Koska en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään kasvatusjuttuja lukuunottamatta muutamaa sanaa lasten vaatettamiseen liittyen, mulla oli palava halu kirjoittaa jostain kasvatukseen liittyvästä aiheesta. Ajattelin kirjoittaa tänään rahasta, siitä miten haluan opettaa meidän lapset käyttämään rahaa. Tämä ei ole mikään paljastuspostaus meidän raha-asioista, vaikka niistä on viime aikoina pari tyyppiä intensiivisesti kysellytkin, vaan tänään mä puhun rahasta nimenomaan kasvatuksen näkökulmasta. Siitä millaisia taitoja mä haluan lapsille opettaa rahan suhteen.

Mä opin itse tiedostavaksi kuluttajaksi oikeastaan vasta äitiyden myötä, sitä ennen en koskaan ajatellut rahaa sen kummemmin. Lapsilleni mä haluan opettaa rahankäyttötaidot jo pienestä asti. Mielestäni taitojen kartuttamisen voi aloittaa jo hyvin pienenä, niin että se on hauskaa, ja niin että raha on arjessa mukana, jolloin se tulee tutuksi. Molemmilla on omat säästöpossut, joihin he saavat laittaa pikkukolikoita ja säästää, ja possujen täyttyessä ne käydään tyhjentämässä pankissa tyttöjen tileille. Lisäksi esikoisella on oma pikkukukkaro, jonka sisällöllä hän saa joskus ostaa itselleen tarroja tai muumilakun.

Vielä ei kummallakaan ole niin hyvää käsitystä ajankulusta, eikä liiemmin omia menoja, että kokisin viikkorahan tarpeelliseksi. Muutaman vuoden kuluttua viikkoraha kuitenkin astuu varmasti kuvaan, ja olen jo miettinyt jonkin verran, mitä viikkoraha sitten tarkoittaa. Mä en usko itse mihinkään kotitöiden hinnoitteluun, että roskien vienti olisi kaksi euroa ja imurointi kolme, mutta mielestäni ei olisi yhtään tyhmää vaatia, että viikkorahan saamiseksi ainakin oma huone on viikon aikana siivottu. Sitten kun tytöt ovat vanhempia, osallistuvat he toki enemmänkin kodinhoitoon, mutta siitä oman huoneen viikkosiivouksesta on hyvä aloittaa.

En myöskään usko mihinkään koulutsemppaukseen rahan avulla, kyllä kiinnostuksen opintoihin tulisi tulla jostain muualta. Mutta voisin kuvitella ilman etukäteissopimusta palkitsevani todella hyvästä koulutodistuksesta, tai muusta menestyksestä. Koululaisten on hyvä opetella jo pitkäjänteisempää rahankäyttöä, ei nyt vielä ekaluokalla välttämättä, mutta sitten kun ymmärrys kasvaa. Jossain vaiheessa viikkoraha olisi ehkä hyvä vaihtaa kuukausirahaksi. Siten lapset oppivat miettimään enemmän, miten ja mihin rahansa käyttävät, kun seuraavaa rahaa ei ole tulossa viikon päästä, vaan aika onkin pidempi.

Kaiken tarpeellisen me vanhemmat tietenkin maksamme, mutta jos lapset haluavat vanhempana jonkin isomman jutun itselleen, vaikka pelikonsolin tai ison barbitalon (huomatkaa edelleen inhoni isopäisiä  nukkeja kohtaan, elättelen toivoa barbiekiinnostuksen säilymisestä), olisi hyvä jos lapset itse säästäisivät omista viikko- tai kuukausirahoistaan puolet, ja me vanhemmat maksaisimme puolet. Näin lapset oppisivat säästämään haluamiinsa asioihin. Ei sillä ettenkö epäilisi että Otto hankkii jokaisen nextgen-pelikonsolin meille ennenkuin tytöt ehtivät edes pyytää, mutta jokin esimerkki oli keksittävä, haha!

