälkeen heistä on ennemminkin tullut sellaisia kirosanapoliiseja, jotka paheksuvat jos aikuiset päästävät joskus vahingossa ärräpäitä. Nuorempana mä itse kiroilin enemmän, nykyään taas kirosanoja pääsee lähinnä jos varvas osuu johonkin pöydän kulmaan tai joku muu asia menee lahjakkaasti pieleen. Ei siis ole mitenkään päivittäistä tai edes viikottaista. Pyydän aina anteeksi, jos päästelen rumia sanoja lasten kuullen. Mutta sanoja ne kirosanatkin vain on, eikä ne kyllä ketään satuta. Jos isompi lapsi kiroilisi vastaavassa tilanteessa, jossa itse joskus kiroilen, niin olisin varmaan vain ymmärtäväinen.

Jatko-osa eli Mitä tekisin jos… 7v+ ilmestyy mahdollisimman pian! Otin kaikki esimerkit talteen ja vastaan niihin mitä pikimmiten. Kiitos vielä ihan älyttömän paljon näistä kaikista esimerkkitilanteista!

Koska monia näistä tilanteista en ole itse edes kokenut, mutta moni tuntui kaipaavan sellaisiin tilanteisiin vinkkejä tai neuvoja, pyytäisinkin nyt teitä jakamaan neuvoja ja kokemuksia! Miten te toimisitte tai olette toimineet em. tilanteissa? Ei tarvitse vastata kaikkiin kysymyksiin tietenkään, mutta etenkin jos teillä on omakohtaista kokemusta jostakin näistä tilanteista, ja olette keksineet toimivia keinoja tilanteiden ratkaisuun, olisi varmasti monelle kultaakin kalliimpaa lukea niitä kokemuksia. 

Tämän postauksen tekemiseen lähti kipinä siitä, kun olin tuijottanut kaksi viikkoa Ryhmä Haun Rollea & keltaisella piirrettyä juuri ja juuri erottuvaa piirustusta teipattuna maalarinteipillä meidän olohuoneen verhoihin. Mistä tietää, että meillä asuu lapsia? No niiden ilmiselvien lelujen, lasten vaatteiden, kenkien ja tarvikkeiden lisäksi aika monesta muustakin asiasta. Meidän kotona elämä saa näkyä ja vaikka rakastan sisustamista, en pienistä säikähdä. Meidän kodin ei tarvitse olla muiden silmissä täydellinen, kunhan se on sitä meille. Lapset saavat toteuttaa itseään ja niin he todella tekevätkin.

Tässä siis muutama asia, joista tietää, että meillä asuu lapsia. Nämä kaikki eivät ole tapahtuneet tai olleet olemassa juuri yhtäaikaa, mutta tässä tämän vuoden puolella kuitenkin.

1. Maalarinteipillä olohuoneen verhoihin teipatut taideteokset

Lapset kokivat, että olohuone kaipasi vielä hieman lisää taidetta. He keksivät itse, että hyvä paikka lisätaiteelle olisi olohuoneen verhot. Niinpä huolella väritetty Ryhmä Haun Rolle ja Taaperon piirtämä viivataideteos Ryhmä Hau -tarralla koristettuna pääsivät ihastuttamaan meidän olohuonetta verhoista käsin. Siihen 5v teippasi ne oikein näppärästi ja siinä ne olivat useamman viikon paikoillaan.

2. Duplot kaketaskussa

Välillä kun yrittää vaan ottaa kaukosäätimiä kaketaskusta, käsiin tulee vain duploja. Taaperon mielestä duploja on hauskaa tunkea kaikkiin pieniin koloihin, kuten kaketaskuun, sohvatyynyjen väliin, meidän kenkien sisään yms. Sitten niiden päälle on tosi kivaa astua (ei ole).

3. Epämääräinen pikkutavarapurkki keittiön ikkunalaudalla

Aina kun löydän kaikkea pientä ja epämääräistä väärästä paikasta, laitan sen tuohon purkkiin. Siellä on Lego Friendsien päitä, joku lasten minikokoinen vohvelikangas-askartelukokeilu, yksi poni, pinnejä, pompuloita ja pyyhekumeja. Ja kaikkea mahdollista. Jos siis lapsilla on joku hukassa, he voivat katsoa sieltä. Usein eivät kuitenkaan katso. Ainiin ja lumihiutale ikkunassa. Sen meinasin aivan unohtaa!

