30 vuotta

18.09.2021

Tänään täytän 30 vuotta. Se tuntuu niin oudolta! 30! Mun äiti oli 30 vuotta, viikkoa vaille 31 kun mä synnyin. Lapsuudessa oma äiti tuntui aina niin aikuiselta, tietenkin. Nyt alan olla itse samassa iässä, kun äitini oli saadessaan minut. Ehkä olen itsekin nyt oikeasti aikuinen. Ja joo, onhan minulla jo neljä lasta. Ja on elämässä tullut tehtyä ja koettua yhtä sun toista ja mentyä eteenpäin. Mutta ei mun pää ainakaan ole pysynyt mukana siinä, että siinä missä ne omat neljä lasta vanhenee, sitä itsekin oikeasti vanhenee.

Pään sisällä olen edelleen se sama Iina kuin vaikka 9-vuotiaana tai 15-vuotiaana. Muistan edelleen mitä ajattelin, kun työnsin mun tädin vanhoja vakosamettisia nuken vaunuja pitkin Ruoholahden katuja 7-vuotiaana (kaikki luulee varmaan, et mulla on oikee vauva täällä), tai kun käytiin mun serkun kanssa ostamassa jäätelöt Rantsilan matkahuollon kiskalta kesälomalla mummolassa paljain jaloin (että voisinpa olla Helsingissäkin aina ilman kenkiä).

Muistan, kuinka istuin yksin äidin kanssa OYSin päivystyksen käytävällä 28.3.2006 14-vuotiaana odottamassa, että äiti pääsee magneettikuvaukseen. Sairaalassa porattiin kovalla äänellä ja siellä oli kirkkaat valot ja muistan vieläkin kuinka äiti itki ja huusi tuskissaan sairaalasängyllä, kun aivoinfarktia ja keuhkoveritulppia ei oltu vielä diagnosoitu ja jokainen ääni ja valo tuntui hänestä siltä, että pää halkeaa. Se oli mun elämän hirvein ja pelottavin hetki.

Muistan mitä ajattelin, kun me oltiin Oulussa vanhan vesitornin luona ottamassa tosi hienoja kuvia Irc-Galleriaan mun bestiksen kanssa ysiluokalla (että tää kirkkaan keltainen seinä näyttää tosi mageelta mun violettia leopardineuletakkia vasten ja mun farkkuminihame yhdistettynä caprimittaisiin mustiin leggingsseihin on todella cool ).

Ja muistan kuin eilisen, miltä tuntui tehdä raskaustesti 19-vuotiaana ja kertoa sen olevan positiivinen ihanalle pojalle, jonka oli tavannut vain reilua kuukautta aiemmin. Hitto se oli pelottavaa, outoa, ihanaa, jännittävää ja ikimuistoista. En koskaan unohda miten pilkoin tärisevin käsin paprikaa kaverin keittiössä ja tiesin, että mun sisällä kasvaa ihan oikea vauva.

Pitkä matka on tullut kuljettua Kätilöopistolta vuonna 1991 tähän päivään. Kaikki mitä olen kokenut, on vaikuttanut siihen kuka olen ja millainen elämä mulla on juuri nyt. Ja kuulkaa, se elämä on erittäin kiva. Mun elämä on täynnä kaikkea sitä ihanaa, mistä nuorempana haaveilin. Ennen kaikkea se on täynnä rakkautta ja onnea joka päivä, ja rakkaus oli mun suurin haave. Rakkaus ja äitiys. Ei tule mieleen mitä enemmän olisin voinut universumilta toivoa 30-vuotispäivääni mennessä kuin neljä hyvinvoivaa lasta ja puoliso, joka rakastaa mua ja jota itse rakastan niin paljon, että voisin haljeta.

Jos onnellisuus on menestymisen korkein muoto kuten olen kuullut sanottavan, niin sitten koen olevani kyllä ihan valtavan menestynyt. Ei, minusta ei kirjoiteta inspiraatioartikkeleita HS Visiossa, en ole vielä kasvattanut valtavaa sijoitussalkkua (ihan mukavan kuitenkin) eikä Instagram-nimimerkkiäni korista sininen verified-merkki. Mutta mä voin aidosti hymyillä niin, että poskiin sattuu, ihan joka päivä jossain kohtaa päivää, tai joskus vaikka koko päivän.

Mun jokaisessa päivässä on hetkiä, jolloin ajattelen ja koen olevani ihan valtavan onnellinen ja kiitollinen siitä, mitä mulla on. Ei elämä mitään ruusuilla tanssimista ole todellakaan, näihin vuosiin on mahtunut myös huolta, tuskaa ja murhetta. Mun jokainen päivä ei ole helppo, eikä kuulukaan olla. Mutta mulle onnellisuus on myös sitä, että silloinkin kun on joku vaikeampi hetki, mulla on se turva ja tunne, että mun ympärillä on ihmisiä, joille olen rakastettu ja hyväksytty ja arvokas omana itsenäni, vaikka mitä tulisi eteen. Ja vaikka jokainen hetki ei olisi helppo, se tekee elämästä kokonaisuutena helppoa, että on se turva. Sen turvan välittäminen mun lapsille on mun tärkein tehtävä.