Säästäminen on hyvä opetella tosiaan jo niistä pikkukolikoista pienenä, mutta isompana toivon että tytöt itse haluavat laittaa aina tietyn summan sivuun omista viikko- tai kuukausirahoistaan. Sen lisäksi, että me vanhemmat säästämme ja sijoitamme tytöille kuukausittain, on hyvä jos he oppivat säästämisen myös itse. Pahan päivän varalle ei ole koskaan liikaa rahaa, enkä voi kuvitella että säästämisestä voisi koskaan olla mitään haittaa, jos rahat säästää säästötilille tai rahastoihin/matalan riskin osakkeisiin joissa niiden arvo ei pääse laskemaan inflaation mukana. Vuosikausien säästöpossuihin tai käyttötilille säästäminen sen sijaan olisi hölmöä.

Teini-iässä tytöt saattavat haluta kielikurssille tai vaihto-oppilaaksi toiseen maahan. Molemmat ovat varmasti mielettömiä kokemuksia, ja tuollaisten kokemusten, sekä ensiasunnon hankintojen, opiskelun, harrastusten ja muiden mahdollisten rahareikien takia on mielestäni myös vanhempien fiksua säästää lapsille. Mä haluan että lapset oppivat itse tavoittelemaan säästämisellä ja työnteolla unelmiaan, mutta haluan myös pystyä auttamaan, ja tarjoamaan heille hienoja kokemuksia ja turvallisen aloituksen omaan, aikuiseen elämään. En missään nimessä halua tarjota kaikkea valmiina hopealautasella, mutta en myöskään halua tehdä asioita liian vaikeiksi, tai mahdottomiksi toteuttaa.

Lapset ovat vielä sen verran pieniä, että sitä ei tiedä miten nämä mun kaavailemani menetelmät tulevat käytännössä toimimaan, mutta toivon että heistä kasvaa fiksuja ja tiedostavia kuluttajia, jotka osaavat säästää ja ovat valmiita näkemään myös vaivaa unelmiensa eteen. Mun mielestä nuo Google-hakutulokset joita kuvissa näkyy, olivat aika masentavia ”säästäminen on siistiä” -lausetta lukuunottamatta, ja toivon että yleisimmät hakuehdotukset muuttuvat vähän positiivisempaan suuntaan siinä vaiheessa, kun lastemme sukupolvi on googletteluiässä.

Millaisia rahankäyttöperiaatteita te aiotte opettaa lapsillenne? Mitä mieltä olette lapsille säästämisestä? Viikkoraha vai kuukausiraha? Palkitsetteko/palkitsisitteko kotitöistä tai koulumenestyksestä?

Kirjoittelin jo aiemmin varsinaiseen ulkoiluun tarkoitetuista vaatteista, mutta nyt ajattelin ottaa vielä lähikuviin meidän tyttöjen kaupunkikuteet, ja niihin, sekä kaikkiin muhinkin lasten vaatteisiin liittyvän ilmiön: sukupuolen määrittämisen pukeutumisen perusteella. Kun pieni lapsi puetaan ulkovaatteisiin, ne vähäisetkin hiukset peittyvät pipon alle, ja vaatteiden malli on  melkeinpä sama kaikilla, ainakin niissä varsinaiseen ulkoiluun tarkoitetuissa vaatteissa. Pelivaraa jää juuri ja juuri värien verran, että lapsen sukupuolen voi vielä jotenkuten päätellä. Niin, miksi se sukupuoli pitää päätellä juuri vaatteista (tai päätellä ylipäätään)? Eikö olisi vaikka helpompi kysyä lapsen nimeä, jolloin yleensä se sukupuolikin selviää ihan luonnollisesti ja kohteliaasti.

