Enemmän aikaa rentoutumiselle ja ajatuksille

03.11.2020

Jos jotain vuosi 2020 on mulle opettanut, niin sitä armollisuutta itseäni kohtaan, jota olen etsinyt itsestäni jo vuosia. Kauan sitten, ennen kuin musta tuli ensin hukassa oleva teini ja sitten kovaa vauhtia eteenpäin pyrkivä ja mielellään perheelleen omistautuva aikuinen, tein joka päivä paljon asioita, joista nautin. Makasin piirtämässä lattialla niin, että vasemman kyynärpääni iho näyttää edelleen 15 vuotta myöhemmin aivan norsun nahalta. Luin niin paljon kirjoja, että en nykyisin saa luettua edes viidessä vuodessa yhtä paljon kuin silloin puolessa vuodessa. Askartelin, maalasin tauluja ja haaveilin. Kirjoitin ajatusten virtaa ylös päiväkirjoihin ja fanfictioniin. Olin rennosti yksin.

Teininä rentouduin eri tavalla. Juhlin ja olin ulkona ystävien kanssa. Nukuin ihan hulluna. Katsoin paljon leffoja, ystävien kanssa. No, silloinkin vietin paljon sellaista aikaa, kun en hirveästi juuri kelaillut mitään, olin vaan.  Mutta silloin tavallaan unohdin ne asiat, joita tykkään ihan yksin tehdä. Silloin olin aina kavereiden kanssa.

Sitten tuli Otto, tuli blogi ja tuli vauva. Blogista tuli ensin rakas harrastus, ihana puuha, jota tehdä yksin sillon kun vauva nukkui ja Otto pelasi. Se oli mun oma juttu. Keskitin kaiken luovuuteni siihen. Mukaan tuli Instagram, Facebook ja YouTube, joihin sai myös purkaa luovuutta eri muodoissa. Ne olivat asioita, joita tein ihan yksin ja nautin niistä. En edes muistanut lukea, piirtää tai maalata, kun puuhailin niin mielellään blogini parissa aina kun oli luppoaikaa. Se oli ihana, joustava harrastus, kunnes siitä tuli mulle työ. Olen nauttinut ihan hirveästi työstäni ja olen käyttänyt siihen todella todella paljon aikaa ja resursseja.

Se raja, jolloin harrastus muuttui työksi on tosi häilyvä mun muistikuvissa. Meni todella pitkään tajuta, että blogi ja some eivät olleet niitä ”mun omia juttuja” enää. Ne eivät ole mulle enää rentoutuskeino tai oma harrastus, vaan ne ovat mun työ. Ne toki antavat edelleen mulle ihan valtavan paljon energiaa, iloa ja inspiraatiota, mutta ne ovat myös työ, josta tarvitsee taukoja ja rentoutumista. Se on toki positiivinen ”ongelma”, että rakkaasta harrastuksesta on saanut itselleen työn.

Työ voi olla samaan aikaan todella inspiroivaa ja todella kuluttavaa. Ja vaikka olenkin erittäin kiitollinen, että saan tehdä työkseni juuri sitä mitä rakastan, olen tänä vuonna vihdoin alkanut oikeasti tajuta, että tarvitsen sen rinnalle niitä muitakin oikeita omia juttuja. Niitä, joissa kukaan ei vaadi multa mitään, joita tehdessä voi vaan antaa ajatusten virrata tai olla ajattelematta mitään.

Ja arvatkaa mitä. Olen niin onnellinen, että olen viimeinkin tajunnut sen! Koska: tänä vuonna olen tehnyt niin paljon kivoja juttuja. Olen ottanut aikaa ihanille, rentouttaville asioille arjessa. Olen vaan nauttinut ja puuhaillut ja ollut läsnä hetkessä itselleni. Eikä se ole ollutkaan niin vaikeaa mitä luulin. Hetkiä siellä täällä. Joskus kokonaisia päiviä. Olen maalannut akryyliväreillä ja vesiväreillä, piirtänyt, tanssinut, lukenut kiinnostavia kirjoja. Olen askarrellut tupsuja tai koristeita ja käyttänyt tunteja vanhojen kenkien puhdistamiseen, jotka olivat mulle tärkeät. Olen omistautunut kasvomaalauksille ja viettänyt aikaa katsellen kauniita kuvia joulukoristeluista. Olen vaan ollut ja puuhastellut asioita ilman paineita siitä, että niiden puuhien pitäisi johtaa johonkin tärkeään tai suurempaan. Miten virkistävää!

