Tässä kuvassa me ollaan just tulossa dagiksesta. Meidän taaperolla on tapana raahata aina mahdollisimman iso pehmolelu mukaan sinne. Joskus se on valtava kirahvi, tällä viikolla se on ollut isosiskon ikivanha vähän pienempi löllö koirapehmolelu, jonka nimi on Armas, kuten mummun koirankin. Kysyin häneltä, että saanko minä kantaa koirapehmolelua, mutta hän ehdottomasti halusi kantaa sen itse. Tässä ollaan pysähdytty korjaamaan koiran asentoa n. kymmenettä kertaa 200m matkalla.

Se tunne kun taapero näkee mut dagiksella päivän jälkeen on niin maaginen. Yleensä hän juoksee syliin niin kovaa kun pienistä jaloistaan pääsee ja kiljuu innostuksesta. Siinä hetkessä on niin paljon tunteita puolin ja toisin. Kyllä se on mulle päivän paras hetki kun näen taas lapset, vaikka kovasti rauhallisesta työajasta nautinkin. Otto hakee meillä useammin lapset, koska mä saan yleensä tehtyä sen aikaa vielä hyvin töitä ja sitten lapset voi hakea aiemmin.

Mutta aina jos olen muutenkin liikkeellä sopivaan aikaan, olen mukana hakemassa. Joskus haen myös yksin kaikki lapset bussilla, kuten tällä viikolla Oton ollessa koulussa. Mä olen ehkä vähän pönttö, mutta lähes aina kun haen taaperoa, mä juoksen bussipysäkiltä tai autosta päiväkodin portille, että pääsen mahdollisimman nopeasti. Ajallisesti eroa on ehkä puoli minuuttia, mutta jotenkin löydän itseni aina ottamasta juoksuaskelia. Jos ollaan yhdessä hakemassa, niin Otto aina huutelee perästä, että voisinko vähän odottaa. Tai sitten otetaan kisa ja hän juoksee mun ohi portille loppumetreillä, hitsi vie. Mutta joku päivä mä vielä voitan!

Päiväkotipäivän päätteeksi taapero yleensä kertoo vuolaasti omasta päivästään kaikenlaista aina syödystä lounaasta leikkeihin kavereiden kanssa. Toki me aina kysellään myös päiväkodin henkilökunnalta päivän kuulumiset. Usein kotiin tulee mukaan joku hieno uusi piirustus tai askartelujuttu, jotka pitää heti kotona laittaa magneetilla kiinni jääkaapin oveen.

Taaperolla on viikossa neljä dagis-päivää ja kolmen päivän viikonloppu.  Taaperon vapaat perjantait on kyllä ihana juttu, josta aion pitää kiinni eskariin asti, kuten tehtiin isompienkin kanssa. Se on niin luksusta, kun perjantaina saa aloittaa aamut rauhassa taaperon kanssa leikkien, vaikka itsellä olisikin työpäivä sitten. Tänään tein puolikkaan työpäivän ja Otto leikki ja touhusi meidän kuopuksen kanssa sillä aikaa. Silti tämä päivä tuntui jo viikonlopulta ja vapaapäivältä aamusta asti.

Taaperolla on päiväkotiarkea takana pian 11 kuukautta (miinus kesäloma) ja se on sujunut pääosin hyvin. Helsingin seudulla ruotsinkielisessä päivähoidossa on tällä hetkellä niin paha henkilökuntavaje, että tammikuussa 50% ruotsinkielisistä päiväkotipaikan hakijoista on tarjottu suomenkielistä päiväkotipaikkaa, kun ruotsinkielisiä paikkoja ei ole saatavilla riittävästi. (lähde hs.fi). Tosi kurjaa, että perheet eivät saa päivähoitoa omalla äidinkielellä. Meillä on käynyt todella hyvä tuuri, kun paikat aikanaan järjestyivät helposti kaikille ja vielä juuri siitä samasta tutusta päiväkodista, jossa meidän lapset aloittivat jo keväällä 2015.

