7 vuotta naimisissa, 10 vuotta yhdessä

08.02.2021

Tänään on meidän seitsemäs hääpäivä ja huomenna kymmenes vuosipäivä. Kohta kymmenen vuoden ajan olen herännyt joka aamu Oton vierestä ja kun mietin meidän tarinaa, olen samaan aikaan häkeltynyt, mutta kuitenkin niin varma. Silloin viikkoa vaille kymmenisen vuotta sitten, kun me saatiin tietää, että meistä on yhdessä tulossa vanhempia reilun kuukauden tuntemisen jälkeen, en sekuntiakaan epäillyt, etteikö meistä yhdessä olisi siihen. En epäillyt etteikö me voitaisi onnistua ja olla onnellisia yhdessä loppuelämä. Moni muu sitä kuitenkin epäili. Moni halusi nähdä meidän epäonnistuvan, eroavan ja naureskella nuorille vanhemmille, jotka kuvittelivat itsestään aivan liikoja. Ymmärrän sen, olisihan se varmasti ollut viihdyttävää seurata jotain kunnon draamaa.

Mutta kun sen tietää, niin sen vain tietää. Kymmenen vuoden aikana en ole kertaakaan ikinä kyseenalaistanut sitä, etteikö me molemmat haluttaisi olla tässä mukana niin täysillä kuin ikinä pystytään. En ole ikinä joutunut miettimään, että rakastaakohan Otto mua vielä, tai onkohan se onnellinen. Olen tiennyt sen joka päivä, koska ollaan sanottu se ääneen joka päivä ja näytetty se kaikessa mitä tehdään.

Kymmeneen vuoteen mahtuu paljon, niin hyviä kuin huonojakin hetkiä, mutta parisuhteessa ne hetket ovat lähinnä olleet niitä hyviä. Meidän suhde on aina ollut se tuki ja turva silloinkin, kun elämässä on muuten ollut vaikeampaa. Ollaan koettu pelkoa, surua ja menetyksiä, mutta kohdattu ne yhdessä, toisiamme tukien. Silloin kun kaikki muu maailmassa kaatuu niskaan, mulla on silti aina Otto, johon voin nojata. Se on ihan käsittämättömän suuri onni ja turva. Vaikeuksissa me käännytään toisiamme kohti ja tarrataan lujempaa kiinni, eikä ajauduta kauemmas.

Ja silloin kun on pieniä ja suurempia onnen hetkiä, saan jakaa nekin Oton kanssa. Kaikki ne arjen pienet kommellukset, vilkaisut toisiimme kun 4-vuotias soittaa pianoa vailla mitään melodiaa ja näyttää niin onnelliselta. Tyytyväiset huokaisut illalla saunassa pitkän päivän jälkeen, kun on vaan niin hyvä olla. Onnen kiljahdukset, kun jotain kauan odotettua ja mahtavaa tapahtuu.  Kun katson meidän matkaa taaksepäin, mulle tulee mieleen ihan älytön määrä muistoja kaikista meidän yhteisistä hetkistä. Niitä on niin paljon! On hullua edes ajatella, miten paljon erilaisia asioita, tapahtumia, paikkoja ja tilanteita me ollaan koettu kymmenen vuoden aikana. Ja miten paljon meidän elämä on muuttunut kymmenen vuoden aikana.

10 vuotta sitten kun me Kannelmäessä neljän pojan soluasunnossa päätettiin laittaa Facebookiin ”parisuhteessa”, ei todellakaan kuviteltu, että seuraavat kymmenen vuotta veisivät meitä tähän hetkeen. Luultavasti ei kuviteltu yhtään mitään, oltiin vaan onnellisia toisistamme siinä hetkessä, eikä mietitty sen pidemmälle. Me ollaan vaan aina menty eteenpäin sen kummempia miettimättä. Tavoitteena on ollut vaan elää niin hyvää arkea ja tarjota toisillemme ja lapsille niin hyvä ja onnellinen elämä kuin mahdollista, niillä resursseilla mitä meillä milloinkin on ollut. Toki aikuisuus on tuonut mukanaan muitakin tavoitteita, jotka ovat vieneet meitä eteenpäin tänne missä nyt ollaan. Mutta tärkein tavoite ei koskaan ole muuttunut, enkä usko, että tulee muuttumaan sittenkään kun ollaan vanhoja ja ryppyisiä.

