Päivänä jona menin naimisiin

08.02.2015

Tänään on vuosi siitä kun me sanottiin toisillemme tahdon, Helsingin Vanhassa kirkossa melkein sadan rakkaan sukulaisen ja ystävän edessä.  Mä en koskaan kirjoittanut ylös mun fiiliksiä koko päivästä, sillä tavalla aamusta iltaan asti. Tottakai kirjoitin kuinka ihanaa oli mennä naimisiin ja miten hyvin koko päivä sujui, ja näytin toki videonkin, jonka löydätte myös tämän postauksen lopusta. Mutta en koskaan kirjoittanut tarkkaan ja yksityiskohtaisesti päivän kulkua, ja sen ajattelin tehdä nyt. Meidän häiden ”synnytyskertomuksen”, sillä musta ne ehdottomasti ansaitsevat omansa, se päivä kun oli synnytysten lisäksi mun elämäni hienoin.

Aamulla herättiin aika aikaisin, kahdeksan aikoihin muistaakseni, ja alettiin pikkuhiljaa valmistautumaan siihen että huhhuh, tänään mennään naimisiin! Kotona oli aivan jäätävä kaaos, vaatteita, kenkiä, koristeita ja kaikkea mahdollista ihan joka puolella. Mun kaasot Emmis ja Netta olivat olleet meillä jo pari yötä auttamassa, ja äiti myös, joten voitte kuvitella tavaran määrän kun neljä naista valmistautuu häihin. Lapset pyörivät ihmeissään ympäriinsä kun päällä oli hullu tohina. Yhdeksän maissa meille alkoi saapumaan porukkaa tyyppi toisensa jälkeen, Oton kolme bestmania, mun kolmas kaaso Kaisla, kaksi valokuvaajaa, kolme videokuvaajaa, meikkaaja-kampaaja sekä lastenhoitaja, joka otettiin MLL:ltä hääpäiväksi hoitamaan lapsia mun äidin apuna.

6b_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 8b_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 40b_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva

Kuvat © Täydenkuun kuva

Mä muistan kuinka otin ihan rennosti vielä aamulla, join redbullia erittäin lyhyiden yöunien jälkeen ja istuin hemmoteltavana, kun mun naamaa ja tukkaa kammattiin kuntoon. Mä olen tälläinen touhuaja, ja mulle oli välillä hankalaa istua vain paikallaan laitettavana, kun ympärillä tapahtui niin kauheasti ja tuntui että munkin olisi pitänyt tehdä kaikkea. Mutta morsiamen piti vain  osata istua paikallaan ja kertoa onko karvat ojennuksessa ja huulimeikki hyvä. Rentouduin enemmän, kun lähdettiin puolen päivän maissa kohti meidän hotellia, Best Western hotelli Katajanokkaa kaasojen, meikkaajan sekä parin kuvaajan kanssa. Pojat jäivät valmistautumaan tänne, ja äiti ja lapset ja lastenhoitaja tulivat perässä hotellille.

Hotellilta mä muistan kaksi juttua elävästi. Sen hetken, kun mä sain mun hääpuvun ja kaikki asusteet ensimmäistä kertaa yhtäaikaa päälle kampauksen ja meikin kera, ja näin itseni peilistä ekan kerran! Ja muistan kuinka innoissaan me kaikki oltiin ja syötiin jotain roiskeläppäpizzaa siellä eikä kukaan edes halunnut syödä mutta oli pakko syödä ettei pökerrytä kirkossa, hahaa! Toinen hetki jonka mä muistan elävästi, on ehkä mulle meidän hääpäivän ihanin hetki, vaikka ei oltu silloin vielä edes naimisissa.

