Raskaustesti

20.02.2012
Perjantaina tuli siis tasan vuosi siitä kun mä tein positiivisen raskaustestin, kuten monet teistä arvasikin. Mä muistan sen päivän kuin eilisen, torstai 17.2.2011. Edellisenä iltana oltiin katsomassa Johanna Tukiaista ja Otto tuli meille yöksi. Meidän oli pitänyt ostaa testi jo silloin keskiviikkona, mutta se vaan ”jäi”. Torstaina sitten käveltiin Oton kanssa meidän lähiapteekkiin, siellä ei tietenkään ollut yhtään muita asiakkaita ja yli-innokkaat myyjät tulivat heti kyselemään josko me tarvittais apua. Siinä sitten soperrettiin että no jos semmosta raskaustestiä ois mahdollista löytää jostain päin apteekkia. Saatiin jopa ostettua testi ja sitten Oton piti lähteä töihin. Mua ei oo varmaan ikinä pelottanut niin paljoa kun sillä hetkellä siinä apteekin edessä. Mä halasin Ottoa kun viimestä päivää enkä halunnu että se lähtee mihinkään.
                   Otto sitten lähti töihin ja mä menin kotiin pyörittelemään testiä kädessä, kattelin ja kattelin. Ohjeetkin luin moneen kertaan mutten saanut tehtyä sitä, mä en halunnut tehdä sitä koska ajattelin etten jaksa sitä pettymystä siitä etten olekaan raskaana. Mä halusin nauttia vielä edes hetken siitä kutkuttavasta tunteesta että ”oon ehkä raskaana”. Mä pakkasin testin laukkuun ja lähdin Tiaran kummitädille Nonalle yöksi koska mun piti tehdä Nonalle Vanhojentanssikampaus. Koko bussimatkan meiltä Vantaalle mä panikoin ja aattelin että en ikinä uskalla tehdä sitä testiä. Nonan kanssa ihmeteltiin niilläkin varmaan tunti kunnes Nona sanoi että ”NYT ihan oikeesti Iina mennään tekemään se testi!”
                   Niin me sitten lukkiuduttiin Nonan yläkerran vessaan ja mä pissasin paniikissa tikkuun. Samantien kun ensimmäinen pissatippa osui tikun testikohtaan, siihen ilmestyi kaksi tulipunaista viivaa. Voitte uskoa että hämmennys oli suuri; koko päivän olin henkisesti valmistanut itteeni pettymykseen ja sitten yhtäkkiä testi näyttikin positiivista! Me Nonan kanssa kiljuttiin vaan ja mä nauroin ja itkin ja tärisin ja en tajunnut mistään mitään. Se oli mun siihenastisen elämän hämmentävin mutta onnellisin hetki. Selvittiin vessasta ulos jotenkin ja sitten mä soitin Otolle kädet täristen. ”Mä tein sen testin nyt. Se oli positiivinen”. Puhelimen toisessa päässä oli hyvin hiljainen Otto ja vastauksena oli jotain epämääräistä mongerrusta. Me sovittiin että soitellaan illemmalla ja mä olin taas ihan paniikissa. Ajattelin että nonni, nyt se jättää mut. Mä menin Nonan kanssa alakertaan pilkkomaan vihanneksia illan tortilla-ateriaa varten ja kädet täristen en meinannut saada edes paprikaa palasiksi. En mä kyllä saanut oikeen syötyäkään vaikka tortilloista tykkäänkin.
                 Illalla Otto sitten onneksi soitti ja kertoi olleensa kaupan kassalla kun mä soitin ja sen takia ei ollut oikeen pystynyt puhumaan kunnolla. Otto sanoi ne just oikeet sanat ”Sä et oo yksin tässä, mä en oo menossa mihinkään.” ja vihdoin mä pystyin huokaisemaan helpotuksesta ja nauttimaan siitä tiedosta että joskus hamassa tulevaisuudessa musta tulee ihan oikee äiti. Seuraavana päivänä meninkin sitten Otolle viikonlopuksi ja me köllittiin peiton alla kattelemassa salkkareita ja leffoja. Otto silitti mun masua ja mikään ei ollu koskaan tuntunu niin oikeelta kun just se hetki siinä niin. Olin maailman onnellisin nainen.
              Näin meni mun alkutaival matkalla äidiksi, mulle tää on edelleen huikea jännitystarina kun muistelen noita päiviä ja jännittävää se oli oikeastikin. Noi päivät määräsi ainakin osittain sen, miten ja kenen kanssa mä vietän mun loppuelämän ja mä oon niin onnellinen siitä että kaikki on menny just näin. Jos haluatte jakaa oman tarinanne niin kysyisin että millainen hetki raskaustesti on ollut teidän elämässä muut mamit? Missä olette tehneet sen, yksin vai jonkun muun kanssa? Mitkä fiilikset heti testin jälkeen?
Raskaustestitarinan lisäksi ajattelin tehdä tän Vauva-lehden raskaustestin joka mulla oli tarkoitus tehdä jo raskausaikana mutta se unohtui kun se loppuraskaus olikin käsillä nopeammin kuin kuvittelin. 
Olen syönyt mitä vain, suolaista ja makeaa.
