Päivä kerrallaan eteenpäin

04.12.2020

Tänään käytiin viemässä äidille sairaalalle kassillinen herkkuja ja luettavaa. Näin äidin vain ikkunan läpi kassia viedessä, mutta oli ihana nähdä edes sen ohikiitävän hetken, että toinen on kunnossa ja oma itsensä, vaikka vielä toipilas onkin. Miten valtavan oudolta tuntuu olla täällä, niin lähellä äitiä, mutta silti ei saa viettää aikaa yhdessä. Ymmärrän sen ihan täysin ja olen tyytyväinen, että tässä tilanteessa ei ketään päästetä sairaalaan tartuntariskin vuoksi, paljon turvallisempaahan se on niin kaikille potilaille. Mutta silti samaan aikaan siitä tulee niin outo olo. En ole tainnut koskaan käydä Oulussa ilman, että olisin nähnyt samalla äitiä.

Käytiin myös hoitamassa äidin asioita. Aika paljon kertyy postia ja muita hoidettavia asioita, kun on viikkokausia pois kotoa. Täytettiin kaapit ja pakastin ruuilla, siivottiin ja laitettiin kaikki valmiiksi. Nyt hänellä on ainakin kotona odottamassa paljon pitkään säilyvää ja helposti valmistettavaa ruokaa ja kaikki tarvittavat jutut muutenkin. Tänään illalla saatiin tietää, että ensi viikolla äidin pitäisi jo päästä kotiin. Se oli ihan valtava helpotus. Ja selvästikin meidän apu tuli kreivin aikaan, kun nyt äiti voi ensi viikolla kotiutua turvallisesti, eikä tarvitse murehtia kauppareissuista tai muistakaan asioista ihan hetkeen.

Täällä on tosi paljon lunta! En ole nähnyt näin paljoa lunta varmaan pariin vuoteen, ainakaan täällä tai kotona. No  viime talvena meidän Himoksen reissulla oli kyllä paljon lunta sentään, mutta muuten ei. Helsingissä on satanut vasta kaksi kertaa lumi maahan ja sekin on sulanut melkein heti pois. Lapset ovat leikkineet tänään paljon ulkona lumessa ja nauttineet täysillä. Lumi tuntuu nykyään niin harvinaiselta herkulta, sitä osaa todellakin arvostaa.

Mulla on huomenna vielä jo monta kuukautta aiemmin sovittu työjuttu täällä ja sitten lähdetäänkin jo takaisin kotia kohti. Tällainen oikein kunnon pikavisiitti. Tämä on varmasti oudoin Oulun reissu ikinä, niinkuin tämä koko vuosi on ollut outo. Mutta samalla kuitenkin ihanaa olla täällä tutuissa maisemissa. Toivon niin valtavan kovasti, että pian kaikki alkaisi palautua normaaliksi ja päästäisi tänne uudelleen ja silloin saataisiin vihdoin nähdä kaikki rakkaat ihmiset. Sormet ristissä!

Tämä viikko on kulunut tosi nopeasti ja joulukuu muutenkin menee aina hirveää vauhtia. Sunnuntaina on jo itsenäisyyspäivä. Kukaan ei vielä tiedä mitä joulu tuo tullessaan, miltä joulun vietto näyttää tänä vuonna. Siksi yritän vaan ottaa rennosti päivä kerrallaan ja nauttia kaikesta mistä matkalla voin. Välillä tulee surullinen ja huolestunut fiilis kaikesta, mutta onneksi Otto ja lapset piristävät.

Jouluinen puuhastelu tuo iloa arkipäiviin ja meidän perhejoulukalenteri on tänäkin vuonna ollut hitti. Ajopäivän luukkuna oli esimerkiksi jouluisen Spotify-soittolistan teko koko perheen lempibiiseistä, mikä tarjosi hupia pitkälle matkalle. Ei luukkujen tarvitse olla mitään kallista tai rakettitiedettä, etenkin tänä vuonna suurin osa meidän luukuista (ellei jopa kaikki?) on jotain ihan vaan kotona jo olemassaolevista asioista toteutettavaa tai täysin aineetonta.

