Tänään täytän 30 vuotta. Se tuntuu niin oudolta! 30! Mun äiti oli 30 vuotta, viikkoa vaille 31 kun mä synnyin. Lapsuudessa oma äiti tuntui aina niin aikuiselta, tietenkin. Nyt alan olla itse samassa iässä, kun äitini oli saadessaan minut. Ehkä olen itsekin nyt oikeasti aikuinen. Ja joo, onhan minulla jo neljä lasta. Ja on elämässä tullut tehtyä ja koettua yhtä sun toista ja mentyä eteenpäin. Mutta ei mun pää ainakaan ole pysynyt mukana siinä, että siinä missä ne omat neljä lasta vanhenee, sitä itsekin oikeasti vanhenee.

Pään sisällä olen edelleen se sama Iina kuin vaikka 9-vuotiaana tai 15-vuotiaana. Muistan edelleen mitä ajattelin, kun työnsin mun tädin vanhoja vakosamettisia nuken vaunuja pitkin Ruoholahden katuja 7-vuotiaana (kaikki luulee varmaan, et mulla on oikee vauva täällä), tai kun käytiin mun serkun kanssa ostamassa jäätelöt Rantsilan matkahuollon kiskalta kesälomalla mummolassa paljain jaloin (että voisinpa olla Helsingissäkin aina ilman kenkiä).

Muistan, kuinka istuin yksin äidin kanssa OYSin päivystyksen käytävällä 28.3.2006 14-vuotiaana odottamassa, että äiti pääsee magneettikuvaukseen. Sairaalassa porattiin kovalla äänellä ja siellä oli kirkkaat valot ja muistan vieläkin kuinka äiti itki ja huusi tuskissaan sairaalasängyllä, kun aivoinfarktia ja keuhkoveritulppia ei oltu vielä diagnosoitu ja jokainen ääni ja valo tuntui hänestä siltä, että pää halkeaa. Se oli mun elämän hirvein ja pelottavin hetki.

Muistan mitä ajattelin, kun me oltiin Oulussa vanhan vesitornin luona ottamassa tosi hienoja kuvia Irc-Galleriaan mun bestiksen kanssa ysiluokalla (että tää kirkkaan keltainen seinä näyttää tosi mageelta mun violettia leopardineuletakkia vasten ja mun farkkuminihame yhdistettynä caprimittaisiin mustiin leggingsseihin on todella cool ).

Ja muistan kuin eilisen, miltä tuntui tehdä raskaustesti 19-vuotiaana ja kertoa sen olevan positiivinen ihanalle pojalle, jonka oli tavannut vain reilua kuukautta aiemmin. Hitto se oli pelottavaa, outoa, ihanaa, jännittävää ja ikimuistoista. En koskaan unohda miten pilkoin tärisevin käsin paprikaa kaverin keittiössä ja tiesin, että mun sisällä kasvaa ihan oikea vauva.

Pitkä matka on tullut kuljettua Kätilöopistolta vuonna 1991 tähän päivään. Kaikki mitä olen kokenut, on vaikuttanut siihen kuka olen ja millainen elämä mulla on juuri nyt. Ja kuulkaa, se elämä on erittäin kiva. Mun elämä on täynnä kaikkea sitä ihanaa, mistä nuorempana haaveilin. Ennen kaikkea se on täynnä rakkautta ja onnea joka päivä, ja rakkaus oli mun suurin haave. Rakkaus ja äitiys. Ei tule mieleen mitä enemmän olisin voinut universumilta toivoa 30-vuotispäivääni mennessä kuin neljä hyvinvoivaa lasta ja puoliso, joka rakastaa mua ja jota itse rakastan niin paljon, että voisin haljeta.

Jos onnellisuus on menestymisen korkein muoto kuten olen kuullut sanottavan, niin sitten koen olevani kyllä ihan valtavan menestynyt. Ei, minusta ei kirjoiteta inspiraatioartikkeleita HS Visiossa, en ole vielä kasvattanut valtavaa sijoitussalkkua (ihan mukavan kuitenkin) eikä Instagram-nimimerkkiäni korista sininen verified-merkki. Mutta mä voin aidosti hymyillä niin, että poskiin sattuu, ihan joka päivä jossain kohtaa päivää, tai joskus vaikka koko päivän.

Mun jokaisessa päivässä on hetkiä, jolloin ajattelen ja koen olevani ihan valtavan onnellinen ja kiitollinen siitä, mitä mulla on. Ei elämä mitään ruusuilla tanssimista ole todellakaan, näihin vuosiin on mahtunut myös huolta, tuskaa ja murhetta. Mun jokainen päivä ei ole helppo, eikä kuulukaan olla. Mutta mulle onnellisuus on myös sitä, että silloinkin kun on joku vaikeampi hetki, mulla on se turva ja tunne, että mun ympärillä on ihmisiä, joille olen rakastettu ja hyväksytty ja arvokas omana itsenäni, vaikka mitä tulisi eteen. Ja vaikka jokainen hetki ei olisi helppo, se tekee elämästä kokonaisuutena helppoa, että on se turva. Sen turvan välittäminen mun lapsille on mun tärkein tehtävä.

