Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Santanderin kanssa ja toimin Santanderin brändilähettiläänä. Sen myötä jaan teille meidän kokemuksia Santander All-in-one -autorahoituksesta ja ajatuksia kaikesta autoiluun liittyvästä.

Vanhanaikaiset roolit auton kanssa

Meidän perheessä roolit ovat olleet auton ajamisen kanssa todella vanhanaikaiset. Mulla ei siis ole ajokorttia ja Otto ajaa poikkeuksetta (no ylläri, kun ei mulla ole korttia). Se ei ennen haitannut mitään, eihän meidän suhteen ensimmäisinä vuosina meillä ollut edes autoa ollenkaan. Sittenkin kun ostettiin ensimmäinen auto, oltiin vaan hullaantuneita siitä, että meillä ylipäätään oli auto. Alettiin odottaa meidän kolmatta lasta, ja aika nopeasti mä jouduin supistusten takia alkaa ottamaan iisisti, ja pysyttelemään aika paljon vain kotona. Silloinkin oli luontevaa, että Otto hoiti kaikki lasten päiväkoti- ja harrastuskuskailut ja autolla liikkumiset.

Viimeisen vuoden aikana on kuitenkin yhä useammin tullut puheeksi, että olisi niin hurjan kätevää, kun mullakin olisi kortti. Lapsia on nykyään kolme, ja heistä kahdella on viikottain harrastuksia, molempia kuskataan kouluun/päiväkotiin, ja lisäksi mulla itselläni on todella liikkuva työ. Olisi reilua, että kuskailut hoidettaisiin yhdessä ja tasapuolisesti. Toki joskus vien ja haen lapsia bussilla, mutta useimmin niitä hoitaa kyllä Otto autolla.

Usein saan myös kutsuja tapahtumiin, jotka saattavat olla esimerkiksi Vantaalla tai Espoossa, mutta en jaksa lähteä Oton ollessa töissä, koska julkisilla mulla menisi matkoihin 1,5h/suunta. Autolla pääsisi alle puolessa tunnissa. Kolme tuntia julkisissa 1,5-vuotiaan kanssa ei houkuttele mua tarpeeksi, että lähtisin ja sitten usein käydään vaan niissä tapahtumissa, joihin pääsee nopeasti metrolla.

DISCLAIMER! Kuvissa auton moottori ei ole käynnissä, eikä jalat polkimilla.

Olen aina pelännyt autolla ajamista

Ongelma ajokortin suhteen on siinä, että mua ei koskaan ole houkutellut autolla ajaminen. Olen oikeastaan aina pelännyt sitä. Yksi aiheista, joista eniten näen painajaisia, on juuri autolla ajaminen. Voi kuinka monta kertaa olen herännyt hikisenä siihen, että olen unessa ajanut autoa, eikä mulla ole ollut mitään kontrollia autoon. En edes tiedä miksi se pelottaa mua niin paljon, koska en ole ikinä ollut missään kolarissa, tai kokenut muitakaan traumoja auton kyydissä oikeasti. Ennen jo se pelkkä ajatus, että joutuisin yksin hallitsemaan jotain niin suurta ja pelottavaa kuin auto, on ollut ihan kauhistuttava.

Tämän meidän nykyisen Santander All-in-one:lla otetun auton myötä olen kuitenkin alkanut pikkuhiljaa lämpenemään ajatukselle omasta ajokortista. Miksi? Koska meidän auto tuntuu niin turvalliselta. Meidän nykymallissa ei edes ole kaikkia mahdollisia kuskin apuvälineitä automaattivaihteista hätäjarrutukseen, mutta se tuntuu silti turvalliselta ja vakaalta. Ehkä siksi, että Otto on myös tosi tasainen ja turvallinen kuski, jonka kyydissä olen istunut kymmeniä tuhansia kilometrejä.

Ehkä joskus mullekin ajokortti

Pikkuhiljaa olen alkanut ihan pikkupikkuriikkisen lämpenemään ajatukselle siitä, että istuisin joskus itsekin ratin taakse. Osansa siihen on tehnyt myös se, että uuden lakimuutoksen myötä Otto voisi helposti toimia mun ajo-opettajana, ja voisin käydä vain teoriatunnit ja kokeet autokoulussa. Oton opetuksessa mua ei ehkä kauhistuttaisi ihan niin paljon, kuin jonkun tuntemattoman.

Fakta on ehdottomasti se, että meidän kolmen lapsen kasvaessa se kuskailun määrä ei ainakaan vähene, päin vastoin. Voin vaan kuvitella millaista on joskus viiden vuoden päästä, kun esikoinen alkaa olla esiteini, keskimmäinen on kymmenen ja kuopuskin jo eskarilainen. Uskon, että silloin me tarvitaan kahta ajokorttia, ehkä jopa kahta autoa. Ajokortin lisäksi olen nimittäin alkanut pikkuhiljaa haaveilemaan myös omasta autosta. Sitten meillä olisi Oton auto ja Iinan auto.