60b_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 73b_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 80b_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 87b_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva

Kuvat © Täydenkuun kuva

Se hetki, kun mä astuin hotellihuoneen ovesta ulos ja Otto näki mut ensimmäistä kertaa. Mä muistan sen katseen, mä muistan kun Otto sanoi mulle ”Moi” ja me pussattiin, mua naurattaa jälkeenpäin koska videolta katsoessa se kaikki näyttää niin hassulta. Mutta sillä hetkellä mä tiesin että päivästä tulee täydellinen, ja että mun elämässä ei voi olla oikeampaa eikä parempaa valintaa kuin mennä juuri Oton kanssa naimisiin. Koska me mentiin naimisiin helmikuussa, oli pakko ottaa kuvat ennen meidän vihkimistä, koska muuten päivänvalo ei olisi riittänyt. Mutta ei se haitannut, se hetki kun Otto näki mut ensimmäistä kertaa hääpuvussa, ja mä Oton smokissa, oli täydellinen juuri tuollaisenaan. Omassa rauhassa, rennosti. Me saatiin vielä tsempata toisiamme ennen vihkimistä, heittää läppää ja vakuuttaa että kaikki menee kuitenkin hyvin.

Valokuvaus sujui rennosti, vaikka vähän harmittikin se ettei päästy ulos kuvaamaan. Ulkona oli vaan niin hullun märkää ja likaista ja loskaista, perus helmikuu niinkuin nytkin, että mun  puku olisi mennyt pilalle aivan täysin jo ennen vihkimistä, suunnitelluista puvunsuojeluviritelmistä huoliamtta. Mutta eipä tarvinnut ainakaan värjötellä kylmässä, me saatiin olla lämpimässä sisällä ja pystyttiin rentoutumaan kuvissa ihan eri tavalla kuin ulkona nollakelissä. Kuvausten loputtua Otto vielä vakuutti mulle että kaikki menee varmasti nappiin, ja pian me ollaan naimisissa, ja päästään viettämään ihana ilta kaikkien läheisten kanssa.

448_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 469_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva

Kuvat © Täydenkuun kuva

Kuvauksen jälkeen meille tuli jo kiire kohti kirkkoa. Ajettiin kohti kirkkoa Katajanokalta monella autolla ja silloin mua alkoi jännittää, vaikka siihen asti olin ollut ihan rauhallinen. Mä muistan vieläkin mitkä biisit soi radiossa ajomatkalla, ja mä muistan kun mä sanoin vaan että ”jännittääääääää”. Matka oli onneksi lyhyt, ja pian me jo oltiinkin kirkon eteisessä siellä pienessä huoneessa, jossa morsian ja kaasot odottavat ennenkuin lähtevät astelemaan kohti alttaria. Mä olin pienen paniikin partaalla, ”mitä jos mä kompastun kun kävelen, apua!” ja miljoona muuta kysymystä risteili mun mielessä, kun me odotettiin h-hetkeä. Oman osansa jännitykseen toi se, että mun äiti ja tytöt olivat vielä taksissa matkalla lastenhoitajan kanssa, kun kello näytti 15.56 ja vihkimisen oli määrä alkaa neljältä.

Minuuttia ennen neljää mä kuulin Tiaran äänen ”me olimme taksissa, katso äiti Zelda nukkuu!”, ja meidän pieni väsynyt vauva oli tosiaankin nukahtanut matkalla, eikä herännyt koko vihkimisen aikana. Se oli hyvä, koska ainakaan ei tarvinnut jännittää että mitä jos Zelda hermostuu kesken vihkimisen, ei hän siitä kuitenkaan mitään muistaisi enää nyt. Ennen vihkimistä me käytiin vielä keskustelua kirkon suntion kanssa, sillä hän ilmoitti meille ettei kukkaistyttö Tiara saa ripotella kankaisia kukan terälehtiä käytävälle, ei vaikka meidän vihkiminen oli päivän viimeinen, ja vaikka luvattiin kerätä ne heti pois. Tiaralle tuli niin paha mieli siitä, että mun sydän meinasi haljeta irti rinnasta. Lopulta suntio sanoi että no he voivat tehdä poikkeuksen tällä kertaa, mutta Tiara oli niin suruissaan ja kuitenkin jännittynyt, että ei enää halunnut tehdä yhtään mitään. Mä lohdutin neitiä nopeasti, ja kaasot kävivät viemässä hänet mun äidin ja Zeldan luokse.