Ei voi kuin olla äärettömän kiitollinen ihanille tutuille ja uusille hoitajille ja opettajille, jotka ovat aina tehneet parasta mahdollista työtä, vaikka henkilökuntavaje on välillä hetkellisesti vaivannut meidänkin päiväkodissa. Toivon niin kovasti, että tulevaisuudessa varhaiskasvatukseen satsattaisiin aidosti niin paljon kuin oikeasti pitäisi, koulutusväyliä monipuolistettaisiin houkuttelevammiksi ja löytyisi tarpeeksi ihmisiä, jotka haluavat alalle ja kokevat sen oikeasti mielekkääksi, jotta missään päiväkodissa ei tarvitsisi käydä läpi monen kuukauden henkilökuntapulaa tai sijaisrumbaa.

Me ollaan tosi kiitollisia siitä, että meillä on pysynyt sama päiväkoti ja lähes sama henkilökunta jo viiden vuoden ajan. Se on ihan valtavan iso voimavara, että on sellainen päiväkoti ja henkilökunta, joihin voi luottaa ihan 100% ja tietää, että lapsi saa aina parasta mahdollista hoitoa ja läheisyyttä aina kun sitä tarvitsee. Lapselle päiväkoti on kuin toinen koti ja mulle on ehdottoman tärkeää, että hänellä on siellä turvallinen ja hyvä olla.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Eilen illalla mä tirautin kyyneleet, kun lapset olivat menneet nukkumaan. Jotenkin tuntui niin isolta asialta tämä taaperon päiväkodin aloitus. Vaikka ajankohta oli päätetty jo vauvavuoden aikana ja vaikka tiesin, että hän on valmis, hoitopaikka ihana ja me tarvitaan Oton kanssa rauhallista työ- ja opiskeluaikaa, mua itketti. Tuntui niin haikealta. Tuntui niin älyttömän haikealta, että nämä kaksi vuotta ja kuukausi päälle olivat nyt sitten siinä.

En edes jännittänyt tulevaa, olin edellisviikon harjoittelun pohjalta varma, että kaikki sujuu kyllä hyvin. Oli vaan niin surullinen olo siitä, että aika on mennyt niin nopeasti ja mun ”vauva” aloittaa jo päiväkodin. Toki tässä voisi syyttää myös pms-oireita vahvoista tunteista, kenties niilläkin oli hieman vaikutusta. Onneksi Otto lohdutti mua ja osasi sanoa just ne oikeat sanat.

Aamulla oltiin koko porukka reippaina ja juteltiin vain kivoja asioita päiväkodista. Mietittiin mitä kaikkea kivaa siellä voi sitten tehdä, mitähän on ruuaksi ja millä leluilla taapero aikoo leikkiä pihalla. Käytiin läpi samassa ruokapöydässä istuvien leikkikavereiden nimiä, muisteltiin mistä pienet leluautot löytyvät leikkihuoneessa ja mikä oli sen hauskan siilipelin nimi, jota hän viime viikolla pelasi useamman kerran. Käytiin läpi päiväkodin päivärytmiä ja juteltiin yhdessä siitä, milloin me tullaan hakemaan. Valittiin yhdessä perhevalokuvat, jotka taapero sai mukaan päiväkotiin katseltavaksi.

Vietiin ensin koululainen kouluun, viisivuotias omaan ryhmäänsä ja sitten tuli aika jättää taapero pihalle leikkimään oman ryhmänsä kanssa. Ensin hän sanoi, että haluaa tulla meidän kanssa kotiin. Mutta käytiin läpi samat jutut mitä kotonakin moneen kertaan, että nyt äiti ja isi menee tekemään töitä ja sitten iltapäivällä tullaan taas hakemaan ja hänellä on varmasti tosi kiva päivä. Ja tietenkin, että hän on rakas. Sitten hän kiipesi itse omahoitajansa syliin ja vilkutti meille. Sinne he jäivät juttelemaan siitä, että tänään on lauluhetki ja nyt voi mennä keinumaan.

