Jos jotain vuosi 2020 on mulle opettanut, niin sitä armollisuutta itseäni kohtaan, jota olen etsinyt itsestäni jo vuosia. Kauan sitten, ennen kuin musta tuli ensin hukassa oleva teini ja sitten kovaa vauhtia eteenpäin pyrkivä ja mielellään perheelleen omistautuva aikuinen, tein joka päivä paljon asioita, joista nautin. Makasin piirtämässä lattialla niin, että vasemman kyynärpääni iho näyttää edelleen 15 vuotta myöhemmin aivan norsun nahalta. Luin niin paljon kirjoja, että en nykyisin saa luettua edes viidessä vuodessa yhtä paljon kuin silloin puolessa vuodessa. Askartelin, maalasin tauluja ja haaveilin. Kirjoitin ajatusten virtaa ylös päiväkirjoihin ja fanfictioniin. Olin rennosti yksin.

Teininä rentouduin eri tavalla. Juhlin ja olin ulkona ystävien kanssa. Nukuin ihan hulluna. Katsoin paljon leffoja, ystävien kanssa. No, silloinkin vietin paljon sellaista aikaa, kun en hirveästi juuri kelaillut mitään, olin vaan.  Mutta silloin tavallaan unohdin ne asiat, joita tykkään ihan yksin tehdä. Silloin olin aina kavereiden kanssa.

Sitten tuli Otto, tuli blogi ja tuli vauva. Blogista tuli ensin rakas harrastus, ihana puuha, jota tehdä yksin sillon kun vauva nukkui ja Otto pelasi. Se oli mun oma juttu. Keskitin kaiken luovuuteni siihen. Mukaan tuli Instagram, Facebook ja YouTube, joihin sai myös purkaa luovuutta eri muodoissa. Ne olivat asioita, joita tein ihan yksin ja nautin niistä. En edes muistanut lukea, piirtää tai maalata, kun puuhailin niin mielellään blogini parissa aina kun oli luppoaikaa. Se oli ihana, joustava harrastus, kunnes siitä tuli mulle työ. Olen nauttinut ihan hirveästi työstäni ja olen käyttänyt siihen todella todella paljon aikaa ja resursseja.

Se raja, jolloin harrastus muuttui työksi on tosi häilyvä mun muistikuvissa. Meni todella pitkään tajuta, että blogi ja some eivät olleet niitä ”mun omia juttuja” enää. Ne eivät ole mulle enää rentoutuskeino tai oma harrastus, vaan ne ovat mun työ. Ne toki antavat edelleen mulle ihan valtavan paljon energiaa, iloa ja inspiraatiota, mutta ne ovat myös työ, josta tarvitsee taukoja ja rentoutumista. Se on toki positiivinen ”ongelma”, että rakkaasta harrastuksesta on saanut itselleen työn.

Työ voi olla samaan aikaan todella inspiroivaa ja todella kuluttavaa. Ja vaikka olenkin erittäin kiitollinen, että saan tehdä työkseni juuri sitä mitä rakastan, olen tänä vuonna vihdoin alkanut oikeasti tajuta, että tarvitsen sen rinnalle niitä muitakin oikeita omia juttuja. Niitä, joissa kukaan ei vaadi multa mitään, joita tehdessä voi vaan antaa ajatusten virrata tai olla ajattelematta mitään.

Ja arvatkaa mitä. Olen niin onnellinen, että olen viimeinkin tajunnut sen! Koska: tänä vuonna olen tehnyt niin paljon kivoja juttuja. Olen ottanut aikaa ihanille, rentouttaville asioille arjessa. Olen vaan nauttinut ja puuhaillut ja ollut läsnä hetkessä itselleni. Eikä se ole ollutkaan niin vaikeaa mitä luulin. Hetkiä siellä täällä. Joskus kokonaisia päiviä. Olen maalannut akryyliväreillä ja vesiväreillä, piirtänyt, tanssinut, lukenut kiinnostavia kirjoja. Olen askarrellut tupsuja tai koristeita ja käyttänyt tunteja vanhojen kenkien puhdistamiseen, jotka olivat mulle tärkeät. Olen omistautunut kasvomaalauksille ja viettänyt aikaa katsellen kauniita kuvia joulukoristeluista. Olen vaan ollut ja puuhastellut asioita ilman paineita siitä, että niiden puuhien pitäisi johtaa johonkin tärkeään tai suurempaan. Miten virkistävää!