Alussa mun oli ihan pakko syödä jotain kokoajan koska mulla oli kokoajan etova ällötys olo vaikken oksennellutkaan. Pahoinvointi meni onneksi aika aikaisin ohi, mä sairastin todella rajun oksennustaudin jonka jälkeen en enää voinut pahoin tai ainakaan en huomannut sitä enää samalla tavalla. Silloin oli menossa muistaakseni rv 9. Pahoinvoinnin mentyä ohi mulla alkoi terveellinen kausi, söin kokoajan salaatteja ja join pelkkää vettä, ja joka aamu herkuttelin yhdellä kidius-vanukkaalla. Terveellinen kausi loppui joskus loppukesästä kun masulla alkoi jo olla kokoa ja sitten mulla tuli taas sellainen olo että voisin syödä mitä vaan ja kuinka paljon tahansa. Tää kausi ei kestäyt kauaa koska sitten neiti alkoi viedä jo sen verran tilaa että mulla ei mahtunut kuin pienen pieniä annoksia kerrallaan masuun. Hyvä että ei mahtunut, en halua ees tietää millanen lihapulla musta ois tullu isoilla annoksilla kun jo noi pienet annokset sai mut kasvamaan niin järjettömän suureksi :D!
Kahvin tuoksukin on saanut minut voimaan pahoin.
Ei oikeastaan, kahvin tuoksussa ei ollut mitään vikaa mutta en voinu juoda kahvia koska siitä seurauksena oli ihan järjetön närästys.
Voisin nukkua aamusta iltaan.
Ensimmäisen puoliskon raskaudesta mä nukuin ihan kokoajan, mä saatoin nukkua 15-20 tuntia päivässä ja en koskaan jaksanu valvoa myöhempään kuin yhteentoista illalla vaikka oisin heränny tosi myöhään. Sitten alkoi se maaginen puolivälin pirteys ja mä aloin kukkumaan yöllä ja heräilemään aikasin aamulla järjestelemään vauvanvaatteita. Lopussa mä olin myös aika väsynyt mutta närästys ja pissahätä valvotti mua tosi usein ja nukuin vaan lyhyitä pätkiä.
Suonenvetoa, närästystä ja turvotusta. Kaikkea on ollut.
Suonenvetoja mulla oli ehkä muutaman kerran loppuraskaudessa keskellä yötä. Ne oli aivan kamalia mutta ei niitä tullut kuin ehkä pari kertaa. Närästystä mulla oli ihan hulluna elo-syyskuussa ja rennie oli mun paras kaveri vaikkei sekään aina auttanut. Närästys iski aina kun menin nukkumaan ja se oli kyllä suoraan sanottuna ihan perseestä. Mutta selvisin siitäkin! Mulla ei ollut turvotusta oikeestaan missään muualla kuin naamassa, kädet ja nilkat mulla oli ihan normaalit kokoajan mut naama turpos kun pullataikina.
Olen tuntenut itseni seksipommiksi.
No kyllä oikeestaan, ainakin ekat 30 viikkoa. Kyllä mulle tuli hyvä fiilis mun masusta, niin isosta kuin siitä pienemmästäkin jo ja olihan se kivaa saada ekaa kertaa elämässään vähän naisellisia muotoja. Lopussa mulla oli niin hankala olla että ei oikeen ollut seksipommit ekana mielessä, mutta en mä tuntenut itteeni kyllä mitenkään epäseksikkääksi norsuksikaan (vaikka ois ehkä pitäny :D).
Paino on siirtynyt uusille kymmenluvuille.
Joo kahdesti, ensin meni viidenkympin raja rikki ja lopuksi vielä kuudenkympin.
Tunteet ovat olleet pinnassa.
Joo! Mä itkin joka päivä, ainaki viis kertaa. Mä koin raskausaikana vain suuria tunteita, jos olin ilonen niin olin ihan mielettömän ilonen ja jos itketti niin mä itkin sitten kerralla ainakin yhden Niagaran putouksen verran. Otolle hatunnosto siitä että se aina lohdutti mua!
Hyvä äiti imettää pitkään.
Hyvä äiti antaa lapselleen aikaa ja rakkautta. Jos imetys onnistuu hienosti niin loistava juttu, jos ei niin ei se mitään. Meillä ei onnistunut eikä se tee musta yhtään huonompaa äitiä
, mutta toivon myös että imetys sujuisi paremmin jos meille joskus suodaan toinen ipana. Jos ei suju sittenkään niin sitten ei vaan voi mitään, hyvinpä tuo meidän neiti ainakin on näyttänyt kasvavan korvikkeella.
Olen suunnitellut synnytykseni.
Kävinhän mä Haikaranpesässä suunnittelemassa ja tiesin etukäteen että haluan epiduraalin mutta muuten mun synnytys kyllä oli kaikkea muuta kuin sitä mitä olin kuvitellut. Ennenkaikkea nopeampi, helpompi ja miljoona kertaa ihanampi<3
Nyt tuli kuvaton postaus mutta ei hätää, mulla on kolme postausta kesken tällä hetkellä kun vähän kertynyt tota asiaa viikonlopun aikana, teen ne niin nopeasti  loppuun kuin ehdin mutta tänään luvassa vielä vähintään yksi postaus, ehkä jopa kolme :D! Ihanaa alkuviikkoa kaikille <3

