Olen mukana Indiedaysin ja Ceridalin yhteistyökampanjassa.

Olipa kerran rutikuivat huulet jotka halkeilivat, kuoriutuivat ja vuosivat jopa verta päivittäin. Huulet joita on kommentoitu usein täällä blogissakin, ja jotka ovat aiheuttaneet mulle harmia ja ärsytystä vuosikaudet, erityisesti talvipakkasilla. Takana on kolmen viikon testijakso, jonka aikana pakkaslukemat kohosivat jopa -30 asteeseen, mutta jonka aikana mun huulet ovat voineet parhaimmillaan yhtä hyvin kuin lämpimimpinä kesäpäivinä. Pääsin kampanjan aikana testaamaan ainoastaan apteekeista saatavilla olevia Ceridal-tuotteita, joista erityisesti yksi osoittautui hyödylliseksi huulten hoidossa.

Mä otin kolmen viikon testijaksolla tehokokeiluun Ceridal Lipogeelin, 100% vedettömän voiteen joka ylläpitää ihon luonnollista kosteustasapainoa vahvistamalla ihon omaa suojaa ja ehkäisemällä kosteuden liiallista haihtumista.  Lipogeelin avulla mun rohtuneet ja halkeilevat huulet muuttuivat nopeasti terveiksi ja pehmeiksi, sellaisiksi huuliksi joista olen aiemmin talvella voinut vain haaveilla, vaikka useita muita tuotteita olenkin kokeillut. Lipogeeli antaa pitkäkestoista kosteutusta ja suojaa, ja se sopii hyvin suojavoiteeksi esimerkiksi pakkasella. Voide levitetään 20 minuuttia ennen ulkoilua kasvoille, ja se ehkäisee paleltumia joita voi helposti tulla kun pakkasmittari näyttää tarpeeksi kovia lukemia.

Levitin Lipogeeliä huulille joka aamu ja ilta, ja jo parissa päivässä ne lakkasivat halkeilemasta. Tykkään kovasti voiteen koostumuksesta, joka kosteutuksesta huolimatta ei ole yhtään ällöttävän tahmainen, ja sopii hyvin pienille ihoalueille täsmähoidoksi. Kuivat kynsinauhat, kantapäät ja suojaaminen hiertymiltä hoituvat kaikki Lipogeelillä. Parasta on se että Lipogeeli on tosi riittoisaa, esimerkiksi käsille riittää ihan pieni herneen kokoinen määrä ja huulille vielä pienempi määrä.

Ceridalin kampanjan myötä pääsin tutustumaan myös muihin sarjan tuotteisiin eli Lipolotioniin ja Ceridal voiteeseen.

Jojobaöljyä sisältävä Ceridal Lipolotion on 100% vedetön öljy, jota voi käyttää niin kylpyöljynä kuin tehohoitona kuivalle päänahalle tai vaikka parranajon jälkeisenä after shavena. Ceridal-tuotteista nimenomaan Lipolotion oli mulle jo entuudestaan tuttu, se kun tuntuu olevan äitien keskuudessa kulttimaineessa, ja sitä käytetään hoitamaan ja rauhoittamaan ärtynyttä ja kuivaa ihoa. Meiltäkin sitä löytyi pullo jonka olin saanut äidiltäni. Lipolotion ei jätä rasvaista pintaa 100% rasvakoostumuksestaan huolimatta, mikä on tosi kiva. Meidän perheen mies inhoaa rasvaista tunnetta iholla, mutta näin talvella hänenkin ihonsa kaipaa välillä kosteutusta.

Ceridal voide on uusi koko perheen vartalovoide, joka sopii päivittäiseen käyttöön päästä varpaisiin, eli jopa kasvoille. Rasvakoostumus on tuoteperheen kevyin, 28%, eli sopii hyvin käytettäväksi silloin kun iholle riittää ihan tavallinen kosteutus. Ceridal voidetta voi kokeilla vaikkapa meikin puhdistukseen, pakkaskuiville kasvoille ja ihan perusvoiteeksi. Mä lainasin Ceridal Voidetta serkun atooppiselle iholle, ja se tuntui kuulemma oikein hyvältä. Itse olen käyttänyt sitä meidän muksuilla tammikuun superpakkasilla ulkoilun jälkeen poskille.

