Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan kuudes perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä, toisen perheen tarinan täältä, kolmannen perheen tarinan täältä, neljännen perheen tarinan täältä ja viidennen perheen tarinan täältä.

Ihanat erilaiset perheet: Marjut, 32, Janne, 34, & Minea, 2,5,

Kaukosuhde ei toiminut 

Marjutin ja Jannen upea koti on mulle entuudestaan tuttu Marjutin suositulta @lovingwhitestyle -instatililtä ja blogista, mutta silti yllätyn kun astun sisään. Koti on vielä upeampi luonnossa, aivan henkeäsalpaavan kaunis. Marjut, Janne ja Minea ottavat mut hymyillen vastaan.

Aloitan haastattelun samalla kysymyksellä kuin aina: Mistä teidän tarina on saanut alkunsa, kuinka teistä tuli perhe?

– Me ollaan tavattu ekan kerran vuonna 2010 Kokkolassa. Janne pelasi silloin jalkapalloa ammatikseen ja mä asuin Helsingissä ja yhteisen kaverin kautta nähtiin sitten siellä baarissa, kun mä olin käymässä siellä, Marjut kertoo. 

– Ei lähdetty baarista yhdessä, mutta vaihdettiin vissiin numeroita ja myöhemmin alettiin soittelemaan ja näkemään, varmaan noin puoli vuotta oltiin yhdessä, Janne jatkaa.

Pidemmän päälle välimatka yhdistettynä Jannen työhön jalkapallon pelaajana kävi liian hankalaksi ja pari päätti erota.

– Totesin että ei tuu mitään, kun ei ikinä tiennyt että milloin nähdään. Joka viikonloppu oli pelit ja harjoitukset. Sitten meni vuosi niin, että aina joskus oltiin yhteydessä. Janne soitti joskus baarireissun jälkeen yöllä, että on miettinyt mua ja mitä kuuluu, mutta siihen se jäi.

Sä olet mun elämäni nainen

2012 Joulukuussa Janne ja Marjut tapasivat sattumalta Kokkolassa ja viettivät yhteisen vuorokauden toistensa kanssa, ennen kuin Janne lähti taas pelireissulle. Hän oli siirtynyt Seinäjoelle pelaamaan. Pian tapaamisen jälkeen Marjut lähti käymään Jannen luona Seinäjoella ja parin ihastus toisiinsa roihahti uudelleen. 

– Pari viikkoa sen jälkeen kun olin käynyt Jannen luona, hän soitti mulle ja sanoi, että “sä olet mun elämäni nainen ja mä muutan nyt Helsinkiin”. 

Marjut ihmetteli yhtäkkistä mielen muutosta, sillä aiemmin Janne oli ollut sitä mieltä, että Helsinki  on auttamattomasti liian suuri, eikä hän voisi asua siellä. 

 – Sitten yhtäkkiä Janne muuttikin mun luokse yksiöön Etelä-Haagaan. Ensin mä olin vähän silleen, että mitä tässä tapahtuu. Kaikki kävi niin nopeasti.

Jannen piti piti muuttaa omaan kämppään ensin asumaan, mutta sitten pari muuttikin suoraan yhteiseen kotiin Mannerheimintielle. Ja siitä kaikki sitten lähti.

Molemmat olivat aina tienneet haluavansa lapsia, ja pian pari alkoi vauvakuumeilla. He viettivät aikaa sukulaisten ja ystävien lasten kanssa ja Marjutille oli selvää, että Jannesta tulisi aivan ihana isä. 

Raskaus ja ihana vauvavuosi

– Janne kosi mua 9.12.2015 ja sitten mä tulin raskaaksi seuraavan vuoden keväällä, Marjut kertoo. 

Marjut kärsi ankarasta raskauspahoinvoinnista alkuraskaudessa, joka vei tiputukseen asti. Muuten raskausaika kuitenkin sujui hyvin, vaikka loppumetreillä Marjut sai vielä raskausmyrkytyksen ja synnytys piti käynnistää. 

