Juuri nyt haaveilen

26.01.2021

Halusin listata mun haaveita, jotka ovat osa ihan realistisia ja osa ei-ollenkaan-realistisia. Usein tulee listattua tavoitteita ja samalla asetettua itselle myös painetta niiden saavuttamiseen. Mutta jos ihan vaan puhtaasta haaveilemisen ilosta listaa omia haaveita, niin ei ole myöskään mitään paineita, ei aikatauluja, ei mitään. Joskus on inspiroivampaa listata haaveita ilman, että alkaa heti miettiä miten niitä voisi saavuttaa, tai voiko edes. Silloin uskaltaa ehkä ajatella laajemmin ja avarammin kuin silloin, jos on koko ajan läsnä mielessä se, että ”no miten saavutan tämän tavoitteen?”.

 

Juuri nyt haaveilen:

– Paljusta meidän pihalle. Tämä on ollut haaveena jo pitkään, mutta ei olla sitä vielä ostettu. Ensin pitäisi suunnitella, että mitä me meidän pihalle oikein tehdään ja myös selvittää paljon muita asioita paljuun liittyen. Mutta joskus sen sinne haluaisin. Ollaan mietitty myös ulkoporeallasta, mutta palju vaikuttaa kustannustehokkaammalta ratkaisulta.

– Joulun odotuksesta New Yorkissa. Tämä on varmaan mun utopistisin haave, mutta hei, miksipä ei? Ollaan puhuttu tästä yhdessä lasten kanssa myös, että vielä joskus me matkustetaan New Yorkiin koko perhe juuri ennen joulua ja fiilistellään joulun aikaa siellä. Käydään katsomassa kaikki upeat joulukuuset ja jouluikkunat, tehdään jouluostoksia, koetaan se taianomainen New Yorkin joulunaika, joka aina välittyy kaikista leffoistakin. Ja tähän pakko lisätä, että oikeasti uskon, että se taika voi olla totta. Koska New York OLI juuri niinkuin leffoissa ja paljon enemmän. Kerrankin asia, jossa leffat eivät lupaile liikoja. Saa nähdä milloin maailma on taas avoin ja matkustaminen turvallista, mutta vielä joskus me toteutetaan tämä.

– Siitä, että vielä joku päivä tiedän 100% varmasti mitä haluan tehdä isona. Minulla on niin paljon erilaisia kiinnostuksen kohteita, haaveita ja ideoita uraan liittyen, että on vaikea tietää mikä se lopullinen haaveammatti edes on. Mutta joskus sen vielä selvitän. Olen onnekkaassa asemassa, kun jo nyt saan tehdä työkseni sellaista, mistä nautin.

– Kirjan kirjoittamisesta, edelleen. Kirjan, jonka aloitin viime kesänä ja jota olen kirjoittanut jo kymmeniä sivuja. Mutta joka on silti vielä aivan alkutekijöissään. Haaveilen siitä, että saan sen kirjoitettua loppuun ja haaveilen toisenkin kirjan kirjoittamisesta. Toiseenkin kirjaan mulla on selkeä idea ja uskon, että se olisi tätä ensimmäistä jopa paljon helpompi toteuttaa. Mutta silti tuntuisi tavallaan väärältä aloittaa se toinen, kun ensimmäinenkin on vielä kesken. Hassuja rajoitteita, joita itselleni asetan. Ei järjestyksellä pitäisi olla mitään väliä.

– Uudesta matosta olohuoneeseen. Haluaisin panostaa laadukkaaseen ja aikaa kestävään mattoon, jossa olisi myös mun lempivärejä ja iloa ja ilmettä meidän muuten niin vaaleaan olohuoneeseen. Tällä hetkellä kiinnostavat kuviot ja kauniit pastellivärit kuten laventeli ja vaaleanpunainen. Meidän keittiö ja ruokailutila on ihan valmiit, mutta olohuone sen sijaan aivan kesken ja olisi ihanaa saada se vastaamaan unelmia.