Kaikkien ei tarvitse mahtua siihen samaan tytöille pinkkiä ja perhosia, pojille autoja ja sinistä -muottiin. Meillä vaatteissa isompi saa jo itse vaikuttaa etenkin väreihin, minä varmistan sen että vaate on tarkoituksenmukainen ja laadukas. Nuorempi menee vielä äidin mieltymysten mukaan, mutta tietenkin otan huomioon sen että kyseessä on erittäin liikkuvainen pikkutyyppi, joka ei paljoa perusta kiipeilyä hidastavista helmoista tai liian kireistä pöksyistä.

Pipo Zara / Takki Kappahl  / Housut Zara  / Kengät Zara

Mitä vanhemmaksi lapset tulevat, sitä enemmän he saavat päättää vaatteistaan itse. Tällä hetkellä lopulliset päätökset teen kuitenkin minä, ja tykkään valita tytöille värejä laidasta laitaan, hauskoja kuoseja ja ajankohtaisia malleja. Mun silmääni siinä ei ole mitään epäselvää, mitä sukupuolta lapsemme edustavat, tietenkään. Mutta joskus meidänkin tyttöjä on luultu pojiksi. Uskokaa tai älkää, tätä on tapahtunut jopa Molon silmiäsärkevän neonpinkkiin haalariin pukeutuneelle Tiaralle.

Mulla ei ole mitään tarvetta julistaa että meidän lapset ovat tyttöjä, eikä liioin olla määrittelemättä heidän sukupuoltaan. Tytöttely ei haittaa, kun se osuu oikeaan. Se ei tietenkään haittaa jos joku ei määrittele sukupuolta puhuessaan ollenkaan. Mutta se, että lapsia itseään hämmennetään puhuttelemalla vääräksi sukupuoleksi, on hassua. Jos ei ole 100% varma siitä, mitä sukupuolta lapsi edustaa, miksi heittää arvaus ilmaan?

Tyttöjen vaatteita ei ole valittu sen perusteella, että he varmasti näyttäisivät tytöiltä. Ne on valittu siksi, että ne ovat mielestämme näyttäneet kivalta, ja vaikuttaneet laadukkaalta/tarpeelliselta/hauskalta etc. Pääosin ostan vaatteet tyttöjen osastolta, tai sellaisina, että sopivat molemmille sukupuolille ihan yhtä hyvin (esim. Mini Rodini). Joskus kuitenkin löydän poikienkin puolelta jotain kivaa, enkä silloin epäröi valita sitä vain siksi että se on poikien puolelta. En loukkaannu siitä jos joku luulee lapsiamme pojiksi, en tietenkään. Mutta ihmettelen, mistä tämä tarve päätellä toisen sukupuoli kumpuaa aikuisilla ihmisillä niin vahvana? Mitä väliä sillä on?

Pipo Zara / Takki Zara / Farkut Primark / Kengät Zara

 Mä itse en ole mitenkään erityisesti sukupuolineutraalin kasvatuksen kannalla, en tosin sitä vastaankaan. Meillä lelut ja värit valitaan lapsen mieltymyksen, ei sukupuolen tai sukupuolettomuuden perusteella. En mitenkään tyrkytä barbeja, enkä kiellä autoja tai muitakaan poikien leluiksi miellettyjä leluja. Molemmilla leikitään into piukassa, sulassa sovussa junaradan, duplojen, nukkejen ja pehmolelujen kanssa. Välillä yhdessä ja välillä erikseen. Tytöt, tai ainakin Tiara, tietävät olevansa tyttöjä, ja tietävät kyllä kuka kaveri on tyttö ja kuka on poika, mutta kaikkien kanssa leikitään ihan samalla tavalla.

Jos meidän lapset haluavat pukea glitterperhosia päälleen, niin saavat ihan vapaasti, ei mulla ole mitään valittamista. Ihan yhtälailla he saavat pukeutua myös traktorikuosiin jos se tuntuu heistä kivalta. Tytöillä on aikamoiset prinsessanimet, mutta en mä kauhistuisi jos he löytäisivät itsestään vähemmän prinsessamaisen tyypin, ja haluaisivat käyttää vaikka toista, vähemmän prinsessamaista, nimeään kutsumanimenä.