Tämä oli tällainen vanha kunnon höpöttelypostaus, jollaisia on kiva aina välillä tehdä! Haluan toivottaa kaikille ihanaa viikonloppua ja itsenäisyyspäivää jo valmiiksi ja muistakaa tsekata joulukalenteriluukut! Ne avautuvat joka aamu klo 05.00 jouluaattoon asti! 


Heippa marraskuu, ei tule ikävä

30.11.2020

Olen niin iloinen, että tänään on marraskuun viimeinen päivä. Tämä on ollut stressaavin kuukausi varmaan moneen vuoteen ja olen itkenyt vuorotellen stressistä ja vuorotellen helpotuksesta. Olen yrittänyt keskittää kaiken mahdollisen energiani lasten kanssa jouluun valmistautumiseen, koska se tuo minulle iloa ja rentouttaa. Mutta moni työpäivä ja ilta lasten mentyä nukkumaan on kulunut murehtiessa. Koronaa, töiden epävarmuutta näinä aikoina ja huolta läheisistä.

Mun äiti on edelleen sairaalassa (tänään tulee kolme viikkoa siitä, kun hän sinne meni), enkä tiedä milloin hän pääsee sieltä pois.

Me ollaan tällä viikolla matkustamassa Ouluun pariksi päiväksi. Mulla on siellä monta kuukautta sitten sovittu työjuttu ja lisäksi mennään hoitamaan äidin asioita, että hän voi sitten kotiutua turvallisesti kun sen aika joskus on. Ei kuitenkaan saada tietenkään mennä katsomaan äitiä, koska Oulukin on nyt leviämisvaiheessa ja sairaalassa on täysi vierailukielto, mikä on toki hyvä asia turvallisuuden kannalta. Ihan hirveä ikävä ja huoli on ollut päällä. Ikävintä on se, että en tiedä koska voidaan nähdä äitiä taas turvallisesti. Meidän piti viettää joulua yhdessä Levillä (reissu varattu jo kesällä), mutta on erittäin todennäköistä, että ei voida sitä yhdessä viettää, koska tuskin tämä tilanne tästä muuttuu enää muutamassa viikossa. Tärkeintä on tietysti äidin turvallisuus ja se edellä mennään ihan kaikessa.

On vaan niin hirveää ajatella, että äiti on siellä sairaalassa yksin ja vielä hirveämpää on ajatella, että hän viettäisi tämän joulun kokonaan yksin kotona. Mulle on aina ollut kunnia-asia se, että mitä tahansa me jouluna tehdäänkin, mun äiti on mukana meidän puuhissa. Oltiin me sitten kotona tai reissussa, oman perheen kesken tai isolla porukalla, me ollaan aina oltu pakettidiili. Meidän perhe ja mun äiti ja Armas. En ikinä haluaisi, että äiti olisi jouluna yksin, ei kenenkään pitäisi joutua olemaan jouluna yksin! Mutta tänä jouluna on luultavasti pakko. Se särkee mun sydämen.

Olen yrittänyt olla positiivinen koko vuoden ja edelleen yritän. En aio antaa harmille ja huolelle valtaa, vaan otan ilon irti kaikesta mistä voin. Mutta kyllä tämä silti surettaa kovasti ja saa surettaa. Tämä on suoraan sanottuna ihan paskaa. On ihan paskaa, että läheiset, joista kaikkein eniten välittää, joutuvat olemaan yksin. Olen niin kyllästynyt videopuheluihin ja siihen, ettei saa halata ketään! Mutta vielä on jaksettava. On jaksettava vielä pitää kiinni turvallisuudesta, käyttää maskia ja käsidesiä, olla halimatta ja koskettamatta. Ja joskus tämä kaikki on ohi, siihen on pakko uskoa.

Toivon, että jokainen tekee tässä tilanteessa ratkaisuja oman parhaan tietonsa ja THL:n suositusten mukaan ja huolehtii turvallisuudesta niin hyvin kuin mahdollista. Niin mekin toimitaan. Koko tämä reissua edeltävä viikko vältetään ihan kaikkia tapaamisia Helsingissä ja meillä on kuopus ollut myös dagiksesta kotona jo yli viikon ja on tämänkin viikon. Isommat ovat tietysti normaalisti koulussa päivät, mutta muuten ollaan koko perhe oltu ainoastaan kotona tai ulkoiltu tai hoidettu pakollisia kauppa-asioita maskeista, hygieniasta ja turvaväleistä huolehtien, ettei omalta osaltamme viedä enempää riskiä Ouluun kuin siellä jo on. Ja toki seurataan jatkuvasti THL & Valtioneuvoston ohjeistuksia, mikäli jotain muutoksia tai kotimaan matkustukseen liittyviä rajoituksia tulisi, niin sitten toimittaisiin niiden mukaan.