Sitten oli aika tarttua mun papan käsipuoleen, ja lähteä astelemaan kohti alttaria. Onneksi mulla oli mun pappa siinä, mä olisin varmasti jännittänyt tuhat kertaa enemmän ja kaatunut ja pyörtynyt ja vaikka mitä muuta jos ei olisi ollut. Papan kanssa me naureskeltiin vaan, ja käveltiin ihan rennon rauhallisesti Oton luokse kaasojen perässä. Pappa luovutti mut Otolle, he kättelivät siinä ja muistan että pappa sanoi Otolle jotain, mutta en muista enää mitä! Se hetki kuitenkin tavallaan konkretisoi kaiken, ja oli niin ihana! Sitten me mentiin alttarille, ja samalla kun moikattiin pappia, kuultiin kun Tiara selitti tohkeissaan ”Katso mummu tuossa taulussa on vauva!”.

102b_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 108b_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 115b_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 126b_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva

Kuvat © Täydenkuun kuva

Vihkiminen oli ohi hujauksessa, ja päivän jännittävimmästä 20-minuuttisesta mä muistan hyvin vain Tiaran tekemät hienot huomiot aina välillä, joille koko porukka hihitteli pappia myöten, kaasoni lukeman korinttilaiskirjeen, sekä sen hetken kun me pujotettiin sormuksia sormiimme. Me sählättiin sormusten kanssa, ne kun jännityksessä näyttivät yllättävän samanlaisilta ja meillä kesti vaikka kuinka kauan saada ne pujotettua oikeisiin sormiin. Onneksi me onnistuttiin lopulta! Muistan myös kuinka kauniisti pappi puhui meistä, hän oli sama pappi joka on ollut molempien tyttöjen kastetilaisuudessa, ja muistaa meidät pidemmältä aikaa. Hän on nähnyt kuinka meistä kahdesta nuoresta hömelöstä kasvoi aviopari ja kahden lapsen onnelliset vanhemmat, ja kuinka meidän rakkaus on kasvanut meidän mukana joka päivä.

Vihkimisen jälkeen me mentiin Oton kanssa kahdestaan takahuoneeseen odottamaan että vieraat kerääntyivät ulos saippuakuplineen. Siellä takahuoneessa meillä vierähtivät päivän ensimmäiset kyyneleet, kahdestaan. Mä en itkenyt alttarilla tippaakaan, eikä Ottokaan, mutta se hetki vihkimisen jälkeen oli taianomainen ja niin täynnä rakkautta, että mua itkettää vieläkin. Me oltiin naimisissa, vihdoinkin!

135b_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 147b_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 152b_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva

Kuvat © Täydenkuun kuva

Me käveltiin saippuakuplien läpi autolle, ja alkoi matka kohti hääjuhlapaikkaa. Me näytettiin varmaan aivan idiooteilta, kun molempien hymy ulottui korvien sijasta varmaan takaraivoon asti, niinkuin oikeastaan koko päivän ajan. Perillä juhlapaikalla me saatiin skumppalasit käteen, ja alettiin ottaa vieraita ja vieraiden onnitteluita vastaan. Me oltiin aivan sekaisin onnesta, eikä varmaan olisi saatu mitään järkevää aikaiseksi ilman meidän maailman parhaita kaasoja ja bestmaneita, eritoten on kiittäminen meidän mahtavaa seremoniamestaria Simoa.

Alkuilta eteni nopeasti ruokailulla. Kaikki ruoka oli todella hyvää, ja maistui vieraillekin. Vaikka olin syönyt koko päivän huonosti, ja vaikka ruoka oli parempaa kuin ikinä osasin kuvitella, mun oli vaikea syödä koska kaikki tunteet olivat niin pinnassa ja en tiennyt miten päin olisin ollut. Sain kuitenkin syötyä lautasen tyhjäksi, ja sen jälkeen oli ensimmäisten puheiden vuoro.