Mun kokeilun  perusteella uskallan sanoa että Ceridal -tuotteet sopivat hyvin lapsiperheen arkikäyttöön, ja varsinkin talven pakkasilla niille on paljon käyttöä. Käykää ihmeessä lukemassa TÄÄLTÄ lisää näistä tuotteista jos ongelmat kuulostavat tutuilta tai teitä kiinnostaa tietää enemmän! Itse olin tosi positiivisesti yllättynyt Ceridal-tuotteidem ominaisuuksista ja tehosta.

Oletteko te kokeilleet Ceridal-tuotteita?

Viime aikoina olen törmännyt netissä moneen listaukseen ”asioista joita ei kerrota synnytyksestä”. Nämä listat kuitenkin tuntuvat muistuttavan toisiaan aika paljon, huumorilla höystettyine kauhukuvineen.  Niissä on usein listattu ne kaikki asiat jotka löytyvät ensimmäisellä neuvolakäynnillä saatavista lippulappusista, vanhemmuusoppaista, vauvasivustoilta ja keskustelupalstoilta ensinäkemältä, kuten se että synnytyksessä saattaa tulla kakka, se että alapäähän laitetaan ehkä tikkejä ja se että ensisynnytys saattaa kestää päiväkausia ja synnyttäjällä ei ole välttämättä mitään kontrollia mihinkään.

Mä päätin listata ne asiat, jotka ovat myös ihan yhtä mahdollisia synnytyksessä, mutta jotka usein jäävät vähemmälle huomiolle kuin ne ”asiat joita kukaan ei kerro synnyttämisestä”. Nämä ovat asioita, jotka itsestänikin olisi ollut kiva tietää mahdollisiksi etukäteen kaiken sen pelottelun vastapainoksi. Tässä tulevat ne asiat, joita mun mielestä kukaan ei OIKEASTI kerro synnytyksestä.

1. Ensisynnyttäjänkin synnytys saattaa päivien sijaan kestää vain 4 tuntia tai vähemmän,

joten jos sinusta tuntuu ihan oikeasti siltä että nyt se vauva on sieltä tulossa, niin käy ihmeessä tarkistamassa tilanne. Aina on parempi tarkastaa, kuin sitten vaikka synnyttää matkalla autoon. Matka- ja kotisynnytyksiä sattuu nimittäin yllättävän paljon. Omat synnytykseni kestivät 4,5h ja 1,5h, joista ensimmäinen perätilasynnytys.

2. Supistukset eivät ole kaikilla mitään hirvittävää tuskaa ensimmäisestä  asti.

Joillakin synnytyssupistukset eivät ole juuri kuukautiskipuja kovempia (tai edes niin kovia) ennenkuin vasta ihan loppumetreillä (tai siis sent(e)illä). Itselläni synnytys alkoi tuntumaan synnytykseltä siinä vaiheessa kun olin 8cm auki, sitä ennen olo ei ollut sen hankalampi kuin edellisinä viikkoina kun mulla oli ollut supistuksia.

3. Vauvan synnyttäminen alateitse on mahdollista vaikka lapsi on tulossa ulos pylly edellä.

Ja turvallista, mikäli lääkäri on todennut sen olevan mahdollista. Kaikki riippuu tietysti vauvan koosta ja lantion sisämitasta. (Eli se että lantiosi on ulospäin kapea ja kaikki kummastelevat ääneen miten sinusta mahtuu ulos yhtään mitään ei tarkoita että lantiosi sisämitta olisi pieni ja synnyttäminen sinulle mahdotonta). Ensisynnyttäjänä perätilasynnytyksen alateitse kokeneena voin kertoa että ei ollut yhtään sen ”pahempaa” kuin normaali alatiesynnytys. Paikalla oli vaan vähän enemmän porukkaa, lääkäriä ja lastenlääkäriä, mikä toi turvallisuudentunnetta. Eli jos vauva onkin perätilassa, ei kannata heti panikoida, niinkuin itse vähän tein kun perätilasta ensimmäisen kerran kuulin. Onneksi synnytys sitten käynnistyi niin yllättäen ja nopeasti että siinä ei ehtinyt enää tositoimissa panikoidakaan.