Me halutaan olla yhdessä ja me halutaan olla yhdessä onnellisia. Se onnistuu, kun huolehditaan sekä omasta että toisen onnesta tasapuolisesti, arjessa ja juhlassa, joka ikinen päivä. Jotkut kuvaavat parisuhdetta vuoristoradaksi, mutta meillä se on ollut enemmänkin se Lintsin panoraama, joka on korkealla, mutta kulkee tasaisesti samalla korkeudella koko matkan. Tasainen onni arjessa on juuri se, mitä suhteelta ja avioliitolta haluan ja tarvitsen. Olen onnellinen, että löydettiin se tasaisuus jo heti alussa, vaikka elämä eteni hurjaa vauhtia. Mulle tasaisuus ei ole tylsää, enkä kaipaa nousuja tai laskuja. Kaipaan vain sitä täyttä luottamusta siihen, että saan jakaa loppuelämän toisen kanssa, eikä sitä tarvitse koskaan epäillä. Elämä voi olla vuoristorataa ja usein onkin, siksi tuntuu hyvältä kun parisuhde ei ole.

Voin vain toivoa, että seuraavat kymmenen vuotta ovat meille yhtä armollisia kuin kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet. Jos edettäisi samalla vauhdilla kuin nämä kuluneet vuodet, en osaa edes kuvitella missä me voitaisi olla vuonna 2031. Mutta yksi asia on ainakin ihan kreisi: kymmenen vuoden kuluttua meillä on jo yksi täysi-ikäinen lapsi ja toinenkin teini-iän ehtoopuolella. Elämä näyttää silloin varmasti monella tapaa erilaiselta kuin tänään. Mutta toivon, että ne samat meille hyvän elämän peruselementit ovat silloinkin olemassa: keskinäinen rakkaus, luottamus ja kunnioitus, halu viettää yhdessä aikaa ja tehdä toisille hyvää.

Kiitos Otto näistä kymmenestä vuodesta yhdessä ja seitsemästä vuodesta naimisissa. Tulkoon meille paljon hyviä yhteisiä vuosia lisää! En malta odottaa mihin kaikkiin seikkailuihin me vielä yhdessä päädytään. Rakastan sua maailman eniten <3


Imetykseen soveltuva hääasu ja tunnelmia ystävien häistä

07.08.2017

Päästiin viikonloppuna juhlimaan meidän ystävien häitä ensin mielettömän kauniissa ja majesteetillisessa Johanneksen kirkossa, ja sen jälkeen Suomenlinnan upeassa Tenalji Von Fersenissä, jonne siirryttiin juhlaporukalle varatulla lautalla. Nämä olivatkin jo toiset häät joita tuolla Suomenlinnassa juhlittiin, ja se on kyllä aivan ihana juhlatila, ei voi muuta sanoa. Häät olivat kauniit, tunnelmalliset ja rakkaudentäyteiset, oikein ihana päivä saatiin viettää hienossa seurassa. Häissä oli paljon tuttuja ystäviä, hauskoja puheita, ihanaa ruokaa ja kivaa ohjelmaa. Ihan täydelliset häät!

Kuten aiemmin kirjoitinkin, me mentiin juhliin kolmestaan Oton ja Novan kanssa. Isommat tytöt pääsivät siksi aikaa yökyläilemään isoisälleen, ja olivat päässeet kotieläintilalle, kylpemään ja leikkimään tätinsä isolla barbiekokoelmalla. Heillä oli ollut siellä oikein kivaa, ja meillä oli sitten mukavaa häissä kun sai keskittyä itse tunnelmaan, kun Nova välillä nukkui pidempiä päiväunia. Tämä oli tosi hyvä ratkaisu, eikä tyttöjä yhtään harmittanut että he eivät olleet mukana, varsinkaan kun tiesivät että heti seuraavana päivänä lähdetään laivalle yhdessä koko porukka.