– Mun synnytys kesti kolme tuntia ja 40 minuuttia. Kun mentiin saliin seitsemän aikaan illalla, niin sanottiin että ei tämän päivän aikana tapahdu mitään. Mietin siinä, että pakkohan mun on näitä kipuja kestää ja katsella eteenpäin.Yhtäkkiä mulle kuitenkin tuli tunne, että pakko ponnistaa. Kätilö sanoi, että ei nyt vielä, mutta sitten ne tarkisti tilanteen ja yhtäkkiä sainkin luvan ponnistaa. 

Minea syntyi lokakuussa 2016 ja täydensi parin onnen.

– Se oli kauhean ihmeellistä ja me varmaan vaan katsottiin Mineaa, hämmästeltiin. Mahtavaa aikaa. Koko aikahan tämä on tietenkin ollut ihanaa, kun saa seurata Minean kasvua, Janne sanoo.

– Minea oli helppo vauva kun hän nukkui vaan, eikä ollut mitään ongelmia. Varmaan yhden kerran hän itki yöllä ja käveltiin ja kannettiin, mutta muuten ei ollut mitään koskaan, Marjut jatkaa.

Ensimmäisen vauva-vuoden aikana Marjutilla ja Jannella ei ollut turvaverkkoa, kun molempien vanhemmat asuivat pohjoisessa.

– Sitten kun Minea täytti vuoden, Jannen vanhemmat päättivät muuttaa tänne pääkaupunkiseudulle. Se oli kaksi kuukautta ennen kuin mä sairastuin, Marjut muistelee.

Päivä, joka ei unohdu

Joulukuun 8. päivä vuonna 2017 on jäänyt ikuisesti Marjutin mieleen. 

– Imetin Mineaa ihan tavallisesti, vasemmasta rinnasta kaksi kertaa. Janne oli jossain, olisiko ollut pikkujouluissa. Sitten laitoin Minean nukkumaan ja menin itse suihkuun. Suihkussa ihmettelin, että miten tämä rinta ei tyhjentynyt kunnolla, että miten siellä tuntuu tollanen kivi, joka pyörii käsissä. Samana iltana sain kuulla, että oli lähipiirissä oli löytynyt kilpirauhassyöpä ja jotenkin mulle tuli tunne, että tämä täytyy tutkia. Kun ei koskaan voi tietää, Marjut kertaa illan tapahtumia.

Marjut lähti seuraavana aamuna Minean kanssa junalla Kokkolaan ja yritti varata siellä aikaa terveyskeskuksesta rinnan tutkimiseen. Viikonloppuisin ei kuitenkaan tehty päivystyspuolella mitään tutkimuksia, joten Marjut varasi ajan Terveystalolle ja sai sen maanantaiaamuksi.

Järkyttävät uutiset 

Marjut vietti lääkäriaikaa edeltävän yön Kokkolassa lähellä lääkäriasemaa ja meni maanantaiaamuna lääkäriin Minean ja oman mummunsa kanssa.

Ensin yleislääkäri otti hänet vastaan, mutta ei osannut sanoa mitään, vaan laittoi Marjutin suoraan kuviin. 

– Radiologi oli myöhässä onnettomuuden takia ja mun piti vaan odottaa ja odottaa. Radiologi ultrasi ensin ja sanoi, että täällä näkyy jotain mustaa, että hänen täytyy tutkia tarkemmin. Siinä vaiheessa mua pelotti ihan hirveesti.

Marjut kävi vielä mammografiassa, jonka jälkeen radiologi tutki kuvat ja pyysi Marjutin istumaan huoneeseensa.

– Sitten ilman, että hän olisi sanonut, että otetaan mitään koepaloja, lääkäri sanoi, että “sulla on hyvin suurella todennäköisyydellä rintasyöpä”. Se hetki oli kyllä semmonen, että mä vaan aloin tyyliin huutoitkemään, että antakaa mulle puhelin antakaa mulle puhelin, Marjut kertaa elämänsä pelottavinta hetkeä. 

Se oli maanantai-aamu ja Janne oli Helsingissä juuri lähdössä töihin, kun Marjut soitti hänelle. Janne hyppäsi saman tien junaan ja matkusti Marjutin ja Minean luokse Kokkolaan. 