4. ”Karvulin lemmikki” ja ”asuste-teline”

Tämä tarina sai alkunsa eräänä kauniina aamuna viime viikolla, kun tyttäreni tuli ylpeänä esittelemään tekemäänsä karvamato-lemmikkiä, eli ”Karvulia”. Hetkeä myöhemmin löysin tämän aseteleman olohuoneesta ja kysyin mitä nämä ovat. Vastaukseksi sain ”no siinä on tietty Karvulin lemmikki!”. Eli siis karvamato-lemmikin lemmikki. Tuo toinen hieno kaveri tuossa on kuulkaas  toisen tyttäreni askartelema asuste-teline. Se on tehty kissapehmolelusta irronneesta imukupista, narusta sekä hintalapusta. Siihen on hyvä pujottaa pompuloita tai käsikoruja ja sen voi hyvin ripustaa imukupista vaikka ikkunaan. Kuinka kätevää!

5. Miljoonat piirustukset ja askartelut jääkaapin ovessa

Aina kun lapset tekevät omasta mielestään oikein extra-hienoja taideteoksia, ne laitetaan jääkaapin oveen. Siinä meillä on ihana taidegalleria kaikkia mahdollisia piirustuksia ja muita tärkeitä muistoja, kuten valokuvia ja kortteja. Mä rakastan meidän jääkaapin ovea just tuollaisena. Se on iloinen sekamelska, joka hymyilyttää aina kun siitä kävelee ohi.

6. Netflix-käyttäjä nimeltä ”mm. qaaszz *emoji* *emoji* *emoji*”

Kerran kun taapero katseli iPadilla automatkalla vähän Pipsa Possua Netflixistä, hän päätti samalla myös tehdä meille uuden käyttäjän, ”mm. qaaszzin”. Ei olla vieläkään poistettu sitä, koska se on vaan niin hauska (tai sitten meillä on vaan niin huono huumori). Joka kerta Netflixin avatessani hihittelen tuolle hienolle käyttäjälle.

7. Suihku täynnä ankkoja, veneitä, vauvanukkeja ja kuppeja

Välillä kun menee suihkuun, saa todella yrittää tehdä tilaa, että mahtuu seisomaan. Meillä on suihkuleluille oma kori, mutta yleensä ne vaan jäävät lapsilla levälleen. Tai ainakin he levittävät ne hyvin nopeasti joka puolelle samalla kun käydään suihkussa. Meidän taapero on aina tykännyt olla suihkussa ja kylvyssä, ja varmaan siksi meillä on kertynytkin näin paljon suihkuleluja. Huom. lattia on tässä kuvassa osittain märkä, koska Otto oli hetkeä aiemmin käynyt suihkussa. 

8. Piirustuskaappi

Vaikka mä siivoan sen n. kerran parissa viikossa, se näyttää hyvin nopeasti tältä. Meillä piirretään paljon. Lapset piirtävät lähes aina aamuisin, jos heräävät ennen meitä. Ja piirtävät he paljon muutenkin. Piirretään paljon myös yhdessä. Sellainen iso paperipaketti menee meillä jossain kuukaudessa tai parissa, kun lapset piirtävät niin hillitöntä tahtia. Meillä on kaikki muut kaapit konmaritettu mutta tämä piirustuskaappi, siihen ei pure konmarikaan. Vaikka olen yrittänyt kaikenlaisia fiksuja järjestyksiä ja paperitelineitä ja vaikka mitä, tämä on aina se lopputulos. Niinpä olen hyväksynyt yhden sekaisen piirustuskaapin pysyväksi osaksi meidän elämää.

Meillä ei siis todellakaan kaikki ole aina tiptop, eikä mun mielestä tarvitsekaan. Mä rakastan sitä, että lapset näkyvät meidän kotona ja saavat mun puolesta aina näkyäkin. Mä olen onnellinen siitä, että he kokeilevat ja askartelevat ja toteuttavat itseään. Se on oikeasti parasta mahdollista mitä voi olla! Mun mielestä kaikki askartelut ja muut on suloisia.