Uusia taitoja ja kipee mami

16.02.2012
Moikka taas, täältä mä kirjottelen kipeenä, taas! En sentään oo ollut niin usein kipeenä tänä talvena, mitä viime talvena olin ja pikkuneidille ei onneksi oo tarttunut mun flunssat. Eilinen meni ihan sängynpohjalla, mut tänään on ollut jo paljon parempi fiilis. Hyvä että on koska mulla on huomenna hommaa, meidän perhetuttu tulee tänne aamulla ja mä pääsen tekemään maskeerausjuttuja, nimittäin vanhojentanssimeikit! Odotan niin innolla! Oon jo pari vuotta tehnyt aina vanhojentanssipäivänä jollekin kampauksen tai meikit, viime vuonna tein Tiaran kummitätsylle Nonalle ja pari vuotta sitten toiselle kummitädille Emmikselle. Mä rakastan meikata mun kavereita ja aion kyllä parturi-kampaajan ammatin lisäksi opiskella myös maskeeraajaksi tän elämän aikana!
                      Huomenna illalla meille on sitten ainakin näillä näkymin tulossa mun vanhoja tarhakavereita käymään, pitäis vähän siivoilla ja ehkäpä leipoa jotain hyvää. Nyt alan olla kyllästynyt juustokakkuun, jotain muuta pitää siis keksiä, mutta mitä? Suklaata tekisi mieli, mut ei mitään perus mokkapaloja, niistä sain yliannostuksen raskausaikana ja nyt ällöttää. Saapas nähdä mitä keksitään, mulle saa ehdottaa jos on jotain huippuja ja ennenkaikkea helppoja leipomusreseptejä, koska mä en oo mikään maailman jauhopeukaloin ihminen vaikka leipoa tykkäänkin..
                     Ystävänpäivänä käytiin siis Oton kanssa lounaalla Cafe Picnicissä, vähän kanapatonkia napaan ja silleen. Äiti nappasi musta pari päivän asu -kuvaa ja itse otin pitkästä aikaa muutaman pärstäkuvankin jopa. Löysin mun farkkupaidan pitkästä aikaa, muistan kun kokeilin sitä päälle joskus ihan synnytyksen jälkeen ja sain napit vaan vaivoin kiinni, nyt se meni päälle taas ilman mitään ongelmia. Mittasin tästä innostuneena mun vyötärönympäryksen, synnytyksen jälkeen se oli 72cm (!!!) mutta nyt vyötärökin on vihdoin palautunut ja mitta oli jo vähän miellyttävämpi 60cm, vielä ois sentti matkaa synnytystä edeltäneeseen mittaan. Mutta tässäpä olisi ”muutama” kuvanen:

Päivän asu
Farkkupaita, farkkuleggingsit – Gina Tricot
Vyö – Vero Moda
Kengät – Dinsko
                     Tää viikko, tai oikeastaan toi yksi maanantaipäivä oli ihan hullu! Tiara oppi saman päivän aikana kääntymään kunnolla masulleen ja päristämään kielellä. Siitä asti meillä on sylki lentänyt kokoajan kun neiti päristelee niin maan perkeleesti, kuinka söpö voi toinen olla? Noiden lisäksi Tiara on päättänyt että nyt on se hetki kun lattialla makaaminen ei enää riitä, vaan pitää päästä eteenpäin. Ennen neiti makoili masulleen tyytyväisenä ja tuijotteli leluja tai söi nyrkkejä, nykyään masulleen ”makaaminen” on yhtä ryömimisyritystä, pylly nousee ylös, jalat menee koukkuun alle, käsillä vedetään peitosta, jaloilla potkitaan vimmatusti ja tuloksena päästään pari senttiä suuntaan tai toiseen. Pari senttiä ei riitä Tiaralle, sitten se luovuttaa, syö hetken nyrkkiä ja aloittaa saman homman alusta. Onneksi vielä ei oo tullut ainakaan mitään turhautumiskiukkuja siitä ettei neiti pääse eteenpäin vaan se on aina kiltisti luovuttanut ja yrittänyt sitten uudestaan.
                      Tiaralla on myös tullut ihan hirveän kova tarve saada seisoa, sylissäkin kokoajan yrittää päästä pystyyn ja painaa jalkapohjia mun jalkoja vasten ja käsistä/kainaloista kiinni pidettäessä pysyykin jo ihan hyvin hetken pystyssä ja seisoo niin terhakkaasti. Hassua että se seisomistarve tulee näin aikaisin vaikka varmasti menee vielä monta kuukautta ennen kun Tiara seisoo edes tukea vasten itse. On se kyllä vaan niin ihana neiti, äidin rakkain kulta! Ainiin, ja meillä pääsi taas pikkuvauvatumput takasin käyttöön, neiti on syönyt vasenta nyrkkiä niin ahkerasti että nimettömästä (?!?!? miks just nimetön eikä vaikka peukalo?!?!?!) lähtee nahka. Laitettiin siihen sitten vähän rasvaa ja vauvatumppu päälle niin saa iho parantua rauhassa, onneksi sillä on toinen nyrkki vielä jota voi syödä niin ei haittaa toi yksi tumppu. Aika liikkis toinen, pitää niin kovasti syödä nyrkkiä että nahkatkin lähtee. Tuttikaan ei oikeestaan kelpaa muulloin kun päikkäreillä kun ne on vaan ne nyrkit mitkä neidille maistuu. 
                       Teinpäs teille tosi ”upeen” giffin meidän ihanasta neidistä joka koittaa ryömiä! Ja tässä myös pari muuta ihanaa kuvaa Tirriäisestä<3

”Mullapa onki kaks leluu yhtäaikaa! Lällälläää!”

”En mä kuolaa paljoo. Ihan oikeesti!”

”Mummun sylissä on maailman parasta!”
Nyt mä alan syöttämään tota ipanaa joka tuolta kuulostaa heräilevän, mutta palaillaan! Tulossa ainakin kuvia huomisista vanhojentanssimeikeistä ja ehkäpä huomisesta 1-vuotispäivästä, arvaakohan kukaan mistä on huomenna tasan vuosi? Tuntuu että tää vuosi on täynnä näitä 1-vuotispäiviä, tää on kivaa. Kokoajan tuntuu että on aihetta juhlaan ja vanhojen muisteluun, vaikkei ne niin isoja juttuja oliskaan. Mutta näistä lisää myöhemmin, nyt adios! Ootte parhaita! <3

Vuoden oon tota katellu

14.02.2012

Ja aion katella niin kauan kun mussa henki pihisee, Ottoa nimittäin! Parempi puolisko, Otsukkaliini, muru, kulta, rakas, avomies, kihlattu ja isi. Maailman ihanin mies! Multa toivottiin postausta meidän parisuhteesta, sellaisen oon jo aiemmin toteuttanutkin mutta ajattelin näin ystävänpäivän ja meidän viime viikolla olleen vuosipäivän kunniaksi tehdä tällaisen uudemman tilannekatsauksen.