205_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 182b_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 184b_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva

Kuvat © Täydenkuun kuva

Mun äiti, ja Oton täti pitivät molemmat sellaiset puheet, että viimeistään siinä vaiheessa kaikilla aukesivat hanat, ja raavaammatkin miehet saivat pyyhkiä kyyneliä silmäkulmasta. Puheet ovat jääneet mulle illasta parhaiten mieleen. Se miten mielettömän paljon kaikki meidän ihanat läheiset olivat panostaneet puheisiinsa meidän vuoksi, ja miten kauniisti he puhuivat oli ihan uskomatonta. En osannut odottaa mitään sellaista, vaikka mä tiedän kuinka ihania sukulaisia ja ystäviä meillä on, en silti tiennyt että kukaan voisi pitää noin ihania puheita! Hääohjelmaa suunniteltaessa moni vielä sanoi että ei kannata laittaa liian montaa puhetta peräkkäin etteivät ihmiset tylsisty, mutta mä kyllä väitän että meidän häissä ne puheet olivat mukaansatempaavia ja saivat kaikilla tunteet pintaan. Ehkä se oli silti hyvä että ne oli jaettu osiin, eivätkä kaikki puhuneet peräkkäin.

239b_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 240_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 246_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 251_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva

Kuvat © Täydenkuun kuva

Puheiden välissä me leikattiin ja maisteltiin kakkua joka oli aivan taivaallisen hyvää. Me maksettiin kakusta pienen omaisuuden verran, mutta me haluttiin upea kakku, ja se me kyllä saatiin, vieraatkin kehuivat. Kakun jälkeen me kuultiin bestmanien ja kaasojen puheet, ja ne nostivat taas kyyneleet silmäkulmaan. Kaikki ne kauniit sanat, nauru bestmanin ylpeydelle siitä kuinka tyttöjen miesbarbi on nimetty hänen mukaansa, kaikki se ihana, mitä meidän ystävät halusivat meidän tietävän. Se tuntuu vielä tänäänkin ihan huikealta, ei sitä voi sanoin kuvailla, miten onnekkaita me ollaan kun saadaan olla noin ihanien ihmisten ympäröimiä.

Puheiden ja ruokien jälkeen oli luvassa vapaampaa ohjelmaa. Kierrettiin pöydästä pöytään juttelemassa kaikkien kanssa, heitettiin sukkanauhaa ja tietenkin hääkimppu. Sukkanauhan heitto oli mahtava operaatio, Otto pyllähti ensin pyllylleen kun irroitti sukkanauhaa, mutta sai sen sitten kuitenkin heitettyä, hahhaahaa! Dj oli saapunut jo paikalle, ja sitten oli luvassa meidän häätanssi. Meidän häätanssi ei ollut perinteinen häävalssi, vaan me valitsimme sellaisen biisin jolla on merkitystä meille molemmille, ja jonka myös koko meidän kaveripiiri tietää. A Day To Rememberin If it means a lot to you oli meidän biisi, ja häätanssi sujui ihan täydellisesti.

175b_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 277_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 282_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva

Kuvat © Täydenkuun kuva

Se oli päivän ensimmäinen hetki sen pienen takahuoneessa pillittelyn jälkeen, kun me saatiin hetken aikaa keskittyä vaan ihan täysin toisiimme. Yhteenkuuluvuuden tunne ja rakkauden määrä jota tunsin sillä hetkellä, oli ihan mieletöntä. Sillä hetkellä maailmassa oli vain me kaksi, kuulostaa ehkä kliseiseltä mutta siltä se tuntui. Joka kerta kun mä kuulen kyseisen biisin, mulla menee kylmät väreet ja se tunne nousee heti pintaan.