En osaa sanoa mikä oli se yksi asia, joka käynnisti tämän lumipalloefektin ja sai mut ottamaan niitä pieniä hetkiä itselleni melkein joka päivä. Ehkä se oli pitkästä aikaa kiinnostavaan kirjaan uppoutuminen, tai maalaaminen yksin akryyliväreillä pitkän tauon jälkeen. Mutta olen vaan niin iloinen, että olen saanut nämä asiat takaisin! Uskon, että vaikutusta on ollut myös ympäristöllä. Tässä kodissa on niin paljon helpompaa rentoutua ja hengittää ja ottaa itselleen tilaa. Täällä on tilaa luovuudelle ja oma rauha. Kun ikkunoista näkyy lähinnä tuulessa huojuvia puita, mun on jotenkin tosi paljon helpompaa rauhoittua, kuin hektisen tien varrella olevassa rivarissa.

Olen puhunut armollisuudesta monesti ja se on ollut tavoitteena mulla kauan, mutta ehkä vasta nyt olen alkanut sisäistää sen aidosti, enkä vaan tavoitellut sitä. Pelkän puheen sijaan ymmärtänyt mitä se juuri mulle merkitsee. Ja se jos mikä on korvaamattoman arvokasta. Tuntuu kuin uusi maailma olisi auennut, jossa mikä tahansa luova puuha on mulle mahdollista. Hitto vie, olen jopa miettinyt alkaisinko neulomaan ensimmäistä kertaa sitten kasiluokan. Ei sitä kuulkaa tiedä mistä kaikesta ehdin vielä innostua!


Suuri maalaus olohuoneen seinälle

06.07.2020

Muistatteko, kun kerroin, että aion itse maalata suuren maalauksen meidän olohuoneen seinälle? Siitä on jo aikaa, kun asiasta jossain mainitsin, mutta vasta nyt löytyi sopiva rako tällaiselle puuhalle, kun edessä oli kokonaan vapaa sateinen viikonloppu. Meillä on olohuoneessa ollut valmiit kiinnikkeet kahdelle todella suurelle taululle valmiina ja ajateltiinkin, että akustiikan (ja toki sisustuksen) vuoksi olisi kiva kiinnittää niihin molempiin jotain ihanaa. 

Lauantaina päätettiin extempore lähteä sitten ostamaan suurta maalauspohjaa, jollaisia tiesin Espoon Ainoan Sostrene Grenessa olevan. Mulle on tullut viime päivinä tosi paljon kysymyksiä meidän maalaustarvikkeista Instagramin puolella ja ne on siis kaikki ostettu sieltä. Siellä on hyvä valikoima maalaustarvikkeita, maaleja, siveltimiä ja erikokoisia maalauspohjia. Suosin itse maalustarvikeostoksissa kivijalkamyymälää, koska yleensä silloin kun inspiraatio iskee, on maalaamaan päästävä heti.

Sieltä tosiaan löytyi 120×150 kokoinen maalauspohja, joka ostettiin muiden maalaustarvikkeiden ja lehtikultahippujen lisäksi. Käveltiin parkkihalliin meidän autolle ja alettiin lastaamaan maalauspohjaa kyytiin. No eihän se hitto vieköön mahtunut. Yritettiin niin takaluukusta kuin ovistakin, kaikki penkit kaadettuna. Se jäi muutamasta sentistä kiinni, eikä vaan siis kertakaikkiaan mahtunut. Minä siis nappasin valtavan maalauspohjan kainaloon ja matkustin julkisilla Tapiolasta kotiin sen kanssa. 