Juhla-asun ostin jo reilu kuukausi sitten, kun halusin välttää viimehetken paniikkiostoksia, jotka ovat ainakin mulla yleensä huteja, tai vähän sinne päin. Löysin kivan mekon Gina Tricotista, joka oli kietaisumallinen kaula-aukostaan, ja nepparilla kiinni. Eli ihan täydellinen imetykseen!

Vaikka imetyskelpoisen mekon etsintä oli hieman hankalaa, ja rajoitti monen monta ihanaa mekkovaihtoehtoa pois, olen niin tyytyväinen että valitsin sellaisen mekon jossa imetys onnistuu. Nova oli varsinkin loppuillasta jo sen verran väsynyt että ei oikein viihtynyt enää muualla kuin tissillä, ja tuossa mekossa oli helppoa vaan imettää samalla kun keskittyi nauttimaan juhlista. Jos olisi pitänyt poistua toiseen huoneeseen imettämään hankalan mekon takia, olisi mulla mennyt puolet juhlista ohi.

Mekko Gina Tricot / Kengät ZARA / Laukku Rebecca Minkoff / Kello Daniel Wellington (saatu) / Rannekoru Daniel Wellington (saatu) / Korvakorut Marc Jacobs /

Burgundyn värinen mekko oli ihanan ilmava, niin hyvässä kuin pahassa. Hiki ei tullut missään vaiheessa, mutta ei riitä kahden käden sormet laskemaan, montako kertaa mulle meinasi käydä Marilyn Monroet liehuhelman kanssa. Mutta onneksi huomasin joka kerta kun helma alkoi lepattaa, ja ei käynyt mitään pahempia vilahduksia. Mekon materiaali oli sellainen että se ei rypisty ollenkaan, mikä oli tosi hyvä. Helposti rypistyvät kankaat on pienen vauvan kanssa ihan surkeita, koska heti kun vauvan ottaa syliin on mekko jo rypyssä. Nyt ei onneksi käynyt niin.

Suomenlinnaan ehdoton juttu on kyllä vaihtokengät, ekasta kerrasta oppineena mullakin oli ballerinat mukana huikean korkeiden korkojen lisäksi. Niillä mukulakivikävely sujui sitten täysin ongelmitta, eivätkä korkokengät menneet pilalle.

Kiitos vielä mielettömän upeasta juhlapäivästä hääparille ja onnittelut <3


Toisena hääpäivänä

08.02.2016

Katseltiin tänään tokan hääpäivän kunniaksi meidän (pitkää) häävideota koko perheen voimin. Muisteltiin sitä upeaa päivää, vuodatettiin muutamat kyyneleet siitä miten upeita ihmisiä meidän ympärillä on ja ihasteltiin miten nuorelta ja siloposkiselta me, tai lähinnä nykyään kymmenen kertaa karvaisempi Otto, näytettiin.

Häävideota katsoessa mulle jäi mieleen meidän ystävän sanat hänen pitämästään puheesta: ”Iina ja Otto kunnioittaa toisiaan, ja hyväksyy toisensa juuri sellaisena kuin he ovat.” koska se on niin totta. Ei se ole sattumaa, että juuri me kaksi ollaan yhdessä ja juuri meidän kahden juttu toimii miten toimii. En valehtele ollenkaan kun sanon että se ei vaadi ollenkaan työtä. Silloin kun on oikean ihmisen kanssa, toisen kanssa ajan viettäminen, toiselle hyvien asioiden tekeminen, toiselle oman tilan ja huomion antaminen ja toisen ilahduttaminen ei ole työtä. Ne ovat asioita jotka tulevat luonnostaan, miettimättä. Toki on asioita, joita ollaan joskus sovittu erikseen. Eihän toista voi tuntea jos ei puhu hänen kanssaan. Mutta meille on aina ollut selkeää se miksi me olemme yhdessä: Me rakastetaan toisiamme ja halutaan tehdä toisemme onnelliseksi. Se ei unohdu yhtenäkään päivänä.

Tänään oli tyypillinen helmikuinen räntäsademaanantai, ei päivänä sen kummoisempi kuin mikään muukaan. Me ei juhlistettu hääpäivää sen erityisemmin, itseasiassa aamun unenpöpperössä me ei edes muistettu koko hääpäivää vaikka illalla oltiin siitä juuri juteltu. Sain silti lämpimän halauksen ja pusun, hyvän työpäivän toivotuksen ja ne kolme pientä sanaa jotka niin paljon merkitsevät. Myöhemmin puhelimesta kilahti facebook messengerin sulosointu: ”Ainiin, hyvää hääpäivää muru, maailman parhaat kaksi vuotta naimisissa<3”.