260_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 262_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 265_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva

Kuvat © Täydenkuun kuva

Me ja vieraat oltiin juhlapaikalla häätanssin jälkeen puoli kahteen asti. Syötiin iltapalaksi hodaribuffetin antimia, juotiin taivaallisia vadelma- ja passionmojitoja ja nautittiin karkkibuffetista. Seurusteltiin, tanssittiin hulluna ja nautittiin. Meillä oli niin hauskaa, ihan täydellinen ilta. Melkein kaikki kävivät photo boothissa kuvattavana, ja ottivat ahkerasti kuvia pöytiin jaetuilla kertakäyttökameroilla. Tunnelma oli rento ja vapautunut, meidän häissä ei pönötetty, se ei kuulu meidän tyyliin.

354_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva 367_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva

Kuvat © Täydenkuun kuva

Puoli kahdelta, oli meidän aika lähteä kohti hääsviittiä, takaisin Katajanokalle. Me tarvittiin iltapalan lisäksi vielä yöpalaa, ja tilattiin huonepalvelusta jotain herkkuja huoneeseen. Päästiin lopulta nukkumaan vasta lähempänä aamua, koska haluttiin nauttia vielä kahdestaankin hääpäivän viimeisistä tunneista. Yö nukuttiin hyvin, aamulla nautittiin shamppanja-aamiainen ja sen jälkeen käytiin vielä meidän sviitin omassa saunassa. Myöhäinen huoneenluovutus klo 16 oli ihan loistava juttu. Saatiin rentoutua rauhassa kahdestaan vielä pitkän päivän ja yön jälkeen, ennenkuin lähdettiin kotiin, avioparina. Miehenä ja vaimona.

Tuo vuodentakainen päivä säilyy ikuisesti mun muistoissa yhtenä mun elämän onnellisimmista, rakkaudentäyteisimmistä ja parhaista päivistä. Se oli meidän näköinen päivä, kaikki meni paremmin kuin osasin ikinä odottaa. Muistojen lisäksi meillä on kuvat ja videot, joilta me voidaan koska tahansa fiilistellä niitä hetkiä, ja parhaat ystävät joiden kanssa heittää läppää hassuista sattumuksista päivän ajalta vielä vuosienkin jälkeen. Kiitos kaikille jotka olitte meidän upeassa päivässä mukana vuosi sitten, te teitte päivästä täydellisen <3

Nyt on mun aika heittäytyä tuonne mun aviomiehen kainaloon, viettämään ihan tavallista, onnellista sunnuntaita. Hääpäivää juhlitaan ensiviikon lauantaina, sitä odotellessa. Haluan kiittää myös Ottoa, tästä ihanasta ensimmäisestä vuodesta naimisissa, ja kaikista meidän yhteisistä vuosista. Siitä miten Otto huomioi mua kaikessa, osoittaa rakkauttaan joka päivä ja on maailman paras isä meidän tytöille. Mä olen sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, että takana on vuosi avioliittoa ja neljä vuotta seurustelua (huomenna), ja silti mä tunnen oloni vastarakastuneeksi. Meidän kuherruskuukausi jatkuu edelleen, toivottavasti elämän loppuun asti <3

Tässä vielä suora linkki häävideoon mikäli upotus ei toimi kaikilla! Video © Day One Pictures

Ihanaa sunnuntaita kaikille <3


London calling

03.02.2015

Te varmaan olette mun hehkutuksesta huomanneet että meidän hääpäivä on sunnuntaina. Kuten tavallista, meillä ei oikeastaan mikään mene ihan oppikirjan mukaan, ja suunnitelmatkin ovat aivan alkutekijöissään. Yhden asian olen kuitenkin hoitanut, jopa niin etuajassa että tänään salailun tuska kävi jälleen kerran niin sietämättömäksi että joo, mä annoin Otolle sen hääpäivälahjan, jo nyt, viisi päivää etuajassa. Oton blogia facebookissa seuraavat tietävätkin jo mitä mä herralle hommasin, mutta mä vien teidät muut nyt läpi samanlaisen avaamisprosessin, jonka laitoin Oton läpikäymään tänään töistä tullessa.