”Huhtikuun lopussa sit muutettiin virallisesti yhteen tänne meidän unelmakämppään ja en vois olla onnellisempi. Tossa pojassa on kaikki mitä mä oon aina halunnu ja toivonu ja miljoona kertaa enemmän. Nykyään meidän suhde on tällast rauhallista arkielämää ja mä en tiiä kauan sen ns. kuherruskuukauden pitäis kestää mut must tuntuu et meil on se meneillään vielki koska mikään ei oo muuttunu yhtään tylsemmäks siitä ku alettiin seurustelemaan.”

Toi tekstinpätkä jonka oon viime heinäkuussa kirjoittanut, pitää vieläkin täydellisesti paikkansa, ainoastaan yksi asia on muuttunut. Enää en kyllä kutsuisi Ottoa pojaksi, jos ei se kesällä vielä ollut mies niin nyt se ainakin on! Tunnen kyllä itsenikin enemmän naiseksi nykyään kuin tytöksi joka vielä kesällä olin. Vanhemmaksi tulo ei oo mitenkään mun mielestä häivyttänyt meidän rooleja naisena ja miehenä, vaan päinvastoin korostanut niitä. Me ei olla muututtu pelkäksi äidiksi ja isäksi vaan ollaan pidetty kiinni siitä että ollaan säilytetty omat itsemme. Toisiamme kutsutaan edelleenkin kaikilla muilla nimityksillä kuin pelkät ”äiti ja isi”, tietysti joskus tulee niitäkin käytettyä lähinnä vitsillä. Mutta pointti oli se että ihanasta vauvasta huolimatta meillä on myös edelleen olemassa yks tämmönen ihana juttu nimeltä toimiva parisuhde!
                       Päivä päivältä mä rakastan tota tyyppiä enemmän ja enemmän, kliséistä mutta totta. Ikinä en olisi uskonut että minusta, universumin sitoutumiskammoisimmasta neidistä kuorituisi lopulta ihan kelpo kihlattu, ja maailman onnellisin sellainen. Tuntuu että tää meidän ensimmäinen yhteinen vuosi on mennyt ihan hujauksessa, eihän sitä edes ehtinyt huomata kun se oli jo ohi! Mutta uskoisin että tuo ajan nopea kuluminen johtui siitä että yhdessä ollaan sen vuoden aikana koettu elämämme suurimmat ja kauneimmat muutokset. Ennen en uskonut kun mulle sanottiin että vuosi on lyhyt aika, mutta nykyisin uskon. 365 päivää ja mun elämä on muuttunut ihan totaalisesti.
                      Vuosi sitten ystävänpäivänä mä olin seurustellut Oton kanssa viisi päivää, en vielä tiennyt silloin olevani raskaana, vaikka pieni epäilys alkoikin heräillä. Sain Otolta ihanan kaulakorun lahjaksi ja me pussailtiin koko päivä peiton alla piilossa pakkaselta. Tänä vuonna mä tein vaunulenkin pakkasessa ja tuiskussa Oton työpaikalle ja käytiin syömässä ihana lounas Oton safkiksella läheisessä Cafe Picnikissä. Meidän ihana pieni tuhiseva kaunokainen nukkui vaunuissa ja me saatiin hetki ihan kahdestaan. Juteltiin siinä hyvä tovi, arkisia ja vähemmän arkisia asioita. Ja voin kertoa että mä nään edelleen, vuodenkin jälkeen sen saman ihanan rakastavan katseen Oton silmistä, joka kerta kun mä katon niihin. Miten joku voikin olla noin ihana? 

Mun vuosipäivälahja Otolle <3

Sisälsi mm. nämä<3

Tässä muutamia kortteja, multa Otolle ja Otolta mulle<3 Kaikissa omat ihanat sanat ja muistot<3

Vaikka ystävänpäivä onkin, niin ei tää teksti nyt ihan pelkäksi lässynlääksi saa mennä. Siksi ajattelinkin kertoa nyt (vihdoin) niitä asioita joita multa toivottiin tähän postaukseen, eli sitä millaisia seurustelukumppaneita me toisillemme ollaan.

swingstorm Feb 12, 2012 11:48 PM

”ihana postaus taas kerran :)) tykkään sun hiuksista enemmän tuommosina! en tiiä meneekö liian henkilökohtaseksi mutta voisitkohan tehdä semmosen parisuhdepostauksen, ei nyt mitään semmosta ”mikä toisessa ärsyttää eniten” mutta vaikka et kertoisit kumpi teistä on vaikka positiivisempi, spontaanimpi, kiivaampi, laiskempi jne 😀 tai no siis jooo ymmärsit varmaan pointtini :D”