Millainen olisi mun unelmien auto

Saatan eksyä selailemaan Santanderin uusien autojen valikoimaa vähän turhan usein, heh. Haaveilen sähköautosta, sellainen olisi kyllä ihan mun unelma. Välillä tulee kyllä vilkuiltua myös ladattavia hybridimaastureita. Ihan minkä tahansa auton ottaisinkin itselleni, niin tärkeintä mulle olisi , että se on mahdollisimman pienipäästöinen ja siitä löytyy kaikki mahdolliset turvalaitteet kaistavahdista hätäjarrutukseen, automaattiparkkeeraus ja automaattivaihteet. Vaikka tiedänkin, että koskaan ei saa luottaa vain johonkin hätäjarrutustoimintoon, vaan pitää itse olla 1000% skarppina ratissa ihan kaikissa tilanteissa, niin sellainen toisi kuitenkin sitä turvallisuudentunnetta sen verran, että edes uskaltaisin ratin taakse. Se olisi se mun henkinen back-up, vaikka siihen ei missään tapauksessa saisikaan ajaessa tukeutua ja luottaa omien ajotaitojen ohi.

Jos mä joskus otan itselleni käyttöön oman auton, otan sen samanlaisella Santander All-in-one-sopimuksella, kuin meidän nykyinen autokin on. En usko, että meidän vanhan ja epäluotettavan pikkuromuauton kyydissä olisin kerännyt samalla tavalla rohkeutta ja luottoa autoihin, ja siihen, että itsekin voisin joskus ajaa autoa. Santander All-in-onen huolettomuutta ja meidän nykyistä autoa on siis kiittäminen siitä, että itsevarmuus on tämän asian suhteen kasvanut. Ehkä mä istun autokoulun teoriatunneilla vielä tämän vuoden aikana, ken tietää?

Löytyykö mun lukijoista ajokortin vasta myöhemmällä iällä ajaneita? Millainen kokemus se oli? Ja löytyykö muita, joita autolla ajaminen on pelottanut (ja kenties olette voittaneet pelon)?

*Salon Pepe Åhman on blogini pitkäaikainen yhteistyökumppani, ja hiukset on laitettu bloginäkyvyyttä vastaan. Pidennykset saatu BP-Hairilta. Psst! Scrollaa alas ja löydät alekoodit sekä BPHairille että kampaamopalveluihin. 

Kävin eilen Raisan tuolissa istumassa Mikonkadun Salon Pepe Åhmanilla, ja meillä oli ”operaatio kellastuneen tukan pelastus”. Mun BPHair Multiway -pidennykset, joiden laatuun olen ollut super tyytyväinen, kellastuivat alkukesästä Kreikan auringossa. Raisa varoitti mua siitä etukäteen, ja mä yritinkin olla tosi varovainen. Pidin niitä vain muutaman tunnin ajan parina päivänä Kreikassa, mutta silti ne kellastuivat. Niin voimakas oli auringon valo, ihan uskomaton! Hiuksissa oli jopa ruusukultaisia sävyjä, niin oranssin tummiksi ne vetivät auringon alla. Pidennykset ja mun oma tukka eivät oikein mätsänneet toistensa kanssa, ja siksi olin suurimman osan kesästä ihan omalla tukalla, tukka kiinni. Osansa tähän tekivät tietysti myös helteet: pidennykset päässä oli aivan uskomattoman tukalaa Kreikassa, ja sitä se olisi todellakin ollut myös Suomen superhelteissä.

Helteet ovat nyt ohi, ja syksy tuloillaan. Mulle alkoi tulla pikkuhiljaa ikävä viileään vaaleaa pitkää tukkaa sen oman hikihellenutturan sijaan. Raisa onnistui onneksi pelastamaan kellastuneet pidennykset ihan upeasti, ja en ollut uskoa silmiäni kun näin ne eilen sävytysten jälkeen (kyllä, niitä tarvittiin useampi). Niin hyväkuntoiset, kiiltävät ja ennenkaikkea puhtaan vaaleat hiukset. En olisi kyllä ikinä uskonut, että niistä voi saada sen väriset vielä, mutta pakko se on uskoa kun nyt saa nauttia näin ihanasta lopputuloksesta. Multiway-pidennykset on todella laadukasta hiusta, ja niistä voi lukea enemmän mun aiemmasta postauksesta, jossa sain ne ensimmäistä kertaa testiin.

Kesän aikana mun oma tukka kerkesi kasvaa parin sentin maantienruskean juurikasvun, ja eilen raidoitettiin jälleen juurta vaaleammaksi. Raisa kävi läpi mun tukkaa, ja näytti mulle, että mulla on enää ihan muutaman sentin verran vaurioitunutta  ja katkeillutta latvaa. Muuten tukka on ihan super hyvässä kunnossa, jes! Tästä on kiittäminen Olaplexiä, hyviä kotihoitotuotteita ja hellävaraisia raitakäsittelyitä. Ja Raisan magic touchia! Mun tukkaa ei tarvinnut sävytellä hopeashampoota enempää, kun se mätsäsi niin hyvin klipsipidennysten uuden sävyn kanssa jo valmiiksi.