En osaa sanoa mikä oli se yksi asia, joka käynnisti tämän lumipalloefektin ja sai mut ottamaan niitä pieniä hetkiä itselleni melkein joka päivä. Ehkä se oli pitkästä aikaa kiinnostavaan kirjaan uppoutuminen, tai maalaaminen yksin akryyliväreillä pitkän tauon jälkeen. Mutta olen vaan niin iloinen, että olen saanut nämä asiat takaisin! Uskon, että vaikutusta on ollut myös ympäristöllä. Tässä kodissa on niin paljon helpompaa rentoutua ja hengittää ja ottaa itselleen tilaa. Täällä on tilaa luovuudelle ja oma rauha. Kun ikkunoista näkyy lähinnä tuulessa huojuvia puita, mun on jotenkin tosi paljon helpompaa rauhoittua, kuin hektisen tien varrella olevassa rivarissa.

Olen puhunut armollisuudesta monesti ja se on ollut tavoitteena mulla kauan, mutta ehkä vasta nyt olen alkanut sisäistää sen aidosti, enkä vaan tavoitellut sitä. Pelkän puheen sijaan ymmärtänyt mitä se juuri mulle merkitsee. Ja se jos mikä on korvaamattoman arvokasta. Tuntuu kuin uusi maailma olisi auennut, jossa mikä tahansa luova puuha on mulle mahdollista. Hitto vie, olen jopa miettinyt alkaisinko neulomaan ensimmäistä kertaa sitten kasiluokan. Ei sitä kuulkaa tiedä mistä kaikesta ehdin vielä innostua!

Muistatteko, kun kerroin, että aion itse maalata suuren maalauksen meidän olohuoneen seinälle? Siitä on jo aikaa, kun asiasta jossain mainitsin, mutta vasta nyt löytyi sopiva rako tällaiselle puuhalle, kun edessä oli kokonaan vapaa sateinen viikonloppu. Meillä on olohuoneessa ollut valmiit kiinnikkeet kahdelle todella suurelle taululle valmiina ja ajateltiinkin, että akustiikan (ja toki sisustuksen) vuoksi olisi kiva kiinnittää niihin molempiin jotain ihanaa. 

Lauantaina päätettiin extempore lähteä sitten ostamaan suurta maalauspohjaa, jollaisia tiesin Espoon Ainoan Sostrene Grenessa olevan. Mulle on tullut viime päivinä tosi paljon kysymyksiä meidän maalaustarvikkeista Instagramin puolella ja ne on siis kaikki ostettu sieltä. Siellä on hyvä valikoima maalaustarvikkeita, maaleja, siveltimiä ja erikokoisia maalauspohjia. Suosin itse maalustarvikeostoksissa kivijalkamyymälää, koska yleensä silloin kun inspiraatio iskee, on maalaamaan päästävä heti.

Sieltä tosiaan löytyi 120×150 kokoinen maalauspohja, joka ostettiin muiden maalaustarvikkeiden ja lehtikultahippujen lisäksi. Käveltiin parkkihalliin meidän autolle ja alettiin lastaamaan maalauspohjaa kyytiin. No eihän se hitto vieköön mahtunut. Yritettiin niin takaluukusta kuin ovistakin, kaikki penkit kaadettuna. Se jäi muutamasta sentistä kiinni, eikä vaan siis kertakaikkiaan mahtunut. Minä siis nappasin valtavan maalauspohjan kainaloon ja matkustin julkisilla Tapiolasta kotiin sen kanssa. 