Sellaista. Mutta on tässä päivässä montakin positiivista asiaa ja niihin haluan päättää tämän postauksen! Ensinnäkin, tänään satoi lunta, enemmän kuin olen nähnyt pariin vuoteen. Ja se jos mikä piristi. Ja toinen positiivinen asia on se, että huomenna alkaa joulukuu ja blogijoulukalenteri! Huomisesta alkaen joka aamu klo 05.00 blogissa ilmestyy uusi blogijoulukalenterin luukku. Luvassa on tuttuun tapaan DIY-juttuja, jouluisia reseptejä, pohdintaa, joulun tunnelmaa, joulukoristeita ja vaikka mitä muuta! Joulukalenterin tekeminen on ollut yksi niistä asioista, joiden parissa olen voinut rentoutua marraskuunkin aikana. Onneksi on joulu, tänä vuonna tarvitsen joulua enemmän kuin koskaan ennen.

Ihanaa alkavaa joulukuuta kaikille!


Vuoden raskain viikko

12.11.2020

Tämä viikko on ollut itselleni ehkä vuoden raskain. Vaikka se ei ole näkynyt ulospäin, on tällä viikolla itketty monet kyyneleet. Jännityksestä, ahdistuksesta ja viimein helpotuksesta. Mun äiti oli isossa leikkauksessa tällä viikolla (tämä kaikki kirjoitettu äidin luvalla, huom), jota on jännätty ja odotettu koko syksy. Alunperin leikkauksen piti olla jo yli kuukausi sitten, mutta päivää siirrettiin viime tipassa. Tällä viikolla se sitten viimein oli. On tosi kauheaa olla niin kaukana omasta äidistä tällaisella hetkellä ja kaikki ei ihan mennyt kuin Strömsössä muutenkaan, vaan leikkauspäivä meni epätietoisuudessa ja ison huolen kourissa täällä.

Äiti joutui leikkauksen jälkeen yllättäen teho-osastolle ja huoli oli valtava, kun en voinut puhua äidin kanssa, vaan ainoastaan henkilökunnan kanssa. Vaikka henkilökunta oli ihanaa ja tiesin, että äiti oli hyvissä käsissä, pelko oli silti kova. Kun viimein 24 tuntia leikkauksen päättymisestä sain väsyneen, mutta tilanteeseen nähden hyvinvoivan äidin puhelimen päähän, mulla tuli samantien itku. Olin ollut suoraan sanottuna aivan paniikissa ja vihdoin se huoli purkautui, kun kuulin äidin tutun äänen ja äiti lohdutti, että kaikki on hyvin.

Olen jännittänyt tätä koko syksyn, vaikka äitiä olenkin vaan tsempannut, että tietenkin kaikki menee hyvin. Mutta tällaiset jutut nostaa tosi paljon vanhoja tunteita ja pelkoja pintaan ja osa niistä on ihan aiheellisiakin, koska isoihin operaatioihin liittyy aina riski. Leikkaus oli kuitenkin ihan ns. rutiinioperaatio, enkä siksi ollut ollenkaan osannut varautua etukäteen, että äiti joutuisi teholle ja se säikäytti.

Onneksi kaikki meni sitten lopulta kuitenkin hyvin ja nyt äiti jo paranee kovaa vauhtia ja laittelee mulle messengerissä viestiä ihan kuten aina muutenkin. Mutta ne pari päivää tässä välissä, ne oli kyllä aika kauheita. Yritin tehdä töitä ja olla kiinni normaalissa arjessa, mutta ajatukset oli tosi vahvasti vaan äidissä. Epätietoisuus on pahinta. Äiti on mun ainoa äiti ja meidän lasten ainoa mummu ja meille maailman tärkein, ja on ihan hirveä ajatus, että menettäisimme äidin.

