Enemmän aikaa rentoutumiselle ja ajatuksille

03.11.2020

Jos jotain vuosi 2020 on mulle opettanut, niin sitä armollisuutta itseäni kohtaan, jota olen etsinyt itsestäni jo vuosia. Kauan sitten, ennen kuin musta tuli ensin hukassa oleva teini ja sitten kovaa vauhtia eteenpäin pyrkivä ja mielellään perheelleen omistautuva aikuinen, tein joka päivä paljon asioita, joista nautin. Makasin piirtämässä lattialla niin, että vasemman kyynärpääni iho näyttää edelleen 15 vuotta myöhemmin aivan norsun nahalta. Luin niin paljon kirjoja, että en nykyisin saa luettua edes viidessä vuodessa yhtä paljon kuin silloin puolessa vuodessa. Askartelin, maalasin tauluja ja haaveilin. Kirjoitin ajatusten virtaa ylös päiväkirjoihin ja fanfictioniin. Olin rennosti yksin.

Teininä rentouduin eri tavalla. Juhlin ja olin ulkona ystävien kanssa. Nukuin ihan hulluna. Katsoin paljon leffoja, ystävien kanssa. No, silloinkin vietin paljon sellaista aikaa, kun en hirveästi juuri kelaillut mitään, olin vaan.  Mutta silloin tavallaan unohdin ne asiat, joita tykkään ihan yksin tehdä. Silloin olin aina kavereiden kanssa.

Sitten tuli Otto, tuli blogi ja tuli vauva. Blogista tuli ensin rakas harrastus, ihana puuha, jota tehdä yksin sillon kun vauva nukkui ja Otto pelasi. Se oli mun oma juttu. Keskitin kaiken luovuuteni siihen. Mukaan tuli Instagram, Facebook ja YouTube, joihin sai myös purkaa luovuutta eri muodoissa. Ne olivat asioita, joita tein ihan yksin ja nautin niistä. En edes muistanut lukea, piirtää tai maalata, kun puuhailin niin mielellään blogini parissa aina kun oli luppoaikaa. Se oli ihana, joustava harrastus, kunnes siitä tuli mulle työ. Olen nauttinut ihan hirveästi työstäni ja olen käyttänyt siihen todella todella paljon aikaa ja resursseja.

Se raja, jolloin harrastus muuttui työksi on tosi häilyvä mun muistikuvissa. Meni todella pitkään tajuta, että blogi ja some eivät olleet niitä ”mun omia juttuja” enää. Ne eivät ole mulle enää rentoutuskeino tai oma harrastus, vaan ne ovat mun työ. Ne toki antavat edelleen mulle ihan valtavan paljon energiaa, iloa ja inspiraatiota, mutta ne ovat myös työ, josta tarvitsee taukoja ja rentoutumista. Se on toki positiivinen ”ongelma”, että rakkaasta harrastuksesta on saanut itselleen työn.

Työ voi olla samaan aikaan todella inspiroivaa ja todella kuluttavaa. Ja vaikka olenkin erittäin kiitollinen, että saan tehdä työkseni juuri sitä mitä rakastan, olen tänä vuonna vihdoin alkanut oikeasti tajuta, että tarvitsen sen rinnalle niitä muitakin oikeita omia juttuja. Niitä, joissa kukaan ei vaadi multa mitään, joita tehdessä voi vaan antaa ajatusten virrata tai olla ajattelematta mitään.

Ja arvatkaa mitä. Olen niin onnellinen, että olen viimeinkin tajunnut sen! Koska: tänä vuonna olen tehnyt niin paljon kivoja juttuja. Olen ottanut aikaa ihanille, rentouttaville asioille arjessa. Olen vaan nauttinut ja puuhaillut ja ollut läsnä hetkessä itselleni. Eikä se ole ollutkaan niin vaikeaa mitä luulin. Hetkiä siellä täällä. Joskus kokonaisia päiviä. Olen maalannut akryyliväreillä ja vesiväreillä, piirtänyt, tanssinut, lukenut kiinnostavia kirjoja. Olen askarrellut tupsuja tai koristeita ja käyttänyt tunteja vanhojen kenkien puhdistamiseen, jotka olivat mulle tärkeät. Olen omistautunut kasvomaalauksille ja viettänyt aikaa katsellen kauniita kuvia joulukoristeluista. Olen vaan ollut ja puuhastellut asioita ilman paineita siitä, että niiden puuhien pitäisi johtaa johonkin tärkeään tai suurempaan. Miten virkistävää!

En osaa sanoa mikä oli se yksi asia, joka käynnisti tämän lumipalloefektin ja sai mut ottamaan niitä pieniä hetkiä itselleni melkein joka päivä. Ehkä se oli pitkästä aikaa kiinnostavaan kirjaan uppoutuminen, tai maalaaminen yksin akryyliväreillä pitkän tauon jälkeen. Mutta olen vaan niin iloinen, että olen saanut nämä asiat takaisin! Uskon, että vaikutusta on ollut myös ympäristöllä. Tässä kodissa on niin paljon helpompaa rentoutua ja hengittää ja ottaa itselleen tilaa. Täällä on tilaa luovuudelle ja oma rauha. Kun ikkunoista näkyy lähinnä tuulessa huojuvia puita, mun on jotenkin tosi paljon helpompaa rauhoittua, kuin hektisen tien varrella olevassa rivarissa.