Juteltiin juuri, että ehkä joulukuussa mun oma tukka voisi olla niin hyvässä kunnossa, että se ensimmäistä kertaa moneen vuoteen olisi oikeasti long bob -mitassa tasapitkä. Tähän asti mun tukkahan on aina katkennut joko oikealta puolelta, tai takaa keskeltä lyhyemmäksi. Nytkin oma tukka näyttää jo terveemmältä kuin kertaakaan vuoden 2014 jälkeen ja katkeillutta hiusta on paljon paljon vähemmän, mutta vielä kun maltan muutaman kuukauden, on mulla viimein himoitsemani hyväkuntoinen tasapitkä oma tukka. IIK! Mä oon niin innoissani siitä jo valmiiksi.

Meillä synkkaa Raisan kanssa ihan todella hyvin, ja hän on kertakaikkiaan ihan loistava kampaaja (ja tyyppi). Raisa ei koskaan lupaile liikoja, vaan sanoo suoraan mikä onnistuu ja mikä ei. Joka kerta kun olen hänen penkistään noussut, olen ollut vähintään 100% tyytyväinen lopputulokseen. Mä sain edelliseen postaukseen kommentin toiselta Raisan tyytyväiseltä asiakkaalta, joka oli uskaltautunut hänen käsittelyynsä mun, ja kaverinsa suositusten perusteella. Hänkin oli ihan supertyytyväinen! Voin suositella Raisaa ja koko Salon Pepe Åhmanin ihanaa porukkaa suoraan sydämestä, siellä on tullut käytyä jo pian kolme vuotta asiakkaana.

Sain nyt Salon Pepe Åhmanilta testiin vielä Olaplexin ihan uudet shampoon ja hoitoaineen, jotka sisältävät samoja vaikuttavia aineita, kuin aiempi kotihoitotuote. Mä oon tykännyt kotihoitotuotteestakin, mutta se vaatii aina pienen hetken extra-aikaa arjesta: Shampoo ja hoitoaine tuovat hoitorutiinin osaksi ihan tavallista tukanpesua, ja näin ollen tulee ehkä huolehdittua vielä entistäkin paremmin omasta tukasta. Pakko nimittäin myöntää, että joskus olen fuskannut Olaplexin kotihoitotuotteen suositellusta kerran viikossa -tahdista.

ALEKOODI SALON PEPE ÅHMANILLE VÄRI & LEIKKAUS -PAKETTEIHIN

Koodilla Iinasyksy saat 20% alennuksen värjäys-leikkauspaketeista ma-pe klo 10-14.00 välillä syyskuun loppuun asti Salon Pepe Åhman Mikonkadun kampaamosta. Muistathan lisätä koodin ajanvarauksen lisätietoihin tai mainita koodista aikaa varatessasi. Tästä pääsette suoraan ajanvaraukseen. 

ALEKOODI BP-HAIRILLE

Koodilla IINA saatte 15% alennusta BPHairin loistavista sekä teipeillä että klipseillä oman maun mukaan kiinnitettävistä Multiway-pidennyksistä sekä BPCare -tuotteista BPHairin omasta verkkokaupasta.

Selasin yhtenä iltana mun blogia, kun etsin jotain tiettyä postausta. Törmäsin samalla vanhaan toivepostaukseen seitsemän vuoden takaa, nimittäin mun tulevaisuuden haaveisiin ja suunnitelmiin. Mä luin postausta aivan ällistyneenä. Ällistyneenä siitä, miten jotkut haaveet olivat toteutuneet juuri niin kuin toivoin, sekä siitä, miten olin haaveillut joistain asioista, jotka nykypäivänä ovat mulle täysin merkityksettömiä. Oli ihan mieletöntä saada tällainen ”ikkuna” seitsemän vuoden takaisen Iinan ajatusmaailmaan. Päätin siltä istumalta, että haluan käydä nämä haaveet ja unelmat läpi ja kirjoittaa siitä, mitkä haaveet ovat toteutuneet ja mitkä eivät, ja mistä en edes haaveile enää ollenkaan. Kokonaisen postauksen vuodelta 2011 pääsette lukemaan TÄÄLTÄ, tässä postauksessa käyn läpi tärkeimmät pointit ja tilannepäivitykset.

OPISKELU & URA

Vuonna 2011: ”Ihan ekaksi haluaisin jatkaa mun parturi-kampaajan opintoja sitten kun pikkuneiti on tarpeeksi vanha.” Näin alkaa mun osuus opiskelu- ja urahaaveista, jonka kirjoitin seitsemän vuotta sitten, 19-vuotiaana. Moni teistä uusimmista lukijoista ei varmasti tiedäkään, että olin parturi-kampaajalinjalla vajaan vuoden sen jälkeen kun olin päässyt ylioppilaaksi. Vielä samana vuonna kun jätin koulun kesken, eli 2011 tultuani raskaaksi, mä haaveilin jatkavani opinnot loppuun. Haaveilin kokonaisvaltaisesta stailaamisesta ja matkustelusta. Halusin huippustylistiksi, joka stailaa malleja ympäri maailmaa couture-muotinäytöksiin. Haaveilin myös kuvataiteen ja historian opinnoista ylipistossa, ”sitten joskus”.  Olin taidekoulussa koko mun lapsuuden, ja kuvataideluokalla yläkoulussa, ja vielä lukiossa kuvis oli mun lempiaineita. 

