Reilu viikko sitten, arvosteluun kyllästyneenä ja jo pitkään näitä asioita pohtineena mä istahdin alas ja kirjoitin oman tarinani naiseudesta. Mä salaa toivoin että edes yksi tai kaksi lukijaa lähtisi mukaan. Pelkäsin näyttäväni naurettavalta jos kukaan ei innostukaan haasteesta, tässä minä yksin julistan naiseuden sanomaa mutta kukaan muu ei koe samalla tavalla, kaikki muut ovat varmoja omasta naiseudestaan. Inhoan sitä että pelkäsin, ja inhoan sitä että olen joskus epävarma. Mutta epävarmuus ei tee musta huonompaa naista tai ihmistä. Vaikka inhoaisin itseäni yli kaiken, peilistä katsoisi mielestäni maailman rumin mörrimöykky ja haluaisin vaan piiloutua peiton alle, olisin silti oikea nainen. Joskus on niitäkin päiviä, onneksi tänään ei.

Epävarmuus tämän haasteen suhteen osoittautui kuitenkin enemmän kuin turhaksi. Teidän mukaan lähteneiden määrä on yllättänyt mut ihan täysin, niin täysin että on ollut vaikea edes itse pysyä perässä siitä miten haaste etenee! Olen silti yrittänyt mahdollisimman paljon seurata, kommentoida ja lukea. Maanantaina Mutsie-blogin Irene otti osaa haasteeseen, paljastaen samalla Tältä näyttävät oikeat naiset -otsikolla Tyyli.comissa julkaistun artikkelin olleen hänen kirjoittamansa. Irenen teksti oli mulle iso juttu. Suosittelen lukemaan! Haluan erityisesti kiittää Ireneä siitä, että hän lähti rohkeasti haasteeseen mukaan, vaikka olisi vaan voinut antaa olla ja ajatella että ei se otsikko nyt oikeuttanut vetämään hernettä nenukkiin. Kiitos Irene <3

Kun googlehakuun kirjoittaa #oikeanainen löytyy tänään jo kymmeniä tekstejä aiheesta. Jokainen tarina on omanlaisensa ja mitä enemmän niitä lukee, sitä enemmän ymmärtää miten erilaisista lähtökohdista meidän kokemus omasta naiseudestamme tulee. Toiset ovat varmoja omasta naiseudestaan siihen asti että tulevat äidiksi, toiset taas löytävät naisellisen puolen itsestään siellä synnytyssalissa. Joillekin naiseudessa ei ole koskaan mitään epävarmaa, ja tämän haasteen tarpeellisuuskin on nostettu tapetille. Mä olen sitä mieltä, että jos kymmenet ihmiset blogeillaan ovat lähteneet mukaan, ja vielä useammat Instagramissa, on haasteelle todellakin tarvetta. Mutta olen myös iloinen siitä, että on heitä jotka kokevat oman naiseutensa olevan päivänselvä asia. On upeaa, että sellaista itsevarmuutta löytyy!

Nostan tähän loppuun muutaman postauksen, joiden jakamiseen olen saanut teiltä luvan, mutta haluan kiittää ihan jokaikistä haasteeseen osallistunutta. Jokaisen tekstin olen lukenut, ja kuvan katsonut, vaikka kaikille en ole ehtinyt henkilökohtaisesti vielä vastaamaan. Kiitos, ihan mielettömän paljon!

Demi kirjoitti Kiljuva Pikkunälkä -blogissaan ihan mahtavan runon siitä mitä on olla oikea nainen.

Maria The Realm of Maria -blogista ymmärsi oman tyttärensä myötä, että haluaa näytttää hänelle ettei itseään tarvitse ahtaa mihinkään muottiin. Mä olen ehdottomasti samaa mieltä!

Elli kertoo Kahdesta neljäksi -bloginsa  tekstissä siitä, miten hän on käynyt läpi raskaita asioita, ja isoja leikkauksia, ja tajunnut ettei hänen tarvitse olla urhea ja jaksaa kaikkea, vaan väsymyskin on ihan sallittua. Silti hän pyrkii löytämään mahdollisimman paljon hyvää, ja parantamaan niitä asioita joissa on parannettavaa.