Nyt mä haluaisin kuulla tai nähdä teiltä, mistä teidän perheessä tietää, että teillä asuu lapsia. Löytyykö teiltä ihania askarteluita teipattuna hassuihin paikkoihin? Entäpä piirustuskaappia? Laittakaa insta storyyn ja tägätkää mut, niin jaan niitä omassa storyssani! Olisi ihan älyttömän hauskaa jakaa muiden hassuja lapsiperhe-sisustuselementtejä! Tai jos olet itse bloggaaja, olisi mahtavaa nähdä kokonainen postaus aiheesta. Miten lapset näkyvät teidän kodissa?

Kulunut vuosi on ollut mulle naisena jotenkin käänteentekevä. Ensimmäistä kertaa elämässäni mä olen löytänyt esimerkiksi sarjoja, joissa naiset on oikeasti fiksuja, mahtavia mielenkiintoisia hahmoja, eikä pelkkiä miesten sidekickejä tai miesten ympärillä pyöriviä stereotyyppisiä naishahmoja. Olen katsonut Good Girlsin ja Workin’ Momsin, joissa molemmissa naiset ovat ihan oikeita ihmisiä. Eivät mitään miesten luomia avuttomia naishahmoja, vaan naisia. Erilaisia, ihania, rehellisiä ja samaistuttavia. Kaksi sarjaa, jotka kertovat ihan tavallisesta elämästä ja jotka EIVÄT pyöri miesten ympärillä, kuten niin monet muut naisista kertovat sarjat. Suosittelen molempia erittäin lämpimästi jos eivät ne vielä ole tuttuja.

Mediassa on oikeasti alettu ottaa esille näitä teemoja muutenkin. Niissä vanhoissa tutuissa draamasarjoissa on alettu puhumaan naisia koskevista asioista. Syrjinnästä, feminismistä, lasikatoista ja tasa-arvosta. On alettu tiedostamaan niitä rakenteita, joita meillä länsimaissakin edelleen on. Se on valtavan hienoa. Musta tuntuuu, että viimeisten parin vuoden aikana keskustelu sukupuolten välisestä tasa-arvosta on länsimaissa edennyt tipuaskelten sijaan harppauksin. Se on ihan mieletöntä! Toivon, että samanlaiset harppaukset keskustelussa jatkuvat myös tästä eteenpäin ja siirtyvät sanoista tekoihin esimerkiksi perhevapaiden, työelämän, turvallisuuden ja sukupuolten moninaisuuden tunnustamisen osalta. Ja kaiken muunkin, tietysti.

Koen, että suuri rooli tabujen rikkomisessa ja naisten aseman edistämisessä on kaikilla niillä naisilla, jotka rohkeasti avaavat suunsa julkisesti. Esimerkiksi podcastit ovat mun mielestä rikkoneet valtavasti tabuja ja niissä on puhuttu ihan hurjan mielenkiintoisia asioita naisten elämästä. Kuukautisista, ehkäisystä, synnytyksestä, työelämästä, seksistä, tasa-arvosta, rahasta, naisten vaivoista, hormoneista ja kaikesta mahdollisesta mikä liittyy naiseuteen ja myös ihan kaikesta muusta. Ainakin mulle itselleni on ollut todella merkittävää kuunnella viisaiden naisten sanoja asioista, jotka itseänikin koskettavat.

Joskus teininä häpesin sanoa kuukautiset. Joskus mä punastuin ja hikoilin aina kun ostin kuukautissuojia. Ajattelin olevani ällöttävä viikon ajan kerran kuussa. En häpeä enkä ajattele niin enää. Olen itsekin hävennyt puhua rahasta ja tiedän, että moni ei uskalla vaatia itselleen samasta työstä samaa palkkiota, mitä miespuolinen kollega saa. En häpeä enää. Mä en halua, että meidän lapset joutuvat koskaan kokemaan häpeää naiseutensa vuoksi. Kiitos siis ihan kaikille, jotka rohkeasti puhuvat asioista ja rikkovat tabuja. Avoimuus on parasta, mitä me naiset voimme itsellemme ja toisillemme antaa.

Tämän vuoden naistenpäivän teemana on #BalanceForBetter, eli tasapaino. ”A gender-balanced boardroom, a gender-balanced government, gender-balanced media coverage, a gender-balance of employees, more gender-balance in wealth, gender-balanced sports coverage…” (lähde: internationalwomansday.com). 