– Tiesin kyllä, että Marjut menee lääkäriin, mutta en osannut pelätä etukäteen, kun olin kuullut jostain, että imetyksen aikana ei voi saada rintasyöpää, eikä lähisuvussakaan ole ollut sitä. Marjutilla kävi vaan huono mäihä. Paljon siinä kävi kaikkea mielessä, mutta päätin heti, että tästä selvitään, Janne muistelee. 

Janne rauhoitteli itseään sillä, että otti kaiken mahdollisen selvää sairaudesta junamatkan aikana Helsingistä Kokkolaan. 

– Sillon oli jo helpompi mennä, kun tiesin aika paljon siitä jo valmiiksi, kuten että aika harva siihen menehtyy ja harvoin se myöskään uusiutuu, Janne kertoo. 

Kuinka kauan mulla on elinaikaa

– Muistan kun kysyin siltä lääkäriltä, että kauanko mulla on elinaikaa, että puoli vuotta vai vuosi vai mitä. Se lääkäri sanoi, että suurin osa rintasyöpäpotilaista on elossa vielä viiden vuoden päästä ja mä vastasin, että ei viisi vuotta riitä mulle, Marjut sanoo.

Marjutilla oli alkuun tosi sekava olo ja hän nukkui melkein koko ensimmäisen viikon diagnoosin jälkeen. Hän soitteli kaikki läheiset läpi ja kertoi mitä oli tapahtunut. 

– Me oltiin koko loppuviikko Kokkolassa. Halusin vaan nukkua koko ajan ja aina kun mä heräsin, niin ekana se oli mielessä, että mulla on syöpä. Halusin paeta nukkumiseen sitä todellisuutta ja aina se lävähti naamaan.

Hoidot alkavat

Kotiinpaluun jälkeen alkoi lääkärirumba ja hoidon suunnittelu. Marjutille sanottiin, että vuoden ja kahden kuukauden ikäisen Minean imetys pitää lopettaa.

– Janne kuvasi viimeiset kerrat kun sain imettää Mineaa. Sitten laitettiin laastarit nännien päälle ja kerrottiin Minealle, että äidillä on pipi. Yllättävän vaivattomasti se imetyksen lopetus sujui, vaikka hän oli vielä niin pieni. 

Koska Minea oli vielä niin pieni, hän ei onneksi osannut pelätä sairauden aikana. 

Marjut piti leikata heti, mutta imetyksen ja rinnoissa olleen maidon vuoksi leikkausta ei voitu tehdä heti, vaan ensin aloitettiin sytostaattihoidot. 

– Sytostaatit aloitettiin tammikuun alussa. Niitä tuli kolmen viikon välein yhteensä kolme kertaa ja sitten tuli vielä kaksi kertaa kahden viikon välein toista tosi tujua ainetta. 

Ensin näytti, että kasvain vain kasvaa, eikä pienene, vaikka sen olisi pitänyt reagoida hoitoon ja pienentyä. 

– Sanoin, että jos se ei ole muuttunut nyt mihinkään, niin te leikkaatte sen nyt, että mä en ala turhaan katteleen niitä oloja. 

Tukiverkko apuna hoitojen aikana

Sytostaattihoitojen aikana molempien perheet olivat Marjutin ja Jannen apuna ja hoitivat Mineaa. 

 – Sytoista tiesi aina, että viikko väsynyttä ja sitten kaksi viikkoa normioloa ja sitten taas viikko väsynyttä ja kaksi viikkoa normia, niin siihen pystyi valmistautumaan. Hoidettiin aina logistiikka niin, että joku oli aina täällä Marjutin ja Minean seurana. Mä kävin koko ajan töissä ja Minea oli koko ajan kotona.

 – Hyvä että pääsin edes sängystä vessaan niinä viikkoina, Marjut muistelee. 

Vihdoin koitti leikkauspäivä ja leikkaus sujui hyvin.

 – Mulle saatiin samantien laitettua se silikoni, avattiin kainalosta rintaan päin arpi, otettiin oma rinta kokonaan pois, mutta iho säästettiin. Sitten laitettiin saman kokoinen silikoni heti tilalle, kuin oma rinta oli ollut.

Leikkauksesta jäi Marjutille odottamaton komplikaatio.