Emmi kirjoitti loistavasti Yhteenkasvettu-blogiinsa niistä erityisen aroista asioista, kuinka melkein jokaisella meistä on se oma herkkä asia, jonka kommentoiminen tai arvostelu tuntuu oikein erityisen pahalta. Niin myös mulla.

Mi kertoo Thrill me tonight -blogissaan millaista on näyttää stereotyyppiseltä oikealta naiselta, mutta tuntea silti olevansa aina jotenkin vääränlainen. Teksti johon varmasti moni voi samaistua.

Olga Linnamaista elämää -blogista on kipuillut pituutensa kanssa, mutta oppinut hyväksymään itsensä.

Eevi kirjoitti Sydämen asialla -blogissaan sekä omista kokemuksistaan, että naiseudesta kätilön näkökulmasta. Ihana kirjoitus!

Yllämainittujen, ja aiemmassa aihetta käsittelevässä postauksessa mainittujen blogien lisäksi mukaan ovat lähteneet mm. Just Now, Ave Katriina, MAMABEAR, Miss Mutsi, Kun äiti kelaa, In a moment ja All you need is Imagination. Suurin osa mukanaolijoista löytyy kun googlettaa #oikeanainen tai kirjoittaa instagramiin #oikeanainen. Haasteeseen saa osallistua  vaikka hamaan tulevaisuuteen asti, ja jos haluat vielä osallistua menee ohjeistus näin: Ottakaa kuva itsestänne, postatkaa se tekstin kanssa tai ilman blogiin tai somekanaviin hashtagilla #OIKEANAINEN. Näytetään medialle miltä näyttää oikea nainen, koska jokainen nainen on oikea nainen.

Kiitos vielä ihan hurjasti teille kaikille! Tämän haasteen alulle laittaminen on mulle itselleni hienoin ja isoin juttu mitä olen ikinä blogini historiassa tehnyt. Se että olen saanut haasteen jälkeen kommentteja, joissa on kerrottu haasteen myötä parantuneesta itsetunnosta, ja itsensä hyväksymisestä, tuntuu ihan uskomattoman hienolta. Mä en halua tästä itselleni mitään meriittiä, mutta haluan herättää teidät kaikki osallistujat huomaamaan miten suuri vaikutus teidän osallistumisella on ollut. Te olette ihan oikeasti auttaneet naisia hyväksymään itsensä paremmin. Kuinka hyvältä se tuntuu!

PS: Tänään on viimeinen äänestyspäivä Indiedays Blog Awardseissa. Mä olen ehdolla Luonnollisen upea -kategoriassa, ja Otto on ehdolla Vuoden Blogitulokas -sarjassa. Me ollaan hurjan kiitollisia molemmat teille kaikille äänestäneille tuesta, ja jos joku vielä haluaa käydä äänestämässä, se onnistuu TÄÄLLÄ.

Nyt alan vääntämään viimeiset synttäritarjottavat, sillä kello tikittää uhkaavasti eteenpäin ja vieraat tulevat jo muutaman tunnin päästä. Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille <3

Eilen illalla mun piti jo tulla höpöttelemään niinkuin lupasin, mutta mulle iski niin infernaalinen väsymys että en jaksanut ajatellakaan mitään muuta kuin jäätelöä sohvan nurkassa ja silmien lepuuttamista siinä samalla. Meni vähän jätskiä nenäänkin, hups. Aikainen nukkumaanmeno teki hyvää mutta vieläkin on vähän unihiekkaa silmissä. Eiköhän se väsymys tästä kuitenkin helpota kun tarttuu touhuun ja alkaa leipomaan ja siivoamaan huomisia viidakkobileitä varten.

Käytiin vähän ostoksilla tällä viikolla, ja ostettiin oikeastaan ihan sellaisia perus arkivaatteita synttärijuttuja lukuunottamatta. Tiaralle löytyi hauska ananascollege Zarasta, kuten myös valkoiset tikatut slip-onit. Samalla saatiin kissakengät kiertoon pikkusiskolle, nyt on koko perheellä omannäköisensä släbärit  kevääksi. Tiara on aivan ihastunut myös uusiin kukkapinneihinsä, jotka löytyivät Zeldan synttärihiuspannan kanssa H&M:ltä.

