En voi tajuta, että me ollaan oltu vanhempia jo kymmenen isänpäivän ajan. Palasin muistelemaan kuluneita isänpäiviä tehdessäni tällä viikolla isänpäiväteemaista reels-videota Instagram-tililleni. Palasin niihin hetkiin, kun Otto piteli sylissään meidän 46-senttistä vastasyntynyttä ensimmäisiä kertoja. Niihin, kun hän opetti kahta taaperoa potkupyöräilemään ja niihin, kun saimme tietää odottavamme kolmatta lasta. Kyllähän siinä herkistyy vähemmästäkin. Meillä on takana niin monia hienoja hetkiä yhdessä. Hienojen lisäksi toki myös vähemmän hienoja. En koskaan tule unohtamaan sitä, kuinka huonosti nukuimme Oton ensimmäistä isänpäivää edeltäneen yön ja kuinka väsyneitä ja kärttyisiä olimme molemmat. Se oli meidän ensimmäinen huono yö kuusiviikkoisen esikoisen kanssa, onneksi se jäi myös yhdeksi ainoista kolmesta huonosta yöstä ekan vuoden aikana. Myöhemmin koimme niitä huonoja öitä kyllä vielä runsain mitoin, mutta niistäkin selvittiin.

Otto on kasvanut isänä ihan valtavasti näiden vuosien aikana, mutta alusta asti hän on yrittänyt parhaansa. Hänen omien sanojensa mukaan kulunut vuosi on ollut ehkä kuitenkin yksi opettavaisimpia. Varmasti johtuen sekä maailmantilanteesta että omasta elämäntilanteesta. Olemme viettäneet todella paljon aikaa ihan vain oman perheen kesken ja se on kasvattanut meitä molempia vanhempina entisestään. Se on tiivistänyt meidän entisestäänkin tiiviitä välejä ja kasvattanut ymmärrystä ja kunnioitusta toisiamme kohtaan vielä lisää. Vaikka toki silloinkin oltiin paljon yhdessä kun Otto oli vanhempainvapaalla kuopuksen kanssa tai muutenkin Oton ollessa opintovapaalla, se oli erilaista. Silloin nähtiin paljon ihmisiä ja tehtiin kaikkea muutakin kuin oltiin kotona. Tänä vuonna elämä keskittyi pitkän aikaa pelkästään kotiin, kotipihalle ja kotiympäristöön, vain meidän viiden kesken.

Kun tämä vuosi on välillä pelottanut, ahdistanut ja aiheuttanut epävarmuutta, Otto on ollut se vakaa tuki ja turva, joka vakuuttaa, että aina kaikki järjestyy. Ja niin on aina järjestynytkin. Olen maailman kateellisin Oton lehmän hermoista. Hän stressaa lähinnä jotain omia koulujuttujaan, mutta ei koskaan mitään oikeasti isoja asioita. Onneksi mun rinnalla seisoo tuollainen vahva tyyppi, joka osaa rauhoittaa omat laukkaavat ajatukseni aina.

Otto on ylpeä siitä, että hän on kolmen tytön isä. Ja hän kasvattaa tyttöjään ajattelemaan, kyseenalaistamaan, edistämään ja vaatimaan tasa-arvoa kaikessa. Siitä olen maailman onnellisin. Meidän arvot kohtaavat 100% niin kasvatuksessa kuin elämässäkin.

Mulla on joskus Oton rinnalla sellainen olo, että hän on paljon parempi vanhempi kuin minä. Tiedän, että molemmat teemme paljon lasten kanssa yhdessä ja pyrimme olemaan läsnä niin paljon kuin pystymme. Mutta varsinkin tänä vuonna kun itse olen tehnyt aika paljon töitä ja Otolla on ollut koulun kanssa joustavampaa, Oton rooli vanhempana arjessa on korostunut entisestään. Hän on hoitanut kaikki lasten kuljetukset, tehnyt useammin ruokaa kuin minä ja pitänyt huolen siitä, että arki rullaa kaikin puolin. Ja hänestä on huokunut se, että hän tekee sen kaiken mielellään.