Me ei tarvita parisuhteeseen tähtihetkiä tullaksemme suhteessa onnellisiksi. Onni syntyy jokaisesta arkipäivästä: siitä kuinka laitetaan yhdessä ruokaa, siitä kun vaihdetaan päivän kuulumisia automatkalla, nauretaan hyväntahtoisesti muksuille yhdessä kun he tekevät jotain hauskaa, katsotaan toisiimme kun lapset kinastelevat taas siitä samasta ilmapallosta, kun lapsen kaataessa maidon toinen kuivaa lattian ja toinen vaihtaa lapsen puhtaisiin vaatteisiin, ja siitä kun huokaistaan yhtäaikaa kun vihdoin käydään illalla yöpuulle ja on niin ihanaa päästä lämpimän peiton alle ja laittaa silmät kiinni.

Mä rakastun tuohon mieheen joka päivä enemmän. Ja mä näen joka päivä, miten hän on vielä murusen edellistä päivää onnellisempi, ja rakastaa mua vielä murusen enemmän. Me oltiin oikeasti aivan rikki, ja aivan lapsia molemmat kun me tavattiin. Mutta yhdessä me ollaan rakennettu elämä, josta ei vaihdettaisi sekuntiakaan pois. Yhdessä me ollaan rakennettu turvallinen ja rakkaudentäyteinen koti ja elämä meidän lapsille, ja onnellinen parisuhde toisillemme.

Viisi mun elämän parasta vuotta takana huomenna, joista kaksi mieletöntä vuotta naimisissa tänään. Ja vielä ainakin miljoona lisää edessä <3 Kiitos Otto, mä rakastan sua.


Onnellinen häävieras

18.07.2015

Moikka pitkästä aikaa! Niinkuin Facebookin puolella mainitsin, meillä on ollut kauhea hulina päällä ja siksi tahtomattani pidin melkein kahden päivän postaustauon, pahoittelut siitä. Eilen me päästiin vieraaksi varmasti upeimpiin häihin ikinä, ja koko päivä vierähti siinä. Meidän ystävät Viivi ja Antti sanoivat toisilleen tahdon Suomenlinnan kirkossa, ja jatkoja juhlittiin Suomenlinnan Tenalji von Fersenissä. Miljöö oli ihan mieletön, ja sääkin helli meitä melkein koko päivän paria pientä sateen ripottelua lukuunottamatta.

Vihkitilaisuus oli niin kaunis ja koskettava, ja sen jälkeen heiteltiin perinteiset riisit ja käveltiin rantaan vastaanottamaan hääparia, joka saapui veneellä näyttävästi moikkaamaan vieraita ennen jatkobileitä. Suomenlinna on kyllä niin upea paikka, vaikka korkkarit kokivatkin kovan kohtalon heti neitsytmatkallaan. Mutta yksi suutarikäynti on pieni hinta siitä että saatiin viettää niin mielettömän upea päivä eilen.

Ruokaa oli paljon ja se oli todella hyvää. Lapsille oli järjestetty ihanasti kasvomaalausta ja muuta kivaa ohjelmaa, ja juhlissa oli rento ja kiva tunnelma. Hääparin perheenjäsenet pitivät ihania puheita ja nauru raikasi. Tytöt kerkesivät tanssimaankin, vaikka melko ajoissa lähdettiinkin kotiin. Olisihan sitä tietysti ollut kiva vielä jatkaa juhlintaakin, mutta lasten mukaan mentiin ja siinä vaiheessa kun väsymys alkoi ottaa vallan, oli aika lähteä kotiin. Lapset jaksoivat yllättävän hyvin koko pitkän päivän, vaikka nukahtivatkin sitten kotimatkalla autoon, ja nuoremman neidin sai kantaa autosta suoraan sänkyyn.