Käytiin eilen illalla Tiaran kanssa vain rivakasti kuvaamassa uudet vaatteet pihalla, ihan noin vähissä kamppeissa ei kyllä oikeasti ole vielä mitään asiaa ulos. Mutta niitä ihanan lämpimiä kesäsäitä odotellessa, ah! Lakattiin Tiaran kynnetkin eilen kun hän kovasti halusi, ja jokaiseen sormeen piti kuulemma olla eriväristä lakkaa. Niinpä me lakattiin molempien sormien kynnet viidellä eri punaisen sävyllä, ja kyllä nousi tytöllä hymy korviin kun näki lopputuloksen.

 Takki Zara / College Zara / Housut H&M / Kengät Zara / Pinnit H&M / Laukku H&M / Koru EYE

Tiaran asun kuvauksen jälkeen herätin Oton päiväunilta iltahämärän jo lähestyessä ja käytiin vielä kuvaamassa mun perjantain asu. Kokeilin eilen uusia saamiani hiustenpidennyksiä melkein vuoden polkkatukkailun jälkeen, ja niistä (sekä siitä aionko jatkossa olla pitkä- vai lyhyttukkainen) on luvassa juttua myöhemmin ensi viikolla!

Takki Sheinside* / College New Yorker* / Farkut Gina Tricot Alex / Kengät Nike / Pipo Asos / Laukku Michael Michael Kors / Toppi Primark / Kello Guess* / Sormus Cailap* / Korvakorut Glitter / *saatu blogin kautta

Mulla oli tarvetta uusille työfarkuille, ja vähän skarpimmalle jakulle töihin, kun koko talven olen kulkenut collegeissa ja paksuissa neuleissa. Meillä ei ole mitään sen tarkempaa pukukoodia töissä, mutta etenkin tapaamisia varten on mukava laittaa vähän siistimpää päälle, ja pastellivaaleanpunainen jakku Gina Tricotista sopii sellaisiin tilanteisiin tosi kivasti. Ginasta löytyi muutakin kivaa, kuten ne työfarkut, sekä pitkän etsinnän jälkeen valkoinen ysärityylinen croptop josta ei meinannut löytyä kokoa millään. Kun olin jo menettänyt toivoni, löysin viimein yhden tokalla visiitilläni samassa kaupassa. Joku oli juuri palauttanut meikkivoidetahraisen XS:n rekkiin ja mä nappasin sen itselleni. Onneksi tahrat lähtivät pesussa!

Vaalea kevyt farkkupaita löytyi H&M:ltä ja tykkään tosi paljon. Mulla on ollut sama farkkupaita vuodesta 2009 käytössä, ja se on edelleenkin suosikki, mutta nyt on ihana kun on vähän ohuempi ja vaaleampi vaihtoehto lämpimämpiin päiviin.

Meillä alkaa nyt kunnon leipomis- ja siivousmaratoni huomista varten, mutta viimeistään huomenaamulla luvassa katsausta #OIKEANAINEN-haasteeseen, ennenkuin pääsen postaamaan meidän viidakkojuhlista! Ihanaa lauantaipäivää kaikille <3

Mitäs tykkäätte uutuuksista? Millaisia vaatteita te tykkäätte pitää töissä?

Se yksi #tissigate on varmaan jo ihan tarpeeksi loppuun kaluttu aihe, enkä siihen haluakaan ottaa kantaa sen enempää, mutta haluaisin kiinnittää huomion johonkin paljon suurempaan ilmiöön kuin yhden Maisan mielipiteeseen. Ilmiö on nimeltään oikea nainen. Kuka on tai ei ole oikea nainen?

Mä olen aina ollut luonnostani pieni ja hentorakenteinen, ja mulla on nopea aineenvaihdunta. Olen elänyt lähestulkoon pelkällä roskaruualla opiskeluvuosina yksin asuessani liikkumatta ollenkaan, ja olen syönyt terveellisesti ja monipuolisesti liikuntaa säännöllisesti harrastaen. Olen syönyt aina paljon, ja jokainen joka mut tuntee tietää sen. Silti olen ollut 13-vuotiaasta asti samassa painossa kilon heitolla raskaus- ja imetysaikoja lukuunottamatta. Se paino on pieni, mutta se on mun oma luonnollinen paino.