– Kesästä. Vuosikelloni on varmasti vähän sekaisin, mutta ottaisin juuri nyt niin hitsin mielelläni kesäiset lämpimät illat, valon, auringon, lintujen laulun, kaiken sen ihanan väriloiston ja rauhan, jonka kesä tuo mukanaan. Myöhäiset uintireissut, extempore-retket ja pihalla hengailun. Rakastan joulun aikaa ja nautin siitä, kun saatiin upea lumipeite Helsinkiin, mutta nyt alkaa jo riittää. Mutta vielä pitää jaksaa talvea pari kuukautta, ennen kuin ollaan edes keväässä. Onneksi kevättalvella ja keväälläkin tapahtuu paljon kaikkea ihanaa, kuten meidän hääpäivä, kuopuksen ja keskimmäisen synttärit, pääsiäinen, vappu ja muut kivat jutut.  Kyllä se kesä sieltä vielä tulee.

Sellaisia haaveita tähän hetkeen. Huomaan edelleen, että kun on kotona arjessa niin paljon, se vaikuttaa siihen, että tekee mieli jatkuvasti tehdä jotain pieniä muutoksia täällä. Käydä tavaraa läpi tai sisustaa tai remontoida. Tehdä DIY-projekteja tai maalata. Jotain edes! Mutta hiljaa hyvä tulee. En halua tehdä liian hätiköityjä muutoksia, pikkuhiljaa yksi pieni unelma kerrallaan tehdään tästä enemmän ja enemmän meidän koti. Olipa ihana uppoutua hetkeksi haaveiden maailmaan. Siitä tuli hyvä mieli. Sitten takaisin arkeen ja arjen puhteisiin, kohta tulee ensimmäinen lapsi koulusta ja vielä pitäisi tehdä pari kirjanpitohommaa ennen sitä! Ihanaa viikon jatkoa kaikille <3 


Vuoden 2021 tavoitteet ja sana

04.01.2021

Tavoittelin viime vuonna esimerkiksi riittävää lepoa ja lomaa ja onnistuinkin niissä mielestäni hyvin. Niihin vuosi 2020 tarjosi poikkeuksellisen (omg) hyvät puitteet. Samalla viime vuosi kuitenkin nosti pintaan sellaisia tunteita ja estoja, joiden olemassaolon olin jo ehtinyt unohtaa. Loma ja lepo on tärkeää, tottakai. Mutta nyt kun olen löytänyt ne ja oppinut huomioimaan niiden merkitystä arjessa paremmin, on aika tarttua taas härkää sarvista. Viime vuosi oli joku ihmeellinen läsnäolon, pysähtymisen ja heräämisen vuosi, joka pakotti punnitsemaan kaikkia elämän valintoja. No nyt on punnittu ja opeteltu – 2021, please anna mun jatkaa eteenpäin!

Tämä vuosi on se vuosi kun täytän 30 vuotta ja höpsöä tai ei, se merkitsee kyllä jotain. Vaikka 30 on vain  numero, enkä ajattele kenenkään muun ihmisen kohdalla siitä numerosta yhtään mitään, omassa elämässäni se merkitsee jonkinlaista käännekohtaa. Olen jo aiemmin listannut tavoitteita ennen kuin täytän 30 vuotta ja myös päivittänyt, miten olen niiden saavuttamisessa edistynyt. Tänä vuonna toivon voivani saavuttaa kenties ne loputkin tavoitteet, joita en vielä ole saavuttanut. Vielä on kahdeksan ja puoli kuukautta aikaa. Olen ihmisenä sellainen, että tarvitsen deadlineja, jotta saan asioita aikaiseksi.

Tavoitteet, joilla ei ole minkäänlaista määräaikaa, ovat tavoitteita, joiden edistämiseen en jaksa keskittyä riittävästi saavuttaakseni ne oikeasti. Jos taas minulla on tiedossa deadline, työskentelen määrätietoisesti saavuttaakseni tavoitteen. Kummallista, miten numerot muuttavat muka kaiken, mutta niin se vain omalla kohdallani on. Voin siis hyvin käyttää sitä vahvuutena ja asettaa itselleni niitä deadlineja jatkossakin.