4. Lapsivedet saattavat mennä vasta ihan lopuksi eivätkä suinkaan ensimmäisenä, tai huomaamattomasti.

Mun ensimmäisessä synnytyksessä lapsivedet räjähtivät mm. kätilön hiuksille kun hän käski mun harjoitella ponnistamista. Ja uskokaa tai älkää, ei hävettänyt yhtään, nauratti vaan ihan hulluna sekä mua että kätilöä.

5. Ponnistaminen voi olla täysin kivutonta, jos epiduraali vaikuttaa juuri silloin.

Itse en ole tätä kokenut koska epiduraali ei koskaan ehtinyt vaikuttaa, mutta ponnistamisesta jäi silti hyvät muistot.

6. Ponnistusvaihe voi olla myös tosi nopea, eikä kestä välttämättä ikuisuutta.

Tunnen muutaman äidin jotka ovat synnyttäneet vauvansa yhdellä  tai kahdella ponnistuksella, omat ponnistusvaiheeni ovat olleet 17 ja 12 minuuttia.

7. Synnytyskipu saattaa tuntua oudoissa paikoissa, eikä suinkaan ole kaikilla samanlaista.

Jälkimmäisessä synnytyksessä mua sattui eniten pakaraan joka kramppasi ponnistaessa, ja muistan edelleen elävästi kuinka sanoin kesken ponnistamisen että ”Mua sattuu pakaraan, tää on ihan naurettavaa!!!”.

8. Synnytyksessä voi myös naurattaa,

vitsailla ja puhua höpöjä, tai sitten voi myös olla ihan hiljaista.

9. Synnytyksen jälkeen ei olo välttämättä ole suinkaan ”kuin maratonin juosseella”.

Saattaa olla että energiaa on niin paljon että vaikka lapsesi syntyy klo 23.00, sinä nukahdat ensimmäisen kerran vasta seuraavana iltana klo 23.00 kun olet tuijottanut vauvaasi koko ajan voimatta irroittaa katsetta hetkeksikään. Ja vaikka väsyttäisikin, niin uni ei välttämättä tule. Olet käynyt juuri läpi aika hitsin ison kokemuksen ja saanut syliisi uuden ihmisen, minkä johdosta pääkoppa käy aivan ylikierroksilla.

10. Synnytyksessä saattaa tapahtua jotain mistä et ole välttämättä lukenut koskaan aiemmin.

Synnytyksessä saa kysyä, jännittää, vaatia tietoa ja pyytää apua, varsinkin synnytyksessä. Se on ainutkertainen kokemus, jossa osittain kyllä menettää kontrollin. Silloin on tärkeää että pystyy luottamaan niihin henkilöihin jotka auttavat, kätilöön, lääkäriin ja puolisoon tai tukihenkilöön.

Se mitä mä haen tällä postauksella on positiivisempi suhtautuminen synnytykseen. En sano että synnytys olisi kivutonta ja vaaleanpunaista hattaraa alusta loppuun, mutta sanon vaan että ei se kaikilla ole hirveää ja kauheaa ja pelottavaa ja ällöttävääkään. Vaikka ne usein listatut asiat saattavat olla niitä yleisimpiä synnytyskokemuksia, se ei tarkoita että kaikki kokisivat synnytyksen niin. Ennen omia synnytyksiäni mä ainakin halusin lukea mahdollisimman erilaisia synnytyskokemuksia, jotta sain mahdollisimman laajan kuvan siitä mitä kaikkea voi tapahtua, en pelkkiä kauhukertomuksia joita netti on pullollaan. Jokainen synnytyskokemus on yhtä arvokas, oli se sitten millainen tahansa.

Mitä te haluaisitte kertoa synnyttämisestä, mitä yleensä ei kerrota missään?

Moni kanssaäiti varmasti muistaa sen kerran kun lapsi alkoi olla jo niin iso että oli juuri oppinut viilettämään itse sinne minne halusi, ja sitten lähdettiin leikkipuistoon. Yhtäkkiä se lapsi kiipesi itse liukumäkeen, siellä oli muita lapsiakin, ja sieltä se oma pieni mukula laski hienosti alas. Mutta se matka huipulle, matka mäkeen, ja matka alas – ainakin mä olin aivan sydän kurkussa. Ehkä ensimmäiset puoli vuotta, ehkä kauemminkin.

