Lapset pääsivät vastailemaan muutamiin loma-aiheisiin kysymyksiin, että saatiin vähän lomanalkajaistunnelmia taltioitua. Kysyin kummaltakin kuusi kysymystä lomaan liittyen ja tässä ne tulevat, kera sydäntälämmittävien ja huvittavien vastausten.

Miltä tuntuu lähteä lomalle?

T: Kivalta.

Z: Se on hyvä juttu!

Mitä aiot pakata mukaan matkalle?

T: Pieniä Palace Petsejä ja My Little Ponyja ja kirjoja ainakin ABC Boken et mä voin lukee.

Z: Tän ponin, ponin harjan, isin eli minun unilelun, vaatteita, minionin eli minun toisen unilelun, en muuta.

Mitä aiot tehdä lomalla?

T: Leikkiä ja mennä sinne lasten diskoon ja uima-altaaseen uimaan.

Z: Mennä merirosvolaivaan liukumäestä, uida sisäuima-altaassa, mennä merirosvolaivaan sisälle.

Mikä on parasta lomalle lähtemisessä?

T: Se että pääsee merirosvolaivauima-altaaseen!

Z: Että minä saan uikkarit!

Onko jännää mennä lentokoneella?

T: Joo se on tosi jännittävää!

Z: Minä en putoa!

T: Et niin koska sulla on turvavyö!

Z: Joo ja otetaaks me myös matkalaukut? Minä haluan minun Mikki-matkalaukun!

Mitä muuta tulee lomasta mieleen?

T: No ei mitään jännittävänlaista!

Z: Et mä otan mun maton mukaan, mut mä en voi kantaa kaikkii mun tavaroita itte. Ja äiti, mun ponin tukka on tummempi kun sun, mut seki on violetti.

Sanotteko vielä lomaheipat?

T: Heippa, minä lähden nyt lomalle!

Z: Mul ei ole lomaheippoja, mulla on ihan tavallinen heippa!

En osaa kyllä kuvitella ketään hauskempia ja mukavampia matkakumppaneita kuin nämä kaksi neitiä (no toki Otto sarkastisine letkautuksineen pääsee samalle tasolle). Maailman parasta lähteä heidän kanssaan reissuun, mä niin toivon että tästä tulee meille kaikille sellainen hyvänmielen kokemus joka lämmittää vielä talven pakkasillakin.

Moi! Kiitos hurjasti tsempistä ja hyödyllisistä neuvoista teille kaikille. Tämä ja eilinen ollaan menty tosiaan täysin ilman gluteenia ja laktoosia, ja pienen potilaan masu on voinut ihan suhteellisen hyvin ja hän on ollut pirteä oma itsensä. Vaikka tämä nyt tuli loman kannalta huonoon saumaan, niin toisaalta on myös hyvä sauma – saadaan olla kaikki yhdessä, ja voidaan heti testata miten ruokavalion muutokset auttavat, päiväkotiin kai käsittääkseni pitäisi olla lääkärintodistus allergiasta että saa erikoisruokavalion? Ja meillä ei vielä diagnoosia ole. Nyt saadaan hyvä pitkä aikaväli jolloin voidaan testata vaikutusta, ja toivoa että se auttaa pysyvästi.

Tämä päivä on mennyt siivotessa ja pakatessa, ja nyt alkaa kaikki tavarat olla kasassa lukuunottamatta niitä mitä vielä tänä iltana tarvitaan. Lähtö on aikaisin aamulla, ja ollaan jo ennen puolta päivää perillä. Tuntuu uskomattomalta että vihdoin on koittanut tämä päivä, varsinkin kaikkien näiden viime viikkojen hankaluuksien jälkeen. Olen vieläkin kokoajan vähän varpaillani, mutta viimeistään lentokoneen noustessa ilmaan mäkin aion huokaista ja siirtyä lomalle. Hyvin kaikki menee, pakko siihen on uskoa ja lakata olemasta luonteeni vastaisesti sydän kurkussa jatkuvasti.