Sain lukupiiriltämme joululahjaksi Sanna Sporrongin Unelmien kalenterin, jossa yksi tärkeimmistä tehtävistä oli määrittää yksi sana tälle vuodelle. Ensin hihittelin yksikseni, kun mietin erilaisia sanoja, jotka voisin kirjan ohjeen mukaisesti kiinnittää esimerkiksi peiliin tai jääkaapin oveen. Kaikki sanat, joita mieleeni putkahti, tuntuivat jotenkin turhalta tai teennäiseltä. Sitten se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta mun päähän: ELÄ!

Viime vuosi oli harmaata välitilaa – kaikki tuntui olevan jossain määrin pysähdyksissä koronan takia. Tänä vuonna aion ELÄÄ. Niin yksinkertainen sana, mutta rehellisyyden nimissä, viime vuonna maaliskuun jälkeen se eläminen tapahtui puoliteholla, koska pelkääminen ja epävarmuus söi niin paljon tilaa mielestä. Pelko halvaannuttaa. Enää en aio antaa sille valtaa. En aio antaa pelon tahria ajatuksiani ja lannistaa enää. En aio elää puoliteholla, koska jokainen päivä meidän elämässä voi olla se viimeinen. Kuinka paljon harmittaisi, jos se viimeinen päivä tulisi keskellä puolitehoista harmautta? Olin niin onnekas, että niin ei käynyt. Ja nyt en aio enää antaa mahdollisuutta käydäkään niin.

Mitä tekisin jos en pelkäisi? Tiedän, että vuoden vaihtuminen ei maagisesti parantanut koronatilannetta ja paljon tulee olemaan epävarmuutta ilmassa vielä tänäkin vuonna. Mutta helpotus häämöttää jo tulevaisuudessa, tällekin on olemassa deadline. Se tekee elämisestä helpompaa. Suurin osa maailmasta, itseni mukaan lukien, tuntui vain odottavan, että vuosi 2020 on ohitse. Silloin on vaikea elää. Nyt en odota, vaan elän ja hengitän täysillä tätä vuotta. Ja vaikka muutama tavoite vuodelle onkin, en aio tavoitella niitä hampaat irvessä, vaan ilon kautta, niinkuin tähänkin asti. Eikä unelmien tavoittelu estä elämästä, päin vastoin.

En edelleenkään usko mihinkään new year new me -meininkiin. Itse asiassa uskon sen vastakohtaan. Stop-nappula pois pohjasta ja vanha, rohkea minä takaisin! Tämä on se vuosi kun me ihmiset voitetaan korona ja tämä on se vuosi kun täytän 30 vuotta. Minulla on mahdollisuus itse vaikuttaa omaan fiilikseeni, ohjata ajatukseni oikeaan suuntaan ja luoda itselleni sellaiset olosuhteet, joissa minulla on hyvä olla ja hyvä luoda uutta.

Elä. Se kuulostaa ihanalta vuoden tärkeimmältä tavoitteelta. Se ei painosta, se ei sido mihinkään. Se kannustaa tarttumaan hetkeen, löytämään mahdollisuuksia ja seikkailemaan – ja nauttimaan matkan varrella. Se kuulostaa niin ihanalta viime vuoden tahmeuden jälkeen, että olen aivan täpinöissäni.


29 vuotta tänään

18.09.2020

Niin se pyörähti käyntiin viimeinen vuosi kaksikymppisenä. Tuntuu niin oudolta, että ensi vuonna olen 30. Nyt ymmärrän sen, kun monet keski-ikäiset sanoo, että tuntevat sisältä itsensä edelleen samaksi nuoreksi parikymppiseksi kuin ennenkin. Silmien ympärillä on ainakin kymmenen naururyppyä enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, mutta mä rakastan niitä. Enkä muuten vieläkään muista käyttää silmänympärysvoidetta säännöllisesti, vaikka mulla sellainen on. Kai se pitäisi opetella. 