Vuonna 2018: Tuntuu absurdilta, että joskus halusin vielä parturi-kampaajaksi. Se on ihan mieletön ammatti, ja tykkään edelleen itsekin leikellä läheisten hiuksia, mutta musta ei silti olisi täysipäiväiseksi parturi-kampaajaksi. Ihan muut haaveet ja kiinnostuksenkohteet ovat korvanneet tämän haaveen täysin. Toisaalta, mun nykyisessä ammatissa oon paljon tekemisissä vaatteiden, hiusten, meikkien ja muodin kanssa, ja monet asiat, joita olisin voinut tehdä stylistina, ovat mulle mahdollisia tälläkin hetkellä. Koen kuitenkin, että mulle itselleni tämä nykyinen ammatti on paljon moniulotteisempi, kuin mitä olisin itse voinut stylistina saavuttaa. Uskon myös, että nykyinen ammattini on helpompi yhdistää tämän meidän perhe-elämän kanssa. Tällä hetkellä mä haaveilen siitä, että saan tehdä tätä nykyistä työtä hamaan tulevaisuuteen asti, ja joskus, sopivan hetken koittaessa opiskella sen ohessa markkinointia korkeakoulussa.

KOTI

Vuonna 2011: ”Mä haaveilen valoisasta ja tilavasta omistusasunnosta johon kuuluu oma piha. Oli se sitten rivitalo-, kerrostalo tai omakotitaloasunto niin oma piha pitää olla! Mä haluun kattoo kun meidän pikkunen temmeltää ja leikkii hiekkalaatikolla omalla pihalla ja muutenkin on ihan erilaista rauhaa ja tilaa kun on oma piha missä istuskella tai makoilla ja ottaa aurinkoa.” Haaveilin jo silloin suuresta kodista. Myös mahdollinen takaisinmuutto Ouluun lähelle perhettä ja sukulaisia, oli yksi mun haaveista. Halusin myös, että meidän kotona olisi paljon paljon kirjoja, sekä mukava lukunurkkaus. Ja lapselle piti olla mahdollisimman jännittävä teemalastenhuone lapsen toiveiden mukaan.

Vuonna 2018: Meillä ei ole vielä omistusasuntoa, mutta valoisa asumisoikeusasunto kuitenkin. Ja oma terassipiha löytyy, rivarin pätkästä. Siellä me katsellaan kun meidän pikkunen temmeltää ja leikkii hiekkalaatikolla, ja isommat pyörii pitkin pihoja kavereiden kanssa skeittilaudoilla. Ouluun muutto välähtää mielessä joka ikinen kerta kun siellä käydään, mutta todellisuudessa tiedän kuitenkin, että Helsinki on vaan kaikin puolin meidän perheelle se ainoa oikea kaupunki. Tällä hetkellä mä haaveilen edelleen omistusasunnosta isolla omalla pihalla, enkä edelleenkään tiedä haluanko asua kerrostalossa, rivarissa vai omakotitalossa, kunhan on se piha tai ainakin iso terassi. En usko, että tämä haave on enää kovin kaukainen, onneksi. Ja kirjasto on pakko tulla sitten kun me joskus muutetaan, onneksi ollaan tämä nykyinenkin koti ympäröity aika suurella kirjamäärällä. Teemalastenhuoneita meillä ei ole, mutta en sulje pois ajatusta niiden toteuttamisesta joskus, jos lapset itse niin toivovat. Kodin suhteen haaveissa siintää myös muutto Helsingin keskustaan, mutta se on varmaankin haave jonnekin viidentoista vuoden päähän.

Ylärivin vasemmanpuolimmainen kuva: Täydenkuun kuva

PERHE

Vuonna 2011: ”Kuten oon jo aiemminkin täällä kertonu, haaveilen isosta perheestä ja oon aina haaveillu. Mä haluaisin ainakin kolme lasta, mieluummin ehkä neljä.” kirjoitin vuonna 2011. Haaveilin pitkästä, terveestä ja onnellisesta elämästä yhdessä perheen kanssa. Pohdinnassa oli myös oma koira, ehkäpä chihuahua niin kuin mun äidilläkin oli jo silloin. Yksi suurimmista haaveista oli päästä naimisiin Oton kanssa. Enpä tiennyt silloin, että vain reilua kuukautta myöhemmin mulla olisi jo kihlasormus nimettömässä. 