Mulla oli kahdeksan kohdan lista asioita, jotka halusin saavuttaa ennen kuin olen 30. Saavutin niistä tavoitteista puolet. Ehkä olisin saavuttanut toisenkin puolen ilman koronapandemiaa tai ilman haavetta neljännestä vauvasta, ehkä en. Vauvahaavetta en uskaltanut puolitoista vuotta sitten sanoa edes ääneen vielä. Matkalla osa mun arvoista muuttui ja tuli uusia haaveita. Mun ajatusmalli muuttui ehkä kasvuyrittäjästä tasapainoyrittäjäksi (Lähiömutsin lanseeraama mahtava termi). Tajusin, että se mitä haluan itse yrittäjänä jatkuvaa etenemistä enemmän on tasapaino – riittävästi aikaa yhdessä perheen kanssa ja riittävästi töitä, jotta voin ylläpitää nykyistä elintasoa. Ja se vauva. Jos olisin tehnyt entiseen malliin töitä, tulos olisi varmasti tällä hetkellä ainakin sen 50% enemmän, joka on se kasvu, jota tavoittelin silloin. Sen sijaan mulla on enemmän aikaa perheelle, haaveilemani vauva ja edelleen se sama tulos. Mä kutsun tätä voitoksi, koska minulle se on sitä.

Joku toinen haluaa toisia asioita, eikä yksikään haave ole vähemmän arvokas. Minäkin saatan haluta jatkaa kasvun polulla tulevaisuudessa. En halua vastakkain asetella perhettä ja kasvuyrittäjyyttä – koska kyllä nekin voi yhdistää ja varsin menestyksekkäästi voikin, siitä on Suomessakin lukuisia mahtavia inspiroivia esimerkkejä. Mutta juuri nyt, juuri tässä hetkessä, kaipaan itse tätä, missä tilanteessa olen nyt.

Paahdoin yrittäjyyteni ensimmäiset vuodet hurjaa tahtia kohti tuloksia ja kohti mun unelmia. Monet niistä unelmista se paahtaminen mahdollisti – kuten oman unelma-asunnon oston ja matkan New Yorkiin. Nyt koen olevani hyvässä paikassa ottaakseni hetken aikaa hieman rennommin. Nauttiakseni vauva-arjesta, Oton tulevasta vanhempainvapaasta ja ehkä myös pikkuhiljaa pandemian jälkeen avautuvasta maailmasta. Pysähtyäkseni miettimään, mitä seuraavaksi haluan, mitä meidän perhe haluaa. Mitkä ovat niitä arvokkaita kokemuksia ja opetuksia, joita haluan kokea yksin ja yhdessä perheeni kanssa. Tai ehkä haluankin jatkaa tehden juuri samoja juttuja maailman tappiin asti, onhan se sujunut hyvin jo 10 vuotta. Ehkä en haluakaan mitään enempää tai vähempää.

30-vuotiaana tiedän, että mun ei tarvitse tietää kaikkea. Mulla ei tarvitse olla viisivuotissuunnitelmaa, eikä mun tarvitse olla valmis. Saan muuttaa mieltäni mistä tahansa, milloin tahansa. Saan erehtyä ja tehdä virheitä. Saan tuntea kaikki tunteet ja näyttää ne. Saan opetella ja harjoitella ja kokeilla siipiäni. Saan nauttia elämästä juuri sellaisena kuin se on.

Se, että en tiedä vielä mistään mitään, on P A R A S T A. Miten mielettömän upeita seikkailuja voikaan odottaa kulman takana, seikkailuja joista en tiedä vielä mitään. Pidän sydämen ja ajatukset avoimena ja pysähdyn hetkeen. Kiitos kaikesta siitä, mitä on juuri nyt.

Ihanaa lauantaita kaikille ja hyvää 30-vuotissynttäria mulle <3


Minä, 28-vuotias

25.09.2019

Täytin viime viikolla 28 vuotta, mikä tuntuu aivan käsittämättömältä. 28. Se oli sellainen luku, mitä joskus nuorempana kuuli vaikka telkkarista, kun uutisissa kerrottiin ensisynnyttäjien keski-iän nousseen kahteenkymmeneenkahdeksaan. Nythän se on mennyt jo reippaasti yli. Tai kun luki jostain lehdestä, kuinka Britney Spears täytti 28 vuotta. Se tuntui niin kamalan vanhalta ja aikuiselta iältä. Ja nyt se ikä on mun ikä. Tiedätte varmasti sen fiiliksen, kuinka lapset vaan kasvaa vuosi vuodelta ja omakin ikä muuttuu paperilla, mutta pää ei vaan pysy mukana.