Mulla oli kahdeksan kohdan lista asioita, jotka halusin saavuttaa ennen kuin olen 30. Saavutin niistä tavoitteista puolet. Ehkä olisin saavuttanut toisenkin puolen ilman koronapandemiaa tai ilman haavetta neljännestä vauvasta, ehkä en. Vauvahaavetta en uskaltanut puolitoista vuotta sitten sanoa edes ääneen vielä. Matkalla osa mun arvoista muuttui ja tuli uusia haaveita. Mun ajatusmalli muuttui ehkä kasvuyrittäjästä tasapainoyrittäjäksi (Lähiömutsin lanseeraama mahtava termi). Tajusin, että se mitä haluan itse yrittäjänä jatkuvaa etenemistä enemmän on tasapaino – riittävästi aikaa yhdessä perheen kanssa ja riittävästi töitä, jotta voin ylläpitää nykyistä elintasoa. Ja se vauva. Jos olisin tehnyt entiseen malliin töitä, tulos olisi varmasti tällä hetkellä ainakin sen 50% enemmän, joka on se kasvu, jota tavoittelin silloin. Sen sijaan mulla on enemmän aikaa perheelle, haaveilemani vauva ja edelleen se sama tulos. Mä kutsun tätä voitoksi, koska minulle se on sitä.

Joku toinen haluaa toisia asioita, eikä yksikään haave ole vähemmän arvokas. Minäkin saatan haluta jatkaa kasvun polulla tulevaisuudessa. En halua vastakkain asetella perhettä ja kasvuyrittäjyyttä – koska kyllä nekin voi yhdistää ja varsin menestyksekkäästi voikin, siitä on Suomessakin lukuisia mahtavia inspiroivia esimerkkejä. Mutta juuri nyt, juuri tässä hetkessä, kaipaan itse tätä, missä tilanteessa olen nyt.

Paahdoin yrittäjyyteni ensimmäiset vuodet hurjaa tahtia kohti tuloksia ja kohti mun unelmia. Monet niistä unelmista se paahtaminen mahdollisti – kuten oman unelma-asunnon oston ja matkan New Yorkiin. Nyt koen olevani hyvässä paikassa ottaakseni hetken aikaa hieman rennommin. Nauttiakseni vauva-arjesta, Oton tulevasta vanhempainvapaasta ja ehkä myös pikkuhiljaa pandemian jälkeen avautuvasta maailmasta. Pysähtyäkseni miettimään, mitä seuraavaksi haluan, mitä meidän perhe haluaa. Mitkä ovat niitä arvokkaita kokemuksia ja opetuksia, joita haluan kokea yksin ja yhdessä perheeni kanssa. Tai ehkä haluankin jatkaa tehden juuri samoja juttuja maailman tappiin asti, onhan se sujunut hyvin jo 10 vuotta. Ehkä en haluakaan mitään enempää tai vähempää.

30-vuotiaana tiedän, että mun ei tarvitse tietää kaikkea. Mulla ei tarvitse olla viisivuotissuunnitelmaa, eikä mun tarvitse olla valmis. Saan muuttaa mieltäni mistä tahansa, milloin tahansa. Saan erehtyä ja tehdä virheitä. Saan tuntea kaikki tunteet ja näyttää ne. Saan opetella ja harjoitella ja kokeilla siipiäni. Saan nauttia elämästä juuri sellaisena kuin se on.

Se, että en tiedä vielä mistään mitään, on P A R A S T A. Miten mielettömän upeita seikkailuja voikaan odottaa kulman takana, seikkailuja joista en tiedä vielä mitään. Pidän sydämen ja ajatukset avoimena ja pysähdyn hetkeen. Kiitos kaikesta siitä, mitä on juuri nyt.

Ihanaa lauantaita kaikille ja hyvää 30-vuotissynttäria mulle <3

Listasin viime vuoden heinäkuussa kahdeksan asiaa, jotka haluan saavuttaa ennen kuin täytän 30 vuotta (syyskuussa 2021). Vielä on siis vajaat 1,5 vuotta aikaa saavuttaa tavoitteet. Nyt ajattelin tehdä pienen katsauksen siihen, että missä mennään juuri nyt. Alkuperäiset ajatukseni tavoitteiden takana löytyvät tuosta viime vuoden postauksesta, eli ne voi lukea sieltä. Tässä postauksessa teen katsauksen siihen, mitkä asiat ovat toteutuneet, mitkä muuttuneet ja mitkä tavoitteet on vielä saavutettavana. 