Ollaan kerrankin pakattu sopivasti tavaraa mukaan, niin että jos vaikka eksyttäisiin ostoksille reissun aikana, on matkalaukuissa vielä tilaa. Tänään kävin ostamassa vielä aurinkorasvat ja muut tarpeelliset, nyt sitten toivotaan vaan mahdollisimman ihania säitä. Niin, ja Otto kävi ostamassa itselleen Star Wars -jättiuimarenkaan jonka päällä hän aikoo lillua uima-altaassa, en kestä! Ihan höpö tuo mies!

Mä olen tosi pahoillani että tämä viikko on ollut bloginkin kannalta vähän tämmöinen ei-niin-säännöllinen, kieltämättä ei ole  mitenkään sellainen olo että juuri nyt on hyvä sauma lähteä lomalle täältä. Mutta uskon että lomailu tekee todella hyvää ja palaan sitten ihan uudella puhdilla kirjoittamaan. Olen ajastanut loman ajaksi useita postauksia, eli höpötykset eivät lopu täältä vaikka mä lomailenkin. Luultavasti päivitän lomakuulumisia myös loman aikana ainakin kerran tai pari, mutta en aio ottaa siitä stressiä. Keskityn nauttimaan lomasta ja siitä että saadaan olla koko perhe yhdessä monen monta päivää putkeen.

Tämän viikon ajan hiljaisina olleet Instagram ja Snapchatkin aktivoituvat lomalla, joten seurailkaa niissä jos haluatte tuoreita kuulumisia, molemmista löydyn nimellä @iinalaura.

Ihanaa viikonloppua kaikille ja kiitos vielä siitä että olette niin ihania <3

Meinasinpa taas aloittaa tämän postauksen niin terävällä huomiolla että jälkikäteen hävettää. Meinasin todeta että herranjumala, blogini on jo vanhempi kuin meidän esikoinen. Eihän se suinkaan ole ollut sitä kokoajan, eihän. No mutta, tarkoitukseni oli vain nostaa esiin se, että nämä kaksi, blogini ja esikoiseni ikä, kulkevat aika käsi kädessä. Sieltä esikoisen odotusajaltahan tämä kaikki on saanut alkunsa. Vuosi vuodelta molemmat ovat kehittyneet aimoharppauksin eteenpäin. Silloin kun esikoiseni ei vielä käyttänyt kenkiä, oli blogikin vielä kaukana jopa niistä kuuluisista lapsenkengistä.

Nyt esikoinen opettelee kovaa vauhtia pyöräilemään, lukee kirjoja jo täyttä häkää ja tanssii muutaman viikon päästä innokkaana ja taitavana tanssikoulun kevätnäytöksessä. Hän on monista mahtavista taidoistaan huolimatta vielä lapsen kengissä, niinkuin kuuluukin, mutta blogini ei ehkä enää ole. Viiden vuoden jälkeen musta tuntuu että kehtaan vihdoinkin sanoa että tiedän jotain bloggaamisesta. Alan ehkä pikkuhiljaa tuntea itseni jo ihan oikeaksi bloggaajaksi, jos tiedätte mitä tarkoitan. En enää koe olevani pelkkä keltanokka kaikkien niiden ammattilaisten joukossa, olenhan itsekin tehnyt tätä työkseni jo useamman vuoden.

Se tuntuu hyvältä, tunnen oloni varmemmaksi kuin ennen. En koe tarvetta sulautua joukkoon, niinkuin joskus ennen koin. Tiedän että mun blogia ei lueta siksi että ”se on niinkuin ne kaikki suositut bloggaajat”, vaan mun blogia luetaan sen itsensä takia. Siksi että se on sellainen kuin se on. Ei sen tarvitsekaan olla niinkuin muut. Tiedän myös että ei ole mitään ”niitä muita”, ei ole mitään kaavaa siihen miten luodaan hieno ja menestyksekäs blogi. On vain joukko ihmisiä, persoonia, jotka jostain syystä onnistuvat koskettamaan muita ihmisiä, joko tunteillaan, kuvillaan, sanoillaan, tyylillään tai samaistuttavuudellaan. Tai niillä kaikilla.