Otto jaksaa hassutella ja höpsötellä lasten kanssa joka ilta vielä hammaspesujen aikaan ja hymyilee onnellisena kun hän saa kokkailla jotain arkipöperöä keittiössä ja tuijotella lasten touhuja samalla. Hän lukee aina vielä yhden luvun iltasatukirjasta lisää, jos lapset sitä pyytävät. Ja sitten hän käppäilee alakertaan onnellisena kertomaan, miten joku lapsista sanoi tai teki jotain hauskaa ja miten kiva oli lukea. Hän on ollut juuri se pullantuoksuinen koti-iskä, vaikka oikeasti hänkin on hoitanut omia opintojaan ennätysnopeudella siinä samalla. En käsitä miten hän siihen pystyy, voin vain ihailla vierestä ja tukea parhaani mukaan.

Kenties siihen vaikuttaa se, että siinä missä itse teen töitäni melko tasaisesti joka arkipäivä 7-12h, Otto on suorittanut opintojaan nopeissa pyrähdyksissä. Välillä hän ottaa arjessa niitä hetkiä, että hän keskittyy 110% kouluun 48h ajan ja tekee hulluna hommia näppäimistö sauhuten ja mä otan silloin päävastuun. Muuten hän tekee rennommalla tahdilla ja pienissä erissä, jolloin hän voi pitää sitä vetovastuuta arjesta. Niin tai näin, se on toiminut meillä. Olen iloinen siitä, että ollaan löydetty oma tapa sumplia opinnot, työt ja perhearki. Ja tietty se vertailu on ihan turhaa, että kumpi on parempi vanhempi. Se on selvää, että molemmat pyrimme olemaan niin hyviä kuin pystymme. Ja se riittää. Olen ihan valtavan kiitollinen siitä, että Otto on niin hyvä ja läsnäoleva isä ja puoliso, eikä mun ikinä ole tarvinnut miettiä, että tekisipä hän enemmän. Päin vastoin.

Meidän arki tulee muuttumaan jälleen ensi vuonna, kun Otto palaa kahden vuoden opintovapaan jälkeen takaisin työelämään. Se innostaa ja jännittää samaan aikaan. Nyt on kuitenkin käynnissä opintojen loppurutistus ja sen jälkeen vielä parin viikon vapaa sitten kun kaikki on valmista. Kiitos Otto kun olet juuri sinä, paras isi ja puoliso!

Loppuun vielä lasten ajatuksia isästä:

”Isi tietää kaiken kaikista peleistä ja auttaa aina kaikessa jos pyytää.”

”Isi on tosi hyvä rakentamaan ja se on tosi hauska.”

”Kun isi aina halii mua ja esimerkiks kun isi antaa ankan (Oton vanha pehmolelu) mulle.”

Hyvää isänpäivää Otolle ja kaikille muille ihanille iseille, isoisille ja isän roolissa toimiville!

Otin käyttöön joskus aikanaan vuosia sitten arkea helpottaakseni 15 minuutin säännön. Se tarkoitti sitä, että laitoin munakellosta 15 minuuttia aikaa ja siivottiin koko perhe sen vartin ajan. Se oli todella käytännöllinen sääntö, koska vartti ei ole pitkä aika. Lapsille oli hauskempaa siivota, kun he kilpailivat kelloa vastaan. Ja itselle oli helpompi tarttua toimeen, kun tiesi, että vartti on oikeasti lyhyt aika ja oli draivi saada mahdollisimman paljon aikaan mahdollisimman lyhyessä ajassa. Usein siinä ajassa sai kerättyä ylimääräiset kamppeet paikoilleen ja järjesteltyä eteisen ja keittiön.