Vuonna 2018: Meillä on kolme lasta, se on mun suurin haave joka on täyttynyt, ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen. ”Ehkä neljä” ei ole täysin poissuljettua, mutta ei ainakaan ihan lähitulevaisuudessa näköpiirissä. Naimisissa ollaan oltu neljä ja puoli vuotta, ja meidän hääpäivä oli yksi mun elämän hienoimmista päivistä. Koirasta käydään keskustelua säännöllisesti, aina jollain on koirakuume päällä. Ja yhtä säännöllisesti idea koirasta haudataan ainakin toistaiseksi, sillä me tiedostetaan se, että tällä hetkellä meillä ei ole tarpeeksi resursseja koiraa varten. Mutta ehkä vielä joskus? Haave pitkästä, terveestä ja onnellisesta elämästä yhdessä perheen kanssa, on edelleen mun kaikkein suurin ja tärkein haave.

MATKUSTUS

Vuonna 2011: ”Rakastan matkustaa ja haaveilen ihan yhtälailla niin suurkaupunkien sykkeestä kuin ihanista valkoisista hiekkarannoistakin.”. Haaveilin myös Lontoossa asumisesta, tai edes jonkin aikaa jossain ulkomailla asumisesta. Se tuntui utopistiselta, ja ajattelin senkin ehkä olevan mahdollista, jos vain tekisin kovasti töitä mun unelman eteen. 

Vuonna 2018: Tuon kirjoituksen jälkeen olen päässyt matkustamaan. Olen käynyt Espanjassa, Kreikassa, Englannissa  (siellä Lontoossa) ja kahdesti Saksassa. Olen käynyt Tanskassa, Ruotsissa varmaan kymmenen kertaa ja Virossakin kerran. Paljon ollaan reissattu laivalla, ja muutama matkoista on ollut työmatkoja, mutta yhtä kaikki olen päässyt matkustamaan, sekä perheenä, yksin, että kahdestaan Oton kanssa. Ulkomailla jonkin aikaa asuminen on mulle edelleen tärkeä haave. Mun oma työ on sellainen, että voisin asua periaatteessa missä tahansa päin maailmaa. Ehkä tulevaisuudessa myös Otolla on mahdollisuus työskennellä mistä päin tahansa, ja me voitaisiin viettää vaikka vuosi ulkomailla? Tai ehkä hän jää opintovapaalle, ja tekee etäopintoja vaikka puoli vuotta Espanjan auringon alla. Se voisi olla ihan uskomattoman hieno kokemus meidän koko perheelle, mutta tietysti siinä on nykyään paljon enemmän järjesteltävää ja sopeuduttavaa, kun perheessä on jo kouluikäinen lapsi. Mutta en silti koskaan tule sanomaan ei koskaan.

ULKONÄKÖ

Vuonna 2011: ”Ulkonäkö on aina ollu mulle tärkeetä ja mulla on myös monia ulkonäköön liittyviä haaveita. Suurin haave on tällä hetkellä se että synnytyksen jälkeen palautuisin vielä takaisin omiin vanhoihin mittoihini.” Viimeisillään raskaana, ensimmäistä kertaa, mulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä mun kropalle tulisi vielä raskauden aikana ja sen jälkeen tapahtumaan. Olin lukenut kauhutarinoita, ja pelkäsin tosi paljon sitä, mitä mun kropalle tapahtuu. Haaveilin urheilullisesta kropasta, mutta ulkonäön kautta. Toivoin myös tuuheaa ja pitkää tukkaa. Ja ehkä tällä tavalla jälkikäteen ajateltuna yksi huvittavimmista haaveistani oli rakennekynnet. Mä oikeasti haaveilin rakennekynsistä.

Vuonna 2018: En voi sanoa enää haaveilevani ulkonäöstä, minkäänlaisesta. Mä olen tyytyväinen omaan ulkonäkööni, ja kehoon liittyvät haaveet liittyvät vain ja ainoastaan terveyteen. Toivon, että saisin elää terveessä ja hyvinvoivassa kropassa, ja pysyisin vahvana ja jaksaisin touhuta lasteni ja lastenlasten ja ehkä vielä lastenlastenlastenkin kanssa. Palauduin aikoinaan esikoisen raskaudesta hyvin, ja keskimmäisen raskauden jälkeen palauduin vähän liiankin ”hyvin”, kun imetyksen jälkeen paino vain lähti putoamaan rankasti. Kuopuksen jälkeen palautuminen on edelleen käynnissä, sillä lopetin imetyksen vasta pari viikkoa sitten. Juuri nyt mä voin mun kropassa hyvin, se tuntuu terveeltä ja hyvinvoivalta. Jaksan juosta, urheilla ja nostella lapsia ilmaan. Mulla on ainakin viisi kiloa enemmän kuin ennen halusin olevan (nykyisin ihan sama), arpia siellä täällä, ja kun mä roikun pää alaspäin kiipeilytelineessä, mun mahanahkamakkarat lähentelevät uhkaavasti tissejä. Mutta mitä sitten? Mä voin hyvin ja jaksan. Mun kroppa on kantanut kolme upeaa lasta. Hiukset ja kynnet eivät myöskään kuulu mun mielestä enää haaveisiin – ne on asioita, joista pidän huolen juuri niin, kuin musta tuntuu hyvältä.