– Kun heräsin leikkauksesta, niin mulla oli kolme sormea puutuneena. Ne puutuu edelleen heti, kun nostan kättä ylemmäs. Mulle on tullut hermovaurio vasemmalle puolelle selässä. Siinä leikkauksessa mun käsi on ollut jotenkin yliojentuneena koko leikkauksen ajan, minkä takia mulle on tullut niin sanottu enkelinsiipi-efekti. 

Marjut on käynyt fysioterapeutilla hoidattamassa selkää ja kättään. Leikkauksen jälkeen Marjut kävi kesän aikana vielä 25 kertaa sädehoidossa.

– Siitä ei tullut onneksi mitään oloja, mutta se oli raskasta kun piti joka päivä ajaa Vantaalta Meilahteen ja aina ne ajat oli myöhässä.

Hoidot loppuivat

Heinäkuun toisena päivänä hoidot viimein loppuivat. Marjut oli sairaslomalla töistä vielä helmikuuhun 2019 asti, jolloin hän palasi töihin oltuaan yhteensä vuoden sairaslomalla. 

Sekä Janne että Marjut kokevat, että kaikkein suurin voimavara sairauden aikana oli se, että heillä oli Minea. 

–  Se on tehnyt siitä niin erilaista kun on ollut Minea. En tiedä millaista olisi ollut, jos oltaisiin oltu kahdestaan. Lapsen myötä sairauden sai edes joskus pois mielestä, Janne kertoo.

 – Jos ei olisi ollut sitä lasta siinä, niin mistä ne voimat olisi saanut siihen hetkeen? Riitti vaan kun katsoin Mineaa niin tiesin, että ei tässä ole mitään muuta kuin yksi vaihtoehto, Marjut jatkaa. 

Siitä oli sairauden aikana valtava apu ja onni onnettomuudessa, että Jannen vanhemmat olivat muuttaneet Helsinkiin juuri ennen Marjutin sairastumista. Janne pystyi käymään töissä koko sairauden ajan ja silti Marjutin ja Minean tukena ja apuna oli aina joku silloin, kun apua tarvittiin. 

– Olen tosi kiitollinen läheisille ja meidän ystäväperheelle ja isovanhemmille kaikesta tuesta ja avusta, Marjut sanoo.

Hän on myös kiitollinen Jannelle siitä, että Janne on aina osannut kohdata Marjutin samanlaisena omana itsenään, huolimatta siitä miten sairas Marjut oli tai miltä hän sairauden vuoksi näytti. 

– Hiusten lähtö oli mulle ehkä se isoin juttu, kun siitä sairaudesta tuli niin näkyvää. Se oli niin sairasta, että sä vaan koskit hiuksia ja sitten niitä vaan oli joka paikassa. Minea rullasi tarrarullalla hiuksia mun selästä pois ja oli mun sylissä kun me leikattiin hiukset pois. Alkuun mulla oli peruukki päässä varmaan kuukauden tai kaksi, sitten mä ajattelin, että paskat. Että jos mä joudun näyttää tältä niin sitten mä näytän tältä.

Ehkä asioiden piti mennä näin

Marjut uskoo, että kaikella on tarkoitus ja asioiden piti mennä juuri niinkuin meni. 

– Halusin olla Minean kanssa pitkään kotona, ja nyt sitten sain olla, vaikkakin kovemman käden kautta. Me oltiin ostamassa puoliksi valmista kämppää Järvenpäästä  pari kuukautta ennen kuin sairastuin ja ajateltiin, että tehdään itse loppuun kokonaan se, mutta onneksi me päätettiin, että ei otetakaan sitä.

– Ehkä yksi syy miksi sairastuin oli myös se, että pystyin ja halusin kirjoittaa blogissa tästä kaikesta ja sillä tavalla pystyin antamaan vertaistukea muille. Silloin kun diagnoosin sain, niin heti päätin että haluan kertoa tästä ja en ala elämään kaksoiselämää. Tää on mun elämä ja mä kirjotan tästä. Muistan sen hetken kun kirjotin siitä ja kommentteja alkoi vaan tulemaan tuhansittain joka tuutista.