Kulunut vuosi on ollut bloggaajana mulle yksi kaikkein vaiherikkaimpia. Voitin teidän ansiostanne kaksi palkintoa, viime syksynä vuoden suosituin lifestyleblogi -palkinnon, ja tänä keväänä tulin toiseksi Vuoden viihdyttävin blogi -kategoriassa. Samaan aikaan olen kuitenkin ottanut rennommin kuin parina aiempana vuotena. En ole juossut pää kolmantena jalkana joka tilaisuudessa, en ole ottanut stressiä kaksi kertaa päivässä postaamisesta. Ja olen huomannut että se on ihan hyvä juttu. Olen huomannut, että yhtäkkiä en olekaan kohdannut hirveää vierailijakatoa siksi että olen ottanut rennommin. Päin vastoin, teitä on tullut lisää, paljon lisää.

Sain myös hetken aikaa kokea millaista oli olla bloggaavan miehen vaimo, sain Oton mukaani blogitapahtumiin ja sain katsoa ulkopuolisena läheltä, miltä se bloggaaminen näyttää. Uskon että sain aika paljonkin perspektiiviä omaan bloggaamiseeni siitä, mitä ja miten Otto teki. Se oli mulle arvokasta, ja uskon että myös Otolle oli tosi hyvä juttu nähdä mitä bloggaaminen vaatii. Myös se mitä olen nähnyt Oton saavan tilalle hänen lopetettuaan bloggaamisen, on ollut opettavaista. Olen pitänyt itsekin hanakammin kiinni omista rentoutumisen ja levon hetkistä, sillä mä en halua että jossain vaiheessa tulee se totaalistoppi. Mä haluan jatkaa tätä, ja viiden vuodenkin jälkeen voin sanoa rakastavani bloggaamista.

Vuosi sitten mä sanoin synttäripostauksessa näin ”Mun tärkein tavoite blogin suhteen nyt ja tulevaisuudessa on, että haluan kirjoittaa enemmän merkityksellisistä asioista sen kepeän hömpän lisäksi.” ja näin olen myös pyrkinyt parhaani mukaan tekemään. Olen kirjoittanut hyväntekeväisyydestä, rasismista, tasa-arvosta, vanhemmuudesta, itsensä hyväksymisestä ja kaikesta maan ja taivaan väliltä. Ja niin aion tehdä jatkossakin niin usein kuin mahdollista. Juuri nytkin on yksi aihe mielessä, jonka aion ehdottomasti nostaa täällä esiin vielä tämän kuun aikana, nimittäin Äitiyslaki.

Joka ikinen vuosi mä haluan kiittää teitä siitä että saan tehdä tätä, ja niin kiitän nytkin. Te olette parasta mitä bloggaaminen tuo mukanaan. Kiitos että saan kutsua blogiani viisivuotiaaksi, ja kiitos siitä että näiden kuluneiden vuosien aikana olette tarjonneet minulle korvaamattoman arvokkaita juttuja. Vertaistukea vaikeissa tilanteissa, neuvoja silloin kun joku on askarruttanut, lohdutusta silloin kun on surettanut, rohkaisua silloin kun on jännittänyt, palautuksen oikealle tielle silloin kun olen epäröinyt ja paljon muuta.

Muistan elävästi sen kun harkitsin pari vuotta sitten vaihtavani blogin nimen vain omaksi etu- ja sukunimekseni. Onneksi en tehnyt niin, kiitos teidän. Vaikka vielä tänäkin päivänä mua ärsyttää sanoa nimeä ääneen, laittaahan se kielen solmuun ja aina vähän hermostuneesti hihityttää kun sen sanoo jollekin joka ei sitä ole ennen kuullut, niin olen siitä silti ylpeä. Se huvittava, mieleenpainuvan hankala nimihirviö on osasyy siihen että mun blogi on täällä tänään. Ja onneksi nykyään on käyntikortit, jos oikein jännittää.

Ihanaa ja mahtavaa blogivuoden nro. 6 alkua meille kaikille! Tulkoon siitä vähintään yhtä huikea kuin näistä viidestä edellisestä. Ja kiitos, ihan oikeasti. <3

Viime vuodesta tuttuun tapaan kysynkin nyt teiltä, että milloin aloitte lukemaan blogiani? Viime vuonna sain 123 vastausta kysymykseen, ehkä muutama viime vuotinenkin on vielä paikalla, ainakin niin kovasti toivon!