Mulle itselleni tämän tekstin pointti on se, että nykyajan lapset ovat paremmassa tilanteessa, kuin yksikään aiempi sukupolvi. On vapaus olla juuri sellainen kuin itse haluaa, ja valita oma tyyli sen mukaan. Miksi emme tukisi tätä vapautta, ja lopettaisi turhan sukupuolistereotypisoinnin? Yhteiskunta on avoimempi ja suvaitsevampi kuin koskaan ennen, vaikka parannettavaa toki löytyy vieläkin. Mä aion rohkaista lapsiani pukeutumaan ja ilmaisemaan itseään rohkeasti, omalla tyylillään, millainen se sitten ikinä tuleekaan olemaan. Ja joskus kun joku täti tulee taas pojittelemaan, aion casuaalisti kysäistä, mikä tarve on määritellä se sukupuoli, ja miten sukupuoli vaikuttaa hänen mielikuvaansa lapsistani. Niin kerta!

Toim. huom. molempien tyttöjen vaatteet kuvissa pipoja lukuunottamatta tyttöjen osastoilta ostettu.

Onko teidän lapsianne luultu vastakkaisen sukupuolen edustajiksi? Millä perusteella valitsette lastenne vaatteet? Onko teille tärkeää, että lapsesta näkyy ulospäin, kumpaa sukupuolta hän edustaa? Kannatatteko sukupuolineutraalia kasvatusta? Ostatteko te lapsillenne vaatteita vastakkaisen sukupuolen vaateosastoilta?

Tiedättekö sen tunteen, kun oikeasti kaikki on todella hyvin ja olet tehnyt parhaasi, mutta silti onnistut tuntemaan syyllisyyttä jostain? Jostain mistä ei oikeasti tarvitsisi. Se on turhaa syyllisyyttä, ja siihen mä oon syyllistynyt viime vuosina enemmän kuin tarpeeksi. Mä oon aina ollut empaattinen, oikeastaan yliempaattinen, niin hyvässä kuin pahassakin. Lapsena mua vietiin tilaisuuden tullen kuin pässiä narussa, mutta nykyään mä osaan jo pitää puoleni, ja miettiä ratkaisuni omalta kannaltani, perheeni kannalta. Silti on vaikeaa päästä irti huonosta omastatunnosta, kun sanoo jollekin ei, tai jättää tekemättä jotain.

Kuten sanottua, lapsena olin hyvin empaattinen, ja muiden vietävissä. En sanonut ei juuri koskaan, murehdin kaikkien maailman ihmisten ja eläinten murheet, en jättänyt mitään koskaan tekemättä siksi että ei olisi huvittanut, ja kipeänäkin olisin mennyt kouluun jos äiti olisi antanut. Yläasteen loppuun asti olin pesunkestävä perfektionisti, mutta lukiossa rikoin rajojani ja onnistuin päästämään hetkeksi irti jatkuvasta huonosta omastatunnosta. Äitiyden myötä se toki palasi takaisin kuvioihin, veikkaan että kuuluu asiaan kaikilla äideillä, niillä normaalisti vähemmän syyllistyvilläkin?

Äitiyden myötä olen oppinut syyllistymään aivan uusista asioista, ja empatiakykyni on ottanut vielä aimo harppauksen ylöspäin. Nykyään osaan syyllistyä ulkona iltakahdeksan aikaan ulkoilevasta perheestä: ”Onkohan tämä meidän rytmi nyt vähän turhan tiukka, oltais voitu ulkoilla  kauniissa kesäillassa vähän pidempään vielä jos lapset eivät menisi näin aikaisin nukkumaan”.