Siivouksesta 15 minuutin sääntö laajeni arjessa pikkuhiljaa moneen muuhunkin asiaan. Etenkin treenissä se vartti on jotenkin sellainen ratkaiseva aika. Varttia on helppo lähestyä ja siinä ajassa saa kuitenkin oikeasti jo aika hyvän hien pintaan. Usein käy niin, että vartin treenin jälkeen on sellainen olo, että hitto mä vedän vielä toisen vartin. Ja sitten saakin aikaiseksi puolen tunnin treenin, vaikka alkuun olisi tuntunut, ettei jaksa treenata edes sitä varttia. Käytän tätä vartin sääntöä sellaisina viikkoina, kun treeni ei vaan maistu. Tai jos on vaikka monta harmaata sadepäivää putkeen ja ei jaksaisi millään lähteä lenkille, päätän, että menen edes vartiksi. Usein vartin kohdalla on se fiilis, että miksi mä lopettaisin nyt, kun vastahan pääsin alkuun. YouTube on myös täynnä ilmaisia 15 minuutin treenejä, kenties juuri tästä syystä. Itse käytän usein esim. Pamela Reifin nopeita HIIT-treenejä.

15 minuutin sääntö toimii hyvin myös lasten leikeissä, joihin aikuinen menee mukaan. Joskus  voi olla vaikka työpäivän jälkeen väsynyt, eikä millään jaksaisi keskittyä leikkimään barbeilla tai legoilla. Päätän, että menen kuitenkin vartiksi mukaan, koska se on tärkeää lapselle ja vartti on niin lyhyt aika, että sen aikaa voin keskittyä ihan hyvin. Usein joko käy niin, että vartissa itsekin innostuu leikkimään sitten kuitenkin – tai lapsi saa hyvän leikin alkuun ja jatkaa sen vartin jälkeen leikkiä mieluusti itsenäisesti. Tähän disclaimer, että meillä myös lapset leikkivät paljon muutenkin itsenäisesti tai keskenään ja olen siitä tosi iloinen! Ja usein mielellään menen leikkiin ja innostun tosiaan itsekin pidemmäksi aikaa, mutta joskus on niitäkin hetkiä kun ei vaan itse jaksaisi juuri silloin kun lapsella on se fiilis, että kaipaa äitiä mukaan leikkiin. Silloin voi halutessaan kokeilla tätä vartin sääntöä.

15 minuutin sääntö on sovellettavissa hyvin myös työntekoon. Itse esimerkiksi kertakaikkiaan inhosin ennen sähköpostien kanssa venkslaamista, kunnes otin käyttöön tämän taktiikan. Nykyään pyrin tekemään niin, että esim. heti työpäivän aluksi yritän käydä läpi ja vastata niin monta meiliä kuin vartissa pystyn ja sitten pidän taukoa. Loppupäivästä voin ottaa toisen vartin ja vastata taas niin moneen kuin ehtii. Kun pilkkoo sen ei-niin-lemppari homman pieniin palasiin, se menee jouhevammin. Ja täytyy tässä antaa itselleni nyt ihan positiivista palautetta, joka tuli mieleen tässä kirjoittaessani. Olen nykyään todella paljon tunnollisempi mun sähköpostien kanssa kuin vaikka pari vuotta sitten, jolloin mun oli tosi vaikea motivoida itseäni niiden pariin. Nykyään hoidan mun mielestä sähköpostit jopa aika hyvin.

Keksin miljoona muutakin asiaa joihin tätä vartin sääntöä voisi soveltaa. Yleissiivouksen lisäksi toimii loistavasti niin pyykkien kanssa kuin pihahommissakin. Tämä toimii, jos on vaikka luettavana joku tietty kirja, jota ei millään jaksaisi lukea, mutta on esim. koulun takia pakko (olen neuvonut tämän säännön kirjojen kanssa esim. Otolle opiskeluaikana). Jos hyvissä ajoin alkaa lukemaan vartin päivässä, saa kuivakammankin kirjan kahlattua läpi.

Koululaisten kanssa voi käyttää vähän lyhyempiäkin sääntöjä kuin vartin sääntöä. Esimerkiksi kertotaulujen ulkoa harjoitteleminen on tehokasta, kun käyttää siihen intensiiviset viisi minuuttia kerrallaan. On helpompi jaksaa keskittyä kunnolla ja sisäistää uutta, kun harjoittelee täysillä lyhyitä pyrähdyksiä, toisen sieltä ja toisen täältä. Tämä toimii loistavasti ainakin meillä.