Moni tuli kertomaan Marjutille, että on itse käynyt saman läpi ja tsemppasi häntä. 

– Tosi paljon olen saanut jälkeenpäinkin viestejä, että joku on sairastunut ja mua on kiitelty siitä, että olen ollut avoin ja sen ansiosta joku vasta sairastunut osaa odottaa mitä on ehkä luvassa, vaikka ei voi tietenkään sanoa, että menisi aina samalla tavalla. Mutta voi vähän ainakin lukea, että mitä tapahtuu.  

– Tiesin, että Marjut tulee olemaan sairaudesta blogissa avoin alusta asti ja sen ansiosta osasin itsekin olla avoin, Janne kertoo. 

Sairauden myötä Marjut sai paljon paljon uusia (syöpä)ystäviä ja pääsi tapaamaan uusia ihmisiä. Hän pääsi myös mukaan Arlan Ihana nainen -kampanjaan, joka tuki Roosa nauha -keräystä. Marjutista tehtiin kampanjassa minidokumentti.

Pelko seuraa mukana

Vaikka sairastumisesta kuluu aikaa, pelko ei hellitä. Vähän aikaa sitten Marjut säikähti, kun hänen terve rintansa sekä rintakehä tuli kipeäksi. 

– Mulle tuli hirveä paniikki. Kun mikä tahansa pienempikin juttu tulee, nii tulee heti mieleen että noniin nyt se on levinnyt se syöpä. Se pelko seuraa mukana koko ajan.

Onneksi TT-kuvista selvisi, että syöpä ei ole uusinut eikä Marjutin tarvinnut pelätä. 

Sairauden jälkeen Marjut, Janne ja Minea ovat yrittäneet päästä takaisin normaaliin elämään kiinni. 

Tavallinen arki on parasta

Kaikkein eniten perhe nauttii siitä ihan tavallisesta arjesta ja yhdessäolosta. Minea käy kodin lähellä pienessä kahdeksan lapsen päiväkodissa, josta tykkää kovasti.

– Odotetaan aina kovasti, että isi tulee töistä kotiin. Me ehditään aina olla hetki kotona kahdestaan Minean kanssa päiväkodin jälkeen ennen kuin Janne tulee. 

Iltaisin perhe viettää aikaa yhdessä ilman puhelimia tai muita laitteita.

– Se parituntinen seiskasta yhdeksään kun me luetaan monta kirjaa yhdessä, on ihanaa aikaa. Minea on omassa sängyssä ja minä siellä sängyssä ja Janne on lattialla siinä meidän vieressä, Marjut kertoo.

– Se on musta päivän paras hetki, vaikka välillä onkin aikamoista härdelliä, Janne vahvistaa.

– Mun mielestä on ihana seurata vierestä miten Janne ja Minea toimii yhdessä, jotenkin ihanaa katsoa Jannen ilmeitä, kun hän katsoo Minskua niin, että palvoo häntä.

 – Sama toisinpäin, Janne virnistää. 

Vaikka Janne ei ennen Marjutin tapaamista koskaan halunnut muuttaa pääkaupunkiseudulle, nykyisin hän nauttii siitä, mitä Helsingillä on tarjota.  Perhe käy yhdessä pyöräillen eri leikkipuistoissa ja eläinpuistoissa, mummulassa ja kahvilla.

– Nyt kun asutaan täällä, niin meidän elämäntyyli on sellainen, että tehdään paljon kaikkea, mutta osataan tarpeen tullen myös olla ihan rauhassa vaan ja nauttia omista hetkistä, Janne kertoo. 

– Minea on tottunut mun mukana olemaan kaikenlaisissa kissanristiäisissä ja kyselee aina,  että minne tänään mennään, Marjut naurahtaa.

Terve tulevaisuus

 Tulevaisuudelta perhe toivoo kaikkein eniten terveyttä. 

– Se on tietty ykkönen, muuta en toivo, Janne sanoo.

– Toki me toivotaan myös sitä, että jossain vaiheessa olisi oma asunto. Ja nyt on kaksi vuotta menty aika silleen vaihtuvilla tilanteilla, niin toivotaan että rauhoittuisi tämä tilanne ja mä pääsisin takaisin töihin, Marjut lisää. 