Mikä toisessa ärsyttää eniten? No voin mä vastata siihenkin, koska uskoisin että suurinta osaa tää kiinnostaa varmaan kaikista eniten! Otossa ei kyllä oo mitään kovin ärsyttävää, ainoa asia jonka mä keksin on ehkä se että joskus Otto on niin pessimisti ja itse oon taas ihan yltiöpositiivinen ihminen ja optimisti. Esimerkkinä ”Otto, mulla on ihan sellanen lottovoittajafiilis! Tänään me saadaan 10 miljoonaa, ihan varmasti!” ”No niin varmaan, enpä usko… Ei se kumminkaan tuu meille!”  Ei Otto ehkä oikeasti ole kovin pessimisti, vaan enemmänkin realisti ja hyvä niin, pitää mulla olla joku joka pitää mut poissa pilvilinnoista, mutta kumminkin lempeästi. Mä oon tämmönen haaveilija ja taivaanrannan maalari, en mä selviäis ilman Ottoa joka aina vetää mut takasin maan pinnalle.
                      Me ollaan molemmat ihan patalaiskoja, mutta eri tavalla ja eri aikaan. Silloin kun mulla iskee siivouskuume, Otto haluaisi tehdä vaan pikaisen pintapuolisen siivouksen ja toisin päin, sillon kun Ottoa huvittais niin mua ei huvita siivota. Onneksi tää vastakkainasettelu pätee vain ja ainoastaan tähän siivoukseen, muissa asioissa ollaan lähestulkoon aina samoilla linjoilla ja onneksi siivouskaan ei ole mikään kuolemanvakava asia mistä tulis mitään kamalia ongelmia. Ruuanlaitossa meillä menee melkein aina ajatukset yksiin, hyvin usein meillä tekee mieli samoja ruokia ja meillä aina osuu yleensä samalle päivälle se ”tänään en jaksa tehdä muuta kun pistää pakastepizzan uuniin” -fiilis. Ainoat eroavaisuudet ruuanlaitossa meillä on Sienet ja Maksa, arvatkaa kumpi tykkää kummasta? Mä rakastan sieniä, pienenäkin aina kävin äidin kanssa sienestämässä niinkun salkkari-Severi konsanaan, Otto taas ei voi sietää niitä. Mua taas kuvottaa ajatus sisäelinten syömisestä, mutta maksalaatikko on Oton herkkua.
                        Mä oon ehkä meistä se spontaanimpi, jos mietitään vaikka kavereiden näkemistä tai ravintolareissua, Otto yleensä suunnittelee pidempään ja tekee vasta sitten. Mutta yleensä Otto kyllä lähtee mukaan mun yhtäkkisiin päähänpistoihin ja sen seurauksena tuli esimerkiksi mun kanssa Ouluun mun äidille, silloin kun oltiin seurusteltu vasta kaksi viikkoa. Mutta osaa Ottokin olla spontaani, monesti se on ihan
itse soittanut töistä käyvänsä ruokakaupassa ja laittavansa mulle jotain hyvää ruokaa, ihan vaan siksi että sillä on semmonen fiilis. Aika spontaaneja taidetaan olla molemmat, jos me oltais kovin hitaita ja harkitsevia kaikessa niin en usko että me kaksi oltais tässä ja nyt, ihanan, lähes 5kk ikäisen tyttären vanhempina vuoden seurustelun jälkeen. Spontaanius on jees!
                         Kiivaita ei olla kumpikaan, vaan aika rauhallisia ja harkitsevia. Me ei pahemmin riidellä asioista, jos joku kaihertaa mielessä niin siitä yleensä mainitaan heti eikä jäädä turhautuneena mököttämään ja pällistelemään omassa päässä. Keskustelu on kaiken A ja O, ainakin mun mielestä parisuhteessa ja meillä toi kommunikaatio kyllä pelaa ihan loistavasti. Otto ei oo koskaan edes huutanut mulle, enkä mä sille. Meidän pahin ”riita” syntyi joulun alla ruokakaupassa, väsyneinä ja nälkäisinä, kun mä halusin jättikatkarapuja ja Otto ei. U get the point? Mä muistan ton episodin yhä, koska se on lähestulkoon ainoa asia josta ollaan koskaan tapeltu. Kumpikaan ei oo tossun alla ja riidattomuus ei johdu siitä ettei me uskallettaisi puhua asioista toisillemme, vaan siitä että me nimenomaan puhutaan.

Oton vuosipäivälahja mulle<3 Maailman ihanin!

Muistoja, päivä joka muutti meidän elämän lopullisesti<3 Ja Tiaran  ultrakuvat!

                      Otto on hellä, rakastava, hauska, ihana, rakas, tärkeä, huolehtiva ja maailman ihanin kulta. Noiden yllämainittujen asioiden lisäksi eniten mä rakastan Otossa sitä kuinka hyvä isä se on Tiaralle. Kun Otto tulee töistä, se heti ensimmäisenä kaappaa neidin syliin ja höpöttelee ja kutittelee sitä ja viettää sen kanssa ihan omaa isitytär-aikaa. Jos ollaan tulossa kaupasta yhdessä kotiin Oton duunipäivän jälkeen, Otto kysyy jo hississä ”Saanks mä pliis nostaa neidin vaunuista?”. Jos Otolla on valittavana tuttipullon pesu tai vaipanvaihto, se mieluummin vaihtaa vaipan koska sillon se saa höpsöttää pikkuapinan kanssa rauhassa, toisin kuin pulloa pestessä vaikka se oliskin nopeampaa. Mulla itsellä ei ole koskaan ollut isää, mutta jos mulla ois ollut niin oisin toivonut että se ois ollut samanlainen isä kuin Otto on Tiaralle, rakastava, hellä ja ennenkaikkea läsnäoleva. Isä joka on kiinnostunut tyttärensä jutuista, niin isoista kuin pienistäkin. Isä joka haluaa viettää lapsensa kanssa mahdollisimman paljon aikaa.

Toivottavasti swingstorm tää postaus oli edes etäisesti sellainen kuin toivoit! Hyvää ystävänpäivää teille kaikille, ootte ihan parhaita! Ja Otto, mä rakastan sua maailman eniten <3


Pirkolla on purkkaa!