Huh, että sellaista. En tietenkään voinut sanoa tästä mitään silloin kun en voinut silloin puhua äidin kanssa ja kysyä hänen mielipidettään asiasta, joten yritin vaan tehdä hommia kuten tavallista. Mutta vaikeaa se oli. Yksi ihana pitkäaikainen seuraaja laittoi mulle niin ihanan ja kannustavan viestin ihan muuten vain juuri silloin leikkauspäivänä, että päädyin itse asiassa juttelemaan hänen kanssaan tästä. Kerroin hänelle, että hän ei tiedäkään kuinka valtavan paljon hänen kauniit sanansa piristivät juuri sinä päivänä!

Kaikkea ei voi aina näyttää ulospäin somessa, monestakaan syystä. Ja juuri siksi kehulla, kannustuksella, kauniilla sanoilla ja hyvillä teoilla on vieläkin suurempi merkitys. Ikinä ei voi tietää mitä toinen käy läpi siellä kuvien tai videoiden takana. Mutta voi ilahduttaa, kehua ja tukea ihan muuten vain toisia.  Ja joskus voi olla, että niillä kauniilla sanoilla on juuri silloin käänteentekevä merkitys. Joskus ne voivat olla se ratkaiseva juttu, joka piristää tai saa toisen jaksamaan vaikealla hetkellä edes vähän paremmin.

Kiitos siis ihan hirmuisesti jokaiselle teistä, joka on joskus laittanut sydämen, ilahduttanut kommentilla tai viestillä tai tykkäyksellä, tänään, tällä viikolla tai näiden yhdeksän vuoden aikana. Ne ilahduttaa aina. Mutta joskus niillä on vieläkin suurempi merkitys, kuin osaa edes etukäteen ajatella. 

Olen maailman onnekkain, kun SAAN tänäänkin soittaa lasten kanssa videopuhelun äidille ja lapset voivat laittaa zombie-filtterin ja mummua naurattaa. Loppu hyvin kaikki hyvin.


Postia rakkaille ihan muuten vaan

09.07.2020

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Postin ja Indieplacen kanssa.

Tämä alkuvuosi on tuntunut pitkältä. Läheisiä Oulussa on ollut ihan hirveä ikävä. Alkukeväästä raastoi epätietoisuus siitä, näkeekö läheisiä koko kesänä. Nyt se on jo vaihtunut helpotukseen: pian me nähdään. Nyt näkemisen tiellä on enää keittiörempan viimeistely, mutta onneksi se on mukavaa puuhaa ja silläkin on deadline, jonka jälkeen vihdoin näemme.

Tänä keväänä ollaan lähetelty äidin kanssa postia enemmän kuin vuosiin. Äiti on lähettänyt ylläripaketteja lapsille ja mulle hän lähetti Äidin kirjan. Se on kirja, johon äiti on kertonut oman tarinansa ja mä sain sen lukea. Ja me ollaan lähetetty äidille kortteja ja piirustuksia. Jos posti on ollut tärkeää meille, se on todellakin ollut sitä myös äidille, joka vietti poikkeusajan lähes kokonaan yksin riskiryhmäläisenä. Ikävä on ollut raastavaa ja se, miten yksin äiti oli, on tuntunut niin raskaalta. Huoli äidin jaksamisesta yksin oli kova. 

Halusimme lasten kanssa piristää mummua ja lähetimme vielä postia ennen meidän tulevaa reissua. “Jaksa vielä hetki, kohta me tullaan”. Haluan opettaa lapsille, kuinka tärkeää on välittää läheisistä ja muistaa kertoa se. Parhaiten oppi menee perille, kun yhdessä kerrotaan läheisille, miten tärkeitä he ovat. Mun äiti on aina muistanut kertoa, että rakastaa ja siksi mäkin muistan kertoa sen. Kortti on pieni ele, jolla on iso vaikutus. Ihaninta kortissa on se, että se on jotain, jonka pariin voi aina palata. Sanotut sanat voivat unohtua, mutta säästetty kortti ilahduttaa aina uudelleen ja uudelleen. Kortti jääkaapin ovessa, johon voi aina huonona hetkenä (toki hyvänäkin katsoa) ja joka muistuttaa: “Olet meille rakas”. 