Helsingin puolella vielä kävelin sitten useamman kilometrin vesisateessa ja kovassa tuulessa ja meinasin lähteä lentoon – en kestä. Otto tuli lasten kanssa kävellen puolimatkaan mua vastaan ja otti maalauspohjan kannettavakseen. Jos ei muuta, niin oli ainakin loistavaa käsivarsitreeniä tuon maalauspohjan kantaminen ja tuulta vastaan taisteleminen. Välillä tuntui, että maalauspohja oli kuin purje, sillä tuuli tuuppi mua tiellä ihan minne sattui. Mutta päästiin kuin päästiinkin ehjänä perille, niin minä kuin maalauspohjakin. Nyt mua naurattaa joka kerta kun katson sitä, kun muistan miten rakkaudella mä matkasin sen kanssa. Keräsin kyllä ihania hymyjä ihmisiltä kun toikkaroin ison maalauspohjan kanssa ja mulle avattiin matkalla oviakin täysin pyytämättä. Tuli hyvä mieli ja kiittelin kovasti. 

Kotona levittäydyin maalauspohjan ja maalien kanssa eteisen lattialle ja maalasin loppuillan. Lapset maalasivat omia maalauksiaan mun vieressä kodinhoitohuoneessa. Vitsit se oli rentouttavaa, uppoutua vaan maalaamiseen ja värien sekoitteluun. Nautittiin siitä kaikki ihan täysillä. Maalasin vielä muutaman tunnin lasten mentyä nukkumaan ja sitten jätin maalauksen hautumaan yön ajaksi.

Jatkoin maalauksen viimeistelyä vielä sunnuntaina, kun olin keksinyt mitä halusin vielä sille tehdä. Värit maalaukseen valikoituivat meidän sisustuksesta ja mun lempiväreistä: harmaata, valkoista, kultaa ja vaaleanpunaista. Kultalehdet olivat ihan mieletön lisä siihen, niistä tuli juuri sellaista ilmettä kuin halusinkin. Mä rakastan sitä, miten maalatessa voi vaan kokeilla kaikkea, eikä ole olemassa oikeaa tai väärää. 

Tänään nostimme maalauksen olohuoneeseen sille kuuluvalle paikalle. Tai siis romanttisesti näin ajattelimme tekevämme, kunnes huomasimme, että vanhat kiinnikkeet ovat muutamalla sentillä väärässä kohdassa. Taas kaikki oli muutamasta sentistä kiinni tämän saman maalauspohjan kanssa. Se todella tahtoi meidän näkevän vaivaa eteensä. Ja mehän nähtiin. Otto porasi uudet reiät ja viimein meidän olohuoneessa oli suuri maalaus paikoillaan. Mä tykkään siitä, vaikka se onkin omatekemä ja omia teoksiaan kohtaan tulee usein oltua kriittinen. Tätäkin tuijottelin ja tarkastelin armottomasti niin monta kertaa ja mietin, mitä se vielä kaipaa ja lisäsin pieniä yksityiskohtia. Mutta fakta on se, että kun musta viimein tuntui siltä, että se ei kaivannut enää mitään, se oli valmis.

Ja siinä se nyt on, meidän olkkarin seinällä, korkealla viemässä katsetta ylemmäs. Se toi ihanasti väriä meidän muuten niin vaaleaan olohuoneeseen. Tykkään. Ihaninta oli kuulla lasten mielipiteitä taulusta ja siitä, mitä siinä tapahtuu heidän mielestään. Tällä hetkellä tuntuu, että taulu on juuri sellainen kuin halusinkin ja se saa olla tuossa kaikessa rauhassa. Voihan olla, että joskus se menee vaihtoon tai sitten voi olla, että siitä tulee sellainen esine, jota tuijottelen vielä mummonakin, ei voi tietää vielä. 

Mutta mikä tärkeintä: sen tekeminen oli hauskaa, rentouttavaa, ihanaa ja se vei mut kunnolla takaisin maalaamisen pariin. Rakas harrastus, joka unohtui aivan liian moneksi vuodeksi. Tänä vuonna olen saanut sen takaisin. Ja kuinka paljon nautinkaan siitä, kun saan vaan maalata ja antaa ajatusten lentää. Lapsena ja teininä maalasin ja piirsin lähes joka ikinen päivä. Hiilikynillä, öljyväreillä, kuivapastelleilla, akryyliväreillä, akvarellikynillä. Nyt olen löytänyt takaisin akryylivärien ja vesivärien pariin, enkä enää halua unohtaa niitä.

Tykkäättekö te maalata tai piirtää?