Se on hieno teema. Olisi aivan älyttömän hienoa, jos eri sukupuolet olisivat tasapainoisesti edustettuna kaikissa eri yhteisöissä ja rooleissa kaikkialla maailmassa. Ei olisi naisvaltaisia ja miesvaltaisia aloja, ei olisi niin, että suurin osa maailman johtajista on  miehiä, ei olisi niin, että vain äidit hoitavat lapsia kotona. Ei todellakaan olisi niin, että 18 maassa maailmassa mies voi laillisesti estää naisen työssäkäynnin. Ei olisi avioliittoon pakotettuja 12-vuotiaita, eikä yhtään silvottua lasta lisää. Olisi myös ihan älyttömän tärkeää tunnustaa laajasti sukupuolten moninaisuus ja pyrkiä kohti tasa-arvoa ja ihmisoikeuksien toteutumista kaikkien maailman ihmisten kohdalla, eikä vain naisten. Sinne on vielä älyttömän pitkä matka, mutta joskus sinne päästään.

Maailma ja asenneilmapiiri muuttuu pala kerrallaan. Äitinä koen suurta vastuuta siitä, että opetan lapsilleni tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Aitoa tasa-arvoa, enkä näennäistä valikoivaa ”tasa-arvoa”, jota maailma on pullollaan. Sellaista ”kannatan tasa-arvoa, mutta..”  -”tasa-arvoa”.

Puhun asioista lapsille niiden oikeilla nimillä ja puhun erilaisista ihmisistä kaikista saman arvoisina. Käytän oikeita termejä ja keskusteluiden pohjana toimii fakta. Vanhemmuus on mulle oppimista joka päivä ja joka päivä saan hämmästyä siitä, miten fiksuja lapset ovat. Miten paljon he jo ymmärtävät ja ajattelevat ihan itse.

Viime vuonna kirjoitin naistenpäivänä meidän lapsista, että ”He eivät vielä tiedä mitä on feminismi, tai mihin sitä tarvitaan, mutta tulevat kyllä oppimaan sen. Toivon kovasti, että sitten kun he ovat aikuisia, tasa-arvo toteutuisi kaikilla elämän osa-alueilla, eikä feminismiä enää tarvittaisi yhtä kipeästi kuin tänä päivänä. Jotta todellinen tasa-arvo voi toteutua, on meidän kaikkien ihmisten yhteinen tehtävä ottaa selvää ja opetella asioita, niin kauas kunnes ne osataan kaikkialla.”

Nykyään he tietävät mitä on feminismi. Kuluneen vuoden aikana ollaan luettu monta kirjaa naisista ja naisten oikeuksista ja saavutuksista. Mitä enemmän lapset kasvavat, sitä enemmän me keskustellaan. Vanhemmuudessa yksi hienoimmista asioista on se, että saan kasvattaa seuraavaa sukupolvea. On mun käsissä, millaiset arvot ja asenteet lapsille opetan. Mulla on kaikki avaimet hallussa kasvattaa heistä tasa-arvoisempia kuin edellinen sukupolvi on. Mulla on se oikeus valita, että en jaa heille mitään mututuntumaa, vaan ajantasaista ja paikkansapitävää tietoa. Se on jokaisen vanhemman valtavan hieno oikeus, joka kannattaa käyttää.

Ihanaa naistenpäivää kaikille <3

Eilen illalla mä tirautin kyyneleet, kun lapset olivat menneet nukkumaan. Jotenkin tuntui niin isolta asialta tämä taaperon päiväkodin aloitus. Vaikka ajankohta oli päätetty jo vauvavuoden aikana ja vaikka tiesin, että hän on valmis, hoitopaikka ihana ja me tarvitaan Oton kanssa rauhallista työ- ja opiskeluaikaa, mua itketti. Tuntui niin haikealta. Tuntui niin älyttömän haikealta, että nämä kaksi vuotta ja kuukausi päälle olivat nyt sitten siinä.

En edes jännittänyt tulevaa, olin edellisviikon harjoittelun pohjalta varma, että kaikki sujuu kyllä hyvin. Oli vaan niin surullinen olo siitä, että aika on mennyt niin nopeasti ja mun ”vauva” aloittaa jo päiväkodin. Toki tässä voisi syyttää myös pms-oireita vahvoista tunteista, kenties niilläkin oli hieman vaikutusta. Onneksi Otto lohdutti mua ja osasi sanoa just ne oikeat sanat.