Mä olin ihan häkeltynyt siitä, miten iisisti kaikki meni. Toki tämä oli vasta ensimmäinen päivä ja niitä itkuisiakin aamuja voi hyvin tulla sitten kun taapero tajuaa, että tämä on nyt pysyvä ratkaisu. Mutta ainakin tämä eka aamu meni hurjan hyvin ja se tuntui itsestä tosi huojentavalta. Kun on itse selvinnyt siitä ekasta aamusta niin sitten on paljon helpompi vastaanottaa myöhemmin niitä itkuisiakin aamuja, jos niitä joskus tulee. Itselle ainakin se eka aamu on se vaikein.

Mäkään en itkenyt aamulla, vaikka lähellä oli, että päiväkodin kulman takana meinasi silmät melkein vetistyä. Otto heitti onneksi tyhmää läppää ja sai mut nauramaan. En voi väittää, ettenkö olisi katsonut päivän aikana tosi monta kertaa kelloa, että milloin saa lähteä hakemaan. Mutta mullakin oli aika tuottelias ensimmäinen oikea lapsivapaa työpäivä kahteen vuoteen ja yhteen kuukauteen. Sain tehtyä monta asiaa mitä pitikin, kuten vastattua moneen sähköpostiin, puhuttua 2 työpuhelua, editoitua _yhdeksästäkymmenestä_  hiihtolomalla kuvatusta videoklipistä 12min videon, kirjoitettua tämän tekstin tähän asti, editoitua kuvia ja merkittyä kaikki seuraavan kuukauden tärkeät päivämäärät kalenteriin. Ja työpäivästä palkinnoksi mä sain ihan vapaan illan perus postauksen julkaisua ja päiväkodista hakemisen jälkeen tapahtuneita allaolevia kuulumisia lukuunottamatta.

Mentiin tänään hakemaan lapsia siinä kolmen aikoihin, ja meitä vastassa päiväkodilla oli iloinen minityyppi (+ iloinen vähän isompi minityyppi). Taapero oli syönyt tosi reippaasti, nukkunut pitkät päiväunet ja ehtinyt ottaa tanssiaskeliakin päivän aikana. Tuli niin hyvä mieli kun mentiin ja siellä hän hengaili tyytyväisenä kuuntelemassa satua toisen taaperon kanssa. Kysyttiin, että oliko hänellä kiva päivä ja hän vastasi ”jooooooooo!”. Hän kertoi meille juurta jaksain päivästään monta kertaa. Hän viihtyi kyllä illan melko tiiviisti mun kyljessä kiinni, mitä osasin olettaakin. Päivä oli varmasti hänelle tosi jännittävä, vaikka kivaa olikin ollut. Mutta niin hienosti meni kaikki, tästä on super hyvä jatkaa!

Mä laitan nyt koneen pois, soitan mun äidille ja sitten katson sarjaa. Voin kertoa, että tuntuu luksukselta tehdä tämä jo klo 21 illalla. Ihanaa uutta viikkoa kaikille!

Vähän samaan tapaan kuin lapsiperheistä muutenkin luodaan jatkuvasti negatiivista kuvaa mediassa, tällä hetkellä päiväkoteja koskien mediassa korostuvat kaikki huonot puolet ja hirveät yksittäistapaukset. Viime päivinä on tullut oikein tavallistakin enemmän ikäviä uutisia eri päiväkodeista, jotka ovat tietysti kaikki tosi surullisia ja ikäviä juttuja. Se ei kuitenkaan ole koko totuus varhaiskasvatuksesta.

Milloin olette viimeksi lukeneet positiivisen ja ylistävän kirjoituksen varhaiskasvatuksen tilasta? Niinpä. On ihan totta, että varhaiskasvatuksessa voi olla ongelmia, suuria ja pienempiä. Henkilökuntapula vaivaa varsinkin näin pahimpaan flunssa- ja vatsatautiaikaan, ryhmäkoot voivat olla liian suuria ja joissakin paikoissa varhaiskasvatuksen työntekijät eivät varmasti pysty tekemään työtään aina niin hyvin kuin itse toivoisivat. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki päiväkodit olisivat mätiä omenoita ja kukaan varhaiskasvattaja ei välittäisi hoitolapsistaan.