Tänään syyllistyin omasta flunssastani, ja siitä mä tämän aiheenkin keksin. Tuntuu vain niin pahalta, että mun flunssan takia tytöt eivät päässeet (Iltalehden mukaan, heh) mahdollisesti kesän viimeisenä superhellepäivänä uimaan. Tulee saamaton kakkapää-olo kun suurimmat saavutukset päivän aikana ovat olleet kaupassakäynti ja ruuanlaitto viimeisillä voimilla. Onneksi tytöt sentään saivat ulkoilla aamulla mummunsa kanssa muutaman tunnin, ennenkuin mummu lähti Ouluun takaisin.

Oton tultua töistä kotiin hän lähti tyttöjen kanssa hakemaan mulle kuumelääkettä apteekista, ja toi samalla mulle pyytämättä uuden meikkipuuterin. Berliinistä ostamani puuteri on nyt kaksi kertaa aiheuttanut allergisen reaktion, enkä uskalla enää käyttää sitä. Kahdesti piti kokeilla, kun ensimmäisellä kerralla en ollut reaktion aiheuttajasta varma. Vaikka Otto tarjoutui lähtemään ihan itse, ja lähti hyvillä mielin, en voinut olla tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että toinen rankan työpäivän jälkeen lähti kuumassa helteessä tarpomaan mun panadolin takia.

Taannoin kävimme hakemassa Otolle uutta passia poliisiasemalta. Eräs etukäteen ajan varannut vanhempi nainen kysyi multa neuvoa, kun hänellä oli huono kuulo, ja hän pyysi mua kertomaan jos hänen nimensä kuulutettaisiin. Odoteltiin omaa vuoronumeroamme hyvä tovi, ja jossain vaiheessa älysin kysyä naiselta, että moneltako hänellä olisi ollut se aika. Nainen kertoi, että aika oli kuulemma kello 12.20.

Tässä vaiheessa tuosta oli mennyt jo puoli tuntia! Mulle tuli niin paha mieli naisen puolesta,  ja huono omatunto siitä, että me ei oltu oltu silloin paikalla vielä, enkä ollut voinut auttaa naista. Neuvoin naisen menemään suoraan tiskille kysymään asiasta, ja hän onneksi sai palvelua, mutta mulla meinasi melkein tulla itku siinä tilanteessa, vaikka ei sinällään isosta asiasta tai edes suuresta ajallisesta menetyksestä ollut kysymys. En vaan halua, että kenellekään tulee paha mieli, koskaan, mistään.

Syyllistyvänä äitinä muistutan nyt itseäni siitä, että on ihan turhaa vertailla itseään muihin. Pienilläkin valinnoilla voi toki vaikuttaa, mutta niistä asioista ei tarvitse syyllistyä, joihin ei itse voi vaikuttaa. Flunssa ei ole mun syy, ja me voidaan lasten kanssa keksiä vaikka mitä kivaa tekemistä kunhan paranen, päästiin me uimaan tai ei.  Puolisona mun ei tarvitse syyllistyä siitä, jos toinen tarjoutuu tekemään jotain. Jos toinen tarjoutuu auttamaan, hän varmaankin on siihen ihan varautunut ja tekee sen ihan mielellään.

Kaikkien maailman murheiden kantajana, mä olen tehnyt päätöksen. Sen sijaan että murehdin ja märehdin ja mietin toisten murheita, mä voin auttaa. Olen päättänyt alkaa hyväntekeväisyystyöhön syksyn aikana, ja aika paljon olen jo ottanut selvääkin eri mahdollisuuksista. Vielä täytyy selvittää aikataulua säännöllisen toiminnan aloittamiseen, sillä kun mä vapaaehtoistyöhön alan, mä aion siihen myös sitoutua pitkäaikaisesti. Aion kertoa aiheesta enemmän, kunhan yksityiskohdat ovat selvillä, mutta tämä päätös on auttanut mua jo nyt. Sen sijaan että harmittelen jokaisen surullisen lukemani uutisen kohdalla (no okei, harmittelen mä vieläkin), mietin mitä kaikkea voin itse tehdä auttaakseni.

