Ja aion katella niin kauan kun mussa henki pihisee, Ottoa nimittäin! Parempi puolisko, Otsukkaliini, muru, kulta, rakas, avomies, kihlattu ja isi. Maailman ihanin mies! Multa toivottiin postausta meidän parisuhteesta, sellaisen oon jo aiemmin toteuttanutkin mutta ajattelin näin ystävänpäivän ja meidän viime viikolla olleen vuosipäivän kunniaksi tehdä tällaisen uudemman tilannekatsauksen.

”Huhtikuun lopussa sit muutettiin virallisesti yhteen tänne meidän unelmakämppään ja en vois olla onnellisempi. Tossa pojassa on kaikki mitä mä oon aina halunnu ja toivonu ja miljoona kertaa enemmän. Nykyään meidän suhde on tällast rauhallista arkielämää ja mä en tiiä kauan sen ns. kuherruskuukauden pitäis kestää mut must tuntuu et meil on se meneillään vielki koska mikään ei oo muuttunu yhtään tylsemmäks siitä ku alettiin seurustelemaan.”

Toi tekstinpätkä jonka oon viime heinäkuussa kirjoittanut, pitää vieläkin täydellisesti paikkansa, ainoastaan yksi asia on muuttunut. Enää en kyllä kutsuisi Ottoa pojaksi, jos ei se kesällä vielä ollut mies niin nyt se ainakin on! Tunnen kyllä itsenikin enemmän naiseksi nykyään kuin tytöksi joka vielä kesällä olin. Vanhemmaksi tulo ei oo mitenkään mun mielestä häivyttänyt meidän rooleja naisena ja miehenä, vaan päinvastoin korostanut niitä. Me ei olla muututtu pelkäksi äidiksi ja isäksi vaan ollaan pidetty kiinni siitä että ollaan säilytetty omat itsemme. Toisiamme kutsutaan edelleenkin kaikilla muilla nimityksillä kuin pelkät ”äiti ja isi”, tietysti joskus tulee niitäkin käytettyä lähinnä vitsillä. Mutta pointti oli se että ihanasta vauvasta huolimatta meillä on myös edelleen olemassa yks tämmönen ihana juttu nimeltä toimiva parisuhde!
                       Päivä päivältä mä rakastan tota tyyppiä enemmän ja enemmän, kliséistä mutta totta. Ikinä en olisi uskonut että minusta, universumin sitoutumiskammoisimmasta neidistä kuorituisi lopulta ihan kelpo kihlattu, ja maailman onnellisin sellainen. Tuntuu että tää meidän ensimmäinen yhteinen vuosi on mennyt ihan hujauksessa, eihän sitä edes ehtinyt huomata kun se oli jo ohi! Mutta uskoisin että tuo ajan nopea kuluminen johtui siitä että yhdessä ollaan sen vuoden aikana koettu elämämme suurimmat ja kauneimmat muutokset. Ennen en uskonut kun mulle sanottiin että vuosi on lyhyt aika, mutta nykyisin uskon. 365 päivää ja mun elämä on muuttunut ihan totaalisesti.
                      Vuosi sitten ystävänpäivänä mä olin seurustellut Oton kanssa viisi päivää, en vielä tiennyt silloin olevani raskaana, vaikka pieni epäilys alkoikin heräillä. Sain Otolta ihanan kaulakorun lahjaksi ja me pussailtiin koko päivä peiton alla piilossa pakkaselta. Tänä vuonna mä tein vaunulenkin pakkasessa ja tuiskussa Oton työpaikalle ja käytiin syömässä ihana lounas Oton safkiksella läheisessä Cafe Picnikissä. Meidän ihana pieni tuhiseva kaunokainen nukkui vaunuissa ja me saatiin hetki ihan kahdestaan. Juteltiin siinä hyvä tovi, arkisia ja vähemmän arkisia asioita. Ja voin kertoa että mä nään edelleen, vuodenkin jälkeen sen saman ihanan rakastavan katseen Oton silmistä, joka kerta kun mä katon niihin. Miten joku voikin olla noin ihana? 

Mun vuosipäivälahja Otolle <3

Sisälsi mm. nämä<3

Tässä muutamia kortteja, multa Otolle ja Otolta mulle<3 Kaikissa omat ihanat sanat ja muistot<3

Vaikka ystävänpäivä onkin, niin ei tää teksti nyt ihan pelkäksi lässynlääksi saa mennä. Siksi ajattelinkin kertoa nyt (vihdoin) niitä asioita joita multa toivottiin tähän postaukseen, eli sitä millaisia seurustelukumppaneita me toisillemme ollaan.