Oma neljän vuoden kokemukseni meidän lasten varhaiskasvatuksesta kahdessa eri paikassa on täysin erilainen kuin se median luoma kuva. Mun kokemus on, että silloinkin kun sijaista ei aina saa poissaolijan tilalle, jokainen opettaja ja hoitaja tekee parhaansa. Kaikki puhaltavat yhteen hiileen ja joustoa otetaan sieltä mistä voi. Pienille löytyy syliä aina tarvittaessa ja lapsia kuunnellaan. Lapsia kohdellaan ihan yhtä tärkeinä tyyppeinä kuin aikuisiakin, eikä ikinä ole ollut mitään ”lasten päiväsäilytys” -meininkiä. Ne aktiviteetit järjestetään mitä pystytään, ja jos joskus viikottainen metsäretki peruuntuu henkilökuntavajeen vuoksi, voi järjestää hauskan eväspiknikin vaikka jumppasalissa.

Silloinkin kun mulle kertomassa lapseni päivästä on vieras ihminen, joka on ekaa päivää juuri siinä päiväkodissa sijaistamassa, hän tulee rohkeasti esittäytymään ja kertoo lapseni päivästä sen mitä tietää. Ja jos joskus sijaisen ja muiden henkilökemiat eivät ole kohdanneet, se ei koskaan ole välittynyt minulle asti.

Koskaan en ole ollut näiden neljän vuoden aikana tilanteessa, että kukaan ei olisi osannut kertoa mitä lapseni on päivän aikana tehnyt. Koskaan ei ole ollut tilannetta, että henkilökunta ei olisi tiennyt, missä lapseni on kun tulen häntä hakemaan. Koskaan ei ole ollut tilannetta, että mulle ei olisi osattu kertoa, onko lapseni syönyt tai nukkunut päiväunia. Yleensä kertomusta päivän kulusta höystää vielä jokin hoitajan tai opettajan merkille laittama hetki, jossa lapseni on toiminut erityisen mukavasti tai josta hän on tykännyt erityisen paljon. Meidän koko perheellä on ihan alusta asti ollut sellainen tunne, että lapsista välitetään niin päiväkodissa kuin eskarissakin aidosti.

Jos lapselleni on sattunut hoitopäivän aikana jokin pieni vahinko, haaveri tai konflikti, siitä on kerrottu heti ensimmäisenä. Näitä tilanteita on neljän vuoden aikana ollut maksimissaan yhden käden sormilla laskettava määrä kahdella eri lapsella yhteensä. Ei siis mitenkään hurjan usein. Aina on osattu hyvin kertoa mitä on tapahtunut ja miksi ja miten tilanne on selvinnyt. Ja kaikki on ollut hyvin.

Varhaiskasvatuskeskusteluissa meidän lapsista on aina osattu kertoa hurjan paljon asioita. Henkilökunta on laittanut merkille monia sellaisia pieniä kivoja juttuja, joita omista lapsista on ihana kuulla. Hauskoja hetkiä, joita heillä on ollut tai jotain mitä he ovat sanoneet, mikä on jäänyt mieleen. Sitä on ollut ihana kuunnella. On ollut mahtavaa huomata, että varhaiskasvatuksen henkilökunta tuntee ja tietää heidät ihan samalla tavalla kuin mekin.

