Multa toivottiin postausta yksin olemisesta: ”Oon saanut blogisi perusteella sellaisen kuvan susta, että saat virtaa nimenomaan ihmisistä ympärilläsi. Olisi kiinnostavaa kuulla suhteestasi yksinoloon: koetko tarvitsevasi omaa aikaa arjessa jaksamiseen ja kuinka paljon, miten onnistuu perhe-elämän ja oman ajan yhdistäminen, millaisia asioita teet mieluummin yksin kuin yhdessä toisen kanssa jne.”

Tää oli musta aivan mahtava aihe, josta mielelläni kirjoitan ja siksi tartuinkin heti ideaan. Eli yksinolo, tykkäänkö ja osaanko olla yksin? Kyllä ja kyllä. Tykkäänkö kuitenkin enemmän olla yhdessä? Kyllä. Ja se on todellakin totta, että saan virtaa ihmisistä mun ympärillä.

Mä rakastan olla aamuisin yksin. Mun mielestä se on ihanaa, kun herää ihan yksin ennen kaikkia muita ja saa lukea rauhassa kirjaa tai naputella yksin tietokoneella ajatuksia ylös. Rakastan myös välillä ottaa sen pienen hetken ja selata yksin rauhassa puhelinta: lukea uutisia, katsoa inspiroivien tyyppien Insta storyja tai tsekata puhutuimmat blogipostaukset.  Mä tykkään myös siivota yksin ja koen olevani yksin siivotessani tehokkaampi kuin silloin, kun me siivotaan yhdessä. Ehkä siksi, että silloin kun siivotaan yhdessä, ei tehdä sitä sillä tavalla ”tehokkaasti” vaan enemmän jutellaan ja höpötellään samalla + käyn välillä auttamassa lapsia ja tsekkaamassa, kuinka heillä etenee siivous.

Yksin on ihanaa käydä kävelemässä tai juoksemassa, mutta nautin siitä kyllä myös kaverin tai Oton kanssa. Yksin on ihanaa matkustaa julkisilla ja vaan antaa ajatusten virrata. Näin tein usein ennen, katselin vaan ikkunasta ulos ja mietiskelin kaikkea. Nykyisin ehkä enemmän priorisoin: julkisilla matkustaminen vie yleensä aikaa ja silloin on kätevää esim. soittaa äidille tai jollekin kaverille ja vaihtaa kuulumiset pitkän kaavan mukaan. Mulle on tosi tärkeää pitää yhteyttä esim. äitiin päivittäin, koska tiedän, miten paljon se mun äidille merkitsee, kun hän asuu niin kaukana meistä ja on yksin. Usein kotona ollessa puhelut on kuitenkin suht lyhyitä tai sitten soitetaan yhdessä lasten kanssa mummulle videopuhelu. Silloin itse harvoin saa suunvuoroa, hah. Siksi on kiva soitella ihan rauhassa välillä niin, että ehtii jutella kaikkea ihan turhaa hömppääkin eikä vaan asiaa.

Töitä tykkään tietenkin myös tehdä yksin, muuten en varmaan jaksaisikaan mun työtä, koska se on joinakin päivinä todella yksinäistä. Toki se on välillä myös super sosiaalista, kun on kaikkia tapahtumia ja tilaisuuksia. Mutta se perus kirjoittaminen ja kuvaaminen on melko yksinäistä ja mä nautin siitä. Vaikka me ollaan usein Oton kanssa lasten dagis- ja koulupäivän ajan kahdestaan kotona, 99% työajasta me kuitenkin vaan naputellaan hiljaa. Tai sitten Otto naputtelee ja mä kuvaan. Heitetään me välillä tyhmää läppääkin tai käydään halaamassa toista, mutta pääosin keskitytään vain siihen itse asiaan, yksin. Lounasta syödään monesti yhdessä. Näin kotioloissa sekin vie yleensä vain sen 10-15 minuuttia, kun äkkiä laittaa jotain ja syö. Tietysti viikoissa on yleensä myös päiviä, kun jommalla kummalla tai molemmilla on menoja koulun tai työn puolesta. Silloin ollaan muutenkin yksin.