Metri kertaa puoli kokoinen iso pahvilaatikko, valkoisella lahjanauhalla. Sisällä megakokoista kuplamuovia ja pieni pussukka, jonka sisällä olevassa viestissä lukee ”Suuri lahja vaatii suuren laatikon”. Kaiken muovin alla toinen, keskikokoinen laatikko, joka pitää sisällään kortin ja kirjeen Otolle. Kirjeen lopussa oli vihje, ”lahja, joka on jotain mitä voimme odottaa yhdessä”. Lopulta tämän toisen laatikon sisältä paljastuu vielä yksi tiukkaan paketoitu laatikko, jonka sisällä on mitäs muutakaan kuin pumpulia, juhlimmehan sunnuntaina ensimmäistä, pumpulihääpäivää. Onneksi kaiken pumpulin kaivettuaan Otto löysi vielä pienenpienen pussin, jossa oli kaksi lippua. Lippua, joissa luki Fall Out Boy, The SSE Arena, 12th October 2015. Eikä tyyppi vieläkään hiffannut kunnolla, onneksi tämän pussukan alla oli vielä toinen kortti, Lontooaiheinen, jonka takana kerroin että ostin meille liput lokakuulle Fall Out Boyn Lontoon keikalle.

DSC_0913x DSC_0918x

Eli sinne, mun lempparikaupunkiin me suunnataan kahdestaan lokakuussa, ja mä en millään malttaisi odottaa! Fall Out Boy on yksi meidän molempien pitkäaikaisimmista lempparibändeistä, ja Otto oli aika paljon hehkuttanut bändin uudelta levyltä julkaistuja biisejä, kun keksin idean joskus viikkoja sitten. Onneksi Otto jatkoi koko levyn hehkutusta siihen malliin, että mä olin varma että tämä lahja on tismalleen oikea. Ja olihan se, olisittepa nähnyt sen ilmeen, kun tuo toinen puolisko tajusi mitä on saanut lahjaksi. Taisin saada tämän vuoden pisimmän halauksen, ja kyllä mulla vierähti pieni kyynelkin poskelle, kun tajusin antaneeni mieluisan lahjan.

DSC_0926x DSC_0929x

Mä olen aina ollut tälläinen, että en jaksa odottaa lahjojen antamista. Jouluisin mä skarppaan, koska on pakko kun olen niin jouluihminen etten vaan voi antaa joululahjoja etukäteen. Mutta melkein kaikki muut Oton lahjat mä annan aina vähän etuajassa, ellen sitten ennakoi ja jätä lahjan ostoa sille päivälle jona aion sen antaa. Tätä lahjaa en voinut jättää hääpäivälle, koska liput olisi saattaneet loppua kesken, ja siksi mulla petti itsekuri tänään. Onneksi Otto tuntee mut aika hyvin, ja häntä ei haittaa saada lahjoja etuajassa, päinvastoin.

DSC_0932x DSC_0941x

Omaa lahjaa mä sen sijaan odottelen ystävänpäivään saakka, koska silloin me vietetään aikataulujen vuoksi vasta kunnolla meidän hääpäivää. Sovittiin yhdessä että vaihdetaan hääpäivän ja ystävänpäivän paikkoja tänä vuonna. Sunnuntaina syödään sydämenmuotoisia suklaita ja katsotaan ällösöpöromanttista komediaa peiton alla lasten mentyä nukkumaan. Ystävänpäivänä mennään sitten kahdestaan syömään, mä saan mun hääpäivälahjan ja keksitään jotain muutakin kivaa. Ihan passeli järjestely, ei se ole niin päivän päälle.

idDSC_0935x

Mä kuvasin tänään tämän lahjaprosessin, ja sunnuntaina kuvasin ihan huipun pätkän mulla tällä hetkellä tekeillä olevaan kivaan videoylläriin, mutta valitettavasti mun muistikortti päätti tänään muuttaa kuvat ja videot tyhjiksi kansioiksi joiden nimet olivat käsittämätöntä siansaksaa, ja säästää vain kaksi kuvaa melkein täynnä olleelta kahdeksan gigan muistikortilta. Siksi saatte tyytyä näihin lumiukonrakennuskuviin, jotka eivät mitenkään liity asiaan. Onneksi onneksi onneksi kyseessä oli vain yksi muistikortti, josta en vielä ollut ehtinyt siirtää kaikkea turvaan. Kaikki muut tiedostot mulla on turvassa eri paikoissa, useampanakin kopiona.