Meillä oli kivoja suunnitelmia äitienpäiväksi, yhteistä aamupalaa ja lasten kanssa ulkoilemista ja Oton kokkaamaa herkkupäivällistä, mutta eilen illalla mullekin iski sitten raju vatsatauti ja edes vesi alkoi pysymään sisällä vasta aamuyöstä. Olo on hurjan voimaton vielä ja ei oikein tule äitienpäivätohinoista mitään, mutta sitten taas toisaalta olen saanut ihan maailman parhaita äitienpäivälahjoja ja kortteja lapsilta ja ainoa asia mikä mua harmittaa on se että en voi hukuttaa noita molempia mukuloita pusuihin ja haleihin ettei nuorempi nappaisi multa tätä tautia jota hänellä ei vielä ole ollut.

Äitiys on hienointa mitä mä olen koskaan saanut kokea. Äitinä mä tunnen olevani omassa roolissani. Kun juoksen lasten kanssa pihalla puhaltamassa saippuakuplia tai luen tytöille satukirjaa tai leivon heidän kanssaan pullaa tai silitän tukkaa tai lasken heidän kanssaan liukumäestä, mä olen minä. Lapset kainalossa omassa kodissa Oton kanssa mä tunnen oloni hyväksi, turvalliseksi ja kotoisaksi. 

Lapset on armollisia, heitäkin harmittaa että nyt ei voinut antaa haleja tai märkiä pusuja, mutta he ymmärtävät. ”Äiti huomenna kun sinä olet terve niin halitaan ja pussaillaan koko päivä!” Voin kertoa että en ole hetkeen odottanut mitään niin paljon kuin sitä. Olen kyllä lähettänyt molemmille haleja ja pusuja Oton kautta.

Esikoinen oli kirjoittanut tekemäänsä korttiin että ”Äiti on rakas ja sen kans voi leikkiä ja se on minun kaveri. Rakas äiti. Tiaralta.” Se sai kyyneleet silmäkulmaan, sillä tiesin että hän kirjoitti sen suoraan sydämestä, näin hän tuntee minusta. Kuopus sanoi että ”Sitten kun äiti on terve niin leivotaan äidille kakku. Suklaakakku. Koska minä ja äiti tykätään suklaasta, ja koska minä rakastan äitiä. Ja äitienpäivänä pitää olla äitien kakkua”. Aika ihania äidin pieniä<3

Meidän arjessa rakkaus on läsnä jokaisessa hetkessä, ja koen sen olevan suurin onnistumiseni äitinä ja toki myös Oton onnistuminen isänä. Eväät rakastamiseen mä sain omalta maailman rakkaimmalta äidiltäni, joka on vieläkin apuna ja tukena aina vaikka mitä tapahtuisi. Ihailen omaa äitiäni eniten maailmassa, sillä hän on kaikista kohtaamistaan vaikeuksista huolimatta säilyttänyt oman positiivisen asenteensa. Ja vaikka hän on käynyt läpi mitä, hän on aina jakanut rakkautta ympärilleen ja huolehtinut muista parhaansa mukaan. Hän ei koskaan ole unohtanut sanoa mulle että rakastaa mua.

Mä olen kiitollinen siitä kaikesta mitä äitiys on tuonut mun elämään, ja mitä se tuo siihen joka päivä. Vaikka tämä äitienpäivä meni vähän plörinäksi näin paremman ilmaisun puuttuessa, olen hurjan onnellinen jokaisesta päivästä jona saan kunnian kutsua itseäni noiden kahden maailman mahtavimman tytön äidiksi. He rakastavat mua, olin sitten laittautuneena ottamassa asukuvia tai oksennustaudin jälkeen tukka likaisena yöpaidassa.