Vaikka luettelin tässä monia hetkiä, jolloin nautin yksinolosta, en kuitenkaan varsinaisesti kaipaa erikseen sellaista aikaa, että saan olla ihan yksin. On ihan kivaa, jos just olen vaikka yksin jonain aamuna pari tuntia hereillä, tai jos Otto on koululla ja mä teen yksin kotona töitä. Mutta en koe varsinaisesti kaipaavani sitä, että saan olla yksin. Kaipaan välillä ”aikuisten aikaa” niin kuin esim. eilisessä hotellipostauksessakin mainitsin, mutta en koe erikseen tarvetta mun omalle ajalle olla ihan yksin. Kaipaan aikuisten aikaa Oton kanssa ja kaipaan aikuisten aikaa kavereiden kanssa enemmän, ja prioirisoin ne yksinolon yli ihan koska tahansa. Parasta on mun mielestä just se, että saa olla yksin ihan ilman järjestelyä aina välillä, ja sitä järjestettyä aikuisten aikaa voi sitten järkkäillä Oton kanssa tai kavereiden kanssa (tai yhdessä yhteisten kavereiden kanssa).

Mulle perhe-elämän ja oman ajan yhdistäminen on aina ollut melko helppoa, koska mun rinnalla on aina ollut toinen aikuinen. Olen siitä ihan älyttömän kiitollinen, että olen ollut niin onnekas. Olen päässyt lenkille aina silloin kun olen halunnut ja olen päässyt viettämään tyttöjen iltaa aina kun olen halunnut. Otto on aina kannustanut mua ottamaan omaa aikaa niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin silloin kun sitä olen tarvinnut ja sama toisin päin. Otto itse tykkää esim. pelata ja pari tai muutaman illan viikossa Otto käyttää pelaten. Silloin mä luen kirjoja tai teen töitä ja nautin siitä.

Koska mun työ on mulle niin suuri intohimo ja alunperin lähtenyt harrastuksesta, koen saavani tosi paljon irti siitäkin ajasta kun työskentelen. Se on mulle omalta osaltaan myös sitä ”omaa aikaa”, kun saa keskittyä täysillä tekemään sitä, mitä rakastan. Eli kirjoittamista, kuvaamista ja ideoimista. Nautin myös työhön liittyvissä tapahtumissa käymisestä todella paljon. Voi olla, että kaipaisin omaa aikaa enemmän, jos käyttäisin joka päivä 8 tuntia sellaiseen työhön, josta en nauttisi yhtään tai kokisi saavani mitään irti. Työ on niin suuri osa elämää, että olen tosi kiitollinen siitä, että saan käyttää sen osan asioihin joista nautin täysillä.

Se on ihan totta, että saan energiaa ihmisistä mun ympärillä. Mä rakastan olla yhdessä koko perhe ja mä rakastan nähdä kavereita ja sukulaisia. Mun mielestä on ihanaa kun ympärillä on paljon ihmisiä ja siksi viihdyn niin hyvin aina Oulussakin koko isolla porukalla. Mun mielestä toisten tapaaminen ja jutustelu ja yhdessä hengailu on ihan parasta, eikä yhtään kuluttavaa. En tykkää määritellä itseäni mitenkään: Mä olen vain minä ja mun ajatukset ja tarpeet ja mielipiteet voi vaihdella suurestikin elämän aikana. Jos kuitenkin pitäisi miettiä olenko ekstrovertti vai introvertti, niin ei ole kyllä epäilystäkään siitä kumpaan suuntaan kallistuisin ainakin tällä hetkellä.

Mä osaan olla yksin, eikä yksin olo ole mulle mitenkään vastenmielistä. Jos saan itse valita olenko yksin vai olenko yhdessä, olen silti aina mieluummin yhdessä, koska se on musta vaan yleensä hauskempaa.

Tykkäättekö te enemmän olla yksin vai yhdessä? Mitä teette mieluiten yksin ollessanne? Kaipaatteko omaa aikaa arjessa?