Me ei tehdä kaikkea vartin pätkissä (heh), mutta tällaiset lyhyet aikapyrähdykset ovat meillä tehokas arjen apukeino aina ajoittain. Joskus on kausia, että koti pysyy siistinä kuin huomaamatta ja ei tarvitse yhtään motivoida itseään mihinkään muuhunkaan. Mutta silloin kun motivaatio tai jaksaminen on joskus hukassa, mutta jotain pitäisi saada tehtyä, 15 min sääntö pelastaa! Kannattaa kokeilla jos ei vielä ole kokeillut!

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Kalevan & Indieplacen kanssa.

Vaikka olen lähtenyt Oulusta jo kymmenen vuotta sitten takaisin synnyinkaupunkiini Helsinkiin, Oulu ja oululaisuus ovat iso osa minua edelleen. Viimeksi pari viikkoa sitten oululaisuus yhdisti. Päädyin pressitilaisuudessa Helsingin keskustassa istumaan sattumalta kahden oululaisen viereen, joiden kanssa en koskaan ennen ollut jutellut. Ja heti meillä riitti juttua. Avoimesti, kiertelemättä ja kursailematta. Oululaisuudesta ja sen kaikista puolista. Lyseosta, Norssista, Pohjankartanosta ja Madetojan musiikkilukiosta. Oululaisesta bilekulttuurista ja siitä, millaista oli olla oululainen teini. Oululaisesta elämänasenteesta ja ihmisistä.

Juureni ovat vahvasti Oulussa, vaikka olen syntynyt Helsingissä. Se johtuu eniten siitä, että 99% sukulaisistani asuu Oulussa tai Oulun lähellä ja näin on ollut aina. Jo lapsena puhuin Oulun murteella kesät ja joulut ja aina mummun kanssa puhelimessa. Mummola oli toinen kotini – asuin siellä aina silloin kun minulla oli lomaa, mutta äidillä ei. Koko lapsuuteni haaveilin siitä, että me voitaisiin muuttaa Ouluun lähemmäs mummua ja pappaa ja mun serkkuja, sekä mun tätiä, joka on mulle kuin sisko. Luovuin haaveesta, kun se ei ollut toteutunut siinä vaiheessa kun aloitin yläkoulun.

Kasiluokalla kaikki kuitenkin muuttui, kun äitini sai työtarjouksen Oulusta. Pitkän harkinnan ja plus- ja miinuslistojen jälkeen päätimme muuttaa. Ja niin me kasiluokan puolivälissä pakkasimme kimpsut ja kampsut muuttoautoon ja ajoimme Ouluun. Kuten tiedätte, se osoittautui maailman parhaaksi päätökseksi, kun äitini kolme kuukautta myöhemmin sai aivoinfarktin. Helsingissä minulla ei olisi ollut ketään huolehtimassa kun äiti makasi teho-osastolla. Oulussa oli.  Äidin sairastuminen kuitenkin vaikutti myös osaltaan siihen, että minun oli saatava itselleni uusi alku ja otettava etäisyyttä Ouluun 18-vuotiaana.

Vaikka muutin pois, vietin ja vietän edelleen paljon aikaa Oulussa. Haluan, että lapsillamme on Ouluun ja oululaisiin sukulaisiin yhtä vahva side kuin minulla. Puhun edelleen oulua aina kun joku oululainen soittaa, tai kun mennään Ouluun. Seuraan mitä Oulussa tapahtuu ja tunnen aina oloni Oulussa kotoisaksi. Se on mulle toinen koti ja turvapaikka, jossa on paljon rakkaita ihmisiä. Vuodet ovat auttaneet käsittelemään ne kipeät kokemukset, joiden vuoksi aikanaan tarvitsin etäisyyttä. Aikuisiällä olemme monesti jopa puhuneet Ouluun muutosta takaisin, vaikka nyt päädyimmekin käytännön syistä ostamaan ensiasuntomme Helsingistä.