Jo ennen kuin tulin teini-ikään, mua kutsuttiin kukkakepiksi, riisitikuksi ja kirpuksi. Kirppu on ihan kiva, mutta mut määriteltiin jo ala-asteiässä ihmisenä monen aikuisenkin toimesta mun painon perusteella. Ylä-asteen ja lukion ajan kävin painokontrolleissa jokaisessa koulussa jota kävin, ja olin erityistarkkailussa koska kouluterveydenhuollossa luultiin että mulla on anoreksia. Siitäkin huolimatta, että niiden kuuden vuoden aikana mun paino ei laskenut grammaakaan.

Olen päässyt kokemaan myös sen toisen puolen.  Molempien raskauksien aikana keräsin 14-17 kiloa painoa ja sain kuulla kuinka olen ällöttävä, turvonnut, läski, bulldogin näköinen pallonaama ja kuinka en koskaan tule palautumaan ennalleni. Haluatteko tietää paljonko painoin kun menin synnyttämään? Mä painoin ensimmäisellä kertaa 62 kiloa ja toisella 59. Pituutta multa löytyy 167cm. Varsinainen läski bulldoggi.

Mulle itselleni mun paino ei koskaan ole ollut ongelma, on se ollut sitten se normaalipaino tai viimeisillään raskaanaolevan paino, mutta monelle muulle on. ”Hyi sä oot oikeesti ihan sairaan laiha, syö jotain!” ”Sä näytät anorektikolta!” ”Tässä kuvassa oot kaunis kun näytit vielä terveeltä” ”Toi on tollanen pakkasen raiskaama pulkannaru” ”vituttaako kun vaimos näyttää 12-vuotiaalta pikkupojalta?” vain muutamia kuulemiani kommentteja lainatakseni. Joskus olen leikitellyt ajatuksella että lisäisin normaalin aikuisen naisen ruokavaliooni 2000 ylimääräistä kaloria ja alkaisin kasvattamaan lihasmassaa ja keräämään painoa että näyttäisin terveemmältä. ”Terveemmältä”, niin kenen mielestä, ja miksi? Omasta mielestäni mä olen ihan terve. Voin hyvin, olen pirteä, jaksan liikkua ja touhuta lasten kanssa, enkä kärsi nälästä tai mystisistä oireista.

Miksi joku muu saa määritellä kuka näyttää terveeltä? Ja miksi, oi miksi joku muu saa määritellä kuka on oikea nainen? Törmäsin tässä, jälleen kerran, artikkeliin jonka otsikkona oli ”Tältä näyttävät oikeat naiset!”. Artikkeli käsitteli pluskokoisille suunnattua alusvaatemallistoa, ja kyllä todellakin mielestäni he näyttivät oikeilta naisilta, upeilta ja kauniilta. Mutta miksi se, että he ovat oikeita naisia sulkisi pois muunlaiset vartalonmallit oikean naisen määritelmästä? Miksi minä olisin vähemmän oikea nainen koska en näytä samalta kuin he?

Sen lisäksi että en ole terve enkä oikea nainen, en myöskään ole oikea synnyttänyt nainen. Sen sain kuulla kun pari vuotta taaksepäin osallistuin paljon hyvää aikaansaaneeseen ja aivan ihanaan A beautiful body -haasteeseen, josta minä ja varmasti moni muukin sai rutkasti itsevarmuutta, vertaistukea ja hyvää fiilistä. Joidenkin mielestä mulla ei kuitenkaan ollut oikeutta osallistua, koska vartalossani ei ollut heidän mielestään tarpeeksi merkkejä raskaudesta ja synnytyksestä. Korjatkaa jos olen väärässä, mutta mun tietääkseni oikea synnyttänyt nainen on nainen joka on synnyttänyt.