”ihana postaus taas kerran :)) tykkään sun hiuksista enemmän tuommosina! en tiiä meneekö liian henkilökohtaseksi mutta voisitkohan tehdä semmosen parisuhdepostauksen, ei nyt mitään semmosta ”mikä toisessa ärsyttää eniten” mutta vaikka et kertoisit kumpi teistä on vaikka positiivisempi, spontaanimpi, kiivaampi, laiskempi jne 😀 tai no siis jooo ymmärsit varmaan pointtini :D”

Mikä toisessa ärsyttää eniten? No voin mä vastata siihenkin, koska uskoisin että suurinta osaa tää kiinnostaa varmaan kaikista eniten! Otossa ei kyllä oo mitään kovin ärsyttävää, ainoa asia jonka mä keksin on ehkä se että joskus Otto on niin pessimisti ja itse oon taas ihan yltiöpositiivinen ihminen ja optimisti. Esimerkkinä ”Otto, mulla on ihan sellanen lottovoittajafiilis! Tänään me saadaan 10 miljoonaa, ihan varmasti!” ”No niin varmaan, enpä usko… Ei se kumminkaan tuu meille!”  Ei Otto ehkä oikeasti ole kovin pessimisti, vaan enemmänkin realisti ja hyvä niin, pitää mulla olla joku joka pitää mut poissa pilvilinnoista, mutta kumminkin lempeästi. Mä oon tämmönen haaveilija ja taivaanrannan maalari, en mä selviäis ilman Ottoa joka aina vetää mut takasin maan pinnalle.
                      Me ollaan molemmat ihan patalaiskoja, mutta eri tavalla ja eri aikaan. Silloin kun mulla iskee siivouskuume, Otto haluaisi tehdä vaan pikaisen pintapuolisen siivouksen ja toisin päin, sillon kun Ottoa huvittais niin mua ei huvita siivota. Onneksi tää vastakkainasettelu pätee vain ja ainoastaan tähän siivoukseen, muissa asioissa ollaan lähestulkoon aina samoilla linjoilla ja onneksi siivouskaan ei ole mikään kuolemanvakava asia mistä tulis mitään kamalia ongelmia. Ruuanlaitossa meillä menee melkein aina ajatukset yksiin, hyvin usein meillä tekee mieli samoja ruokia ja meillä aina osuu yleensä samalle päivälle se ”tänään en jaksa tehdä muuta kun pistää pakastepizzan uuniin” -fiilis. Ainoat eroavaisuudet ruuanlaitossa meillä on Sienet ja Maksa, arvatkaa kumpi tykkää kummasta? Mä rakastan sieniä, pienenäkin aina kävin äidin kanssa sienestämässä niinkun salkkari-Severi konsanaan, Otto taas ei voi sietää niitä. Mua taas kuvottaa ajatus sisäelinten syömisestä, mutta maksalaatikko on Oton herkkua.
                        Mä oon ehkä meistä se spontaanimpi, jos mietitään vaikka kavereiden näkemistä tai ravintolareissua, Otto yleensä suunnittelee pidempään ja tekee vasta sitten. Mutta yleensä Otto kyllä lähtee mukaan mun yhtäkkisiin päähänpistoihin ja sen seurauksena tuli esimerkiksi mun kanssa Ouluun mun äidille, silloin kun oltiin seurusteltu vasta kaksi viikkoa. Mutta osaa Ottokin olla spontaani, monesti se on ihan
itse soittanut töistä käyvänsä ruokakaupassa ja laittavansa mulle jotain hyvää ruokaa, ihan vaan siksi että sillä on semmonen fiilis. Aika spontaaneja taidetaan olla molemmat, jos me oltais kovin hitaita ja harkitsevia kaikessa niin en usko että me kaksi oltais tässä ja nyt, ihanan, lähes 5kk ikäisen tyttären vanhempina vuoden seurustelun jälkeen. Spontaanius on jees!
                         Kiivaita ei olla kumpikaan, vaan aika rauhallisia ja harkitsevia. Me ei pahemmin riidellä asioista, jos joku kaihertaa mielessä niin siitä yleensä mainitaan heti eikä jäädä turhautuneena mököttämään ja pällistelemään omassa päässä. Keskustelu on kaiken A ja O, ainakin mun mielestä parisuhteessa ja meillä toi kommunikaatio kyllä pelaa ihan loistavasti. Otto ei oo koskaan edes huutanut mulle, enkä mä sille. Meidän pahin ”riita” syntyi joulun alla ruokakaupassa, väsyneinä ja nälkäisinä, kun mä halusin jättikatkarapuja ja Otto ei. U get the point? Mä muistan ton episodin yhä, koska se on lähestulkoon ainoa asia josta ollaan koskaan tapeltu. Kumpikaan ei oo tossun alla ja riidattomuus ei johdu siitä ettei me uskallettaisi puhua asioista toisillemme, vaan siitä että me nimenomaan puhutaan.