1. Aion omistaa oman asunnon Oton kanssa.

Check! Viime kesänä haave tuntui vielä tosi kaukaiselta, mutta nyt se on totta. Me tehtiin se. Ja voin kertoa, että tämän haaveen toteutuminen oli yksi isoimmista itsevarmuusbuusteista ikinä. Jos me meidän lähtökohdista ja meidän tarpeilla pystyttiin tähän, niin me pystytään kyllä paljon muuhunkin vielä. 

2. Aion omistaa sijoitusasunnon Oton kanssa.

Tämä ei ole vielä toteutunut ja tulevaisuus on koronan takia vielä auki. Miltä talous näyttää syksyllä? Entä ensi vuonna? Joudummeko turvautumaan säästöihin elämisessä jossain kohtaa, vai pystymmekö kerryttämään sijoitusasunnon käsirahaa? Nämä ovat vielä avoimia kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Sen näkee sitten, kun tietää mihin tämä tilanne tästä kehittyy. Jos kaikki menee hyvin, en näe mitään estettä miksi emme voisi ostaa sijoitusasuntoa esimerkiksi ensi vuonna. 

3. Aion sijoittaa suoriin osakkeisiin.

Check! Asunnon oston yhteydessä meillä tuli kuvioihin myös uusi pankki ja uudessa pankissa mun uudet sijoitukset ovat 80% osakepainotteisia. Niiden rinnalla mulla on edelleen paljon matalariskisempiä rahastoja, joita en tässä tilanteessa lähtenyt myymään.  Hyvä hajauttaminen niin ajallisesti kuin kohteiden osalta, sekä pitkä sijoitusaika, ovat mun strategia osakkeiden kanssa. 

4. Aion löytää liikuntamuodon, joka mua oikeasti kiinnostaa ja innostaa niin paljon, että saan siitä itselleni pysyvän osan elämää, josta en halua tai tarvitse taukoja, ainakaan pitkiä.

Check! Syyskuun puolivälistä tänne toukokuun alkuun olen lenkkeillyt. Räntäsateessa, pakkaslumessa, auringonpaisteessa ja vesisateessa. Pisin tauko on ollut muutama päivä talvella, kun mulla oli parin päivän flunssa. Tämä on pisin aika, minkä olen koskaan onnistunut pitämään kiinni mistään säännöllisestä liikunnasta aikuisiällä. Ja mun into vain yltyy. Lenkille on ihana mennä. En malta odottaa sitä, että on kesä ja lenkkeily on vieläkin helpompaa ja mukavampaa koko ajan. 

5. Aion kasvattaa mun yrityksen tulosta ainakin 50% siihen mennessä kuin olen 30.

Tähän kyllä nyt sama vastaus kuin sijoitusasuntoonkin. Eli vain aika näyttää mitä tapahtuu. Alkuvuosi on tähän asti mennyt todella hienosti, mutta vielä ei voi tietää mitä tapahtuu kesällä tai syksyllä. Voin vain toivoa parasta ja tarttua sopiviin työtilaisuuksiin, sekä pyrkiä luomaan niitä myös itse sopivissa kohdissa. Tässäkin tilanteessa pidän tärkeänä sitä, että säilytän mun oman äänen ja arvot. Korona ei mielestäni ole esimerkiksi syy tarttua sellaisiin työjuttuihin, joihin en normaalistikaan suostuisi (kuten mainostamaan esimerkiksi lihaa tai pikavippejä). Onneksi mulla on aikaa hyvin myös ensi vuonna ja näen tämän tilanteen myös mahdollisuutena kehittää uutta mielenkiintoista liiketoimintaa. 

6. Aion matkustaa toiselle mantereelle.

Check! Ja se oli yksi järisyttävimmistä kokemuksista ikinä, jos ei niitä ilmiselviä lasten syntymiä, naimisiinmenoja ja kodin ostoja lasketa. Olen niin valtavan kiitollinen meidän New Yorkin reissusta ja sen ajoituksesta, että sitä tulee mietittyä vieläkin lähes päivittäin. Se kaupunki teki muhun lähtemättömän vaikutuksen.

7. Aion ryhtyä kouluttamaan ja mentoroimaan enemmän somen ja vaikuttajamarkkinoinnin saralla.

Tämä on toteutuksessa, mutta tosi kesken! Olen edistynyt sen verran, että mulla oli tälle keväälle suunnitteilla livekoulutus, johon oli jo lähes kaikki paikat täynnä (vaikka en ollut mainostanut sitä missään). Se kuitenkin peruuntui koronan vuoksi. Sen jälkeen päätin, että teen verkkokurssin ja/tai etäkoulutuksen ja aloin valmistella niitä. Niihinkin oli mukavasti jo kiinnostusta. Sitten tuli meidän muutto ja etäkoulu ja kaikki muu ja olen antanut itselleni armoa. Mutta jos esimerkiksi nyt kesää kohti muuten työrintamalla on hiljaisempaa, jää enemmän aikaa ja aion saada sitten verkkokurssin valmiiksi. 