Oikea nainen ei ole vain median kulloinkin valitsema lähestymistapa naiseuteen, vaan se on jotain paljon enemmän. Oikealla naisella ei pidä olla tissejä, raskausarpia, lapsia, mallivartaloa, ylipainoa, pitkää tukkaa, lyhyttä tukkaa, rehevää pyllyä, sixpackia, ryppyjä, meikkiä, silikoneja, hajuvettä, sorjia sääriä, kynsilakkaa, kokkaustaitoja, tanssiharrastusta, leveää lantiota, kapeaa vyötäröä, ralliautoa eikä edes sitä kuuluisaa pimppaa.

Olen kyllästynyt siihen että joku muu määrittelee kuka näyttää miltäkin. Meillä jokaisella on oikeus olla ihan yhtä oikeita, koosta, tissien muodosta, liikunnan määrästä tai mistään muustakaan tekijästä riippumatta. Oikea nainen voi olla kuka tahansa meistä. Oikea nainen voi olla syntymätodistuksessaan mies mutta tuntea olevansa nainen. Oikea nainen voi olla äiti, ja oikea nainen voi olla 100-vuotias lapseton nainen. Oikea nainen voi olla fitnessmalli, salikissa, sunnuntailenkkeilijä, liikunnanvihaaja tai jotain siltä väliltä. Oikea nainen voi olla kuka tahansa meistä, jos me vain kaikki voitaisiin ymmärtää se ja arvostaa sekä itseämme että toisiamme sellaisina kuin olemme.

Vastakkainasettelu on typerää, eikä johda mihinkään. Kaikkia ei tarvitse tunkea samaan muottiin, koska mitään muottia ei ole. Mä haastan teidät kaikki näyttämään millainen on oikea nainen, ja kertomaan oman tarinanne naiseudesta, koska oikea nainen on jokainen nainen. Jonkun toisen tarina voi olla täysin päinvastainen kuin mulla, joku toinen samaistuu. Yhtä kaikki, mä olisin kiitollinen jos saisin kuulla teidän tarinoita.

Mä toivon että tämä haaste leviäisi mahdollisimman pitkälle, koska jos edes yksi median edustaja kiinnittäisi tämän ansiosta enemmän huomiota naiseuden määrittelyyn ja johdatteleviin otsikoihin, tämä haaste olisi voitto. Ottakaa kuva itsestänne, postatkaa se tekstin kanssa tai ilman blogiin tai somekanaviin hashtagilla #OIKEANAINEN. Näytetään medialle miltä näyttää oikea nainen, koska jokainen nainen on oikea nainen. Postauksia saa myös linkittää mulle tässä, tai fb:ssä, eikä blogi ole edellytys osallistumiseen. Jakaisin mielelläni teidänkin kokemuksianne, sillä kenelläkään ei ole oikeutta väittää että me ei oltaisi oikeita naisia.

Kolme päivää lomailua takana, ja vielä yksi ihana, toivottavasti aurinkoinen, päivä edessä. Me ollaan otettu niin rennosti kuin mahdollista, syöty, ulkoiltu, leikitty, siivottu ja askarreltu. Iltaisin katsottu leffoja Oton kanssa ja väännetty herkkuiltapaloja. Tytöt ovat saaneet etsiä pääsiäismunia, ja me ollaan saatu syödä heidän pääsiäismunien jämiään kun molemmat jaksoivat syödä alle yhden kokonaisen munan. Nämä kolme päivää on tehneet niin hyvää pitkän ja harmaan kevättalven jälkeen.

Nautiskeltiin tänään kunnon pääsiäisateria, lammasta, uunijuureksia ja punaviinikastiketta, sekä jälkkäriksi itsetehtyä pashaa ananaksella ja valkosuklaalla maustettuna, nam! Olitte tismalleen oikeassa, itsetehty pasha on vielä tuhat kertaa parempaa kuin kaupasta ostettu. Lammaskin onnistui tosi hyvin, vaikka tämä oli ensimmäinen kerta kun lampaan ulkofileitä paistoin. Lisäksi tänään meidän esikoinen on saanut stailata mua, mistä lisää huomenna, ja käytiin myös ulkona pyöräilemässä, tai siis tytöt pyöräilivät ja me Oton kanssa enemmänkin pyörittiin.