Oton vuosipäivälahja mulle<3 Maailman ihanin!

Muistoja, päivä joka muutti meidän elämän lopullisesti<3 Ja Tiaran  ultrakuvat!

                      Otto on hellä, rakastava, hauska, ihana, rakas, tärkeä, huolehtiva ja maailman ihanin kulta. Noiden yllämainittujen asioiden lisäksi eniten mä rakastan Otossa sitä kuinka hyvä isä se on Tiaralle. Kun Otto tulee töistä, se heti ensimmäisenä kaappaa neidin syliin ja höpöttelee ja kutittelee sitä ja viettää sen kanssa ihan omaa isitytär-aikaa. Jos ollaan tulossa kaupasta yhdessä kotiin Oton duunipäivän jälkeen, Otto kysyy jo hississä ”Saanks mä pliis nostaa neidin vaunuista?”. Jos Otolla on valittavana tuttipullon pesu tai vaipanvaihto, se mieluummin vaihtaa vaipan koska sillon se saa höpsöttää pikkuapinan kanssa rauhassa, toisin kuin pulloa pestessä vaikka se oliskin nopeampaa. Mulla itsellä ei ole koskaan ollut isää, mutta jos mulla ois ollut niin oisin toivonut että se ois ollut samanlainen isä kuin Otto on Tiaralle, rakastava, hellä ja ennenkaikkea läsnäoleva. Isä joka on kiinnostunut tyttärensä jutuista, niin isoista kuin pienistäkin. Isä joka haluaa viettää lapsensa kanssa mahdollisimman paljon aikaa.

Toivottavasti swingstorm tää postaus oli edes etäisesti sellainen kuin toivoit! Hyvää ystävänpäivää teille kaikille, ootte ihan parhaita! Ja Otto, mä rakastan sua maailman eniten <3

Mörköllä on tommonen tosi paksu side koko masun ympäri :(<3

Mun toivomus ois että kirjottelisit joskus vauva-arjen huonoista puolista? tuntuu että kirjottelet täällä vaan hyvistä asioista etkä ollenkaan koskaan sellasista jos tiara on vaikka vähän valvottanut/kitissyt ja tunnet olos väsyneeksi.
Mut sellanen toivomus jos täällä saa postauksia toivoa. Että mikä on vauva-arjessa raskainta tai väsyttävintä.