Aamulla oltiin koko porukka reippaina ja juteltiin vain kivoja asioita päiväkodista. Mietittiin mitä kaikkea kivaa siellä voi sitten tehdä, mitähän on ruuaksi ja millä leluilla taapero aikoo leikkiä pihalla. Käytiin läpi samassa ruokapöydässä istuvien leikkikavereiden nimiä, muisteltiin mistä pienet leluautot löytyvät leikkihuoneessa ja mikä oli sen hauskan siilipelin nimi, jota hän viime viikolla pelasi useamman kerran. Käytiin läpi päiväkodin päivärytmiä ja juteltiin yhdessä siitä, milloin me tullaan hakemaan. Valittiin yhdessä perhevalokuvat, jotka taapero sai mukaan päiväkotiin katseltavaksi.

Vietiin ensin koululainen kouluun, viisivuotias omaan ryhmäänsä ja sitten tuli aika jättää taapero pihalle leikkimään oman ryhmänsä kanssa. Ensin hän sanoi, että haluaa tulla meidän kanssa kotiin. Mutta käytiin läpi samat jutut mitä kotonakin moneen kertaan, että nyt äiti ja isi menee tekemään töitä ja sitten iltapäivällä tullaan taas hakemaan ja hänellä on varmasti tosi kiva päivä. Ja tietenkin, että hän on rakas. Sitten hän kiipesi itse omahoitajansa syliin ja vilkutti meille. Sinne he jäivät juttelemaan siitä, että tänään on lauluhetki ja nyt voi mennä keinumaan.

Mä olin ihan häkeltynyt siitä, miten iisisti kaikki meni. Toki tämä oli vasta ensimmäinen päivä ja niitä itkuisiakin aamuja voi hyvin tulla sitten kun taapero tajuaa, että tämä on nyt pysyvä ratkaisu. Mutta ainakin tämä eka aamu meni hurjan hyvin ja se tuntui itsestä tosi huojentavalta. Kun on itse selvinnyt siitä ekasta aamusta niin sitten on paljon helpompi vastaanottaa myöhemmin niitä itkuisiakin aamuja, jos niitä joskus tulee. Itselle ainakin se eka aamu on se vaikein.

Mäkään en itkenyt aamulla, vaikka lähellä oli, että päiväkodin kulman takana meinasi silmät melkein vetistyä. Otto heitti onneksi tyhmää läppää ja sai mut nauramaan. En voi väittää, ettenkö olisi katsonut päivän aikana tosi monta kertaa kelloa, että milloin saa lähteä hakemaan. Mutta mullakin oli aika tuottelias ensimmäinen oikea lapsivapaa työpäivä kahteen vuoteen ja yhteen kuukauteen. Sain tehtyä monta asiaa mitä pitikin, kuten vastattua moneen sähköpostiin, puhuttua 2 työpuhelua, editoitua _yhdeksästäkymmenestä_  hiihtolomalla kuvatusta videoklipistä 12min videon, kirjoitettua tämän tekstin tähän asti, editoitua kuvia ja merkittyä kaikki seuraavan kuukauden tärkeät päivämäärät kalenteriin. Ja työpäivästä palkinnoksi mä sain ihan vapaan illan perus postauksen julkaisua ja päiväkodista hakemisen jälkeen tapahtuneita allaolevia kuulumisia lukuunottamatta.

Mentiin tänään hakemaan lapsia siinä kolmen aikoihin, ja meitä vastassa päiväkodilla oli iloinen minityyppi (+ iloinen vähän isompi minityyppi). Taapero oli syönyt tosi reippaasti, nukkunut pitkät päiväunet ja ehtinyt ottaa tanssiaskeliakin päivän aikana. Tuli niin hyvä mieli kun mentiin ja siellä hän hengaili tyytyväisenä kuuntelemassa satua toisen taaperon kanssa. Kysyttiin, että oliko hänellä kiva päivä ja hän vastasi ”jooooooooo!”. Hän kertoi meille juurta jaksain päivästään monta kertaa. Hän viihtyi kyllä illan melko tiiviisti mun kyljessä kiinni, mitä osasin olettaakin. Päivä oli varmasti hänelle tosi jännittävä, vaikka kivaa olikin ollut. Mutta niin hienosti meni kaikki, tästä on super hyvä jatkaa!

Mä laitan nyt koneen pois, soitan mun äidille ja sitten katson sarjaa. Voin kertoa, että tuntuu luksukselta tehdä tämä jo klo 21 illalla. Ihanaa uutta viikkoa kaikille!