Mä en malta odottaa lokakuuta, olen niin innoissani tästä ettei mitään järkeä. Tänään jäljellä 251 päivää!

Ihanaa tiistai-iltaa kaikille <3


Viimeiset tunnelmat ennen lähtöä

21.07.2014

Enää (erittäin lyhyet) yöunet ja ollaan jo lentokentällä lähtötunnelmissa, iiiiiik! Tänään ollaan yritetty tehdä tyttöjen kanssa kaikkea ekstrakivaa, käytiin rannalla uimassa, ja jopa minä heitin talviturkin! Lisäksi ollaan rakennettu seitsemän eriväristä legotaloa, syöty Tiaran valitsemaa ruokaa (pizzaa), käyty kirjastossa lainaamassa uusia iltasatuja mummulle luettavaksi ja köllötelty ja völlötelty yhdessä kaikki muu aika. Tiaran kanssa juteltiin muutamaan otteeseen, että äiti ja isi lähtee matkalle kahdeksi yöksi, ja Tiara selitti innoissaan kuinka hän hoitaa Zeldaa mummun kanssa. Varmasti tytöt pärjäävät hyvin!

Haikea olo tuli silti, kun laitettiin tytöt nukkumaan ja sanottiin hyvät yöt vielä. Annoin molemmille varmaan miljoona pusua ja halia, eikä tehnyt mieli sulkea lastenhuoneen ovea perässään, vaan jäädä sinne vaan koko yöksi. En voi väittää etteikö viime viikon hirveä tragedia Ukrainassa olisi saanut mua vähän pelkäämään lentämistä. Me ei onneksi lennetä läheltäkään mitään konfliktialueita, mutta silti mielessä pyörii kaikenlaista. Mutta ei se mitään auta että murehtii etukäteen, pitää vaan ottaa rennosti ja toivoa parasta.

DMK_2881 DMK_2942 DMK_2973Kuvat: DMK Photography

Sain tänään muutaman maistiaiskuvan viimeviikon valokuvauksista, jotka siis voitin palkinnoksi helmikuisissa Wedding Blog Awardseissa. Valokuvat on ottanut Domi DMK Photographysta, ja täytyy sanoa että en voisi olla tyytyväisempi näihin kuviin joita olen jo saanut nähdä. Odotan innolla lisää kuvia! Kuvaukset olivat rennot lifestyletyyliset kuvaukset, vailla mitään pönötystä ja mentiin ihan täysin lasten ehdoilla. Lopuksi otettiin vielä musta jonkinverran yksityiskuvia, joille tulee toivottavasti olemaan vielä enemmänkin käyttöä täällä blogin puolella lähiviikkoina! Muita valokuvia tulen myös esittelemään, kunhan saan ne itselleni.

Mulla on pää ihan pyörällä kun on niin paljon mielessä, ja nyt on pakko alkaa pakkaamaan kun ei olla sitä vielä ehditty tekemään. Kaikki muu on onneksi tsekattu valmiiksi, Tv-torniliput ostettuna etukäteen, reitti hotellille katsottuna ja pitkä lista vierailukohteita osoitteineen tulostettuna. En yksinkertaisesti ehtinyt tänään tekemään enää matkasuunnitelmalistaa, mutta uskoisin että hyödyllisempi on postaus matkan jälkeen Berliinin nähtävyyksistä, eikö!