En halua koskaan unohtaa oululaisia juuriani, sillä olen niistä syvästi kiitollinen ja uskon niiden vaikuttaneen vahvasti elämäni kulkuun. Uskon, että oululaisuus tuo paljon hyvää ihmisen elämään. Sellaista mutkattomuutta ja leppeää meininkiä. Haluan, että lapseni tuntevat kaikki minulle rakkaat ja tärkeät paikat Oulussa. Hupisaaret ja Ainolan puiston, Oulun torin, jossa käydään syömässä muikkuja tai riistalihapullia papan kanssa, Nallikarin, jossa voi kävellä vedessä loputtomiin ilman että veden pinta nousee polvia ylemmäs. Rotuaarin ja keskustan kadut ja Pikisaaren kauniit puutalot. Toivoniemen ja vesisuihkut. Haluan luoda heille yhtä rakkaita muistoja näissä tärkeissä paikoissa kuin itselläni on.

Toivon, että heillä tulee olemaan myös aikuisena vahva yhteys Ouluun, kuten minulla on. Se ei säily, jos sen eteen ei näe vaivaa. Mielestäni se on tosi surullista, jos uuden sukupolven myötä se yhteys katkeaa ja juuret haalistuvat. Olen kiitollinen siitä, että saamme edelleen viettää paljon aikaa Oulussa tätini luona lasten kanssa. Lapset saavat luoda uusia yhteyksiä ja juurtuvat Ouluun. Sitten he toivottavasti myös haluavat käydä siellä silloinkin kun minua joskus ei enää ole.

Koska haluan pysyä kartalla Oulun asioista, minulla on Kalevan digitilaus ja seuraan uutisia verkossa. Pohjoissuomalaisena monikanavaisena uutismediana Kaleva nostaa paljon esiin Oulun asioita ja ihmisiä ja lukemalla sitä, tiedän myös mistä äitini höpöttää harva se päivä minulle puhelimessa. Oulun ja Pohjois-Suomen asioiden lisäksi Kalevasta löytyvät kyllä kaikki ajankohtaiset aiheet koko Suomesta ja maailmalta. Kaleva ilmestyy seitsemänä päivänä viikossa painettuna lehtenä ja päivittyy jatkuvasti verkossa ja Kalevan omassa sovelluksessa. Kaleva tarjoaa ajankohtaisia uutisia, artikkeleita ja henkilöhaastatteluita. Minuakin on haastateltu Kalevaan!

Kaleva tekee ajankohtaisuutisten lisäksi myös paljon itseäni kiinnostavia juttuja perheistä, elämästä ja arjesta. Esimerkiksi Hyvä elämä -osion sisältä löytyy paljon mielenkiintoista luettavaa. Viimeksi selatessani osiota bongasin sieltä mm. kiinnostavan maksuttoman verkkokoulutuksen koululaisten vanhemmille. Tällä viikolla luin myös syväluotaavan artikkelin suomalaisista isistä, joka sisälsi runsaasti tilastofaktaa mm. isäksi tulemisen iästä, isyyden yleisyydestä, isyyvapaiden käytöstä ja monesta muusta. Uskon, että pohjoissuomalaiset juureni vaikuttavat myös siihen, millainen vanhempi olen ja millaisesta perheestä olen haaveillut koko elämäni ja siksi etenkin Kalevan perhejutut kolahtavat minuun melko vahvasti.

Digi-Kaleva on helppo, sillä sen avulla pysyy kartalla joka päivä, eikä tarvitse odotella, että paperilehti tulee myöhässä perille Helsinkiin (tai missä päin maailmaa nyt ikinä onkaan). Digistä näen jutut samaan aikaan kuin oululaisetkin. Jos säkin haluaisit testata Kaleva Digiä, se onnistuu nyt kätevästi yhden euron tutustumistilauksella! Uusi Kalevan lukija voi tutustua Kaleva Digiin 1
kuukauden 1 eurolla. Tilaus sisältää rajattoman lukuoikeuden Kalevan digitaaliseen sisältöön niin verkossa kuin Kalevan uutissovelluksessa. Tilaaja saa kaikki tuoreimmat uutiset heti luettavaksi, näköislehden ja livelähetykset sekä paljon muuta. Digiin sisältyy myös lukuoikeus kaikille perheenjäsenille. Kalevan sovellus on tosi näppärä ja se onkin mulla päivittäisessä käytössä.

