Tänä jouluna tarvitsen lepoa ja armollisuutta itseäni kohtaan

23.12.2020

Tein viime viikolla valmiiksi koostetta vuodesta 2020. Kävin kaikki kuvat ja tekstit läpi vuoden ajalta ja sisälläni heräsi niin paljon tunteita, että samana iltana lasten mentyä nukkumaan itkin räkä poskella puoli tuntia. Itkin sitä kaikkea huolta, stressiä ja lamaannusta, jotka ovat varjostaneet tätä syksyä. Itkin sitä, miten ihanasti, toiveikkaasti tämä vuosi alkoi ja miten loppua kohti voimani alkoivat olla imetty täysin kuiviin. Miten epävarmaa kaikki on ollut, miten monta läheltä piti -hetkeä tähän syksyyn on mahtunut. Miten kovasti olen yrittänyt ihan kaikessa, ihan koko ajan ja silti on ollut riittämätön olo. On niin paljon mihin ei voi omalla yrittämiselläkään vaikuttaa.

Pelko ja huoli on ollut niin kokonaisvaltaista koko syksyn, monella elämän osa-alueella. On ollut kova huoli useammankin läheisen terveydestä, mutta etenkin äidin. On ollut valtava stressi koko vuoden siitä, riittävätkö työt tästä koronasta huolimatta ja pystynkö yksin pitämään tämän perheen taloudesta huolen Oton ollessa vielä vuoden loppuun asti opintovapaalla. On tullut eteen monta kertaa niitä pieniä tulipaloja, joita on joutunut sammuttamaan. Missään vaiheessa ei ole voinut rentoutua täysin, jatkuvasti on pitänyt olla jostakin asiasta varpaillaan, vaikka joku toinen asia olisikin helpottanut.

Kun yhtäaikaa on monta stressitekijää, eikä aikaa tai voimavaroja käsitellä niitä rauhassa, voi tuloksena olla sellainen räkä poskella itkeminen. Vasta nyt, kun joulukuun työkiireet alkavat helpottaa, stressi kaikesta purkautuu ja olen loman kynnyksellä, olen ehtinyt hetkeksi pysähtyä ajattelemaan. Siitä se itkukin johtui. Kun päästin tämän kaiken ulos, on fiilis jo paljon paljon parempi. Toiveikas ja helpottunut. Pian vuosi vaihtuu.

Vaikka se vuoden vaihtuminen ei mikään oikotie onneen olekaan, ensi vuonna odottaa monta hyvää asiaa, jotka aidosti vähentävät stressitekijöitä. Ennen ensi vuotta tarvitsen kuitenkin tauon, jonka aikana voin hengittää, ladata akkuja ja olla hetkessä. Hiljentää ajatukset, hidastaa tahtia ja nollata. Antaa itselleni aikaa palautua tästä vuodesta ja kaikesta yrittämisestä. Olla yrittämättä mitään, tehdä vaan niitä asioita jotka huvittavat ja olla stressaamatta. Pysähtyä ja olla vaan. Sitä minä kaipaan tämän vuoden jälkeen.

Ja siksi aion pitää sometauon. Sinä aikana tänne blogiin ilmestyy kooste vuodesta 2020. Mutta minä pidän kokonaisuudessaan loman ja tauon töistä. Jouluna en aio olla kamera kädessä ja kuvata. Tänä jouluna satunnaiset räpsyt saavat riittää itselle jääviksi muistoiksi, mutta en aio kuvata jouluaaton perhekuvia, kauniita kattauksia tai asetella joulubuffettia kuvauksellisesti. En halua tulla väärin ymmärretyksi – normaalisti nautin siitä, että saan tehdä niin jouluna ja voi hyvin olla, että ensi jouluna taas kuvaan kaiken.  Tämän joulun aion kuitenkin relata kokonaisvaltaisesti jokaisella solullani jo aatosta alkaen. Ja se tarkoittaa irtautumista kaikesta. Aion viettää tämän joulun niinkuin somea ei olisi olemassakaan.

Se tuntuu samaan aikaan ihanalta ja jännittävältä, mutta vähän myös pelottavalta. Kun on aina tehnyt tietyllä tapaa, tämä on suuri muutos. Mutta mikäpä tässä vuodessa ei olisi suurta muutosta, vai mitä? Haluan siis toivottaa kaikille ihanaa ja rauhallista joulua jo nyt tässä. Huomenna ilmestyy vielä viimeinen joulukalenteriluukku ajastettuna, ja ennen vuodenvaihdetta se vuosikooste, mutta minä olen lomalla kaikesta sinne asti. Haluan aloittaa ensi vuoden täysin puhtaalta pöydältä, innostuneena, levänneenä omana itsenäni.

Ihanaa joulun aikaa kaikille. Muistakaa olla itsellenne ja myös toisille armollisia, me kaikki tarvitaan sitä tämän hullun vuoden jälkeen enemmän kuin koskaan <3


Enemmän aikaa rentoutumiselle ja ajatuksille

03.11.2020

Jos jotain vuosi 2020 on mulle opettanut, niin sitä armollisuutta itseäni kohtaan, jota olen etsinyt itsestäni jo vuosia. Kauan sitten, ennen kuin musta tuli ensin hukassa oleva teini ja sitten kovaa vauhtia eteenpäin pyrkivä ja mielellään perheelleen omistautuva aikuinen, tein joka päivä paljon asioita, joista nautin. Makasin piirtämässä lattialla niin, että vasemman kyynärpääni iho näyttää edelleen 15 vuotta myöhemmin aivan norsun nahalta. Luin niin paljon kirjoja, että en nykyisin saa luettua edes viidessä vuodessa yhtä paljon kuin silloin puolessa vuodessa. Askartelin, maalasin tauluja ja haaveilin. Kirjoitin ajatusten virtaa ylös päiväkirjoihin ja fanfictioniin. Olin rennosti yksin.