Tässä kuvassa maalaan kankaalle akryyliväreillä ekaa kertaa 13 vuoteen. Vitsi mikä fiilis! Olen ehkä joskus täällä maininnutkin, että kuvataide on ollut joskus valtava osa mun elämää. Olen käynyt kuvisluokalla yläkoulun ja harrastin myös taidekoulua ja öljy- ja akryylivärimaalausta koko lapsuuteni ajan. Piirsin ja maalasin lähes joka päivä siihen asti, että menin lukioon. Suunnittelin vaatteita, maalasin muotokuvia ja tein sisustussuunnitelmia.  Mun huoneessa oli maalausteline, jossa oli aina joku maalaus kesken. Lukiossa kuvataideharrastus vaan jäi koulun pakollisia tunteja luukun ottamatta ja sen jälkeen olen vaan satunnaisesti piirtänyt tai askarrellut lasten kanssa.

Maalaaminen oli mulle tosi tärkeä tapa ilmaista itseäni aina ennen. Osittain se on ehkä korvautunut tällä kirjoittamisella ja valokuvaamisella – en mä täysin ole luopunut itseni ilmaisusta. Mutta en ole edes tajunnut miten paljon olen kaivannut maalaamista! Miten paljon olen kaivannut sitä tunnetta, että saa vaan sekoitella värejä ja kokeilla erilaisia tekstuureja ja vaan maalata kankaalle mitä mieleen tulee. 

Me maalattiin lasten kanssa tällä viikolla parinakin iltana. Ostin maaleja ja canvas-pohjia, koska halusin harjoitella vähän pienemmällä pohjalla ennen kuin maalaan meidän olkkariin ison taulun. Levitettiin kaikki meidän kodinhoitohuoneen lattialle ja alettiin maalaamaan. Se oli niin rentouttavaa, siinä vierähti pari iltaa aivan huomaamatta kun näitä tehtiin. Oli ihanaa katsoa sitä, miten lapset innostuivat kokeilemaan erilaisia tekniikoita ja värejä. Miten paljon he tykkäsivät maalata! Tuli ihan se oma lapsuuden into mieleen, taisin kyllä olla itse nytkin vähintään yhtä intona kuin silloinkin. 

Mun mielestä yksi hyvä keino, jos haluaa saada esim. yhtenäisen taulukollaasin, jonka tekemiseen jokainen saa osallistua, on se, että sopii yhdessä esim. 3-4 eri väriä, joita jokainen käyttää. Kun pitäytyy näissä tietyissä väreissä, maalaukset sopivat yhteen, vaikka on neljä eri maalaria ja neljä eri tyyliä. Näin me tehtiin ja lopputuloksesta tuli mun mielestä aivan ihana! Nyt pitää vaan keksiä mihin ripustamme tämän kollaasin.

Sain 30×40 kokoista maalausta tehdessäni kyllä huomattavasti lisää luottoa itseeni. Mä osaan edelleen maalata sellaista jälkeä, mikä miellyttää mun omaa silmää. Ja oman kodin seinälle maalatessa sehän on tärkeintä, että itse tykkää. Seuraavaksi aionkin ostaa 150cm leveän kankaan ja maalata ison maalauksen meidän olkkarin seinälle. Aion kokeilla erilaisia tekstuureja ja valita värit meidän sisustuksesta. Taulusta tulee abstrakti. Nuorempana maalasin enemmän esittäviä maalauksia, muotokuvia ja asetelmia. Nyt olen aivan hulluna siihen, että saan vaan kokeilla mitä tapahtuu ja sekoitella ja sotkea sydämeni kyllyydestä. 

Äidillä on edelleen tallessa Oulussa mun vanha maalausteline ja hän lupasi lähettää sen mulle. Ihanaa palata vanhan rakkaan harrastuksen pariin. En tiedä kuinka kauan tämä innostus kestää, mutta nautin tästä ihan valtavasti. En halua enää koskaan unohtaa maalaamista niin pitkäksi aikaa kun nyt unohdin! Se on niin rentouttavaa ja ihanaa, siinä voi unohtaa kaiken muun ja keskittyä vaan tekemään erilaisia kuvioita ja värejä. 