Mä aloin miettimään tuota kommenttia ja sitä että miksi mä saan samantyylisiä kommentteja niin usein. Mä oon kyllä kertonut täällä siitä jos Tiara on valvottanut tai kitissyt, esimerkiksi Isänpäivän yönä meillä ei nukuttu kuin muutama tunti jos sitäkään ja viimeviikolla oli vierastuskiukkua. Mutta onko se rikos että Tiara on kiltti ja kultainen tyttö josta mulla ei kovin usein ole mitään valitettavaa? Suututtaako se niin kovasti jos mä en löydä huonoja puolia vauva-arjesta ja ole tyytymätön olooni äitinä?                 Vauvat on kaikki erilaisia ja se että monilla vallitsee käsitys siitä, että kaikilla pienillä vauvoilla on vaikeaa ja ne valvottavat öisin ja vanhemmilla on mielettömän rankkaa, on aivan väärä. Toki joillain vauvoilla on masuvaivoja tai pienestä pitäen jo paljon temperamenttia, mutta esimerkiksi Tiara ei ole sellainen vauva. Tiara on nukkunut jo yli kahden kuukauden ajan täysiä öitä, miksi mä siis valittaisin väsymystä? Tiara kiukuttelee äärimmäisen harvoin ja silloin kun kiukuttaa niin mä yleensä mainitsen siitä täällä koska se on mulle iso ja mainitsemisen arvoinen juttu siksi ettei se kuulu meidän normaaleihin arkipäiviin. Mä saan myös omaa aikaa jos mä sitä haluan, tähän mennessä en ole kovinkaan paljoa halunnut mutta tiedän että jos mä haluaisin lähteä vaikka kavereiden kanssa syömään ja leffaan niin se onnistuisi samantien.                  Se että mun blogi ei ole valitusblogi enkä kerro täällä vauva-arjen kamaluudesta ei tarkoita sitä että mä peittelisin jotain tai korostaisin vaan hyviä asioita. Se tarkoittaa sitä että mulla ei ole mitään valitettavaa, koska kyllä mä täällä kerron ikävistäkin asioista kuten vaikkapa Mörkön sairastumisesta tai mun rankasta teini-iästä. Mä oon jopa paljastanut täällä lähes paljaan, synnytyksen jälkeisen kroppani joten miksi mulla olis jotain salattavaa siitä kuinka usein Tiara kiukkuaa? Postauksia saa kyllä toivoa, ei siinä mitään mutta tää aihe vaan jotenkin särähti mulla niin pahasti korvaan. Miksi vauva-arjen pitäisi olla oletusarvoltaan hirveän kamalaa kärsimystä ja väsymystä kaikilla?                  Mä nautin äitiydestä ja siitä että saan olla mun perheen kanssa, se on parasta mun elämässä. Tiara on kiltti ja ihanan iloinen tyttö joka ei pienistä hermostu ja mä viihdyn sen kanssa ihan mainiosti eikä mulla ole mitään valittamista mistään neitiin liittyvästä. Mä en aio täällä alkaa myöskään esittämään että meillä ois jotenkin rankkaa, kerron mieluummin asiat sellaisina kun ne oikeesti on. Ootteko muut äidit kohdanneet samanlaisia oletuksia siitä että vauvan kanssa pitäis olla niin kammottavan väsyttävää ja järjettömän hirveää? ”Moi oon söpö ja Sophie on mun paras kaveri!” ”Tää on mun lempparikohta, niiiiin jännä!” ” Ei se haittaa et kirja on väärinpäin, mua jännittää silti!” ”Toi kissa näyttää ihan pöntöltä ku se on väärinpäin!” ”Nyt mua naurattaa ku kirja on oikeenpäin!” ”Mä lähen nyt kauppaan!” ”Oon kovis chiksi ja pidän mun nyrkist kiinni!” ”BÖÖÖ oon pihalla ku lumiukko!” ”Äiti voitko nyt lopettaa sen räpsimisen ku mä haluun leikkii rauhassa!” ”Mä nyt vähä luen kirjaa täs!” Sitten vielä vähän bloggaamisesta. Mä oon viettänyt monta tuntia nyt parina päivänä eläinlääkärillä ja sen lisäksi hoitanut ihan normaalit arkiaskareetkin ja tietysti ollut Tiaran, äidin ja Oton kanssa. Oon myös halunnut olla paljon Mörkön kanssa ja paijailla sitä ettei sillä ois niin paha olla. Mä oon siinä samalla jäänyt ihan hirvittävän pahasti jälkeen tässä kommentteihin vastailussa, mistä mä oon pahoillani. Oon kumminkin järkeillyt tän asian päässäni silleen että mieluummin luette multa kokonaisen uuden postauksen kun parin rivin vastauksen kommenttiin. koska tällä hetkellä mulla ei oo riittänyt aika sekä kommentteihin vastaamiseen että postaamiseen. Mä lupaan vastata jokaikiseen kommenttiin mahdollisimman pian, mutta nyt on tärkeysjärjestyksessä kyllä ihan ensimmäisenä Tiaran lisäksi tietysti Mörkö ja keskittyminen sen parantumiseen. Toivottavasti te ymmärrätte! Nyt toivottelen hyvät illanjatkot kaikille ja kiitoksia paljon ihanista kommenteista ja vinkeistä myös Mörkön suhteen! Ostettiin nimittäin Mörkölle semmonen ”uimarengas” kaulaan joten nyt ei tarvi pitää sitä inhottavaa tötsää ja herralla onnistuu juominen ja syöminenkin helpommin!