Tämä oli ehkä mulle henkilökohtaisesti yksi mielenkiintoisimmista postauksista koskaan, koska oli niin jännittävää palata omiin ajatuksiin, ja yrittää saada kiinni niistä tunteista, joita seitsemän vuotta sitten koin. En varmasti olisi muistanut näitä haaveita näin tarkkaan, ellen olisi voinut lukea niitä jostain. Hauskaa oli myös se, että seitsemän vuotta sitten käytin unelmakollaaseihin valmiita inspiraatiokuvia. Tämän postauksen pystyin täyttämään täysin omilla kuvilla. Yllättävän monet haaveet on toteutuneet, yllättävän monet muuttuneet. Elämä on kyllä ihmeellistä. Muistatteko te, mistä haaveilitte seitsemän vuotta sitten? Ovatko haaveet toteutuneet tai muuttuneet?

Viime viikkoina blogeissa on pyörinyt Julia Toivolan alulle laittama haaste, miltä bloggaajien kodeissa näyttää just nyt. Miltä näyttää silloin, kun kotia ei ole stailattu siistimmäksi, ei leluja kerätty seesteistä tunnelmaa varten, eikä keittiöstä nostettu kaikkia ylimääräisiä tavaroita kaappeihin tyhjien tasojen saavuttamiseksi. Vaikka meidän koti näkyy sellaisena kuin se on aika paljon Instagram storiesin puolella, niin tänne blogiin harvoin eksyy niitä arkirealistisia kotikuvia. Niinpä päätin itsekin ottaa osaa tähän haasteeseen, joten tervetuloa meidän kotiin ihan tavallisena arkipäivänä.

Meidän kotona kengät on hyvin harvoin siististi kenkähyllyissä, sillä tuo yksi reilut 80cm pitkä tyyppi käy muutaman kerran päivässä järjestelemässä ne uudelleen. Hänen mielestään sopiva järjestys kengille on hieman erilainen, kuin äidin ja isin mielestä. Olohuone on yleensä täynnä duploja, sillä niillä leikkiminen on parasta, mitä taapero tällä hetkellä tietää. Niistä riittää hupia myös isosiskoille, vaikka kahdestaan isot tytöt enemmän leikkivätkin pikkulegoilla. Kirjat on kirjakorissa aina hujanhajan, ja niitä luetaan ahkerasti. Sohva kaipaisi taas uutta pesua tekstiilipesurilla, joka on tällä hetkellä naapurilla lainassa.

Meillä on aina portailla tavaraa odottamassa yläkertaan viemistä. Joskus ne odottavat siinä portaalla muutaman päivänkin, kun kukaan ei vaan muista tarttua niihin kävellessään ylös. Rakas mieheni tykkää ripusta portaiden ritilälle pyyhkeen käytyään suihkussa – tapa jota en käsitä, koska ihan yhtä lyhyt matka olisi viedä se pyyhe edes alakerran kylppärin naulakkoon!

Otto taas inhoaa sitä, että meillä on yleensä aina keittiössä epämääräisiä pahvilaatikoita.  Joskus jos olen mukana jossain esim. ruokakamppiksessa, saan ison pahvilaatikollisen sitä tuotetta, jota tarvitsisin siis yleensä 1 tai maksimissaan kaksi pakettia. Joskus saan tuotteet jo kuukausia ennen kuin kampanjan toteutuksen yksityiskohdat ovat selvillä, ja joudun säilömään näitä pahvilaatikoita vaikka kuinka kauan, koska en voi käyttää tuotteita, kun tarvitsen niitä vielä. Mulla on iso kaapillinen näitä varten, mutta yleensä sekin on ihan täynnä, ja ne eksyvät myös pöydälle.

Yleensä lahjoitan lopulta ylijääneet tuotteet kavereille tai hyväntekeväisyyteen, koska usein niitä on jopa niin paljon, että ei itse ehdittäisi käyttää kaikkea ennen kuin ne menevät jo vanhaksi. Aikana jolloin turhaa hävikkiä on todellakin syytä välttää, olisi ehkä yritystenkin hyvä miettiä, että kuinka paljon niitä tuotteita lähetetään. Mulle paras vaihtoehto on, että käyn itse ostamassa kampanjaan tarvittavat tuotteet, niin silloin ei tarvitse säilöä mitään pitkiä aikoja, eikä miettiä mihin saisi annettua kaiken ylimääräisen.

Oton pelinurkka/työpiste/koulunurkka harvoin näkyy blogissa. Mutta siellä se on meidän alakerrassa portaiden alla, ja se on hyvinkin esillä ihan joka päivä. Vielä joskus tulevaisuudessa Otolla on meidän omassa talossa oma peliluola, ja hän voi sinne laittaa vaikka kolme näyttöä vierekkäin ja kaikki mahdolliset konsolit ja pömpelit ja pöytäkoneet ja läppärit esille. Nyt hän on joutunut tyytymään tällaiseen kompaktimpaan ratkaisuun, ja onkin siihen onneksi ihan tyytyväinen.