Kaikki kuvat: DMK Photography

Mä en halua uhrata enää yhtään hetkeä huonolle omalletunnolle, koska se on ihan turhaa. Vaikka mä olen kuinka onnellinen, en ole koskaan osannut päästä eroon tästä tavasta tai näistä tuntemuksista kokonaan. Mutta uskon että muiden auttaminen auttaa mua itseäni ymmärtämään, että ei voi ottaa itselleen kaikkia murheita kannettavaksi, vaan pitää keskittyä niihin asioihin mihin voi vaikuttaa.

Löytyykö mun lukijoista samanlaisia syyllistyjiä, vai olenko mä ainoa? Entäpä vapaaehtoistyöntekijöitä? Kenties kotiäitejä/kotoa käsin töitä tekeviä äitejä? Miten olette sovittaneet yhteen lapset ja vapaaehtoistyön?

Moikka! Niinhän siinä sitten kävi, että kun erikseen mainitsin postaavani illalla, en saanutkaan tätä eilen valmiiksi. Pahoittelut myöhästymisestä! Lasten verkkoidentiteettiä käsittelevä postaus oli mulle itselleni tunteita ja ajatuksia herättävä kirjoitus, ja olen iloinen että otitte sen niin hyvin vastaan, kiitos! Nämä asiat ovat mietityttäneet mua jo pitkään, kuten sanoin, enkä oikeastaan osaa tehdä yksiselitteistä ”oikeaa” ratkaisua. Eihän  sitä voi etukäteen varmaksi tietää mikä on oikein. Moni ehkä luki kirjoituksen liian mustavalkoisesti, ajatellen että blogi on tästälähtien pelkkää Iinaa, muiden joukkoon hukkuva massavirtalifestyle. Eihän se niin tietenkään tule menemään.

Joku sanoi, että uusi blogi olisi paikallaan, kun tulee näin suuria muutoksia. Pysähdyin miettimään näitä tulevia suuria muutoksia, ja eivät ne ainakaan oman blogini postaustilastojen valossa itselleni vaikuta kovin suurilta. Jos minulle henkilökohtaisesti liian yksityiskohtaiset lasten persoonallisuutta kuvaavat postaukset – kuten kehityspostaukset, tai haastatteluvideot jättää pois, se tarkoittaa käytännössä 1-3 postausta vähemmän kuukauden aikana. Nämä 1-3 postausta voin korvata muilla aiheilla.

Joku kysyi myös, mitä tämä muutos tarkoittaa Oton blogin kannalta. Eikö Otonkin pitäisi toimia samoin kuin minun? Siihen mulla on helppo vastaus. Ei, vaan mun pitäisi toimia niinkuin Oton. Otto on alusta asti pitänyt lapset pienemmässä roolissa blogissaan, eikä ole käsitellyt heidän persoonallisuuksiaan juurta jaksaen. Kuten Oton blogissa, myös mun blogissa lapset tulevat edelleen näkymään, mutta eivät pääosaan verrattavassa osassa. On täysin eri asia kertoa vanhemmuudesta, lasten tuottamasta ilosta tai kuvata tapahtumia joissa koko perhe on mukana, kuin raapustaa 1200 sanaa 23kk-kuulumisia.

Mulla on jonkinverran ristiriitaisia tunteita, koska mä rakastan kirjoittaa lapsistani, heidän kiinnostuksenkohteistaan ja luonteistaan. En kuitenkaan tiedä, miten sitä voisi tehdä loukkaamatta lasteni yksityisyyttä. Kun lasten ja meidän perheen nimet ovat tiedossa, ja kasvot olleet esillä, ei olisi mitään järkeä yhtäkkiä alkaa kutsumaan lapsia lempinimillä ja kuvata heitä vain takaapäin tai sutata kasvot, jotta voi kuvailla heidän persoonaansa värikkäästi. Teidän kommenttinne vahvistivat mun tunnetta siitä, että tämä on ehdottomasti oikea päätös. Ja sinulle, joka sanoit että ”heihei Tiara, oli kiva tutustua!” sanoisin, että Tiara voi itse tutustua niihin keihin itse haluaa, kun on tarpeeksi vanha.