Nyt kun kuopus on aloittamassa päivähoitoa ja ollaan oltu itse päiväkodin arjessa mukana useampana päivänä, olen saanut ihaillen seurata vierestä, miten hienosti kaikki toimii. Joku kyyninen sanoisi tähänkin, että ei se päiväkodin arki ole samanlaista silloin kun vanhemmat eivät ole paikalla. Mutta mä uskon, että on. Mä uskon, että näen meidän lapsista, miten kovasti he ovat hoitopaikoistaan tykänneet, silloinkin kun äiti tai isi ei ole paikalla. Näen, miten he luottavat aikuisiin ja tukeutuvat heihin. Olen nähnyt miten he pikkuisena ovat kiivenneet heidän syliin meidän lähtiessä ja hakeneet heistä turvaa. Olen kuunnellut, miten he ovat innostuneesti kertoneet päivistään. Olen saanut nähdä, miten hienosti lapset saavat toteuttaa itseään, ja miten varhaiskasvatussuunnitelmaa toteutetaan käytännössä.

Mä haluan ainakin esittää suuren kiitoksen sekä meidän päiväkodin henkilökunnalle että esikoisen vanhan eskarin, tulevan keskimmäisen eskarin henkilökunnalle. Kiitos, että olette hoitaneet ja kasvattaneet meidän lapsia niin hienosti nämä vuodet. Kiitos syleistä, silityksistä ja hoivasta. Kiitos vaihdetuista kuulumisista ja tarjotuista elämyksistä. Kiitos hyvistä pöytätavoista ja uusista kaverisuhteista, joiden syntymisessä olette olleet apuna.

Kiitos siitä, että lapset osaavat käyttää saksia ja tietävät kaikki lastenlaulut ruotsiksi, joita minä en tiennyt. Kiitos tunnekasvatuksesta ja piparinleipomispäivistä isovanhempien kanssa. Kiitos iloisesti pulppuavista keskusteluista mielenkiintoisista aiheista lasten kanssa ja elämyksistä joita olette tarjonneet. Kiitos, että eskarin uimakoulun myötä meidän lapset ovat innostaneet koko perheen uimaan. Kiitos, kun olette se turvallinen paikka päivästä  ja vuodesta toiseen, jonne voin viedä lapset tietäen, että heillä on yhtä hyvä olla kuin kotona tai isovanhemmilla. Kiitos, että pidätte huolta meidän elämän kaikkein tärkeimmistä asioista.

Mä toivon, että tämä teksti tavoittaa mahdollisimman monet vanhemmat, jotka tällä hetkellä miettivät uskaltavatko laittaa lastaan päiväkotiin ollenkaan. Mä toivon, että tämä tavoittaa mahdollisimman monta päiväkodin työntekijää, joka ei ole saanut tarpeeksi arvostusta työstään. Mä toivon myös, että tämä teksti tavoittaa mahdollisimman monta päivähoitoon tyytyväistä vanhempaa, joka haluaisi jakaa kiitokset päiväkodin henkilökunnalle.

Nyt haluan haastaa jokaisen päivähoitoon tyytyväisen vanhemman jakamaan omat kiitokset joko tähän kommenttiboksiin, tai sitten somessa hashtagilla #kiitospäiväkodille. Someakin tärkeämpää on sanoa kiitos ihan kasvotusten. Siksi mä aion, jälleen kerran, maanantaina päiväkodille mennessäni sanoa ääneen henkilökunnalle, miten kiitollinen olen heidän hyvästä työstä. Monesti olen jo sanonut, mutta sitä ei koskaan voi sanoa liikaa.

PS: Tähän postaukseen en julkaise kauhutarina-kommentteja, niille on omat fooruminsa ja oikea paikka ottaa yhteyttä varhaiskasvatuksen ongelmiin liittyen on oma päiväkoti tai oman kunnan varhaiskasvatuksesta vastaava taho. Tämän postauksen tarkoitus on tuoda esiin niitä ihania työntekijöitä ja paikkoja, joita ihan varmasti tästä maasta löytyy hurjasti! 