Askarreltiin lasten kanssa marmoripaperia. Ostettiin viime viikolla sellaisia marmorointivärejä, joita laitetaan vesikulhoon muutama tippa kutakin väriä ja sitten sekoitellaan neulalla väreistä kuvioita veden pinnalla. Sitten paksu paperi kastetaan kulhossa ja nostetaan kuivumaan – pinnalle syntyy upea marmorikuvio. Kun paperi oli kuivunut, kirjoitettiin pinnalle mitä haluttiin. Helppo tapa askarrella näyttäviä kortteja. Ja siis kuinka helppoa ja hauskaa! Lapsista on ihanaa askarrella ja mikäs sen parempi syy askarrella kuin rakkaiden ilahduttaminen. 

Kun mä olin lapsi, vietin joka kesä useamman viikon mummolassa yksin, kun äiti teki töitä Helsingissä. Näin sain pitkän kesäloman, vaikka äidillä oli töitä. Silloin äiti lähetti mulle joka päivä kortin tai kirjeen, joita odotin aina ihan hirveästi joka päivä. Niillä korteilla oli iso merkitys ja joka päivä mä juoksin innoissani postilaatikolle hakemaan korttia. Siitä tulee ainakin mulle aina tosi erityinen fiilis, kun saan kortin. Varsinkin, jos kyseessä on vielä kortti ihan muuten vain, eikä postikortti reissusta tai jouluna (toki nekin ovat ihania). Niitä ihan-muuten-vain -kortteja pitäisi oikeasti lähettää paljon useamminkin, koska ne on juuri niitä, jotka koskettavat kaikista eniten. Niistä tulee se olo, että ihanaa kun toi tyyppi on ajatellut just minua ja halunnut lähettää minulle tämän kortin. Sitä tunnetta haluan välittää itsekin eteenpäin. 

Mun äidin lisäksi lähetettiin oma kortti myös mun äidin Armas-koiralle lasten toiveesta, sekä muutamalle muulle läheiselle, joita ei olla nyt hetkeen päästy näkemään. Kortit kulkevat helposti yhdellä Postin ikimerkillä, riippumatta siitä, milloin ikimerkki on ostettu. Ikimerkit kelpaavat siis aina, vaikka olisivat 15 vuotta vanhoja. Kotimaan kirjeet ja kortit lähetetään kotimaan ikimerkeillä (ne tunnistaa Suomen kartta -symbolista) ja ulkomaan kirjeet ja kortit ulkomaan ikimerkeillä.

Jos lähettää yhden postikortin, riittää kotimaassa yksi ikimerkki (alle 50g). Alle 250g kirjelähetyksiin kaksi merkkiä, alle 1000g lähetyksiin neljä merkkiä ja alle 2000g lähetyksiin tarvitaan kuusi kappaletta kotimaan ikimerkkejä. Postin sivuilta voi lukea lisää, jos joku askarruttaa postimerkeissä. 

Korttien lähettäminen on ollut mulle luontevaa aina, mutta en voi väittää että olisin ollut mitenkään hirveän aktiivinen kortilla ilahduttaja. Enemmän se on ollut sellainen satunnainen juttu, merkkipäivinä tai sopivana sesonkina, kuten jouluna tapahtuva juttu. Mutta miksen ilahduttaisi kortilla useamminkin, varsinkin kun tiedän miten mukavalta se tuntuu kortin vastaanottajasta? Aion haastaa itseni loppuvuodeksi lähettämään enemmän kortteja, ainakin yhden kortin joka kuukausi jollekin rakkaalle ihmiselle Suomessa tai ulkomailla. Lähdetkö mukaan korttihaasteeseen? Haastan teidät kaikki ilahduttamaan läheisia useammin kuin ennen!

Aion siis itse lähettää tästä jouluun asti joka kuukausi vähintään yhden kortin jollekin ihmiselle, toki niitä saa lähettää enemmänkin. Keksin itselleni etukäteen aiheet lähetettäviin kortteihin, koska se oli musta hauska ajatus. Aiheet löydät alta: 

Elokuu: Kortti kummilapselle ilahduttamaan ennen koulun alkua. 

Syyskuu: Kortti jollekin ihmiselle, jolle en ole koskaan ennen lähettänyt korttia.

Lokakuu: Halloween- tai sadonkorjuu-teemainen kortti piristämään vuoden pimeintä aikaa. 