Mikäli kaipaat laadukasta uutis- ja ajankohtaissisältöä luettavaksi, nyt kannattaa kokeilla eurolla! Kalevan lukeminen auttaa  pahimpaan Oulu-ikävään missäpäin Suomea tahansa.

Jos jotain vuosi 2020 on mulle opettanut, niin sitä armollisuutta itseäni kohtaan, jota olen etsinyt itsestäni jo vuosia. Kauan sitten, ennen kuin musta tuli ensin hukassa oleva teini ja sitten kovaa vauhtia eteenpäin pyrkivä ja mielellään perheelleen omistautuva aikuinen, tein joka päivä paljon asioita, joista nautin. Makasin piirtämässä lattialla niin, että vasemman kyynärpääni iho näyttää edelleen 15 vuotta myöhemmin aivan norsun nahalta. Luin niin paljon kirjoja, että en nykyisin saa luettua edes viidessä vuodessa yhtä paljon kuin silloin puolessa vuodessa. Askartelin, maalasin tauluja ja haaveilin. Kirjoitin ajatusten virtaa ylös päiväkirjoihin ja fanfictioniin. Olin rennosti yksin.

Teininä rentouduin eri tavalla. Juhlin ja olin ulkona ystävien kanssa. Nukuin ihan hulluna. Katsoin paljon leffoja, ystävien kanssa. No, silloinkin vietin paljon sellaista aikaa, kun en hirveästi juuri kelaillut mitään, olin vaan.  Mutta silloin tavallaan unohdin ne asiat, joita tykkään ihan yksin tehdä. Silloin olin aina kavereiden kanssa.

Sitten tuli Otto, tuli blogi ja tuli vauva. Blogista tuli ensin rakas harrastus, ihana puuha, jota tehdä yksin sillon kun vauva nukkui ja Otto pelasi. Se oli mun oma juttu. Keskitin kaiken luovuuteni siihen. Mukaan tuli Instagram, Facebook ja YouTube, joihin sai myös purkaa luovuutta eri muodoissa. Ne olivat asioita, joita tein ihan yksin ja nautin niistä. En edes muistanut lukea, piirtää tai maalata, kun puuhailin niin mielellään blogini parissa aina kun oli luppoaikaa. Se oli ihana, joustava harrastus, kunnes siitä tuli mulle työ. Olen nauttinut ihan hirveästi työstäni ja olen käyttänyt siihen todella todella paljon aikaa ja resursseja.

Se raja, jolloin harrastus muuttui työksi on tosi häilyvä mun muistikuvissa. Meni todella pitkään tajuta, että blogi ja some eivät olleet niitä ”mun omia juttuja” enää. Ne eivät ole mulle enää rentoutuskeino tai oma harrastus, vaan ne ovat mun työ. Ne toki antavat edelleen mulle ihan valtavan paljon energiaa, iloa ja inspiraatiota, mutta ne ovat myös työ, josta tarvitsee taukoja ja rentoutumista. Se on toki positiivinen ”ongelma”, että rakkaasta harrastuksesta on saanut itselleen työn.

Työ voi olla samaan aikaan todella inspiroivaa ja todella kuluttavaa. Ja vaikka olenkin erittäin kiitollinen, että saan tehdä työkseni juuri sitä mitä rakastan, olen tänä vuonna vihdoin alkanut oikeasti tajuta, että tarvitsen sen rinnalle niitä muitakin oikeita omia juttuja. Niitä, joissa kukaan ei vaadi multa mitään, joita tehdessä voi vaan antaa ajatusten virrata tai olla ajattelematta mitään.