Mä oon joskus kuullut joidenkin keskustelevan, ”kuinka hirveitä tällaiset puolisoiden tietokonenurkat on, ja kuinka he eivät anna omalle puolisolleen lupaa tehdä sellaista kotiin”. Mun mielestä se on vähän ikävää, koska kyllä ainakin meidän koti on tasapuolisesti meidän molempien. Vaikka mä en itse tuota pelinurkkausta laittaisi pystyyn jos yksin asuisin, niin se ei tarkoita, etteikö Otolla todellakin olisi oikeus rakentaa sellainen meidän yhteiseen kotiin. Ei Ottokaan varmaan laittaisi vaaterekkiä ja meikkipöytää, jos yksin asuisi.

Lapset nukkuvat vielä toistaiseksi kaikki kolme samassa huoneessa, kun esikoiselle tilattu sänky ei ole vielä valmistunut. Hänen koululaisen työpisteensä sijaitsee siis leikkihuoneessa. Kunhan hänen oma sänkynsä valmistuu, keskimmäinen ja taapero saavat jakaa kerrossängyn, ja toiseen lastenhuoneeseen tulee rutkasti lisää tilaa, kun taaperon iso pinnasänky lähtee pois.

Nukkumahuoneen, eli tulevan keskimmäisen ja kuopuksen huoneen, leluhyllykön kolme laatikkoa on karkuteillä. Ne jäivät siivouksen jälkeen tyhjiksi, ja lainasin niitä kirppiskamojen lajittelua varten. Nyt ne ovat jemmassa portaiden alla. Luulen, että keksitään tuon korkean hyllykön tilalle joku parempi ja pienempi säilytysratkaisu, kun kunnon läpikäynnin jälkeen tarpeellisia tavaroita jäikin jäljelle niin paljon vähemmän.

Leikkihuoneessa, eli tulevassa koululaisen huoneessa on lelut levällään barbieleikin ja kuopuksen nukkeleikin jäljiltä. Siellä kyllä on kaikille tavaroille oma paikka, mutta tavarat eivät vaan ole löytäneet lattialta paikoilleen, vaikka ei leikkikään enää näytä olevan kesken.

Yläkerran aula ei näy täällä juuri koskaan, syy: se on ihan kesken. Se on tila, jossa on aukkoja joka puolella, ja suurin pätkä kokonaista seinää löytyy tuon legohyllyn takaa. Tuossa hyllyssä on isojen tyttöjen koottuna pidettyt Lego Friendsit, loput löytyvät sekamelskana kahdesta jättimäisestä sängynaluslaatikosta nukkumahuoneesta. Tässä aulassa he aina istuvat ja leikkivät pitkiä leikkejä pikkulegoillaan. Nyt siinä on jostain syystä vielä junaradan palat ja taaperokärrykin. Tuo sama kärry on kulkenut meillä esikoisen vauva-ajasta asti. Kai se pitää säästää vieläkin, niin saa joku tytöistä antaa isona mahdolliselle omalle lapselleen, jos meille joskus lapsenlapsia siunaantuu.

Huomatkaa myös valoboksi, jossa on edelleen keskimmäisen toissavuotisten star wars 4v-synttäreiden jäljiltä lasten hieman muokkaama teksti. Se on jäänyt vähälle käytölle viimeisen puolentoista vuoden aikana näköjään.

Meidän makkarissa on liikaa tuoleja, tuuletin esillä ja epämääräinen vaateläjä Oton isoisän vanhassa keinutuolissa. Sängyn takana piilossa ovat edelleen ne laminaatit, jotka on tulossa tuohon juuri esiteltyyn aulaan, kunhan vain saisi aikaiseksi. Kyllä, taas on vuosi vierähtänyt. Mutta hei, hiljaa hyvä tulee. Niin kauan kun ei meitä itseä häiritse liikaa, niin ei sen tarvitse häiritä ketään muutakaan. Mehän täällä asutaan.

Mä rakastan meidän kotia, se näyttää ja tuntuu ihan meiltä. Täällä on kodikasta, täällä voi olla oma itsensä. Täällä on ihan parasta asua. Se on vieläkin vähän kesken, ja tulee varmasti olemaan aina vähän kesken, mutta se ei meitä haittaa. Täällä on hyvä olla. Vaikka tiedän jo nyt, että me tullaan vielä muuttamaan täältä isompaan joskus, mä rakastan silti tätä kotia. Tämä on paras koti, jossa me ollaan koskaan asuttu.