Marraskuu: Kortti vanhalle ystävälle, jonka kanssa ei olla tavattu aikoihin. Ehkä kutsukortti tapaamiseen? 

Joulukuu: Itsetehdyt joulukortit ajoissa.

Lähdetkö mukaan korttihaasteeseen? Kenelle sä olet lähettänyt viimeksi kortin? 


Miten löytää uusia ystäviä

25.10.2018

Viime viikolla ystäväni Maria huikkaili mulle IG Storiesissa, että olisinko halukas kirjoittamaan yksinäisyydestä, ja auttamaan ehkä seuraajiani löytämään itselleen uusia ystäviä. Aihe on ihan valtavan tärkeä, ja totta ihmeessä olen kiinnostunut! Kysyin myös teiltä äänestyksessä, että oletteko kiinnostuneita tällaisesta postauksesta, ja melkein kaikki (94%) vastasivat KYLLÄ! Joten tässäpä tulee mun kokemuksia ystävyydestä, yksinäisyydestä  ja ystävien löytämisestä. Ja lopussa sitä luvattua apua ystävien löytämiseen.

Uskon tässä vuosien aikana kokeneeni vähän molempia: sen kun on ihan hirveästi läheisiä ystäviä, ja sen kun tuntuu että ei ole ketään, kenelle puhua. Olen aina ollut tosi nopea tutustumaan, ja mun ympärillä on lähes aina ollut paljon sekä tuttuja, kavereita että ystäviä. On kuitenkin ollut aika, kun olen huomannut, että kaikki läheiset ystävät ovat joko fyysisesti ihan järjettömän kaukana, tai sitten muuten vain kadonneet. Olen toki siitä onnekas, että mun vierellä on jo pian 8 vuotta ollut Otto, ja vaikka olen kokenut yksinäisyyttäkin, olen aina pystynyt puhumaan kuitenkin hänelle. En ole koskaan ollut 100% yksin ja se on jo iso asia.

Se ajatus siitä, että joku on ihan yksin, että ei oikeasti ole yhtään ketään kenelle kertoa päivän hauskoista sattumuksista, kenen kanssa lähteä kahville, jakaa murheita tai osuvia meemejä tai kysyä kaikenmaailman kysymyksiä, on sydäntä särkevä. Ja tiedän, että se ajatus on monelle totisinta totta. Jokainen meistä tarvitsee niitä ihmisiä, kenen kanssa jakaa arkea ja ajatuksia. Ihmisiä, kenen seurassa voi olla oma itsensä ja näyttää oman haavoittuvaisuutensa. Jokainen tarvitsee ystäviä, jotka kannustavat eteenpäin, muistavat laittaa whatsappissa viestiä ja kyselevät ”Mitä sulle kuuluu?”.

Kaikkein yksinäisin olen ollut, kun menetin erään mun entisistä parhaista ystävistäni silloin kun meidän elämä mullistui esikoisen myötä. Samaan aikaan mun kaksi pitkäaikaista parasta ystävääni asuivat toinen Rovaniemellä ja toinen Jyväskylässä. Vauvan ja uuden elämäntilanteen myötä kaipasin muutenkin ystäviä enemmän kuin koskaan ennen, sillä olin paljon kotona ensin raskaana ja sitten vauvan kanssa. Ei mua käynyt kukaan Oton lisäksi katsomassa sairaalassa, kun olin vuodelevossa vikoilla raskausviikoilla. Ei mun ollut niin helppoa lähteä jonnekin minglaamaan ja tutustumaan uusiin tyyppeihin vastasyntyneen kanssa, niinkuin ennen vauvaa oli ollut. En tavannut ihmisiä koulussa tai töissä, vaan mun oli pakko alkaa etsimällä etsiä ystäviä itse.