En osaa vielä itsekään sanoa 100% varmuudella, miten muutos tulee näkymään blogissa, sen näyttää vain aika. Mutta kuten sanottua, perheblogi tämä on edelleen, ei mikään iina shoppailee -blogi täynnä pelkkiä ostoksia, tai mielipideblogi. Mun näköinen, meidän näköinen, positiivinen ja toivottavasti myös inspiroiva. Muutos on aina tunteitaherättävää, ainakin jossain määrin.

Ehkä olisin voinut toimia toisinkin, hitaasti vähentää vain lasten osuutta entisestään, kuten olen oikeastaan tehnyt jo vuoden ajan. Mutta mieluummin sanon nyt reilusti mitä mielessäni liikkuu, kun muutan edelleen blogiani pikkuhiljaa sanomatta mitään. Jos tämä muutos nyt karkottaa jonkun pois, niin sille mä en voi mitään. Mutta mulla on ainakin kova halu kehittää blogia, ja toivon että onnistun edelleen tuomaan blogiini kiinnostavia asioita, joista kirjoittaminen tuntuu hyvältä ja turvalliselta.

Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille, ja kiitos kaikesta tuesta  jota teiltä saan<3 Te lukijat olette tämän blogin suola ja sokeri, ja ajatustenvaihto teidän kanssa tuo valtavasti hyvää mun elämään.

Mä olen kertonut kaiken Berliinistä mitä mieleen vain on juolahtanut, mutta en vielä mitään meidän häämatkasta. Vaikka me shoppailtiin, kierreltiin ja tutkittiin paljon nähtävyyksiä, pääosassa oli kuitenkin se kahdenkeskinen aika. Kaksi kokonaista vuorokautta kahdestaan, ensimmäistä kertaa Tiaran syntymän jälkeen. Se oli ihan uskomatonta, nytkin kun muistelen, se tuntuu melkein kuin unelta. Kun ei ole kolmeen vuoteen viettänyt kahtatoista tuntia pidempää aikaa kahdenkesken miehensä kanssa (tämä 12h siis hääpäivänä ja -yönä), tuntuu kaksi yötä ja kolme päivää ikuisuudelta, hyvällä tavalla.

Rankan vuoden jälkeen se oli juuri sitä mitä me kaivattiin. Loputtomasti aikaa jutella, mitä me molemmat rakastetaan. Kukaan ei keskeyttänyt höpöttelyä tiputtamalla kaukosäädintä lattialle tai kaatamalla maitoja pitkin keittiötä. Ajatukset eivät katkeilleet, kerrankin oli vain me kaksi ja meidän jutut, aikuisten jutut. Ei Seikkailija Doraa, Risto Räppääjää tai Robinia. Tosin taidettiin me iltakävelyllä pari kertaa laulaa Kesärenkaiden kertosäettä, se on vaan niin loistava kesäbiisi.

Meidän suhteen alkumetreiltä asti me ollaan oltu ensin tulevia vanhempia, ja sitten vanhempia, ja joskus joku on meiltä kysynytkin, että entäs sitten kun lapset eivät ole enää kotona? Riittääkö meillä rakkaus ja yhteiset aiheet, kun koko yhteinen taival on ollut vain vanhemmuutta? En epäile hetkeäkään etteikö riittäisi. Erilaisuudesta huolimatta, me ollaan myös tosi samanlaisia, ja ei meidän suhde ole pelkkää vanhemmuutta. Toisillemme me ollaan ihan Iina ja Otto vain, joskus typerillä lempinimillä höystettynä, mutta kuitenkin. Mies ja nainen, ei äiti ja isi.