Teki mieli vaan pitää kädestä, laskea itse mäestä mukana. Vaikka hienostihan se lapsi osasi itsekin. Mutta kun, jotain olisi voinut sattua. Lapsi olisi voinut kaatua liukumäen portaissa. Joku olisi voinut tönäistä. Hän olisi voinut kaatua. Liukumäki olisi voinut olla liian liukas ja lasku liian nopea ja alastulo hallitsematon. Ja mitä sitten? Sitten olisi voinut puhaltaa pipiin ja lohduttaa. Auttaa laskemaan mäestä uudestaan. Ei sen kummempaa.

Katsoin Marja Hintikka Liven eilen, ja siinä puhuttiin lasten ylisuojelemisesta, siitä kuinka vanhemmat suojelevat lapsensa hengiltä. Ohjelmassa oli aivan hitsin hyviä pointteja ja kivat vieraat, ja se sai mut itsenikin miettimään omaa suhtautumistani. Kuinka paljon mä suojelen lapsia, kuinka paljolta lapsia voi suojella?

Mä voin ihan rehellisesti myöntää että olen ollut, varsinkin esikoisen kanssa, sellainen hermoheikko vanhempi joka oikeasti oli aina sydän kurkussa puistossa ja jonka teki mieli varoittaa kaikista maailman asioista kokoajan. Osaltaan siihen ehkä vaikuttaa sekin, että olin itse tosi tapaturma-altis lapsena, ja aina loukkasin itseni jotenkin kun riehuin menemään. Kukkulankuninkaassa murtui käsi ja kaverin kanssa tarhassa pyöriessä lensin pää edellä seinään ja sain aivotärähdyksen. Jalka murtui kun tipuin portaat, koska säikähdin niskassani ollutta hämähäkkiä. Ja nämä ovat vaan jäävuoren huippu, mulle sattui aina ja kaikkea, suurin osa siis ala-asteikäisenä. Ei ole montaakaan nivelsidettä mulla joka ei olisi venähtänyt joskus ja aivotärähdyksiäkin on ollut muutama.

Noista jutuista on jo 15-20 vuotta aikaa enkä muista enää niin tarkkaan kaikkea, mutta jäi niistä ainakin hauskoja muistoja: hienosti kavereiden koristelema kipsi kädestä ja kiva vapaapäivä äidin kanssa, kun oli se aivotärähdys. Kai mä olen lapsenakin ollut jonkinlainen positiivari, koska muistan näinkin inhottavista jutuista myös hyviä puolia.

Ja se että mulle on jäänyt pääosin hyviä muistoja, on osaltaan auttanut vähän hellittämään. Ja niin on auttanut myös päiväkoti ja se että sinne lapset on vaan pakko päästää leikkimään ja kokeilemaan ja kiipeilemään ilman että itse on edes paikalla. Eihän kaikelta voi suojella. Voi vaan yrittää näyttää esimerkkiä, ja antaa lapsen kokeilla ja oppia uutta. Eihän lapsi voi oppia jos hänet tukahdutetaan eikä anneta kokeilla kiipeilyä tai kärrynpyörää tai portaiden kapuamista.

Kun molemmat lapset ovat alle viisivuotiaita, tämä on vielä aika helppoa. Entä sitten kun tulee koulu ja koulumatkat? Itsenäisesti harrastuksiin ja kavereille kulkeminen? Tai se että lapset ovat yksin kotona koulun jälkeen isompana. Nämä asiat mua jännittää jo ihan valtavasti etukäteen, ja tiedän että tulen olemaan niin paniikissa! Mutta pakkohan siihen on sittenkin vaan luottaa että on osannut opettaa lapsille tarpeeksi hyvin mitä pitää muistaa ja kuinka itsestä huolehditaan.

Ja en mä ainakaan mitään kovin kummoista yksin kotona ollessani touhunnut. Söin Weetos-muroja, hedelmiä tai leipiä, katselin 10+2:a tai Flipper ja Lopakaa, leikin kavereiden kanssa ja katsoin MTV:ltä Britneytä ja JLO:ta samalla kun leikin Britney-barbilla. Silloin kun mä olin pieni ei edes ollut lapsilukkoa hellassa, mutta ei mulla koskaan tullut mieleenkään mennä sitä räpeltämään. Ja nykyään on ne lapsilukotkin. Ja tietä ylittäessä muistin aina katsoa vasemmalle ja oikealle, ja/tai odottaa että valo vaihtuu vihreäksi.