Ihanaa viikkoa kaikille! Blogi hiljenee nyt perjantaihin asti, koska nyt mä vietän mun hurjan kolmen päivän blogiloman, hyvällä omallatunnolla. Nauttikaa upeista säistä kun ne kerrankin hellivät meitä suomalaisia! Instagram päivittyy vaikka blogi hiljeneekin, eli siellä voi seurata mua @iinalaura ja Ottoa @akkavalta!


Lumoava Serafina -arvonta

16.03.2014

Hääkuvapostauksen piti olla viimeinen hääpostaus lifestyleblogin puolella, mutta tässä on nyt vielä se poikkeus joka vahvistaa mun päätöksen, eli hääkorut esittelen vielä täällä. Ihan vain siksi että yhteistyökumppanini Lumoava halusi tarjota teille ihanuuksille arvonnan, ja haluan antaa mahdollisimman monille mahdollisuuden osallistua siihen! Ensin kerron kuitenkin mun upeista hääkoruistani, jotka ovat kyllä päässeet jo muuhunkin käyttöön.

Hääkoruja valitessani mulle oli tärkeää, että ne ovat näyttävät mutta eivät kuitenkaan vie huomiota  itse hääpuvulta.Siksi halusin valita nimenomaan kaulakorun, enkä riipusta. Lumoavalla on paljon erilaisia upeita kaulakoruja, ja valinnanvaikeus oli suuri. Lopulta päädyin kahteen koruun joiden väliltä en osannut enää ilman sovitusta päättää; Eelis Aleksin Kiara ja Carina Blomqvistin Serafina. Sovitin molempia koruja, mallasin ja mietiskelin monta päivää, ja lopulta koin Serafinan enemmän omakseni.

106_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva© Täydenkuunkuva443_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva(1)

© Täydenkuunkuva

Näin jälkikäteen ajateltunahan Serafinan muoto sopii aivan täydellisesti mun puvun helman muotoihin, kun siitäkin tulee vähän sellainen ”kerrostettu” fiilis. Mä luotin vaistooni, ja se oli selkeästi oikea päätös, sillä hääkuvia katsellessani mä joka kerta pysähdyn ihastelemaan kauniita korujani. Kuten aina Lumoavan korujen taustalla, Serafinankin taustalla on kaunis runonpätkä:

Kirkkaimman valon luo kulkevi tie,
taivaiden lamput kun hohtaa
Ain aito rakkaus mun perille vie,
sydän puhtain kun kulkuain johtaa

Mun mielestä Serafina sopii kauniisti myös arkeen, sillä näyttävyydestään huolimatta se ei ole krumeluuri. Korvakorut ovat hienostunut  lisä tavalliseen arkipäivään, rannekoru näyttää kauniilta ihan yksinkin ja etenkin kaulakoru tuo hienostunutta fiilistä vaikkapa valkoisen kauluspaidankin kanssa. Yhdessä pidettäessä korut tietysti ovat todella juhlavat, ja sopivat häiden lisäksi mihin tahansa muihinkin juhliin. Myös tammikuun boudoir -kuvauksissa mulla oli ylläni kauniit Serafina -korut. Boudoir -kuvia en viitsi blogissa sen enempää julkaista, mutta rajasin yhden kuvan sillä tavalla, että korut tulevat esille, niin näette samat korut myös vähän erilaisen lookin kanssa.

237_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva© Täydenkuunkuva 354_haavalokuvaaja_dokumentaarinen_haakuvaus_taydenkuun_kuva© Täydenkuunkuvaboudoir_taydenkuun_kuva-4pieni© Täydenkuunkuva

1176152_10201742037730886_548105345_nPostaus toteutettu yhteistyössä Lumoavan kanssa.

Sain kunnian arpoa teille Serafina -korvakorut, jollaiset minulla oli hääpäivänä ylläni. Arvontaan voit osallistua keksimällä itsellesi nimimerkin, kommentoimalla tähän postaukseen  ja jättämällä sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään (näkyy vain minulle). Arvonta-aikaa on 16.3.-20.3.2014 klo 22.00 asti. Onnea arvontaan kaikille!