En nyt sanoisi, että tämä on ihan sitä, mutta en ihan oikeasti kyllä tunne itseäni yhtään 28-vuotiaaksi. Enkä tiedä, miltä 28-vuotiaana pitäisi edes tuntua.  Tiedän, että en ole enää 20 ja koen olevani ainakin jossain määrin aikuinen, mutta 28? Niin outoa! Toisaalta, 28 ei tunnu enää yhtään niin vanhalta kuin joskus nuorempana. Eikä muuten tunnu 30 tai 40 vuottakaan. Päin vastoin. Kai se johtuu siitä, kun itsekin lähestyy uusia kymmeniä jo kovaa vauhtia. Ensi vuonna me juhlitaan jo Oton kolmekymppisiä.

Vuosi sitten mä toivoin, että saataisiin viettää onnellinen vuosi ilman suuria menetyksiä ja se me ollaan kyllä saatu. Mulla on tänä päivänä paljon rauhallisempi fiilis kuin vielä silloin, kun isovanhemman menetys oli vielä niin paljon tuoreempi asia. Varsinkin viime syksynä olin tosi herkillä. Olin varpaillaan, pelkäsin jatkuvasti seuraavaa menetystä, vaikka yritin mennä eteenpäin. Tuntui liian uskomattomalta, että kaikki voisi mennä hyvin. Olen äärettömän kiitollinen siitä, että ollaan saatu huokaista helpotuksesta ja viettää aikaa läheisten kanssa taas yksi vuosi lisää. Ja nyt toivon sormet ristissä, että näitä vuosia on luvassa myös jatkossa.

Kun elämä on ollut tasaista, on ollut energiaa edetä ja toteuttaa myös omia haaveita. Viime syksynä olin vielä siinä vaiheessa, että haaveita ja unelmia oli tonneittain, mutta aikaa niiden toteuttamiseen ei niinkään. Se oli joskus turhauttavaa. Tänä vuonna olen päässyt toteuttamaan mun haaveet podcastista, koulutuksesta ja siitä, että pääsen kertomaan erilaisten perheiden tarinoita.  Seuraavan vuoden aikana aion viedä mun haaveita vielä enemmän eteenpäin ja toteuttaa myös uusia haaveita.

Tämä vuosi on ollut mulle sellainen henkisen kasvun vuosi, olen haastanut itseäni monella saralla ajattelemaan ihan uusilla tavoilla. Olen pyrkinyt tunnistamaan itsessäni sellaisia ajatusmalleja, joita en halua ylläpitää. Olen opetellut puhumaan itselleni kauniimmin ja näkemään enemmän hyvää. Olen myös ehkä oppinut näkemään vahvuutena kaiken, mitä olen matkan varrella kokenut. Aiemmin koin negatiivisena vaikka sen, että me oltiin joskus tosi pienituloisia kouluttamattomia nuoria vanhempia (eikä heti korkeakoulutettu ok-tuloinen keskivertoperhe niinkuin kaikki joihin itseäni vertasin). Halusin olla ylpeä siitä, mistä olin lähtenyt, mutta en aidosti osannut olla. Vertasin itseäni toisiin ja koin jossain määrin, etten koskaan yltänyt muiden tasolle vaikka mitä tein.

Nyt koen, että olen aidosti päässyt niiden ajatusten ohi. Eniten mua on auttanut siinä puhuminen läheisten kanssa ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, varsinkin meidän podcastin nauhoittaminen. Siellä ollaan puhuttu Oton kanssa julkisesti monista sellaisista asioista, joista en aiemmin ole sanonut mitään. Osa niistä mulle merkittävimmistä jaksoista on vasta tulossa. Siinä puhuessani olen käsitellyt kaikkea kokemaani ja nähnyt asioita uudessa valossa.

Olen aiemmin sättinyt itseäni asioista, joihin en toisissa edes kiinnitä huomiota. Se on tosi tavallista ja se käy ihan huomaamatta, ainakin mulla. Kun olen tajunnut tämän, on ollut helpompaa haastaa itseäni ajattelemaan toisin. Miksi pitäisin itseäni huonona sellaisten asioiden vuoksi, joiden vuoksi en koskaan pidä ketään muutakaan huonona? Se on hyvä kysymys, johon en keksinyt vastausta. Siksi päätin lakata tekemästä niin ja olla rohkeasti juuri sellainen kuin olen.

Tärkeintä on tehdä itsensä ja oman perheensä näköisiä ratkaisuja ja rakastaa, niin itseään kuin muitakin. Jokaisella meillä on oma tarina takana, eikä kenenkään tarina ole toista parempi tai huonompi, vaan omanlainen. Se mitä olen joskus tehnyt tai ollut ei myöskään määrittele sitä kuka olen tai mitä musta voi tulla.

Kiitos ihan mielettömän paljon teille siitä, että olette ottaneet mun jutut ilolla, rakkaudella ja kannustuksella vastaan tänäkin vuonna. On paljon helpompaa olla rohkeasti juuri sitä mitä olen, kun te tuette ja myötäelätte. Kiitos <3 

Mä toivon, että tänä elämäni 29. ikävuotena saan olla terve ja rakastaa ja viettää aikaa rakkaiden ihmisten kanssa yhtä paljon kuin kuluneena vuonna. Kiitos vielä kaikille onnitteluista <3