Me kuvattiin pieniä hetkiä meidän pääsiäisestä videolle, ja tarkoituksena oli esitellä teille meidän höpötyksiäkin mutta arvatakaa mitä(!), mun videonmuokkausohjelma ei suostunut ymmärtämään mun videotiedoston fps:ää, joka oli sen mielestä liian suuri. Se jätti äänet 25fps:lle vaikka video pyöri 29,97fps:llä (frames per second), eli toisinsanoen kun katsoin mun ja meidän erittäin hidastettua ääntä normaalinopeudella pyörivän videon aikana meinasin tukehtua nauruun. Tiarankin ääni oli maailman hitain ja matalin ja kuulostin itsekin ihan känniseltä vanhalta mieheltä kun ääni oli niin hidastettu. En saanut sitä vaan toimimaan vaikka tappelin, googlailin ja väänsin sen kanssa useamman tunnin, joten tällä kertaa näkyy nyt vain kuvaa ja kuuluu kiva biisi taustalla. Opinpahan sen että vaikka kuulostaa kivemmalta että on enemmän ruutuja sekunnissa, niin en lähde kikkailemaan niin kauan kuin mulla on tuo kyseinen ohjelma käytössä vaan asetan kameran asetuksista tuon 25:n valmiiksi päälle.

Sen verran voin paljastaa että kun tytöt availivat pääsiäismuniaan ja niistä löytyneitä yllätyksiä, Tiara kiljaisi kovalla äänellä ”Sain APINAN!!!” ja Zelda vastasi siihen ”SAIN MUNAN!”. Se oli aika huvittavaa, kuten koko munien avaussessio muutenkin. Mutta toivottavasti tykkäätte videosta ja tunnelma välittyy kuitenkin! Videon voi katsoa myös TÄÄLLÄ jos se ei jostain syystä näy.

Huomenna luvassa siis Tiaran stailaama asu ainakin, sillä me otettiin osaa YLE:n puoli seitsemän -ohjelman #lapsistailaa -haasteeseen, johon voi osallistua instagramissa! Ihanaa sunnuntai-iltaa kaikille, mä lähden nyt Oton kanssa saunaan ottamaan kunnon löylyt.

Viikonloppuna päästiin nauttimaan yhdessä auringosta ja testaamaan viimeinkin jo muutaman viikon ajan sisällä testattua Puky -potkupyörää*, jonka saimme Polkupedilta. Polkuped on suomalainen lasten ulkoiluun ja harrastamiseen keskittynyt verkkokauppa, jonka tarina alkoi juuri Puky-potkupyöristä. Polkuped toimii saksalaisten Puky-pyörien maahantuojana, ja verkkokaupasta löytyy paljon muutakin kuin vain potkupyöriä, kuten esimerkiksi voimistelurenkaita, polkupyöriä ja pyöräilytarvikkeita. Kävimme jo toissa viikolla ostamassa kypärän Tiaralle Stadiumista, kun aurinkoa oli luvattu, mutta se ei sitten koskaan näyttäytynytkään sinä sunnuntaina ja siksi odotimme vielä viikon. Onneksi mentiin lauantaina aikaisin aamulla ennen kuin sairastuttiin, muuten olisi jouduttu taas odottamaan ainakin viikko eteenpäin.

Katuja juuri siivoiltiin viikonloppuna, ja tällä viikolla onkin jo paljon puhtaammat pyöräilymaisemat kun kivet ja katupöly ovat vähän vähemmällä. Mutta oikein hyvin sujui pyöräily jo ekasta kerrasta lähtien niistä huolimatta. Vaikka pyörä on toistaiseksi isomman käyttöön tarkoitettu, päästettiin me pienempikin kokeilemaan pyöräilyä kun hän sitä kovasti halusi. No häneltä se ei ihan vielä sujunut niin sutjakkaasti koska pyörä on vähän liian iso hänelle, mutta isompi pääsi vauhtiin ja hiffasi homman jujun aika nopeasti. Kun hän oli rauhassa harjoitellut hetken ja potkutellut hitaasti eteenpäin, hän sai kiinni tekniikasta ja sen jälkeen eteni hurjan nopeaa vauhtia.