Teininä rentouduin eri tavalla. Juhlin ja olin ulkona ystävien kanssa. Nukuin ihan hulluna. Katsoin paljon leffoja, ystävien kanssa. No, silloinkin vietin paljon sellaista aikaa, kun en hirveästi juuri kelaillut mitään, olin vaan.  Mutta silloin tavallaan unohdin ne asiat, joita tykkään ihan yksin tehdä. Silloin olin aina kavereiden kanssa.

Sitten tuli Otto, tuli blogi ja tuli vauva. Blogista tuli ensin rakas harrastus, ihana puuha, jota tehdä yksin sillon kun vauva nukkui ja Otto pelasi. Se oli mun oma juttu. Keskitin kaiken luovuuteni siihen. Mukaan tuli Instagram, Facebook ja YouTube, joihin sai myös purkaa luovuutta eri muodoissa. Ne olivat asioita, joita tein ihan yksin ja nautin niistä. En edes muistanut lukea, piirtää tai maalata, kun puuhailin niin mielellään blogini parissa aina kun oli luppoaikaa. Se oli ihana, joustava harrastus, kunnes siitä tuli mulle työ. Olen nauttinut ihan hirveästi työstäni ja olen käyttänyt siihen todella todella paljon aikaa ja resursseja.

Se raja, jolloin harrastus muuttui työksi on tosi häilyvä mun muistikuvissa. Meni todella pitkään tajuta, että blogi ja some eivät olleet niitä ”mun omia juttuja” enää. Ne eivät ole mulle enää rentoutuskeino tai oma harrastus, vaan ne ovat mun työ. Ne toki antavat edelleen mulle ihan valtavan paljon energiaa, iloa ja inspiraatiota, mutta ne ovat myös työ, josta tarvitsee taukoja ja rentoutumista. Se on toki positiivinen ”ongelma”, että rakkaasta harrastuksesta on saanut itselleen työn.

Työ voi olla samaan aikaan todella inspiroivaa ja todella kuluttavaa. Ja vaikka olenkin erittäin kiitollinen, että saan tehdä työkseni juuri sitä mitä rakastan, olen tänä vuonna vihdoin alkanut oikeasti tajuta, että tarvitsen sen rinnalle niitä muitakin oikeita omia juttuja. Niitä, joissa kukaan ei vaadi multa mitään, joita tehdessä voi vaan antaa ajatusten virrata tai olla ajattelematta mitään.

Ja arvatkaa mitä. Olen niin onnellinen, että olen viimeinkin tajunnut sen! Koska: tänä vuonna olen tehnyt niin paljon kivoja juttuja. Olen ottanut aikaa ihanille, rentouttaville asioille arjessa. Olen vaan nauttinut ja puuhaillut ja ollut läsnä hetkessä itselleni. Eikä se ole ollutkaan niin vaikeaa mitä luulin. Hetkiä siellä täällä. Joskus kokonaisia päiviä. Olen maalannut akryyliväreillä ja vesiväreillä, piirtänyt, tanssinut, lukenut kiinnostavia kirjoja. Olen askarrellut tupsuja tai koristeita ja käyttänyt tunteja vanhojen kenkien puhdistamiseen, jotka olivat mulle tärkeät. Olen omistautunut kasvomaalauksille ja viettänyt aikaa katsellen kauniita kuvia joulukoristeluista. Olen vaan ollut ja puuhastellut asioita ilman paineita siitä, että niiden puuhien pitäisi johtaa johonkin tärkeään tai suurempaan. Miten virkistävää!

En osaa sanoa mikä oli se yksi asia, joka käynnisti tämän lumipalloefektin ja sai mut ottamaan niitä pieniä hetkiä itselleni melkein joka päivä. Ehkä se oli pitkästä aikaa kiinnostavaan kirjaan uppoutuminen, tai maalaaminen yksin akryyliväreillä pitkän tauon jälkeen. Mutta olen vaan niin iloinen, että olen saanut nämä asiat takaisin! Uskon, että vaikutusta on ollut myös ympäristöllä. Tässä kodissa on niin paljon helpompaa rentoutua ja hengittää ja ottaa itselleen tilaa. Täällä on tilaa luovuudelle ja oma rauha. Kun ikkunoista näkyy lähinnä tuulessa huojuvia puita, mun on jotenkin tosi paljon helpompaa rauhoittua, kuin hektisen tien varrella olevassa rivarissa.

Olen puhunut armollisuudesta monesti ja se on ollut tavoitteena mulla kauan, mutta ehkä vasta nyt olen alkanut sisäistää sen aidosti, enkä vaan tavoitellut sitä. Pelkän puheen sijaan ymmärtänyt mitä se juuri mulle merkitsee. Ja se jos mikä on korvaamattoman arvokasta. Tuntuu kuin uusi maailma olisi auennut, jossa mikä tahansa luova puuha on mulle mahdollista. Hitto vie, olen jopa miettinyt alkaisinko neulomaan ensimmäistä kertaa sitten kasiluokan. Ei sitä kuulkaa tiedä mistä kaikesta ehdin vielä innostua!