Nämä olivat ensimmäiset häät joissa oltiin vieraana omien häiden jälkeen, ja nousi kyllä niin elävänä pintaan omatkin häämuistot samalla, vaikka tietenkin ajatukset olivat upeassa hääparissa ja juhlittiin ja iloittiin heidän puolestaan. Viivin ja Antin onni paistoi kilometrien päähän, siinä on kyllä pari joka sopii toisilleen täydellisesti. Kiitoksia ihan mielettömän paljon vielä upealle hääparille siitä että saimme olla osana heidän tärkeää päiväänsä, ja suuri kiitos heille myös siitä että sain jakaa pieniä paloja häistä myös teidän kaikkien kanssa!

Mä löysin sen vaaleansinisen mekon, sittenkin, ja olen tosi tyytyväinen mun hääasuun. Se oli yksinkertainen, mutta asusteet tekivät siitä kuitenkin mielestäni häihin sopivan ja juhlavan. Mekko löytyi H&M:ltä dividedin puolelta, ja hintaa sillä oli 9,95, mikä oli ihan mukava ylläri kassalla, kun tämä kuitenkin oli jo toinen mekko jonka ostin häitä varten. Mekko on myös tosi monikäyttöinen kaikessa yksinkertaisuudessaan, ja rakastan sen mallia. Kiitos muuten hurjasti kaikille reklamointivinkeistä edelliseen postaukseen, kunhan tämä meidän härdelli vähän helpottaa niin mä lähden kyllä käymään Zarassa ja reklamoin mekosta. Ei mua haittaa vaikka en saisi rahoja takaisin, mutta toivottavasti palautteesta on kuitenkin hyötyä.

Mekko H&M / Kaulakoru H&M / Kengät River Island / Kello Marc by Marc Jacobs* / Laukku Marc by Marc Jacobs / Korvakorut Marc by Marc Jacobs / *saatu blogin kautta.

Me ollaan tänään tyhjennetty kämppää kaikesta turhasta roinasta, kun iski vähän sellainen ”loma loppuu pian eikä olla saatu vieläkään tehtyä näitä asioita mitkä piti tehdä heti ekana” -fiilis. Otto kävi viemässä Uffin keräykseen niin monta säkillistä vaatteita että en voi uskoa että olen muka käyttänyt niitä kaikkia joskus. Lisäksi käytiin Ikeassa, ja olen vähän aloitellut keittiönuudistus-projektia. Meidän kodin muutoksista tulee mahdollisimman pian lisää juttua, kunhan saadaan kaikki valmiiksi, hommaa riittää.

Ihanaa huomista sunnuntaita, ja hyvää yötä kaikille <3


Kun Otto kosi mua

21.06.2015

Tarina jota en koskaan sen kummemmin ole jakanut on se kuinka Otto kosi mua aikoinaan. Juhannus ja kesä muutenkin on monelle rakkauden aikaa jolloin löydetään rakkaus, kihlaudutaan tai haaveillaan kihloista, joten mikäs sen parempi aika jakaa vihdoin vuosien jälkeen oma näkemykseni asiasta.

17.9.2011 mä olin viikolla 35+ raskaana, olin juuri päässyt kotiin sairaalasta vuodelevosta, ja malttamattomana odottelimme vain koska meidän esikoisneitimme päättäisi syntyä. Olin aivan loppu koko raskaanaolemiseen, jatkuviin supistuksiin ja siihen epätietoisuuteen. Tiesin että seuraavana päivänä olisi mun 20-vuotissynttärit, ja tiesin että me ei tehtäisi mitään ihmeellistä, koska liikkuminen oli mulle niin pirun hankalaa siinä vaiheessa. Olin hyväksynyt että mun synttärit kuluisivat kotona eineksien ja telkkarin kanssa, enkä mä muuta kaivannutkaan. Tuolta illalta on olemassa kuva, kuva joka kaikessa inhorealismissaan on aika hauska. Mä olen siinä isompi kuin ikinä muulloinkaan elämässäni, röhnötän sohvalla ja leviän joka suuntaan, mutta naamalla on onnellinen hymy.