Tänään ympyrä sulkeutuu, viisi vuotta sitten äitienpäivänä 8.5.2011 mä aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Siinä missä tänään jäävät pois perinteiset äitienpäivävideot, en myöskään pysty tänään mihinkään kunnon synttärikatsaukseen. Mutta 5v ei ole mikään ihan pieni juttu, ja ensi viikolla on luvassa synttärihöpötyksiä ja katsausta menneisiin viiteen vuoteen. Äitienpäivävideon puuttumisen lupaan korvata Mallorcavideolla!

Vielä kerran aivan ihanaa äitienpäivää kaikille äideille ja kiitoksia teille kaikille jotka mun höpötyksiä täällä luette päivästä ja vuodesta toiseen <3

Tänä vuonna kesä yllätti ja tuli kerrankin jo ennen kuin sitä osasi edes kunnolla kaivata. Me ollaan vaan kokoajan tässä odoteltu lähestyvää lomaa ja haaveiltu +20 asteen lämpötilasta, kun yhtäkkiä mentiinkin jo sen ohi. Eilen oltiin piknikillä isolla porukalla Kaisaniemenpuistossa, ja lapset pelasivat kolme tuntia jalkapalloa. Synttäreiden jälkeen esikoinen lähti kaverin synttäreille, ja kuopus jäi isin ja äidin kanssa ulkoilemaan ja syömään jäätelöä. Ihan hyvä diili. Kotimatkalla takaisin hakemasta Tipaa synttäreiltä oli vaan niiiiin täydellistä. Lämmin kesätuuli, auringonporotus, paljaat sääret ja iloiset hymyt.

Se oli tyyntä ennen myrskyä, tänään herättiinkin viideltä aamulla siihen että esikoinen oli napannut ilmeisesti synttäreiltä jonkun oksennustaudin, rajun sellaisen. Onneksi lapsilla nuo tuntuvat menevän nopeaa ohi, sillä nyt tätä kirjoittaessani hän jo mankuu ulos leikkimään, vaikka vielä pari tuntia sitten mikään ei pysynyt sisällä kymmentä minuuttia kauempaa. Nyt vaan jännätään sairastutaanko me muut ja ehditäänkö sairastaa kaikki ennen lomaa, onhan tässä vielä viikko aikaa että luulisi kyllä. Himosiivous ja käsienpesu ovat olleet tämän päivän sana.

Kuopuksella oli tänään neuvola, ja me käytiin kahdestaan siellää kun Otto piti etäpäivää ja hoivasi samalla kipeää esikoista. Neuvolassa oli kaikki juuri niinkuin pitääkin, ja oli ihanaa viettää Zeldankin kanssa kahdenkeskistä aikaa. Hänestäkin on tosiaan kasvanut jo niin iso tyttö, että rattaita ei enää tarvita ja me käveltiin puolentoista kilsan matkat suuntaansa ihan reipasta tahtia. Kävelymatkoilla me juteltiin kaikesta maan ja taivaan väliltä, ihmeteltiin miksi kukat kuihtuvat jos ne poimii, mietittiin minkä muotoisia pilvet olivat ja laskettiin ohi ajaneita autoja.

En voi sanoin kuvailla miten ihanaa on saada tutustua omiin lapsiin jokainen päivä vähän enemmän ja enemmän, ja tietää että (yhdessä Oton kanssa) tuntee heidät paremmin kuin kukaan muu tässä maailmassa. He ovat nimittäin aika mahtityyppejä, ja mä tunnen itseni valtavan onnekkaaksi ja etuoikeutetuksi kun saan olla juuri heidän äitinsä. Vaikka tavallaan on haikeaa että lapset kasvavat, ja esimerkiksi rattaista luopuminen on tietyn aikakauden loppu, on se kuitenkin ihan mielettömän ihanaa että oppii omasta lapsestaan taas vähän lisää ja voi tehdä hänen kanssaan taas vähän enemmän kaikkea jännää ja puhua  kaikesta mahdollisesta enemmän ja enemmän hänen kasvaessaan.

Menipä syvälliseksi yhtäkkiä! Nyt mä lähden takaisin ulkoilemaan kuopuksen kanssa, ja käyn samalla ostamassa kaupasta lisää mustikkakeittoa. Pidetään peukkuja että pysytään me muut terveenä.

IHanaa viikonloppua kaikille <3