Viime viikolla ystäväni Maria huikkaili mulle IG Storiesissa, että olisinko halukas kirjoittamaan yksinäisyydestä, ja auttamaan ehkä seuraajiani löytämään itselleen uusia ystäviä. Aihe on ihan valtavan tärkeä, ja totta ihmeessä olen kiinnostunut! Kysyin myös teiltä äänestyksessä, että oletteko kiinnostuneita tällaisesta postauksesta, ja melkein kaikki (94%) vastasivat KYLLÄ! Joten tässäpä tulee mun kokemuksia ystävyydestä, yksinäisyydestä  ja ystävien löytämisestä. Ja lopussa sitä luvattua apua ystävien löytämiseen.

Uskon tässä vuosien aikana kokeneeni vähän molempia: sen kun on ihan hirveästi läheisiä ystäviä, ja sen kun tuntuu että ei ole ketään, kenelle puhua. Olen aina ollut tosi nopea tutustumaan, ja mun ympärillä on lähes aina ollut paljon sekä tuttuja, kavereita että ystäviä. On kuitenkin ollut aika, kun olen huomannut, että kaikki läheiset ystävät ovat joko fyysisesti ihan järjettömän kaukana, tai sitten muuten vain kadonneet. Olen toki siitä onnekas, että mun vierellä on jo pian 8 vuotta ollut Otto, ja vaikka olen kokenut yksinäisyyttäkin, olen aina pystynyt puhumaan kuitenkin hänelle. En ole koskaan ollut 100% yksin ja se on jo iso asia.

Se ajatus siitä, että joku on ihan yksin, että ei oikeasti ole yhtään ketään kenelle kertoa päivän hauskoista sattumuksista, kenen kanssa lähteä kahville, jakaa murheita tai osuvia meemejä tai kysyä kaikenmaailman kysymyksiä, on sydäntä särkevä. Ja tiedän, että se ajatus on monelle totisinta totta. Jokainen meistä tarvitsee niitä ihmisiä, kenen kanssa jakaa arkea ja ajatuksia. Ihmisiä, kenen seurassa voi olla oma itsensä ja näyttää oman haavoittuvaisuutensa. Jokainen tarvitsee ystäviä, jotka kannustavat eteenpäin, muistavat laittaa whatsappissa viestiä ja kyselevät ”Mitä sulle kuuluu?”.

Kaikkein yksinäisin olen ollut, kun menetin erään mun entisistä parhaista ystävistäni silloin kun meidän elämä mullistui esikoisen myötä. Samaan aikaan mun kaksi pitkäaikaista parasta ystävääni asuivat toinen Rovaniemellä ja toinen Jyväskylässä. Vauvan ja uuden elämäntilanteen myötä kaipasin muutenkin ystäviä enemmän kuin koskaan ennen, sillä olin paljon kotona ensin raskaana ja sitten vauvan kanssa. Ei mua käynyt kukaan Oton lisäksi katsomassa sairaalassa, kun olin vuodelevossa vikoilla raskausviikoilla. Ei mun ollut niin helppoa lähteä jonnekin minglaamaan ja tutustumaan uusiin tyyppeihin vastasyntyneen kanssa, niinkuin ennen vauvaa oli ollut. En tavannut ihmisiä koulussa tai töissä, vaan mun oli pakko alkaa etsimällä etsiä ystäviä itse.

Silloin samoihin aikoihin olin perustanut blogin, ja aloin ensin tutustua toisiin bloggaajiin. Vuonna  2011 piirit olivat vielä tuhat kertaa pienemmät kuin nykyään, ja samanhenkistä seuraa löytyi helposti toisista nuorista äideistä. Vaikka en tavannut ihmisiä fyysisesti, jo se, että oli joku kenelle jutella FB:ssä oli tosi ihanaa ja terapeuttista. Esikoisen ollessa n. puolivuotias mä tutustuin toiseen äitiin, jonka kanssa alettiin käymään läheisen asukastalon perhekahvilassa. Sillä oli ihan valtavan suuri merkitys ihan kaikkeen. Oli niin upeaa jakaa kokemuksia vanhemmuudesta toisen äidin kanssa, ja nähdä millaista se arki oli toisessa nuoressa perheessä. Käytiin usein vaunulenkeillä ja se oli kultaakin kalliimpaa.