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Vihdoin alkaa tuntua että ollaan takaisin elävien kirjoissa koko perhe. Tänään ulkoiltiin jo aamupäivällä lasten kanssa omalla pihalla ja kävelyn merkeissä, ja huomennakin aiotaan ulkoilla omalla pihalla, ja viettää ihan normipäivää kotona askarrellen, tanssien ja leffaa katsoen. Vaikka lapset ovat olleet tänään ihan virkeitä, ja voivat hyvin, ei olisi tullut mieleenkään viedä heitä vielä eskariin tai päivähoitoon, ja huomennakin he saavat varmuuden vuoksi vielä olla kotona. Syy on se, että mä en todellakaan halua olla se, jonka lasten takia tauti leviää eteenpäin edelleen.

Monissa eskari- ja päiväkotikavereiden perheissä on tällä hetkellä vielä meidän kuopustakin pienempiä tyyppejä, ja muistan itse miten en viime vuonna vastasyntyneen kanssa uskaltanut viedä lapsia viikkokausiin päiväkotiin (vaikka he olisivat halunneet mennä) vatsataudin pelossa, ja melkein heti kun lapset menivät, se tauti sitten tuli. Silloin meidän kuopus oli kuusi viikkoa vanha, ja onneksi selvisi kokonaan ilman rajua tautia, joka iski mulle ja Otolle silloin yhtä aikaa. Se oli ihan karmea kokemus, jota ilman oltaisiin mieluusti oltu. Onneksi sentään kuopus ei sairastunut.

Milloin päiväkotiin vatsataudin jälkeen?

Mun mielestä se on ihan uskomatonta, että vanhempia täytyy hoidossa erikseen muistuttaa siitä, että lasta ei saa viedä vatsataudin jälkeen hoitoon, ennen kuin on ollut vähintään yksi kokonaan oireeton päivä (noroviruksessa kaksi). Ja vielä uskomattomampaa on se, että muistutuksesta huolimatta jotkut vanhemmat ajattelevat, että ”no ei se mitään jos kaikki muut lapset sairastuvat ja heidän perheensä sairastuvat” ja vievät lapsen hoitoon heti kun oireet loppuvat. Eihän noin välinpitämätön voi kertakaikkiaan olla! Vatsatauti voi olla pienelle vauvalle hengenvaarallinen, puhumattakaan siitä, mitä se voi aiheuttaa jos päiväkotikaverin perheessä on vaikkapa joku vakavasti sairas, jolle vatsatauti tarttuu.

Vaikka työt tai muut menot olisivat kuinka tärkeitä, ja parin päivän poissaolo aiheuttaisi lisätyötä tai hankaluutta, on se silti pienempi paha kuin se, että tartuttaisi jollekin riskiryhmään kuuluvalle vakavan taudin eteenpäin. Taudin, joka pahimmassa tapauksessa aiheuttaisi hengenvaaran jollekin. Ne pari päivää sisällä voivat oikeasti pelastaa jonkun hengen, sillä vaikka vatsatauti itselle olisi ihan normipöpö, jollekin toiselle se voi olla jotain ihan muuta.  Ja vaikka tietäisi, että ei omassa lähipiirissä tai päiväkotikavereiden lähipiirissä ole pikkuvauvoja tai vakavasti sairaita, ei silti vaan ole reilua levittää inhottavaa sairautta eteenpäin, kun sen kierteen voi helposti katkaista pysymällä pari päivää kotona.

Ihan sama koskee kaikkia muitakin paikkoja kuin päiväkotia. Vasta sairastaneen lapsen kanssa ei lähdetä synttäreille, sisäleikkipuistoon tai kaverille kylään. Sen sijaan jos tuntuu että kotona seinät kaatuvat päälle, voi lähteä kävelylle tai ulkoilla vaikka omalla pihalla tai puhallella saippuakuplia parvekkeella, sekin on lasten mielestä huippu hauskaa sisällä hengailun jälkeen. Ja sisälläkin voi keksiä vaikka mitä tekemistä, kirjojen lukemista, muovailuvahaa, taikahiekkaa tai vaikka askarrella itse lasten lempparia eri limaa.