P6210336-5x

Otto oli luvannut mulle jo kauan ennen sitä iltaa, että hän kosii mua ennenkuin meidän lapsi syntyy. Ei mun pyynnöstä, vaan omasta halustaan, kun joskus näistä asioista juteltiin. Aikaa ei supistuksista päätellen ollut enää kovin paljoa, mutta en mä stressannut, tuskin se mitään olisi muuttanut vaikka oltaisiin odoteltu pidempäänkin. En osannut odottaa kosintaa missään tietyssä tilanteessa, enkä ajatellut ikinä että onkohan tämä se päivä kun Otto kosii mua.

En muista enää mitä me katsottiin telkkarista, muistan vain meidän vanhan halvan Ikeasohvan jonka huonosti paikoillaan pysyneiltä irtotyynyiltä mun oli 18:sta etupainotteisen lisäkilon kanssa äärimmäisen tukalaa päästä ylös. Kello 00.00, vuorokauden vaihduttua mun syntymäpäiväksi, meidän kodin täytti kuitenkin vaivalloinen ähinä, kun Otto yhtäkkiä pyysi mua nousemaan sohvalta ylös. Ja mähän nousin, Oton avustuksella.

P6210334-5x

Sitten Otto polvistui mun eteen lattialle, ja kysyi ”Haluutsä olla aina mun oma?”

Ja mä vastasin että tottakai mä haluan. Taisin itkeä tirauttaa aikamoiset itkutkin siinä onnesta, niihin aikoihin kun mulla oli hormoneissani tapana itkeä vaikka kaupassa jos en osannut päättää mitä jugurttia ostaisin. Se kosinta oli täydellisempi kuin koskaan olisin osannut kuvitella, ei mitään vaivaantuneisuutta, jännitystä eikä muita elokuvista tuttuja juttuja. Vain Otto, kysymys ja ilmiselvä vastaus. Sekuntiakaan mun ei tarvinnut miettiä, koska mä tiesin että haluan olla aina Oton oma.

Oton kosinta ei ollut ehkä ulkopuolisten silmin romanttinen, ja ei se mitään kukkia, kynttiläillallista tai edes sitä sormusta sisältänytkään, mutta se oli rehellinen. Mä en ollut pettynyt siitä etten saanut hummereita, ilotulituksia ja maailman suurinta timanttia, vaan mä olin ja olen edelleen onnellinen siitä mitä mä sain. Mä sain maailman parhaan miehen, ja mä sain aloittaa äitiyden sillä tiedolla, että tuo mies ei ole menossa mihinkään, paitsi mun kanssa naimisiin.

P6210338-5x

Sovittiin, että katsellaan niitä sormuksia ja illallisia sitten joskus kun jaksan liikkua kultasepänliikkeeseen asti. Halittiin ja ihmeteltiin, että nyt sitä sitten ollaan kihloissa. Ajoitus kosinnalle oli enemmän kuin täydellinen, sillä siitä kahden päivän kuluttua syntyi Tiara. Reilua kuukautta sen jälkeen me lopulta päästiin sormusliikkeeseen asti ostamaan kahdenkympin hopeiset rinkulat nimetöntä koristamaan. Olisi ehkä kannattanut odottaa vielä vähän pidempään, se hopeinen rinkula on nimittäin nykyään mulle niin iso että tippuisi ilman sen päällä hengailevaa vihkisormusta. Mun timantein koristeltu vihkisormus ja se kihlasormus eivät sovi ollenkaan yhteen, mutta mä en halua luopua mun kihlasormuksesta, koska se muistuttaa mua aina siitä mistä me ollaan lähdetty.

P6210340-5x

Kosinta on piirtynyt mun mieleen täydellisenä hetkenä juuri sellaisena kuin se oli, ja se tärkein, eli lupaus naimisiinmenosta, me toteutettiin viime vuonna. Kun mä mietin näin jälkeenpäin sitä kosintaa, päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus Otolle siitä, että hän oli rohkea ja uskalsi ottaa sen askeleen meidän suhteessa. Se merkitsi mulle ihan uskomattoman paljon silloin, ja se merkitsee mulle paljon edelleen.

Mä en ole ainoa joka sinä iltana meni kihloihin, käykää ihmeessä lukemassa myös kosijan näkökulma.

Miten teitä on kosittu,? Jakakaa ihmeessä kaikki teidän omatkin tarinat koska niitä on niin ihana lukea!