12.02.2012
Niin, en tiiä tietääkö kukaan muu teistä tätä Hevisauruksen biisiä mutta mulla soi se kokoajan päässä! Kiitos Oton ja Tiaran, tai varsinkin Oton joka yrittää aivopestä meidän ipanaa kuuntelemaan ennemmin purkkaheviä kun purkkapoppia. Mun kanssa Tiara kuuntelee kaikkia perinteisiä lastenlauluja ja sen lisäksi tietysti Rihannaa ja muita radion listahittejä, isin kanssa neiti saa sitten kuunnella vähän raskaampaa musiikkia. Noh, ihan hyvä että tulee kaikki genret tutuksi jo pienestä pitäen. Ehkä täytyy mun tappioksi myöntää että Pää olkapää peppu -laulun lisäksi se on juurikin tuo isin soittama hevisaurus joka kirvoittaa Tiaralta suurimmat naurunkiljahdukset. Tässä vähän kuvia neidistä ja sen ihanasta isistä:
”BLÖÖÖ ei jaksa nousta! Täs isin kainalos on liian mukavaa!”

”Tää on mun isi, se on ihan paras ja se on MUN!”

”Äiti älä häiritse ku mä leikin nyt isin kaa!”
               
Mutta tää musiikkijuttu ei kyllä nyt ollut asia mistä tulin kirjoittamaa, vaan meidän viikko! Musta on aivan ihanaa kun äiti on meillä, mullakin on seuraa myös päivällä Oton ollessa töissä ja tulee ulkoiltuakin enemmän kun lenkkeilee Mörkön kanssa. Mörköstä puheenollen, herra on alkanut osoittaa huomattavia piristymisen merkkejä ja tänään jopa innostui juoksemaan onnesta soikeena kun me oltiin tulossa Oton ja Tiaran kanssa kauppareissulta ja törmättiin puistossa äitiin ja Mörköön. Haavat on edelleenkin tosi ilkeen näköisiä, mä en edes pystynyt puhdistamaan niitä äidin kanssa ku mulla meinas happi loppua ja oksennus tulla, mut onneksi toi Otto ei ole ihan yhtä heikkohermoinen ja pystyy auttamaan. Huomenna Mörköllä on taas kontrolli eläinlääkärissä, mutta ihan pirteä ja hyvävointinen se on nyt ollut ja toivoakin on jo enemmän; jos haavat hoidetaan hyvin niin ei ole mitään hätää ja ne alkaa pikkuhiljaa parantumaankin. 
Tässä vähän kuvia hymytytöstä ja vähän tuimastakin tytöstä<3

                Tää viikko meni ihan hullun nopeeta vauhtia kun on juostu eläinlääkäri – koti -väliä jokapäivä. Eilen Mörköllä ei ollut lääkäriä ja me mentiin käymään Oton enolla syömässä. Sinne tulivat myös Oton täti ja toinen eno, sekä mun äiti ja tietenkin Tiara ja Otto! Oli ehkä maailman parhaita ruokia tarjolla; uuniperunoita katkaraputäytteellä, sienipiirakkaa, lihapullia ja ties mitä kaikkia ihania salaatteja. Siellä vierähtikin muutama tunti ja sieltä suunnattiin takaisin kotiin jossa pikainen vaatteidenvaihdos ja sitten jatkettiin Deryan synttäreille. Eilen oli mun toka kerta ulkona Tiaran syntymän jälkeen ja oli ihan mielettömän ihana nähdä kaikkia kavereita pitkästä aikaa! Väsymys tosin alkoi painaa päälle suhteellisen aikaisin kun ei olla niin kamalan tottuneita tähän valvomiseen enää ja loppujen lopuksi ei oltu kotoa pois kun muutama tunti. Tiara nukkui kiltisti omassa sängyssä ja hyvin oli kuulemma äiti pärjännyt sen kanssa 21-01.00 joka oltiin pois kotoa. Kotona kokkailtiin vielä pikaiset iltapalat ja sitten siirryttiin unten maille. 
”Mä oon Tiara ja mä en osaa pysyy paikallaan!”

”Naminami tää on hyvää!”

”Mä nautin tästä silmät kiinni<3"

”BÖÖ!”

”Mä ehkä näytän hämmentyneeltä mut oikeesti oon tosi fiksu ;)”

”HUI!”

Äidin rakas<3 Ihana mulkosilmä -kuva Tiarasta! 😀

Mun kulta<3
                Tänään herättiin neidin kanssa kymmenen aikoihin ja ollaan leikitty sekä tehty kunnon vaunulenkki Vuosaaressa ja kaupan kautta kotiin. Äsken laitettiin vielä ihanaa ruokaa; porsaan ulkofileepihvejä, lankkuperunoita ja paprika-sipulipaistosta aurajuustokastikkeella. Oli aivan mielettömän hyvää! Sunnuntaisin on niin ihana tehdä ajan kanssa ruokaa yhdessä Oton kanssa ja istua kaikessa rauhassa alas syömään. Syöminen on alkanut myös onnistumaan Tiarallakin, sosetta uppoaa nykyään jo puoli purkillista vähintään kerralla ja päälle purkillinen maitoa. Kamalaa, viikon päästä neiti on 5kk ja me saadaan aloittaa lihat ja puurot! Musta kyllä tuntuu että lykätään vähän noita lihojen ja puurojen aloituksia, sitten kun sosetta menee enemmän kerralla niin voisi pikkuhiljaa ottaa mukaan puuroa ja sitä lihaakin.
                Huomasittekos muuten noista kuvista mun hiukset? Ei oo pidennyksiä ei! Oon aika ylpeä itestäni, pian viikko ilman lisätukkaa! Ja eilisissä synttärikemuissa sain runsaasti kehuja uudesta lyhyemmästä hiustyylistäni, se ehkä vahvisti hieman tätä fiilistä että voisin vaikka viihtyä näillä omilla hiuksillakin. Myös Otto tykkää kun on ihan omaa tukkaa vaan päässä eikä toisten! Kuulemma näytän aikuisemmalta ja nätimmältä, itse en kyllä nää tollasta mutta en mä näitä vihaakaan joten antaa olla toistaiseksi. Mitäs te tykkäätte?
Ulos lähdössä!