Sittemmin toinen mun kaukana asuneista ystävistä on muuttanut Helsinkiin, ja muiden etä-ystävien kanssa tavataan aina kun mahdollista. Olen tutustunut moniin ihaniin ihmisiin töiden kautta, ja olen löytänyt rakkaita ystäviä Oton perheen ja ystävien kautta. Monista vanhoista kavereista tai tutuista on tullutkin näiden vuosien aikana niitä ystäviä, joihin tukeutua. Muutamasta blogin seuraajasta on myös kehittynyt ihan ystäviä, kun ollaan esimerkiksi vaihdettu niin monia kommentteja ja myöhemmin viestejä, ja sitten jo tavattu. Koen suurta onnea, että ympärillä on niin ihania ja mahtavia ihmisiä, joiden kanssa viettää aikaa ja jakaa iloja ja suruja.

Postauksen kuvat on ottanut ihana Mona, johon olen tutustunut vasta tänä vuonna! Ihan mahtava tyyppi <3 Meidän piti käydä vaan lounaalla, mutta sitten päädyttiinkin vielä kahville ja vielä ex tempore -pikareissulle leikkipuistoon.

Mä olen ihmisenä sellainen, että mun on helppoa tutustua vaikka leikkipuistossa, juhlissa tai fb-ryhmässä toisiin. Moneen ystävään olen tutustunut esimerkiksi Instagramissa, ja sitten vaan sopinut treffit ja mennyt vaikka lounaalle. Mulle on luontaista tutustua helposti ja oon sellainen avoin ja puhelias tyyppi. Monet ei kuitenkaan koe tutustumista yhtä helpoksi kuin minä, ja jos jää esimerkiksi muuttuvan elämäntilanteen myötä yksin, voi jäädä yksin pitkäksi aikaa. Vaikka kaikki eivät olisikaan niin puheliaita tai kovia tutustumaan, me kaikki kuitenkin tarvitaan ystäviä, ja meillä on oikeus saada ystäviä. Meillä kaikilla on tarve tukiverkolle ja ihmisille, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia.

Olen hurjan iloinen siitä, että olen kuullut teiltä esimerkiksi mun järjestämissä lukijailloissa syntyneistä pitkäaikaisista ystävyyssuhteista! Ihan älyttömän siistiä, että olen voinut tuoda kaksi toisilleen entuudestaan tuntematonta tyyppiä yhteen ja he ovat muodostaneet ystävyyssuhteen. Haluaisin vaan liittää hurjasti enemmänkin ihmisiä yhteen, kuin heitä jotka ovat vuosien varrella päätyneet lukijailtoihin mukaan.

Haluaisin tarjota sellaisen matalan kynnyksen tutustumispaikan tämän postauksen kommenttiboksissa, kuten Maria ehdotti. Tänne saa ilmoittautua halukkaita, jotka toivoisivat uusia ystäviä. Kommenttiin voi laittaa vaikka pienen ”ilmoituksen”, että kuka on ja mistä päin (tai kertoa itsestään mitä ikinä haluaakaan), ja muut voivat sitten huikata siihen, jos ovat vaikka samalta paikkakunnalta tai muuten haluavat tutustua. Mä toivon että tämän myötä syntyisi monta uutta ystävyyttä, kahvitreffejä tai mitä ikinä haluattekaan tehdä toistenne kanssa. Sitten kun on halukkaat kasassa, ihmisten on helppo perustaa vaikka whatsapp- tai fb-ryhmiä, tai jutella ihan kahden kesken tai tavatakin. Ja jos edes kaksi uutta tyyppiä löytäisivät toisensa, olisi tämä jo onnistuminen. Toivottavasti mahdollisimman moni ystäviä kaipaava tarttuu tähän, ja löytää itselleen seuraa!