Silloin samoihin aikoihin olin perustanut blogin, ja aloin ensin tutustua toisiin bloggaajiin. Vuonna  2011 piirit olivat vielä tuhat kertaa pienemmät kuin nykyään, ja samanhenkistä seuraa löytyi helposti toisista nuorista äideistä. Vaikka en tavannut ihmisiä fyysisesti, jo se, että oli joku kenelle jutella FB:ssä oli tosi ihanaa ja terapeuttista. Esikoisen ollessa n. puolivuotias mä tutustuin toiseen äitiin, jonka kanssa alettiin käymään läheisen asukastalon perhekahvilassa. Sillä oli ihan valtavan suuri merkitys ihan kaikkeen. Oli niin upeaa jakaa kokemuksia vanhemmuudesta toisen äidin kanssa, ja nähdä millaista se arki oli toisessa nuoressa perheessä. Käytiin usein vaunulenkeillä ja se oli kultaakin kalliimpaa.

Sittemmin toinen mun kaukana asuneista ystävistä on muuttanut Helsinkiin, ja muiden etä-ystävien kanssa tavataan aina kun mahdollista. Olen tutustunut moniin ihaniin ihmisiin töiden kautta, ja olen löytänyt rakkaita ystäviä Oton perheen ja ystävien kautta. Monista vanhoista kavereista tai tutuista on tullutkin näiden vuosien aikana niitä ystäviä, joihin tukeutua. Muutamasta blogin seuraajasta on myös kehittynyt ihan ystäviä, kun ollaan esimerkiksi vaihdettu niin monia kommentteja ja myöhemmin viestejä, ja sitten jo tavattu. Koen suurta onnea, että ympärillä on niin ihania ja mahtavia ihmisiä, joiden kanssa viettää aikaa ja jakaa iloja ja suruja.

Postauksen kuvat on ottanut ihana Mona, johon olen tutustunut vasta tänä vuonna! Ihan mahtava tyyppi <3 Meidän piti käydä vaan lounaalla, mutta sitten päädyttiinkin vielä kahville ja vielä ex tempore -pikareissulle leikkipuistoon.

Mä olen ihmisenä sellainen, että mun on helppoa tutustua vaikka leikkipuistossa, juhlissa tai fb-ryhmässä toisiin. Moneen ystävään olen tutustunut esimerkiksi Instagramissa, ja sitten vaan sopinut treffit ja mennyt vaikka lounaalle. Mulle on luontaista tutustua helposti ja oon sellainen avoin ja puhelias tyyppi. Monet ei kuitenkaan koe tutustumista yhtä helpoksi kuin minä, ja jos jää esimerkiksi muuttuvan elämäntilanteen myötä yksin, voi jäädä yksin pitkäksi aikaa. Vaikka kaikki eivät olisikaan niin puheliaita tai kovia tutustumaan, me kaikki kuitenkin tarvitaan ystäviä, ja meillä on oikeus saada ystäviä. Meillä kaikilla on tarve tukiverkolle ja ihmisille, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia.

Olen hurjan iloinen siitä, että olen kuullut teiltä esimerkiksi mun järjestämissä lukijailloissa syntyneistä pitkäaikaisista ystävyyssuhteista! Ihan älyttömän siistiä, että olen voinut tuoda kaksi toisilleen entuudestaan tuntematonta tyyppiä yhteen ja he ovat muodostaneet ystävyyssuhteen. Haluaisin vaan liittää hurjasti enemmänkin ihmisiä yhteen, kuin heitä jotka ovat vuosien varrella päätyneet lukijailtoihin mukaan.

Haluaisin tarjota sellaisen matalan kynnyksen tutustumispaikan tämän postauksen kommenttiboksissa, kuten Maria ehdotti. Tänne saa ilmoittautua halukkaita, jotka toivoisivat uusia ystäviä. Kommenttiin voi laittaa vaikka pienen ”ilmoituksen”, että kuka on ja mistä päin (tai kertoa itsestään mitä ikinä haluaakaan), ja muut voivat sitten huikata siihen, jos ovat vaikka samalta paikkakunnalta tai muuten haluavat tutustua. Mä toivon että tämän myötä syntyisi monta uutta ystävyyttä, kahvitreffejä tai mitä ikinä haluattekaan tehdä toistenne kanssa. Sitten kun on halukkaat kasassa, ihmisten on helppo perustaa vaikka whatsapp- tai fb-ryhmiä, tai jutella ihan kahden kesken tai tavatakin. Ja jos edes kaksi uutta tyyppiä löytäisivät toisensa, olisi tämä jo onnistuminen. Toivottavasti mahdollisimman moni ystäviä kaipaava tarttuu tähän, ja löytää itselleen seuraa!