”Mä oon Otto ja mua ei saa kuvaa!”

Ehkä hieman lumisempina hississä ulkoilun jälkeen!
Tällasta meille! Asiat alkaa taas olla paremmin Mörkölläkin onneksi ja elämä voittaa! Nyt mä alan kattoon leffaa murun kanssa, ihanaa alkavaa viikkoa kaikille! Ja ensi viikolla ei ole tulossa tän mittasia kamalia postaustaukoja, ainakaan näillä näkymin! Moikkamoi<3

Uusiutumista havaittavissa

07.02.2012
Kuten varmaan kaikki huomaa, blogilla on uusi ulkoasu joka on ainakin mun (ja kommenteista päätellen monen muunkin) mielestä ihan mielettömän upea, kiitos maailman taitavimman blogikollegani Rudin! Mä silloin kauan sitten jo puhuin täällä siitä että olis uuden bannerin aika ja aloin kehittelemään ideoita päässäni. Katselin inspiraatiokuvia netissä ja sieltä nappasin sitten joitakin elementtejä joita halusin tuoda myös mun omaan blogiin. Mun onnekseni Rudi suostui värkkäämään mulle tuollaisen ihanan bannerin ja laittamaan samalla koko blogin ulkoasun muutenkin uuteen uskoon. Suuret kiitokset vielä Rudille!
             Uusiutumista on havaittavissa myös mun hiuksissa. Kyllästyin nimittäin tänään siihen että mun hiukset on kokoajan tiellä ja niitä pitää olla aina laittamassa, toisinsanoen riipaisin jokaikisen teippipidennyksen irti ja nyt totuttelen elämään omalla puolipitkällä pehkolla. Mä en kyllä suoraan sanoen usko että tää mun innostus lyhyempään kuontaloon kestää kovinkaan kauaa, sillä mulla ei oo ollu lyhyitä hiuksia neljään vuoteen. Mutta tärkeintä onkin se että mun omat hiukset sais edes tän pienen hetken aikaa levätä ja tulis parempaan kuntoon. Lyhyillä hiuksilla mennään siis toistaiseksi, tavotteena olis että jopa ihan kesään tai vaikka hamaan tulevaisuuteen asti mut en mä noita hiuksia mihinkään roskiin heittänyt ja teippiäkin on rullallinen että heti jos alkaa kyllästyttää niin Otto pääsee tukkahommiin. Kuvaa ei hiuksista vielä ole, johtuen siitä että on ollut tässä viimepäivinä vähän turhan paljon muutakin ajateltavaa kun meikkaaminen ja hiustenlaitto. 
Mörköllä on tommonen tosi paksu side koko masun ympäri :(<3
              Monet on kysellyt Mörkön paranemisesta ja noh, se nyt edistyy vähän niin ja näin. Perjantaina kun äiti ja Mörkö tuli tänne niin Mörkön haava näytti tosi hyvältä, tikit oli hienosti paikoillaan jo viidettä päivää ja Mörkö pirteä niinkun ois elämänsä kunnossa. Yöllä se Mörkön haava sitten alkoi märkimään ja meni kokoajan pahempaan suuntaan ja soitettiin eläinlääkärille joka käski vain seurata ettei haava turpoa. Haava ei vaikuttanut mitenkään erityisen turvonneelta, mutta maanantaina me kumminkin päätettiin viedä Mörkö lääkäriin. Ja hyvä olikin että vietiin, kävi ilmi että Mörköllä on mahassa kuolio.
         Oulussa eläinlääkäri oli jättänyt haavaan jonkun ihonriekaleen josta ei johtanut enää verisuonia mihinkään ja iho oli alkanut menemään kuolioon haavassa. Lisäksi Oulussa eläinlääkäri ei ollut huomannut toista isoa haavaa Mörkön selässä joka oli karvojen alla piilossa, hyvää vauhtia kuolioon menossa sekin. Mörköltä jouduttiin poistamaan iso pala ihoa ja lihaskudosta ja  nyt Mörköllä on nyrkin kokoinen avoin haava selässä, ilman tikkejä koska haava joudutaan puhdistamaan eläinlääkärissä joka ikinen päivä tällä viikolla eikä sitä voida sulkea ettei bakteerit pääse muhimaan siellä. Mörkö joudutaan rauhoittamaan joka kerta puhdistusta varten ja on ihan hirveetä kattoa ku toisella on niin paljon kipuja lääkkeistä huolimatta. Miettikää että teillä ois vaikka keisarinleikkaushaava mahassa jossa ei ois tikkejä ollenkaan ja se pitäis avata joka päivä uudelleen, ei kiva! Nyt täytyy toivoa että sitä uudistumista olis havaittavissa tälläkin saralla ja haavan iho lähtis paranemaan ja sulkeutumaan!
Mä vastaanotin tänään tällaisen kommentin:
Anonyymi Feb 7, 2012 05:10 AM

Mun toivomus ois että kirjottelisit joskus vauva-arjen huonoista puolista? tuntuu että kirjottelet täällä vaan hyvistä asioista etkä ollenkaan koskaan sellasista jos tiara on vaikka vähän valvottanut/kitissyt ja tunnet olos väsyneeksi.
Mut sellanen toivomus jos täällä saa postauksia toivoa. Että mikä on vauva-arjessa raskainta tai väsyttävintä.