Ja arvatkaa mitä. Olen niin onnellinen, että olen viimeinkin tajunnut sen! Koska: tänä vuonna olen tehnyt niin paljon kivoja juttuja. Olen ottanut aikaa ihanille, rentouttaville asioille arjessa. Olen vaan nauttinut ja puuhaillut ja ollut läsnä hetkessä itselleni. Eikä se ole ollutkaan niin vaikeaa mitä luulin. Hetkiä siellä täällä. Joskus kokonaisia päiviä. Olen maalannut akryyliväreillä ja vesiväreillä, piirtänyt, tanssinut, lukenut kiinnostavia kirjoja. Olen askarrellut tupsuja tai koristeita ja käyttänyt tunteja vanhojen kenkien puhdistamiseen, jotka olivat mulle tärkeät. Olen omistautunut kasvomaalauksille ja viettänyt aikaa katsellen kauniita kuvia joulukoristeluista. Olen vaan ollut ja puuhastellut asioita ilman paineita siitä, että niiden puuhien pitäisi johtaa johonkin tärkeään tai suurempaan. Miten virkistävää!

En osaa sanoa mikä oli se yksi asia, joka käynnisti tämän lumipalloefektin ja sai mut ottamaan niitä pieniä hetkiä itselleni melkein joka päivä. Ehkä se oli pitkästä aikaa kiinnostavaan kirjaan uppoutuminen, tai maalaaminen yksin akryyliväreillä pitkän tauon jälkeen. Mutta olen vaan niin iloinen, että olen saanut nämä asiat takaisin! Uskon, että vaikutusta on ollut myös ympäristöllä. Tässä kodissa on niin paljon helpompaa rentoutua ja hengittää ja ottaa itselleen tilaa. Täällä on tilaa luovuudelle ja oma rauha. Kun ikkunoista näkyy lähinnä tuulessa huojuvia puita, mun on jotenkin tosi paljon helpompaa rauhoittua, kuin hektisen tien varrella olevassa rivarissa.

Olen puhunut armollisuudesta monesti ja se on ollut tavoitteena mulla kauan, mutta ehkä vasta nyt olen alkanut sisäistää sen aidosti, enkä vaan tavoitellut sitä. Pelkän puheen sijaan ymmärtänyt mitä se juuri mulle merkitsee. Ja se jos mikä on korvaamattoman arvokasta. Tuntuu kuin uusi maailma olisi auennut, jossa mikä tahansa luova puuha on mulle mahdollista. Hitto vie, olen jopa miettinyt alkaisinko neulomaan ensimmäistä kertaa sitten kasiluokan. Ei sitä kuulkaa tiedä mistä kaikesta ehdin vielä innostua!

Minä olen niitä tyyppejä. Niitä, jotka hilloavat ikivanhoja kenkiä tai vaatteita, joihin liittyy rakkaita muistoja. Vaikka ei olisi varmuutta, tuleeko niitä enää koskaan käyttämään. Olen säilönyt kaapissa esimerkiksi kolmea paria Converse All Starseja yläkoulusta asti. Ostin ensimmäiset valkoiset Converset kutosen ja seiskan välisenä kesänä ollessani 12-vuotias. Minulla on ne siis edelleen tallessa. Käytin niitä todella ahkerasti koko yläkoulun ajan ja vielä lukiossakin, enkä koskaan pessyt. Silloin oli coolimpaa, että kengät olivat nähneet elämää (vaikkakin minun kengät olivat nähneet ulkonäöstään päätellen hieman liikaa).

Ostin toiset conssit 14-vuotiaana silloin, kun äiti oli vasta saanut aivoinfarktin. Valkoiset, joissa oli mustia pilkkuja ja pitsikuviota. Rakastin niitä, ne oli niiiiiiiiin hienot. Ostin ne Oulun Spirit Storesta ja ne olivat sellaiset vähän paremmat conssit, joita en pitänyt joka päivä, toisin kuin niitä harmaantuneita entisiä valkoisia. Mulla on nekin edelleen tallessa.

Lukiossa ostin komannet conssit, mustat batmankuvioiset, käytettynä yhdeltä kaverilta, joka oli ostanut ne Lontoosta aikoinaan. Olin ihastellut niitä hänen jalassaan jo pitkään ja olin niin iloinen, kun hän halusi myydä ne minulle. Ne olivat aivan priimakuntoiset edelleen ja tietty mustat pysyvät muutenkin valkoisia helpommin puhtaana. Niitä en koskaan ottanut arkikäyttöön, ne olivat vain todella harvoihin tilaisuuksiin. Nekin ovat minulla edelleen tallessa.