Olen puhunut armollisuudesta monesti ja se on ollut tavoitteena mulla kauan, mutta ehkä vasta nyt olen alkanut sisäistää sen aidosti, enkä vaan tavoitellut sitä. Pelkän puheen sijaan ymmärtänyt mitä se juuri mulle merkitsee. Ja se jos mikä on korvaamattoman arvokasta. Tuntuu kuin uusi maailma olisi auennut, jossa mikä tahansa luova puuha on mulle mahdollista. Hitto vie, olen jopa miettinyt alkaisinko neulomaan ensimmäistä kertaa sitten kasiluokan. Ei sitä kuulkaa tiedä mistä kaikesta ehdin vielä innostua!


Metsä ja syksy on parasta mitä tiedän

16.10.2019

Me ollaan tänä vuonna löydetty nimenomaan metsät jotenkin uudella tavalla. Ollaan me kyllä aina ulkoiltu perheen kesken, tehty pitkiä pyörälenkkejä ja samoiltu myös metsissä. Mutta jotenkin tänä vuonna jotain on naksahtanut ja metsässä olemisesta on tullut ehkä kivointa, mitä mä voin keksiä koko perheen yhteiseksi tekemiseksi. Kivempaa kuin mikään muu. Me nautitaan siitä ihan valtavan paljon koko porukka. Se on niin mielettömän hyvää vastapainoa kaikelle muulle arjessa. Metsässä mun päässä ei pyöri mitään ajatuksia, ei stressiä, ei työasioita eikä mitään to do -listoja. Metsässä mä vaan hengitän ja nautin. Se on aivan ihanaa.

Aina nykyään kun mietitään, että mitä tehtäisiin viikonloppuna, mä sanon ekana ”mennäänkö metsään?”. Ja sinne me yleensä mennään, jos ei ole mitään muuta erityistä tekemistä. Metsään voi mennä hyvällä säällä ja sinne voi mennä vesisateella, molemmissa on puolensa. Lasten kanssa vesisade metsässä on ihan parasta: voi ihmetellä kotiloita ja kuunnella sateen ropinaa.

Yleensä pakataan jotain evästäkin mukaan, kaakaota termariin, leipiä ja marjoja tai digestive-keksejä. Saatetaan olla metsässä retkellä monta tuntiakin. Just nyt kaikki upeat värit ulkona kannustavat lähtemään metsään vieläkin useammin. Mä niin toivon, että tämä innostus ei laannu siksi aikaa kun on pimeää ja synkkää, eikä vielä lunta maassa. Lumihan tuo sitten taas ihan oman lisämausteensa ulkoiluun ja lumisessa metsämaisemassa ulkoileminen on, jos mahdollista, vieläkin ihanampaa kuin syksyn väreissä samoilu. Marraskuu on luultavasti synkkä ja pimeä, mutta siihenkin voisi saada voimaa ulkoilusta. Metsässä on rauhallista ja kaunista silloinkin, kun puissa ei ole lehtiä eikä maassa lunta.

Mä olen aina toivonut, että ulkoilusta ja liikunnasta tulisi mulle sellainen samanlainen tarve kuin mitä syöminen ja nukkuminenkin on. Koska se ei koskaan ole ollut mulle sitä, vaikka satunnaisesta ulkoilusta olenkin aina nauttinut. Se satunnainen ulkoilu ei kuitenkaan riitä. Mä olen ihmisenä tosi mukavuudenhaluinen ja olen aina rakastanut vaan makoilla sohvalla lukemassa kirjaa tai hengailla mukavasti sisällä herkkuja syömässä. Jossain vaiheessa aikuisiällä olen kuitenkin ymmärtänyt, että liikunta ja ulkoilu ei muutu mulle perustarpeeksi tai ihanaksi palauttavaksi asiaksi, jos en oikeasti pitkäjänteisesti sitä harjoittele ja muuta mun asennetta. Siksi olen yrittänyt harjoitella pikkuhiljaa, niinkuin kaikkia muitakin asioita elämässä. Aina ei ehkä ole huvittanut lähteä sinne metsään, mutta sitten kun on lähtenyt, niin on huomannut, miten mielettömän ihanaa siellä on.

Ja nyt alan olla ehkä vihdoinkin siinä pisteessä, että mä ihan oikeasti kaipaan sinne ulos ja metsään. Mä oikein odotan jo tiistain harrastusrumbassa, että tulisi viikonloppu ja pääsisi tekemään oikein kunnon pitkän metsäretken. Kyllä me lähimetsässä saatetaan käydä arkenakin ihmettelemässä, mutta ihanimpia ovat ne viikonlopun rauhalliset retket. Mä olen ihan fiiliksissä siitä, että meininki on nykyään tämä, koska aina ennen ajattelin, etten koskaan opi tykkäämään ulkoilusta ja liikunnasta säännöllisenä juttuna. Vihdoinkin olen alkanut oppia nauttimaan. Haluan näyttää lapsille pienestä asti miten kivaa on ulkoilla ja miten ihanaa metsässä on rauhoittua arjen askareista.

Meidän lapset ovat pienestä asti kyllä rakastaneet ulkoilua ja halunneet päästä sinne ulos säännöllisesti, niin metsään kuin leikkipuistoonkin ja sitä ollaan kyllä tehty. Yleensä meillä on ollut tosi kivaa. Mutta vasta viime aikoina olen alkanut fiilistellä metsäilyä niin paljon, että tekee mieli usein lähteä sinne ihan omasta aloitteesta, ilman, että kukaan toinen edes pyytää. Tästä mä haluan pitää kiinni. Metsässä samoilu on ilmaista, terveellistä, rentouttavaa ja nautinnollista. Siis ihan parasta koko perheen tekemistä <3

Missä on teidän lemppari-metsä? Onko teillä ollut samaa, että ulkoilu ei ole koskaan tuntunut itsestä ”pakolliselta”, vaan on pitänyt opetella haluamaan lähteä ulos?