Mä aloin miettimään tuota kommenttia ja sitä että miksi mä saan samantyylisiä kommentteja niin usein. Mä oon kyllä kertonut täällä siitä jos Tiara on valvottanut tai kitissyt, esimerkiksi Isänpäivän yönä meillä ei nukuttu kuin muutama tunti jos sitäkään ja viimeviikolla oli vierastuskiukkua. Mutta onko se rikos että Tiara on kiltti ja kultainen tyttö josta mulla ei kovin usein ole mitään valitettavaa? Suututtaako se niin kovasti jos mä en löydä huonoja puolia vauva-arjesta ja ole tyytymätön olooni äitinä? 
               Vauvat on kaikki erilaisia ja se että monilla vallitsee käsitys siitä, että kaikilla pienillä vauvoilla on vaikeaa ja ne valvottavat öisin ja vanhemmilla on mielettömän rankkaa, on aivan väärä. Toki joillain vauvoilla on masuvaivoja tai pienestä pitäen jo paljon temperamenttia, mutta esimerkiksi Tiara ei ole sellainen vauva. Tiara on nukkunut jo yli kahden kuukauden ajan täysiä öitä, miksi mä siis valittaisin väsymystä? Tiara kiukuttelee äärimmäisen harvoin ja silloin kun kiukuttaa niin mä yleensä mainitsen siitä täällä koska se on mulle iso ja mainitsemisen arvoinen juttu siksi ettei se kuulu meidän normaaleihin arkipäiviin. Mä saan myös omaa aikaa jos mä sitä haluan, tähän mennessä en ole kovinkaan paljoa halunnut mutta tiedän että jos mä haluaisin lähteä vaikka kavereiden kanssa syömään ja leffaan niin se onnistuisi samantien.
                 Se että mun blogi ei ole valitusblogi enkä kerro täällä vauva-arjen kamaluudesta ei tarkoita sitä että mä peittelisin jotain tai korostaisin vaan hyviä asioita. Se tarkoittaa sitä että mulla ei ole mitään valitettavaa, koska kyllä mä täällä kerron ikävistäkin asioista kuten vaikkapa Mörkön sairastumisesta tai mun rankasta teini-iästä. Mä oon jopa paljastanut täällä lähes paljaan, synnytyksen jälkeisen kroppani joten miksi mulla olis jotain salattavaa siitä kuinka usein Tiara kiukkuaa? Postauksia saa kyllä toivoa, ei siinä mitään mutta tää aihe vaan jotenkin särähti mulla niin pahasti korvaan. Miksi vauva-arjen pitäisi olla oletusarvoltaan hirveän kamalaa kärsimystä ja väsymystä kaikilla?
                 Mä nautin äitiydestä ja siitä että saan olla mun perheen kanssa, se on parasta mun elämässä. Tiara on kiltti ja ihanan iloinen tyttö joka ei pienistä hermostu ja mä viihdyn sen kanssa ihan mainiosti eikä mulla ole mitään valittamista mistään neitiin liittyvästä. Mä en aio täällä alkaa myöskään esittämään että meillä ois jotenkin rankkaa, kerron mieluummin asiat sellaisina kun ne oikeesti on.
Ootteko muut äidit kohdanneet samanlaisia oletuksia siitä että vauvan kanssa pitäis olla niin kammottavan väsyttävää ja järjettömän hirveää?

”Moi oon söpö ja Sophie on mun paras kaveri!”

”Tää on mun lempparikohta, niiiiin jännä!”

” Ei se haittaa et kirja on väärinpäin, mua jännittää silti!”

”Toi kissa näyttää ihan pöntöltä ku se on väärinpäin!”

”Nyt mua naurattaa ku kirja on oikeenpäin!”

”Mä lähen nyt kauppaan!”

”Oon kovis chiksi ja pidän mun nyrkist kiinni!”

”BÖÖÖ oon pihalla ku lumiukko!”

”Äiti voitko nyt lopettaa sen räpsimisen ku mä haluun leikkii rauhassa!”

”Mä nyt vähä luen kirjaa täs!”
Sitten vielä vähän bloggaamisesta. Mä oon viettänyt monta tuntia nyt parina päivänä eläinlääkärillä ja sen lisäksi hoitanut ihan normaalit arkiaskareetkin ja tietysti ollut Tiaran, äidin ja Oton kanssa. Oon myös halunnut olla paljon Mörkön kanssa ja paijailla sitä ettei sillä ois niin paha olla. Mä oon siinä samalla jäänyt ihan hirvittävän pahasti jälkeen tässä kommentteihin vastailussa, mistä mä oon pahoillani. Oon kumminkin järkeillyt tän asian päässäni silleen että mieluummin luette multa kokonaisen uuden postauksen kun parin rivin vastauksen kommenttiin. koska tällä hetkellä mulla ei oo riittänyt aika sekä kommentteihin vastaamiseen että postaamiseen. Mä lupaan vastata jokaikiseen kommenttiin mahdollisimman pian, mutta nyt on tärkeysjärjestyksessä kyllä ihan ensimmäisenä Tiaran lisäksi tietysti Mörkö ja keskittyminen sen parantumiseen. Toivottavasti te ymmärrätte!

Nyt toivottelen hyvät illanjatkot kaikille ja kiitoksia paljon ihanista kommenteista ja vinkeistä myös Mörkön suhteen! Ostettiin nimittäin Mörkölle semmonen ”uimarengas” kaulaan joten nyt ei tarvi pitää sitä inhottavaa tötsää ja herralla onnistuu juominen ja syöminenkin helpommin!