Lapset tykkäsivät maalaamisesta niin paljon, että he jo kyselivät koska ostetaan lisää canvas-pohjia ja pidetään maalaustalkoot. Seuraavaksi pitäisi kuulemma maalata safari-teemaisia maalauksia koululaisten huoneeseen ja sitten pinkkiä satumaailmaa 3-vuotiaan huoneeseen. En malta odottaa! 

Onko siellä muita, jotka tykkäävät maalata? Tai muita, joilla harrastus on ollut iso osa elämää ja sitten vaan jäänyt ihan kokonaan jostain syystä?

*sänky saatu aikanaan Geffer.fi-verkkokaupasta.

Saatiin eilen viimeisetkin hyllyt seinään 3-vuotiaan huoneessa, joten nyt oli hyvä hetki tehdä valmiiksi tämä 3-vuotiaan huoneen esittely. Siinä missä meidän koululaisten huoneeseen piti ostaa lähes kaikki huonekalut, tähän 3-vuotiaan huoneeseen ei ole ostettu muuta uutta kuin yksi matto ja yksi tyynyliina koristetyynylle. Kaikki muu on koottu jo meillä valmiiksi olleista jutuista.

Vanhassa kodissahan 3-vuotias nukkui yhdessä isosiskon kanssa kerrossängyssä, josta nyt luovumme, kun huonejako vaihtui. 160cm patjoilla varustettu kerrossänky on koululaisille pian jo liian pieni ja heidän huoneesta haluttiin tehdä sellainen pitkäkestoinen ja ajaton, että se muuntuu vanhemmankin lapsen tarpeisiin kätevästi. Siksi sijoitimme uusiin täysikokoisiin sänkyihin nyt. 

Kerrossängyn tilalle kuopus sai isosiskonsa vanhan talosängyn, jonka saimme vuonna 2018 Geffer.fi -verkkokaupasta. Sänky on aivan ihana massiivipuinen parvisänky, jonka alla on hyvin tilaa säilyttää kaikkia siirreltäviä tavaroita, kuten meidän vuosien varrella kertyneitä bObleseita, nukenvaunuja ja muita. Lisäksi sängyn alle saa hyvin tehtyä majan! Aluksi hieman epäröin, että onko sänky tähän huoneeseen liian suuri, viekö se liikaa lattiatilaa. Mutta nyt kun kaikki on valmista, niin sänkyhän on aivan täydellisen kokoinen juuri tuossa missä se on. Muuten iso huone voisi olla jopa kolkko. Tämä sänky on myös lähes täysikokoinen (190cm mittatilauksena tehty vanhan huoneen mukaan), joten sekin varmasti kestää aikaa ja siellä mahtuu hyvin isompikin koululainen nukkumaan. 

Me haluttiin saada tässäkin huoneessa kirjat kauniisti esille ja siihen tarkoitukseen käytimme seinähyllyjä. Seinähyllyt ovat kaikki Ikean vanhoja tauluhyllyjä (Mosabacka), joita meillä on ollut jo vanhassa kodissa lähes kaikissa huoneissa. Kun kirjat ovat tällä tavalla aseteltuja, pienellekin lapselle on helppoa löytää mieluisaa luettavaa. Silloin kun kirjat on aseteltu perinteisesti, lukutaidoton 3v ei niin helposti näe sieltä, että missä mikäkin kirja on. Siksi lemppareimmat kirjat on nostettu reippaasti esille seinille. Puisessa Ikean Ivar-kaapissa on sisällä vielä lisää kirjoja ihan perinteisesti aseteltuna. Tarkoituksena on vaihdella aina välillä kirjojen paikkoja, niin esille pääsee aina uutta luettavaa. Kaapissa on myös esimerkiksi joulusatukirjoja, jotka nostetaan esille joulun aikaan. 

Haluttiin pitää huoneessa mahdollisimman paljon tyhjää lattiatilaa, koska se on koko meidän kolmikon yhteinen leikkihuone myös. Nyt huoneessa on niin paljon tilaa, että siellä mahtuu yhtäaikaa levittämään duplot ja barbiet tai bObles-temppuradan ja keittiöleikin. Haluttiin, että huoneessa on mukavia hengailupaikkoja, joten siirrettiin olkkarissa ollut Ikean Dihult-lattiatyyny nyt sinne. Monesti pötkötellään siinä lukemassa kirjoja tai sitten sitä voi käyttää majan lattiana. 