Mun mielestä tämä on tosi tärkeä juttu, ja toivon että jokainen vanhempi ottaisi huomioon ne muutkin lapset ja perheet kun miettii, onko oma lapsi jo tarpeeksi terve menemään takaisin päiväkotiin. Jos kaikki kipeiden lasten vanhemmat pitäisivät lapset kotona tarpeeksi pitkään, epidemiaa ei välttämättä edes pääsisi syntymään. Toki kotona olemisen lisäksi siihen vaikuttaa myös hyvä käsihygienia ja yleinen vastustuskyky, mutta silti. Meidän perheellä on ainakin vielä reilut kuusi vuotta päiväkoti-uraa jäljellä, sillä niin pitkään on siihen että kuopus menee kouluun. Ehkä jonakin niistä kuudesta vuodesta selvitään yksi kevät ilman vatsatautia? Se vasta olisi hienoa.

Tsemppiä kaikille joilla ikävä vatsatauti tai joku muu kevään tauti jyllää juuri nyt! <3

Kirjoitin viimeksi meidän perheen kaksikielisyydestä viime vuoden tammikuussa, eli reilut puolitoista vuotta sitten. Sanomattakin on selvää, että kielellinen kehitys on ollut huimaa sen jälkeen, ja nyt mennään jo aivan eri sfääreissä kuin silloin. Silloinkin lapset pärjäsivät jo hienosti päiväkodissa ruotsiksi, mutta nyt voisi sanoa että kielet ovat etenkin esikoisella ihan tasavahvoja, joissain asioissa ruotsi tulee jopa vahvemmin kuin suomi. Keskimmäisenkin ruotsin kieli on nykyään vahvaa, ja hän pystyy kommunikoimaan ruotsiksi oikein hyvin niin arkipäivän asioissa, kuin esimerkiksi kertomaan omista leikeistään/harrastuksistaan/unistaan/ajatuksistaan.

Meidän kuopuksen kielellistä kehitystä onkin nyt jännittävää seurata, hän on kuitenkin ensimmäinen lapsista jolle on systemaattisesti puhuttu ruotsia jo aivan ensi hetkistä alkaen. Vielä hän ei itse sano mitään, mutta reagoi jo tiettyihin sanoihin ja äänenpainoihin. On hauskaa seurata kuinka hän selkeästi tykkää myös ruotsin kielestä, ja on tykännyt siitä jo ihan pienestä asti. En tiedä johtuuko se siitä että ruotsi on lähtökohtaisesti pehmeämpää ja vähemmän töksähtelevää kuin suomen kieli, vai mistä, mutta häntä aina hymyilyttää kun tytöt ja Otto puhuvat hänelle ruotsia.

Uskon että Novalla on jo huomattavasti helpommat lähtökohdat kaksikielisyyden oppimiseen kuin tytöillä aikoinaan, hänellä kun on jo kolme läheistä jotka sitä toista kieltä puhuvat koko ajan. Silloin kun tytöt starttasivat päiväkodissa, Otto oli meidän perheestä ainut joka oikeasti käytti ruotsin kieltä arjessa, eikä hänkään säännöllisesti. Nyt jopa minä käytän ruotsia viitenä päivänä viikossa, kun haen tai vien tyttöjä, ja Nova on kuullut sitä pienestä asti joka päivä.

Mua jännitti etukäteen vähän tämä meidän superpitkä kesäloma, ja yhdeksän viikon tauko päivähoidosta. Mitä se tekee kielelle juuri ennen esikoisen eskarin aloitusta. Huoli oli aivan turha, eikä kieli ruostunut tytöillä kesän aikana ollenkaan. Tipa on aloittanut vahvasti eskarissa, ja hienosti kirjoittaa omaan vihkoonsa viikon tapahtumat ruotsiksi ja osaa kertoa päivistään. Eskaristakin on saatu pelkkää positiivista palautetta. Kesän aikana hän on kuunnellut paljon ruotsinkielistä musiikkia, ja lukenut paljon ruotsinkielisiä helppolukuisia kirjoja, ja lasten lehtiä, joita ollaan hamstrattu Haaparannalta ja Tukholmasta. Esikoinen on myös lukenut paljon ruotsiksi kirjoja kuopukselle, ja laulanut ruotsinkielisiä lauluja.