Tämä häämatka vain vahvisti yhteenkuuluvuuden tunnetta. Me toimitaan perheenä, meidän arki on mukavaa, rakkaudentäyteistä, tasaista ja sellaista kuin me itse halutaan. Mutta myös loma, juhla ja kahdenkeskinen aika toimii. Voisin kuunnella Oton juttuja loputtomiin, ja toisinpäin. Siksi, me Berliinin loistavassa maineessa olevan yöelämän kokemisen sijaan, mentiin suhteellisen ajoissa hotellihuoneelle molempina iltoina, ihan vaan että saatiin olla kahden. Sitä vartenhan se häämatka on.

Meidän häämatkakohde ei ollut kovin perinteinen, mutta jotain perinteistä ja ehkä kliseistäkin me haluttiin tehdä rakkauden symboloimiseksi. Kaikki oli vaan liian täydellistä, että sen olisi voinut jättää tekemättä. Friedrichstrasse, katu jolta käveltiin joka päivä hotellille, silta joka sijaitsi juuri ennen meidän hotellia. Sadat molemminpuolin siltoja kiinnitetyt rakkauden lukot, joiden avaimia joki oli täynnä. Meidän oli pakko ostaa oma lukko, ja kiinnittää sekin siltaan!

Viimeisenä matkapäivänä me kierrettiin puoli Mitteä etsimässä lukkoa kaupoista. Lopulta se löytyi vitsikkäästi sadan metrin päästä sillalta, Friedrichstrassen aseman ruokakaupasta, kun oltiin jo ihan menetetty toivomme. Ostettiin kultainen lukko ja musta permanenttitussi, ja istuttiin aseman portaille kirjoittamaan nimet ja päivämäärä. Viimeistä kertaa hotellia kohti kävellessämme, me kiinnitettiin lukko siltaan. Valittiin paikka huolella, sellainen jossa ei ihan lähellä ollut muita lukkoja. Kohta, josta sitä ei ilman voimakeinoja mitenkään saisi väännettyä irti. Sitten Otto lukitsi lukon, ja mä heitin avaimet jokeen.

Onni että Otto sai ikuistettua avaimet juuri kuvan vasempaan alanurkkaan, kun ne lensivät kohti jokea. Se hetki oli jotenkin niin täydellinen päätös yhteiselle matkalle, ja sinetti meidän rakkaudelle, vaikka onhan meillä toki sormuksetkin. Viiden euron halpa lukko tuntui yhtä hienolta, kuin timanttisormuksen saaminen sormeen hääpäivänä. Nyt meidän on ainakin ihan pakko tehdä uusi matka Berliiniin, pakkohan siellä on käydä katsomassa että lukko on paikoillaan. Lasten kanssa saatetaan lähteä aiemminkin, mutta sillalla sovittiin että viisivuotishääpäivänä, me matkustetaan Berliiniin taas kahdestaan. Ja mä tiedän jo nyt että se sopimus pitää.

Kiitos Otto näistä kolmesta vuodesta, 212 päivästä, 21 tunnista ja 50 minuutista. Kiitos myös kaikista tulevista vuosista, viikoista ja päivistä. Kaikista ihanista hetkistä, joita vietetään yhdessä. Kaikista niistä hetkistä, jolloin piristät mua kun oon väsynyt tai mulla on paha mieli. Kiitos hetkistä, jolloin tiedät täydellisesti mitä sanoa, vaikka mä olisin ihan hukassa. Kiitos siitä, että kerrot mulle kaikkea, vaikka en aina tajuaisikaan kaikkea. Kiitos luottamuksesta, rakkaudesta, ja siitä että olet hyvä isä. Kiitos ihanasta häämatkasta, ja siitä että et kammoksu naisten rakkaushömppää vaan olet täysillä mukana. Rakastan<3