Huoneen päätyseinällä ollut musta kohokuvioinen tapetti vaihtui raikkaaseen vaaleanpunaiseen maaliin. Seinämaaliksi valikoitui Tikkurilan täyshimmeä Joker sävyssä Paviljonki. 3-vuotias sai itse valita värin omien mieltymystensä mukaan ja tämä sopii kyllä huoneeseen tosi kivasti. Sängystä haluttiin tehdä pehmeä ja turvallinen pesä. Vaikka sänky on iso, haluttiin, että se tuntuu pienelle nukkujalle kodikkaalta ja mukavalta. Siksi siellä on tyynyjä ja pehmoleluja, joiden sekaan onneksi vielä juuri mahtuu hyvin nukkumaankin.

Vanhassa kodissa meidän käytettynä ostettu ja itse tuunaama leikkikeittiö oli meidän olohuoneessa, mutta täällä se sai hyvän paikan lastenhuoneesta. Leikkikeittiö on edelleen kovassa käytössä päivittäin ja on kiva, että sen edessä on hyvin leikkitilaa. 

Huoneessa on yhteensä viisi vaatekaappia, joista kaksi ja puoli on vaatekäytössä, joten leluille löytyi hyvin säilytystilaa myös niistä. Kaikki barbiet vaatteineen, taloineen, autoineen ja kalusteineen ovat vaatekaapeissa, samoin kuin kaksi isoa laatikollista duploja. Ihan luksusta, kun oli jo valmiiksi niin paljon säilytystilaa, että yksi kaappi ja seinähyllyt riittivät näin mainiosti ja kaapeissa on vielä extratilaakin. Tämä on meille ihan uutta, että on näin paljon tilaa ja kaikelle oma järkevä paikka. Huone on ihanan helppoa ja nopeaa siivotakin ja ollaan huomattu, että 3-vuotias myös siivoaa tätä mielellään. Hän haluaa pitää huoneensa viihtyisänä ja siistinä ja monesti ilmoittaa itsekin menevänsä siivoamaan huoneen. 

Huoneeseen löytyi maailmankartta-kuvioinen vihreä matto H&M Homesta. Tykkään hirveästi kevyistä puuvillamatoista, koska ne voi pestä pesukoneessa. Pyöreä harmaa matto on myös H&M Homesta, mutta se me ostettiin muistaakseni jo silloin, kun asuimme vielä kerrostalossa. Se on kulkenut mukana pitkään ja vieläkin näyttää kuin uudelta, kun on vaan pesty pesukoneessa aina välillä. 

Voi olla, että jossain vaiheessa huoneeseen laitetaan joku pöytä ja tuoli(t), joiden ääressä voi piirtää. Toistaiseksi meillä on kuitenkin paljon piirustus- ja askartelukamppeita alakerrassa ruokapöydän äärellä ja 3-vuotias piirtää, maalaa ja askartelee siinä itsekseen tai yhdessä aikuisen kanssa.

Meille oli kaikkein tärkeintä, että 3-vuotias itse tykkää huoneesta ja kaikki ratkaisut on tehty niin, että se olisi hänelle mahdollisimman mukava. Ainakin toistaiseksi vaikuttaa siltä, että onnistuimme tehtävässä! 

Nyt kun lastenhuoneet ovat molemmat valmiita, ollaan keskitytty meidän aikuisten makkariin. Siellä ei ole vielä mitään muuta kuin yksi seinä maalattu, sekä sänky paikoillaan, mutta pikkuhiljaa. Ehkäpä ensi viikolla pääsen esittelemään sen!

PS: Instagramin puolella @iinalaura-tilini storyssa on ennen-jälkeen -videot huoneesta!