Niille jotka lukevat meidän perheen kaksikielisyydestä ensi kertaa, suosittelen aiempia postauksiani aiheesta. Meidän päätöksestä opettaa lapsista kaksikielisiä voi lukea täältä, ja TÄSTÄ löytyy video jolla vastasin lukijoiden kysymyksiin kaksikielisyydestä pari vuotta sitten. Lyhykäisyydessään kuitenkin tausta kuuluu niin, että Otto on asunut osan lapsuudestaan Tukholmasta, ja käynyt päiväkodin ja kaikki koulut ruotsin kielellä. Myös työt hän tekee ruotsiksi nykyäänkin, vaikka Suomessa asutaan.

Otto on siis kaksikielinen, ja halusimme yhdessä siirtää tämän suuren rikkauden häneltä lapsille. Mun oma ruotsin kielen taitoni on lähtöisin siitä että aloitin ruotsin lukemisen jo tokaluokalla, eli olen lukenut pitkän ruotsin, ja opiskellut sitä jopa pidempään kuin englantia. Lukion jälkeen kävin myös raskaaksi tulemiseeni asti ruotsinkielistä ammattikoulua. Kykenen hyvin kommunikoimaan ruotsin kielellä, ja etenkin nyt monta vuotta sitä säännöllisesti kuulleena se on melko vahva mullakin. Ei tietenkään tunnekieli, kuten Otolla tai tytöillä, mutta melko luontevasti se sujuu.

Arjessa me tehdään niin, että Otto puhuu aina ruotsia ja mä puhun aina suomea, silloin kun tytöt on hereillä. Ei siis vaihdella kieliä, vaan pidetään kumpikin se oma kieli, koska molemmat ymmärretään molempia kieliä. Tyttöjen ollessa hereillä meillä ei siis käytännössä ole yhteistä kieltä, hah. Kahdestaan ollessamme puhutaan suomea. Ja nyt Novan kanssa ollaan kyllä fuskattu välillä niin, että tyttöjen ollessa hoidossa puhutaan vaan suomea. Tässä pitää skarpata!

Me ollaan kyllä ylpeitä siitä miten hienosti tytöt ovat omaksuneet molemmat kielet, ja tiedetään että tämä on ollut hyvä päätös. Yksi parhaita juttuja siinä on se, että tytöt pääsevät ruotsinkieliseen kouluun. Jo kaksi ja puoli vuotta ollaan saatu nauttia ruotsinkielisen varhaiskasvatuksen tarjoamista mahdollisuuksista, ja siitä miten loistavaa hoitoa, opetusta ja kokemuksia lapset ovat siellä saaneet. Olen iloinen että he saavat jatkaa samalla tiellä aikuisuuteen asti, ja tulevat kokemaan upeita juttuja koulutiensä aikana.

Hassuja sanasekoituksia meidän lapsilla on kyllä tullut tässä vuosien varrella, tän hetken lemppareita on ainakin esikoisen ”fongata” pokemon, eli ottaa kiinni, kun hän pelaa pokemonpeliä puhelimella ja nappaa pokemoneja ulkona. Ollaan kyllä muistutettu että se on ottaa kiinni, mutta aina sieltä tulee se fongata. Se on söpöä! Keskimmäisellä on ainakin ”klipata” eli leikata saksilla. Viime viikolla mä klippasin hänen hiukset, hah!

Tiedän että siellä ruutujen takana on muitakin kaksi- tai monikielisiä perheitä! Miten teillä sujuu? Oletteko olleet tyytyväisiä erikieliseen varhaiskasvatukseen/kouluun? Mitä lapset ovat tykänneet siitä että heillä on käytössä useampi kieli? Onko teillä ollut hassuja sanasekoituksia?