Ohjelmaan haastateltu amerikkalainen äiti ja Free Range Kids -aatteen kehittäjä Lenore Skenazy toi esiin amerikkalaisen näkökulman. Siellä lapset eivät SAA mennä yksin kouluun, he eivät saa olla kotona alle 10-vuotiaana yksin ja isompia lapsia seurataan jatkuvasti gprs-paikantimien avulla jos he ovat yksin. Osa amerikkalaista vanhemmista ei ilmeisesti jättäisi yksin edes 15:sta minuutiksi alle 12-14-vuotiasta lasta. Se tuntuu ihan uskomattomalta. Kyllä mun mielestä tämä suomalainen meininki on paljon terveempää, että eka-tokaluokkalaiset saavat jo olla pieniä hetkiä yksin kotona, osa on tokaluokalla koko iltapäivän yksin.

Nyt tätä asiaa mietittyäni, mun kanta on ainakin se että mieluummin luotan mun lapsiin ja yritän opettaa heille mahdollisimman paljon tärkeitä taitoja, ihan pienestä asti. Että he osaisivat toimia erilaisissa tilanteissa ja muistaisivat huolehtia itsestään, ja siitä että kaveria ei jätetä, sitten kun ne asiat ovat ajankohtaisia. Niitä taitoja oppii parhaiten harjoittelemalla ihan yksinkertaisia juttuja ja keskustelemalla lapsen kanssa tärkeistä asioista.

Yhdessä katsotaan aina tien yli mennessä ettei tule autoja, lapset saavat harjoitella itselleen välipalan tai aamupalan tekemistä, en kiellä heitä kiipeilemästä tai kokeilemasta uusia juttuja puistossa enkä muutenkaan ole kokoajan hokemassa varo varo varo. Rattaissa istumisen sijaan he saavat mieluummin kävellä ja tutkia itsekin mahdollisimman paljon. Ja paljon on kaikkea muutakin, jos tähän listaisin jokaisen arkipäivän lomassa pikkuhiljaa lastenkin päähän iskostuvan asian, niin tämä postaus oli loputon. Ehkä se aikuisen läsnäolo ja opastus, sekä rakkaus ovat kuitenkin ne kaikkein tärkeimmät eväät elämään. Niin ja siellä puistossakin olen höllännyt jo aikaa sitten, ja hyvinhän he ovat oppineet kehonhallintaa kun ovat saaneet harjoitella! 😉

Mitä te touhusitte yksin kotona ollessanne lapsena? Kuinka vanhana olette itse olleet ekaa kertaa yksin kotona? Minkä ikäisen lapsen uskaltaisitte antaa olla yksin kotona tai mennä yksin kouluun tai vaikka puistoon? Mitä tärkeitä taitoja te opetatte lapsille yksin selviytymiseen?

Muistatteko vielä, kun kirjoittelin joulukuussa lähteneeni mukaan OP:n Syke-pilottiin ja sen myötä myös hyvinvointihaasteeseen? Jos ette muista niin muistin virkistykseksi voi käydä lukaisemassa TÄÄLTÄ mistä on kyse. Olen siis mukana Indiedaysin ja OP:n Syke -yhteistyökampanjassa, jonka myötä olen valinnut itselleni Laturi -hyvinvointihaasteen jossa mitataan mun aktiivisuustasoa tämän pilotin aikana. Edellisen postauksen aikaan en ollut vielä käynyt mittauttamassa aktiivisuustasoani, mutta joulukuun aikana kävin ja tulokset olivat mielenkiintoisia!

OP Syke on vakuutuksena erilainen kuin kaikki muut: sen painopiste on vakuutetun omassa aktiivisuudessa ja hyvinvoinnissa, ja se palkitsee siitä että asiakas voi hyvin, alentamalla vakuutusmaksua. OP Sykkeen vakuutusehdot mahtuvat älypuhelimen ruudulle, ja se sisältää normaalia tapaturmavakuutusta laajemman vakuutusturvan sekä omasairaalapalvelut pilotin ajaksi, eli toukokuun loppuun asti. Vakuutuksen hinta on 15 euroa kuussa, ja tosiaan jos pilotin aikana loukkaantuu, voi yhden puhelinsoiton soitettua käydä Omasairaalassa hoidettavana, ja vakuutus maksaa kaikki kulut samantien, ilman korvauskattoa ja ilman omavastuuta.