8. Aion omistaa ajokortin.

Kesken tämäkin, mutta tapahtuu toivottavasti lähitulevaisuudessa ja varmasti ennen kuin täytän 30. Sen verran ollaan edistytty jo nyt, että Otolla on jo ajo-opetuslupa takataskussa ja se on voimassa kaksi vuotta. Nyt kuitenkin ongelmana on ollut se, että koronan takia meillä ei ole ollut lapsenvahtia sen jälkeen, kun opetuslupa saapui vihdoin postissa. Niin rohkea en ole, että ajaisin ekat ajotunnit lapset kyydissä. Tämä tavoite siis odottaa sitä hetkeä, kun viranomaiset kertovat, että on ihan ok tavata sukulaisia ja viedä lapset sukulaisille hoitoon. 

Miten jatkossa?

Aikaa on 30-vuotissynttäreihin vielä yksi vuosi ja viisi kuukautta ja listan tavoitteista neljä kahdeksasta on täysin saavutettu. Loput ovat joko epävarmoja minusta riippumattoman tekijän vuoksi (korona) tai matkalla kohti toteutumista ja hyvin toteutettavissa ennen synttäreitä. Koen siis olevani aika hyvässä vaiheessa näiden tavoitteiden kanssa. Tulee hyvä mieli, kun saavuttaa omia unelmia ja tulee hyvä mieli, kun huomaa, että ne ovat oikeasti saavutettavissa.

En ole ottanut näistä mun tavoitteista stressiä (paitsi se asunnon etsintä turhautti, koska oltiin niin innoissamme muuttamassa). Kaikki on mennyt omalla painollaan, mutta koen, että näiden asioiden listaaminen on auttanut pitämään ne tavoitteet mielessä. Vaikka en ole orjallisesti tätä listaa tuijottanut, on todellakin tehnyt hyvää, että olen pohtinut perin pohjin mitä minä haluan. Ja kun ne asiat sanoo ääneen, niistä tulee konkreettisempia. 

On ihanaa, että mulla on edelleen tavoitteita joita kohti pyrkiä. Ei viisivuotissuunnitelmaa, sitä en varmasti tule ikinä tekemään, koska elämä muuttuu jo vuodessakin (tai viikossa, kuten tänä keväänä) niin paljon. Mutta tavoitteita, jotka saavat mut puskemaan eteenpäin ja haastamaan itseäni. Tavoitteet eivät tarkoita sitä, ettenkö olisi tyytyväinen ja osaisi nauttia hetkestä ja siitä mitä meillä on jo nyt. Tai sitä, että tekisin hampaat irvessä 24/7 töitä vain niiden eteen. Ei suinkaan. Mun onni rakentuu niistä perusasioista, joiden äärelle pysähdyn joka päivä. Mutta tavoitteet tarkoittavat, että mulla on päämääriä joita kohti pyrkiä, suuntaviivoja, joiden avulla arvioida omaa työtäni ja kehitystäni. Mä rakastan tavoitteita. 

Viimeksi kirjoittaessani näistä tavoitteista sain myös kritiikkiä siitä, että listalla oli niin monta (kolme) vaurastumiseen liittyvää tavoitetta. Samalla sain syyllistystä siitä, että (huom. tavoite-listalla – ei elämäni tärkeimmät asiat -listalla) ei ollut lapsia ja perhettä ja onnellisia läheisiä, joiden pitäisi olla tärkeimpiä. Mulla on jo kolme ihanaa ja upeaa lasta ja perhe ja hyvät ihmissuhteet, joita vaalin ja arvostan ja joista olen kiitollinen joka päivä. En koe niitä enää itselleni tavoitteina, mulla on jo ne, nyt niistä vain huolehditaan hyvin ja rakastetaan paljon. Silloin (ja varsinkin nyt uudelleen postausta ja kommentteja lukiessani) jäin vaan miettimään, että kuinka moni mies saisi saman tyyppisistä tavoitteista syyllistystä? En usko, että kukaan. Meitä naisia vaan yritetään ahtaa siihen muottiin EDELLEEN, jossa emme voisi olla uran ja talouden suhteen kunnianhimoisia yhtäaikaa kun pidämme perhettä tärkeänä.

Mun mielestä se on väärin. Kenenkään ei tarvitse valita uran ja perheen väliltä, ne voi molemmat saavuttaa. Voi olla aivan hiton kova bisnesnainen ja aivan super ihana äiti (enkä puhu nyt itsestäni vaan yleisesti). Tai ihan mitä vaan muuta. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla äiti tai tehdä uraa, tärkeintä on löytää oma tapa.