Meillä on Pukysta tuo ns. välimalli LR L, eli yli 2,5-vuotiaalle tai yli 90cm mittaiselle lapselle tarkoitettu. Pyörän kuvauksessa lukee, että jos lapsi on kokojen välissä (niinkuin meillä vähän on) suositellaan pienempää kokoa vähän aremmalle lapselle, ja suurempaa kokoa seikkailunhaluisemmalle joka kokeilee innolla uusia ja jännittäviäkin asioita. Mä nyt en loppujenlopuksi tiedä kummanlainen meidän neiti sattuu olemaan, ajattelin etukäteen että hän saattaisi vähän jännittää pyörää mutta mitä vielä, etenee sillä kuin vanha tekijä. Toisaalta uskon, että vasta-alkajana hänestä tuo pienempi koko tuntui hallittavammalta ja turvallisemmalta, kuin isompi pyörä jonka hallinta ei ehkä olisi niin helppoa. Onneksi Pukyssa sekä satulan että tangon korkeutta voi nostaa tarpeen vaatiessa, ja onneksi meillä on tuo pikkusisko odottamassa innokkaana jos pyörä jää pieneksi.

Meillä ei tosiaan ennen ole ollut minkäänlaista pyörää, ei potkupyörää eikä kolmipyörää, joten ei ollut ollenkaan vielä harjoitusta kertynyt etukäteen. Siitä huolimatta Tipa tosi nopeasti oppi miten pyörällä pääsee eteenpäin, miten kääntyy ja miten pysähtyy. Jarrukin Pukysta löytyy, mikä on tosi hyvä, mutta sitä ei olla vielä harjoiteltu ettei tarvitse oppia liian montaa uutta juttua kerralla. Eikä se hurjan kova vauhti nyt vielä onneksi niin hurja ole mitä potkupyöristä olen kertomuksia kuullut toisilta vanhemmilta. Meistä se tuntuu hurjalta koska tämä on ensimmäinen kerta kun meidän muksu pyöräilee tai ylipäätään liikkuu jollain tuollaisella välineellä täysin itsenäisesti eteenpäin, kovempaa kuin kävellen tai juosten.

Tuntuu ihan uskomattomalta ajatella että meidän pieni pikkuinen vauva on kasvanut noin isoksi tytöksi joka viilettää tuolla vain menemään potkupyörällä ihan itse! Mihin se aika on mennyt? Mä tiedän että osa teistä on seurannut sieltä jo Tiaran odotusajoista asti, ja pakko kyllä nyt kysyä teiltä että tuntuuko teistäkin että aika on vierähtänyt hurjaa tahtia? Kohta täällä on kirjoiteltu neljä vuotta!

Meidän Puky on ihana kirkkaankeltainen, mutta niitä on saatavilla Polkupedista monessa muussakin värissä. Tuon meidän LR L välikoon lisäksi potkupyöriä löytyy jo 2-vuotiaasta (85cm) alkaen, sekä myös isommille eli 3v/95cm pituisille.  Zeldakin varmasti olisi potkutellut vähän rohkeammin jos hänellä yltäisi jalat maahan satulasta, sisällä hän nimittäin istui jalkatelineellä ja potkutti kovempaa vauhtia eteenpäin kuin Tiara! Veikkaan että me päädytään hänellekin hommaamaan vielä tälläinen menopeli, sen verran innoissaan hän on siskon pyörästä.

Potkupyörä saatu Polkupedilta.

Mun on helppo kuvitella, että ensi kesänä saattaisi onnistua Tiaralta hyvin tavallisella pyörällä pyöräily jo ilman apurattaita. Potkupyörän kanssa oppii hyvin itse kannattelemaan sitä pyörää pystyssä ja pitämään tasapainon, ja monelta vanhemmalta olen kuullutkin että siirto potkupyörästä tavalliseen lastenpyörään on ollut lastenleikkiä. Tietenkin se on varmasti ihan yksilöllistä, eikä meillä mikään kiire ole edetä, mutta mielenkiintoista nähdä että kuinka paljon tällä potkupyöräilyllä on vaikutusta.

Oletteko kokeilleet Pukya tai muita lasten potkupyöriä? Mitä tykkäätte? Minkä ikäisenä lapsi on alkanut potkupyöräilemään, ja minkä ikäisenä alkanut ajamaan tavallisella pyörällä?