Mutta takaisin mun valitsemaan hyvinvointihaasteeseen, eli Laturiin. Laturin energiatesti oli mielenkiintoinen kokemus tuossa juuri ennen joulua. Testissä mitattiin todella montaa eri osa-aluetta, kuten verenpainetta, nukkumista, lihaskuntoa, tasapainoa, liikkuvuutta, stressitasoa, vyötärönympärystä ja painoa. Lihaskuntoa testattiin monella eri tavalla ja testissä kesti n. 40 minuuttia. Mä en osannut olettaa omasta kunnostani muuta, kuin että varmaankin oma energiaindeksini on ainakin keskitasoa. Koen jaksavani arjessa ihan suhteellisen hyvin.

Suomalaisten keskiarvo on 8h aktiivista ja energistä aikaa vuorokaudessa. Maksimitulos taas on 16 aktiivista tuntia, jolloin nukkumiselle jää vielä 8 tuntia. Mun tulos oli yllättäen 12h14min joka oli siis tosi hyvä! Menin testiin kolmen tunnin yöunilla pitkän työpäivän jälkeen, molempien mukuloiden ollessa jäätävän kovassa kuumeessa juuri silloin. Mutta yllättävän hyvin mä siis jaksoin ja tulos oli enemmän kuin tyydyttävä itselleni.

Mulla on tulossa vielä kaksi energiatestiä, ja niitä varten kuitenkin parannettavaa löytyi vielä: sekä notkeudessa että keskivartalon lihaksistossa. Eli mähän olen siis notkea kuin näkkileipä, ja mun keskivartalo on edelleen kahden raskauden jäljiltä vähän heikompi kuin muut kropan osat. Pitäisi tehdä siis paljon vatsalihasliikkeitä ja venytellä hulluna joka ilta.

Näitä osa-alueita mä yritän nyt parantaa, omaan tahtiin ja yhtään stressaamatta, ennen seuraavaa testiä. Haluaisin saada tulokseksi 14 tuntia, joka tuntuisi sopivalta. Jotenkin tuo testitulos oli mulle kuitenkin tosi huojentava, kai mä ihan hyvässä kunnossa olen vaikka en kovin usein ehdi (jaksa) harrastamalla harrastaa liikuntaa.

Mun liikunta on koko talven koostunut suurimmaksi osaksi hyötyliikunnasta: kävelen työpäivinä aina n. 4-5km, joinakin päivinä vielä enemmän ja osan matkoista samalla pulkkaa vetäen/vaunuja työntäen. Lisäksi ulkoilen lasten kanssa pulkkamäessä, tanssin tyttöjen kanssa kotona joka viikko itseni hikeen asti ja ehkä kerran viikossa innostun treenaamaan kahvakuulalla tai käyttäen omaa kehonpainoani vastuksena. Nyt aion kuitenkin yrittää muistaa venytellä edes pari kertaa viikossa, ja kehittää keskivartaloni lihaksia silloin kun treenaan muutenkin.

Mä olen vasta haasteeni alussa, koska olen vasta kartoittanut lähtötason. Eli tekin ehditte oikein hyvin vielä pilottiin mukaan! OP:n syke pilotti kestää siis sinne toukokuun loppuun asti, ja hyvinvointihaasteita voi valita neljästä eri vaihtoehdosta. Minkä tahansa haasteen valitsetkin, onnistumisesta palkitaan kuukausimaksun alentamisella. Nämä haasteet toimivat hyvänä tsempparina elämäntapamuutoksessa, tai kunnon kohentamisessa, ja onhan se kiva että hoito on turvattu mikäli jotain treenatessa sattuisikin.

Lukijakilpailu:

Minkälaisia ajatuksia sinussa herättää OPn Sykkeen kaltainen pilotti, joka yhdistää vakuutuksen ja hyvinvoinnin?

Vastaa kysymykseen kommenttiboksissa ja voit voittaa 250€ arvoisen hyvinvointiviikonlopun Vierumäellä. Kaikkien kampanjaan osallistuneiden bloggaajien postauksiin kommentoineiden kesken arvotaan yksi lahjakortti. Osallistumisaikaa on 5.2. asti ja voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti. Kilpailun säännöt löytyvät täältä.