Helsingin puolella vielä kävelin sitten useamman kilometrin vesisateessa ja kovassa tuulessa ja meinasin lähteä lentoon – en kestä. Otto tuli lasten kanssa kävellen puolimatkaan mua vastaan ja otti maalauspohjan kannettavakseen. Jos ei muuta, niin oli ainakin loistavaa käsivarsitreeniä tuon maalauspohjan kantaminen ja tuulta vastaan taisteleminen. Välillä tuntui, että maalauspohja oli kuin purje, sillä tuuli tuuppi mua tiellä ihan minne sattui. Mutta päästiin kuin päästiinkin ehjänä perille, niin minä kuin maalauspohjakin. Nyt mua naurattaa joka kerta kun katson sitä, kun muistan miten rakkaudella mä matkasin sen kanssa. Keräsin kyllä ihania hymyjä ihmisiltä kun toikkaroin ison maalauspohjan kanssa ja mulle avattiin matkalla oviakin täysin pyytämättä. Tuli hyvä mieli ja kiittelin kovasti. 

Kotona levittäydyin maalauspohjan ja maalien kanssa eteisen lattialle ja maalasin loppuillan. Lapset maalasivat omia maalauksiaan mun vieressä kodinhoitohuoneessa. Vitsit se oli rentouttavaa, uppoutua vaan maalaamiseen ja värien sekoitteluun. Nautittiin siitä kaikki ihan täysillä. Maalasin vielä muutaman tunnin lasten mentyä nukkumaan ja sitten jätin maalauksen hautumaan yön ajaksi.

Jatkoin maalauksen viimeistelyä vielä sunnuntaina, kun olin keksinyt mitä halusin vielä sille tehdä. Värit maalaukseen valikoituivat meidän sisustuksesta ja mun lempiväreistä: harmaata, valkoista, kultaa ja vaaleanpunaista. Kultalehdet olivat ihan mieletön lisä siihen, niistä tuli juuri sellaista ilmettä kuin halusinkin. Mä rakastan sitä, miten maalatessa voi vaan kokeilla kaikkea, eikä ole olemassa oikeaa tai väärää. 

Tänään nostimme maalauksen olohuoneeseen sille kuuluvalle paikalle. Tai siis romanttisesti näin ajattelimme tekevämme, kunnes huomasimme, että vanhat kiinnikkeet ovat muutamalla sentillä väärässä kohdassa. Taas kaikki oli muutamasta sentistä kiinni tämän saman maalauspohjan kanssa. Se todella tahtoi meidän näkevän vaivaa eteensä. Ja mehän nähtiin. Otto porasi uudet reiät ja viimein meidän olohuoneessa oli suuri maalaus paikoillaan. Mä tykkään siitä, vaikka se onkin omatekemä ja omia teoksiaan kohtaan tulee usein oltua kriittinen. Tätäkin tuijottelin ja tarkastelin armottomasti niin monta kertaa ja mietin, mitä se vielä kaipaa ja lisäsin pieniä yksityiskohtia. Mutta fakta on se, että kun musta viimein tuntui siltä, että se ei kaivannut enää mitään, se oli valmis.

Ja siinä se nyt on, meidän olkkarin seinällä, korkealla viemässä katsetta ylemmäs. Se toi ihanasti väriä meidän muuten niin vaaleaan olohuoneeseen. Tykkään. Ihaninta oli kuulla lasten mielipiteitä taulusta ja siitä, mitä siinä tapahtuu heidän mielestään. Tällä hetkellä tuntuu, että taulu on juuri sellainen kuin halusinkin ja se saa olla tuossa kaikessa rauhassa. Voihan olla, että joskus se menee vaihtoon tai sitten voi olla, että siitä tulee sellainen esine, jota tuijottelen vielä mummonakin, ei voi tietää vielä. 

Mutta mikä tärkeintä: sen tekeminen oli hauskaa, rentouttavaa, ihanaa ja se vei mut kunnolla takaisin maalaamisen pariin. Rakas harrastus, joka unohtui aivan liian moneksi vuodeksi. Tänä vuonna olen saanut sen takaisin. Ja kuinka paljon nautinkaan siitä, kun saan vaan maalata ja antaa ajatusten lentää. Lapsena ja teininä maalasin ja piirsin lähes joka ikinen päivä. Hiilikynillä, öljyväreillä, kuivapastelleilla, akryyliväreillä, akvarellikynillä. Nyt olen löytänyt takaisin akryylivärien ja vesivärien pariin, enkä enää halua unohtaa niitä.

Tykkäättekö te maalata tai piirtää?