Tällä kertaa arkikuva on yhden kuvan sijaan kuvasarja – ihan vaan, koska yksi kuva ei olisi kertonut tarpeeksi. Tai ainakaan en halunnut jättää yhtään kuvaa pois. Jokainen kuva kertoi omaa tärkeä osaansa tässä pienessä tarinassa. Kaikki kuvat on otettu n. kahden minuutin sisällä toisistaan, samassa tilanteessa, samassa spotissa. Viikon arkikuvat on otettu viime viikolla, päivää ennen muuttoa tänne uuteen kotiin. Otto pohjamaalasi ruokailutilan seinää, josta oli irronnut maalia samalla kun irrotimme tapettia. Meidän kuopus oli kovin kiinnostunut maalauspuuhista ja tuli katselemaan isänsä työskentelyä. Hetken siinä katseltuaan (ja isin olkapäähän nojailtuaan) hän kysyi, saisiko itsekin tarttua telan varteen.

Ja saihan hän. Voi kuinka onnelliseksi tuo pieni ihminen tulikaan, kun hänkin sai kokeilla maalata kuten isi! Hän oli niin onnellinen. Hän vetäisi pari kertaa telalla juuri oikeaan kohtaan (ja yhden kerran ihan viereen, mikä ei haitannut mitään) ja ilmoitti sitten, että nyt mä en jaksa enää. Maalaus oli ilmeisen rankkaa, tai sitten vaan ei niin hohdokasta, että sitä olisi jaksanut muutamaa vetoa pidempään. Mutta se ilme hänen kasvoillaan kun hän sai kokeilla ihan itse! Hän oli niin innoissaan ja iloinen ja ylpeä siitä, että hän maalasi seinää. Niin pieni ja niin iso asia samaan aikaan. Sitä iloa oli ihana katsoa. Se oli yksi niistä monista kerroista viime aikoina kun mulle on noussut onnen kyyneleet silmiin.

Ihan yhtä suurella innolla lapset ovat repineet tapetteja, irrottaneet pahveja lattiasta, etsineet sukille pareja ja valinneet maaleja uusien huoneiden seiniin. Ja myös keksineet leikkejä tämän kaiken keskelle ja unohtaneet olevansa edes mukana missään muutossa. He ovat jo löytäneet uuden kodin parhaat piilopaikat, järjestelleet pikkulegot laatikoihin ja kikatelleet iltaisin kolmestaan, vaikka olisi jo pitänyt nukkua. He ovat täällä jo ihan kotonaan.

Ei voi kuin olla kiitollinen meidän lapsille siitä, että tämä kaikki onnistui ja pysyttiin kaikki järjissämme. Vaikka muutto oli varmasti heillekin normaalia rankempi kokemus nyt, kun he olivat koko prosessissa alusta loppuun asti mukana, he jaksoivat  hienosti. Meidän kuopus muutti elämänsä ensimmäistä kertaa ja tämä muutos oli hänelle iso juttu. Mutta hienosti hänkin on sopeutunut. Vaikka kaikki on vähän outoa nyt, kun on poikkeustila, niin lapsille on varmasti ollut muuton kannalta aika kivakin se, että ollaan oltu niin paljon yhdessä. Yhdessäolo on tuonut turvaa ja pysyvyyttä ison muutoksen äärellä. Iltaisin ollaan käperrytty kainalokkain sohvalle ja vaan halittu. Se on ollut maailman ihaninta.

Oli kyllä niin oikea päätös tulla tänne juuri nyt.

Ruokailutila ei muuten ole vielä valmis, koska meiltä puuttuu tuolit. Me ei vielä olla päätetty millaiset tuolit me halutaan, joten mietitään rauhassa. Tällä hetkellä mennään vanhoilla Ikea-jakkaroilla, tripp trappilla, esikoisen työtuolilla ja yhdellä vaaleanpunaisella pinnatuolilla! Ihan hyvin ollaan pärjätty niilläkin. Ei haluttu raahata enempää pinnatuoleja tänne, kun ollaan myymässä ne kuitenkin. Haluaisitteko, että esittelen ruokailutilan seinäprojektin erikseen ensin, vai koko tilan vasta sitten, kun kaikki on 100% valmista siellä? Kertokaa ihmeessä, niin tiedän!

Haluan toivottaa kaikille vielä ihanaa alkanutta viikkoa ja ison halauksen sinne ruutujen taakse <3