Meidän koululainen saa pian oman huoneen, kunhan hänelle tilattu sänky valmistuu. Siihen asti kaikki kolme nukkuvat edelleen samassa huoneessa, ja toinen lastenhuone on leikkihuoneena. Koska koululainen tarvitsee kuitenkin rauhallisen läksyjentekopaikan, me laitettiin hänelle jo ennen koulun alkua oma työpiste pystyyn sinne leikkihuoneeseen. Näin ekaluokalla läksyjä on vielä melko vähän, ja sen aikaa kun hän niitä tekee, voivat keskimmäinen ja kuopus leikkiä vaikka alakerrassa. Sitten kun leikkihuoneesta tulee esikoisen huone, siellä on edelleen paljon tilaa leikille, ja kaikki kolme saavat sitä kyllä leikkeihin käyttää silloin, kun esikoinen ei tee koulutehtäviä. Esikoiselle on kuitenkin tärkeää saada nukkua siellä yksin ja kutsua sitä omaksi huoneeksi.

Keskimmäinen ja kuopus nukkuvat sitten jatkossa kahdestaan toisessa huoneessa, ja me luultavasti luovutaan sitten pinnasängystä. Näin huoneesta vapautuu paljon lattiatilaa, ja keskimmäinen ja kuopus voivat sitten nukkua yhdessä kerrossängyssä. Kerrossängyn alapedissä on turvalaita, ja keskimmäinenkin muutti siihen 1v10kk iässä. Uskon, että kuopus sopeutuu hyvin nukkumaan siellä, onhan hän jo pitkään nukkunut isojen tyttöjen kanssa samassa huoneessa, ja nukahtanut itsekseen.

Työpisteessä on mun vanha työpöytä, jonka pöytälevy päällystettiin itse uudelleen DC-fixillä. Ostettiin hänelle myös uusi työtuoli, sekä pieni laatikosto työpisteen alle, jossa on hyvä säilyttää värityskirjoja ja akkareita. Lattialamppu saa toimittaa työvalaisimen virkaa, siinä on hyvä himmennettävä valo, ja sitä voi käännellä juuri sopivaan kohtaan. Seinällä oleva kangaslokerikko on saatu.

Esikoinen sai valita työpisteeseensä uusia julisteita, sillä entuudestaan paikalla oli tauluhylly, ja kuopukselle Deseniolta valitut ja Desenion tammipuisilla kehyksillä kehystetyt julisteet. Esikoinen halusi vaihtaa vain kaksi julistetta, sillä hän tykkäsi niin kovasti kuopuksen omista valas- ja maailmankartta-julisteista, että halusi säästää ne. Hän valitsi itselleen Deseniolta ihanan La lune -julisteen, jossa on kaunis kuu. Lisäksi hän halusi ihanan Elephant Pink -julisteen, jossa norsu leijuu ilmapalloilla. Meillä on joskus ollutkin tämä ihana norsu-juliste, mutta se meni muutossa hukkaan, eikä sitä ole näkynyt sen koommin. Hän halusi valita sen uudelleen nyt kun sai mahdollisuuden, ja onhan se nyt aivan ihana ja hellyyttävä. Näistä syntyi mun mielestä ihana ja esikoisen näköinen kollaasi.3

Kuten olette ehkä blogista huomanneet, me rakastetaan pyöritellä huonekaluja, vaihtaa järjestystä ja tehdä sellaisia pieniä ja helppoja sisustusmuutoksia. Alakerta on usein venkslauksen kohteena, mutta niin ovat myös lastenhuoneet. Yksi helppo tapa meille päivittää sisustusta on ollut julisteet. Meillä on melkein kaikissa huoneissa julisteita, isoja ja pieniä, yksinkertaisia ja näyttäviä. Ihan kaikenlaisia. Melkein kaikki meidän kodin julisteet on joko ostettu tai saatu Deseniolta. Deseniolla on hurjan suuri valikoima julisteita, ja aina kun selailee jotain sisustuslehteä, ja miettii, miten jotain tyyliä saisi toteutettua helposti omassa kodissa, Deseniolta löytyy sopiva juliste. Me ollaan säästetty kaikki julisteet, ja vaihdellaan niitä aina tarpeen mukaan.

Esimerkiksi silloin, kun päätettiin tuoda olohuoneeseen vihreää väriä vaaleanpunaisen seuraksi, julisteet toimivat loistavasti. Niiden avulla väriä sai lisättyä hillitysti, mutta kuitenkin niin, että vihreät verhot yhdistyivät kivasti muuhun sisustukseen, ja värimaailma näytti yhtenäiseltä. Deseniolla on suuri valikoima kasviaiheisia julisteita, josta mekin löydettiin ne lempparit meidän olohuoneeseen. Juuri nyt mä harkitsen taas olkkarin julisteiden päivittämistä, sillä mulla on meneillään sinapinkeltainen kausi, ja olen jo lisännyt sohvalle muutamia keltaisia tyynynpäällisiä. Ehkä seuraavaksi sinapinkeltaista julisteessa, kasvien seurana?

25% ALENNUSKOODI DESENIOLLE

Millaisia työpisteitä teidän koululaisilta löytyy? Tykkäättekö sisustaa julisteilla?