Kerron tässä vaiheessa, että minullahan oli tavoitteena kerätä 100 paria kenkiä ennen kun täytin 18 (keksin tämän joskus 10-vuotiaana), eikä silloin ollut niinkään puhetta vielä siitä, onko ihan ok tai ekologista omistaa 100 paria kenkiä. Tai jos oli, se ei kantautunut mun korviini. Ajattelin sen samanlaisena harrastuksena kuin vaikka postimerkkien tai keräilyhahmojen keräämisen. Minä vain keräsin kenkiä. Kolmet Converset olivat siis yksi pieni kärpäsen kakka kenkäkokoelmassani, joka oli massiivinen. Minulla ei ole enää ollut vuosikausiin sataa paria kenkiä, vaan olen lahjoittanut niitä eteenpäin, mutta nämä kolmet Converset olen säästänyt aina.

No, anyway, olen siis säästänyt näitä kolmea kenkäparia sieltä 12-vuotiaasta eteenpäin. Muistan, kuinka silloin kun olin 12 ja minulla oli uunituoreet valkoiset conssit, meidän yksi ihana (silloin ehkä kolmikymppinen) naapuri kaivoi varastosta omat valkoiset conversensa, jotka hän oli ostanut teini-iässä. Musta se oli niin coolia, että hänellä oli tallella ne vielä ja ajattelin, että minäkin haluan säilyttää omani aikuiseks asti! Ja niin olen myös tehnyt. Hauskaa, miten naapurilla oli tällainen kauaskantoinen vaikutus mun elämään. Se minua kyllä naurattaa, että en oikeasti ole koskaan pessyt niitä, vaan olen vaan säilönyt aivan älyttömän likaisia harmaantuneita kenkiä asunnosta toiseen, 16 vuoden ajan.

Sain viime viikonloppuna varmaan jonkun akuutin mielenhäiriön varastoa siivotessa, kun mulle yhtäkkiä tuli mieleen, että hitsi, minähän voisin juuri nyt tänään päättää kokeilla puhdistaa näitä likaisia kenkiä. Ja niin sitten tein. Otin avuksi Vanishin, sappisaippuan ja valkaisujauheen. Pilkulliset conssit lähtivät yhdellä liotuksella ja pesulla, valkoiset liotin ja pesin kolme kertaa pesukoneessa eri pesuainecoktaileilla. Ja arvatkaa mitä, sain ne niin puhtaaksi, että kehtaan jopa käyttää! En olisi ikinä uskonut. Tuntui jotenkin todella oudolta katsoa niitä converseja nyt puhtaampana kuin ovat koskaan olleet sitten kesän 2004. Kelpaa! Kannatti säilöä.

ENNEN

JÄLKEEN

Olen viime aikoina himoinnut Conversen kenkiä taas pitkän tauon jälkeen, mutta en kyllä mitenkään olisi kehdannut ostaa uusia tietäen, että minulla on jo kolmet ehjät kaapissa. No nyt ne ovat puhtaat, tai ainakin puhtaammat, ja nyt voin käyttää niitä! Niin mahtavaa. Meidän esikoinen myös testaili mun consseja ja oli sitä mieltä, että hän ottaa keväällä jotkut niistä käyttöön kun olivat jo nytkin lähes sopivat. Tuntuu jotenkin ihanalta, että tämä menee juuri niinkuin aina villeimmissä haaveissa toivoin. Että minulla on joskus omia lapsia, jotka haluavat käyttää ja ajattelevat cooleina jotkut minun vanhat vaatteet tai asusteet, joita olen säästänyt omilta teinivuosilta! Vitsit, että voikin olla kiitollinen siitä, että haaveet toteutuu. Ja samalla myös kyllä tuntuu ihan hullulta, että ollaan siinä vaiheessa vanhemmuutta, että minun asusteiden ja vaatteiden lainaaminen alkaa olla ajankohtaista meidän lapsille. Vastahan he olivat kaikki vauvoja!