Onnea kisaan!

Otto lopetti räjähtävän nopeasti suosioon nousseen Akkavalta-bloginsa kuukausi sitten. Syyt siihen olivat samat, jotka itseänikin ovat blogatessa joskus mietityttäneet: bloggaamisen sivutuotteena tuleva julkisuus ja inhottavat kommentit ja perättömät juorut, sekä tietenkin ajanpuute. Ne ainoat huonot puolet bloggaamisessa. Otto ehti blogata vain vuoden, mutta hän aloitti suoraan huipulta. Se on mielestäni se ratkaiseva ero mun ja Oton blogiurissa, se syy, miksi mä ainakin toistaiseksi pystyn tähän ja haluan tehdä tätä, ja miksi Otto ei pystynytkään.

Siinä missä mulla kaikki on kasvanut tasaiseen tahtiin, ja aloitin oikeasti ihan nollasta, oli Otto jo ensimmäisenä päivänään keskustelupalstojen riepoteltavana, ja otti stressiä päivitystahdista. Siinä missä mä kirjoittelin bloggerissa omaksi ilokseni puolitoista vuotta ennen portaaliin siirtymistä, Otto siirtyi jo kolmen kuukauden kuluttua ensimmäiseen portaaliin ja siitä kolmen kuukauden kuluttua lehtitalon alle. Hänellä oli jo ensimmäisenä päivänään tuhansia kävijöitä, siinä missä itselläni oli 16 lukijaa.

Hän ei koskaan ehtinyt tottua hiljalleen kaikkeen siihen mitä blogi mukanaan tuo. Suosion, kannustuksen, tunnustuksen ja mahtavien tyyppien lisäksi paineita ja ilkeitä ihmisiä. Mulle blogin mukanaan tuomat negatiiviset asiat ovat aina olleet pienemmässä roolissa kuin positiiviset jutut. Olen kohdannut urani aikana ties minkälaisia kohuja, ja joutunut kerran tekemään jopa rikosilmoituksen kun eräs mies ahdisteli mua pelottavilla kommenteilla kuukausien ajan joka ikinen lauantaiyö. Silti olen aina kokenut blogin mukanaan tuomat hyvät asiat miljoona kertaa suurempina, kuin huonot.

Vaikka ymmärrän täysin miksi Otto lopetti, en voi väittää ettenkö kaipaisi hänen tekstejään. Hitto vie, mulla on ihan kauhea ikävä niitä postauksia. Oli niin parasta lukea Oton ajatuksia isyydestä tai parisuhteesta, ja ihan niitä pelkkiä läppäpostauksiakin. Vaikka me jutellaan paljon ja tiedän suunnilleen mitä tyyppi milloinkin ajattelee, ja hän ei myöskään peittele tunteitaan, oli ihana lukea hänen ajatuksiaan kirjoitettuna. Koska kirjoittaa Otto osaa, se on yksi hänen parhaimpia taitojaan. Akkavallan poistuminen jätti ammottavan aukon blogimaailmaan.

Mä olen houkutellut Ottoa että hän kirjoittaisi edes joskus jotain, omaksi ilokseen  tai muiden, koska hänellä on kirjoittamisen lahja joka ei saa mennä hukkaan! Mutta painostaa en aio, kirjoittaa jos kirjoittaa. Toisaalta näen miten helpottunut ja vähemmän stressaava hän on nyt, kuukausi blogin lopettamisen jälkeen. Se tekee mut onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin yhdenkään tekstin lukeminen.

Siitä mä olen Otolle tosi kiitollinen, että vaikka hän ei haluakaan enää blogata, hän tukee täysillä mun blogiuraa ja auttaa mua edelleen parhaansa mukaan. Ehkä vielä joskus saadaan lukea jotain Oton kirjoittamaa mun blogista, tai jostain muualta, ainakin toivon niin! Tänään muuten ilmestyi Kaksplussan nettisivuille Otosta joulukuun Kaksplussassa julkaistu haastattelu, jos ette ole vielä lukeneet. Siinä Otto valottaa ajatuksiaan isyydestä, perheestä ja vähän kaikesta muustakin.

Jäittekö te kaipaamaan Akkavaltaa?