Marjut jäi kesän alussa yllättäen työttömäksi ja on nyt ollut kotona, mikä on kiristänyt perheen kukkaronnyörejä. 

– Ensin olin käyttänyt kaikki mitä säästin äitiyspäivärahan ajalle, sitten jouduinkin jäämään sairauspäivärahalle ja olin vuoden sillä. Helmikuussa palasin osa-aikaiseksi töihin, mutta jouduinkin jäämään melkein heti työttömäksi, Marjut kertoo.

– Mutta ei se ole niin tärkeää, ei meidän tarvitse lähteä reissuun tai mitään, ollaan ihan onnellisia. Kunhan meillä on perustarpeet täytetty ja ystävät ja sukulaiset ja läheiset. Raha ei ole meille tärkeintä, kun ollaan huomattu kuinka pienestä se ihmiselämä on kiinni, Janne jatkaa.

Haaveissa toinen lapsi

Marjut ja Janne haaveilevat pikkusisaruksesta Minealle. 

– Meille sanottiin, että oltaisiin voitu kerätä munasoluja, mutta se olisi viivästyttänyt hoitoja. Me päätettiin, että on tärkeintä on, että Minealla on äiti, eikä se, että kerätään niitä. Meillä oli jo kuitenkin Minea.

Kahteen vuoteen syöpähoitojen jälkeen ei saa tulla uudelleen raskaaksi, mutta se kaksi vuotta on pian jo täynnä. 

– Mun kolme tai neljä kaveria on saanut tänä vuonna toisen lapsen. Olen ollut heidän puolesta onnellinen, mutta jossain kohtaa tuntui myös pahalta, että itse ei ole saanut. Mutta nyt kun miettii, niin se kaksi vuotta tulee kuitenkin jo ensi keväänä täyteen. Ja me ollaan mietitty, että vaikka kolmen tai viidenkin vuoden ikäero voi olla hyvä, että ei tarvi tulla heti. 

Marjutin sairastuminen on tiivistänyt koko perhettä entisestään ja he kokevat, että sen myötä heillä on arvot kohdallaan.

– Pienet asiat ei hetkauta meitä. Me ei  valiteta turhasta ja jos aikaisemmin ärsytti, että sataa vettä, tai on lumimyräkkä, niin nykyään on onnellinen siitä, että näkee sen mikä keli siellä ulkona on. Rakkaus on syventynyt entisestään kaikkien näiden kokemusten jälkeen. 

Jannen ja Marjutin terveiset muille perheille, erityisesti vakavan sairauden kanssa kamppaileville: 

Hae kaikesta positiivista, äläkä luovuta. Vaikka tulisi pimeitä hetkiä, että nyt mä kuolen nyt mä kuolen, nii sitten vaan oikeasti keskittyy positiivisiin juttuihin. Avoimuus on tärkeää ja se, että jatkaa sitä arkea vaikka mitä tapahtuisi mahdollisimman normaalisti. Kannattaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Naisille: tutki rinnat säännöllisesti ja pienistäkin muutoksista kannattaa hakeutua lääkäriin!

Valtavan suuret kiitokset Marjutille ja Jannelle, sekä tietysti Minealle siitä, että sain jakaa heidän tarinan. Mä itse pelkään tosi kovasti vakavia sairauksia mun ja Oton perhehistorian vuoksi, niin mulle oli jotenkin tosi voimaannuttava ja  tärkeä kokemus saada kuulla tämä tarina. Vakava sairaus ei suinkaan aina tarkoita sitä, että sen vuoksi menettää työkyvyn tai se johtaa kuolemaan. Siitä voi myös parantua ja voi myös olla toivoa. Vanhemmuuden myötä tuleva kuolemanpelko on asia, jota todella moni kokee, mutta harva puhuu siitä. Tässä on ihana, vahva perhe, joka on kohdannut ne pelottavimmat uutiset, käynyt läpi rankan hoitojakson ja tässä nyt kuitenkin seisoo yhdessä, onnellisena, terveenä ja elämästä nauttien. Onneksi! Kiitos hurjasti vielä <3