Mä rakastan mun naururyppyjä, ne kertoo siitä, että on ollut hauskaa. Sen sijaan kulmienkurtisteluryppyä mulla ei vielä ole otsassa, eli ei ole tullut liikaa murjotettua. Se on hyvä. Toivottavasti se ei kovin nopeasti ilmesty siihen, murheita en kaipaa, enkä halua suhtautua elämään liian ryppyotsaisesti, heh. Vitsieni laatu sen sijaan ei vuosien saatossa ole valitettavasti parantunut, mutta olen oppinut arvostamaan huonoja vitsejäni. Joskus ne ovat niin huonoja, että Otto nauraa ihan vain siksi. Ja nauru on hyvä. 

Muistatte varmaan, että mulla oli lista tavoitteista, jotka minusta olisi mahtavaa saavuttaa ennen kuin täytän 30. Olen tehnyt myös välikatsauksen listaan viime keväänä, kun aikaa oli jäljellä vuosi ja viisi kuukautta. Nyt kun aikaa on jäljellä vuosi, tavoitelista on edelleen siellä mielen perukoilla jossain, mutta ei tule suhtauduttua siihenkään turhan vakavasti. Tavoitteet eivät karkaa minnekään, vaikka niitä ei johonkin tiettyyn syntymäpäivään mennessä saavuttaisi. Ja kahdeksasta tavoitteesta moni on jo täyttynytkin, lopuista on turha stressata. Mutta ne ovat siellä mielessä ja ohjaavat eteenpäin oikeaan suuntaan ja saavat yrittämään kovemmin. Niitä on hyvä olla ja miettiä. 

En tiedä olenko oppinut mitään tosi merkittävää ja syvällistä tässä 28- ja 29-vuotissynttäreiden välissä, tai kasvanut ihmisenä. Olen vaan rullannut eteenpäin ja elänyt hetkessä, tarttunut tilaisuuksiin silloin kun niitä on ollut, tehnyt kovasti töitä ja nauttinut. Olen yrittänyt olla stressaamatta turhasta ja olla stressaamatta ylipäätään. Luottaa siihen, että kaikki järjestyy aina. No, ehkä olen oppinut sietämään epävarmuutta paremmin ja ottamaan sen voimavarana hankaluuden sijaan. Se on mulle voimavara, jos en tiedä, mitä parin kuukauden kuluttua tapahtuu. Koska silloinhan voi tapahtua jotain ihan mielettömän siistiä, mistä mulla ei juuri nyt ole mitään hajua. 

Ja ehkä olen oppinut senkin, että ei ole häpeällistä jos en tiedä tai osaa jotain. Ei ole häpeällistä jos muutan mieltäni tai tavoitteitani, vaikka tekisin niin usein. Spontaanius on iso osa mua. On rikkaus osata vaihtaa suuntaa silloin kun se on tarpeen ja on rikkaus myöntää, ettei osaa kaikkea. Silloinhan on paras paikka oppia uutta. Olisi tosi tylsää, jos tietäisi kaiken. 

On myös tärkeää tuntea omat voimavarat ja tietää milloin tarvitsee lepoa. Minä en osaa sitä aina, mutta onneksi läheiset muistuttavat. Eikä mun tarvitse tehdä vaikutusta keneenkään olemalla aina super ahkera super ihminen, minäkin saan olla joskus väsynyt. 

Siinäkään ei ole mitään hävettävää, etten ole täydellisen itsevarma kaikessa, enkä luultavasti koskaan tule olemaankaan. Jokaisella on oikeus olla myös herkkä, epävarma ja hämmentynyt. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Olen toisille usein paljon sallivampi kuin itselleni. Yritän opetella sitä armollisuutta edelleen myös itseäni kohtaan. Luulen, että vuosi vuodelta oman keskeneräisyytensä oppii ymmärtämään entistä paremmin. 

Tänään me juhlistetaan mun kaksikymppisyyden viimeisen vuoden alkua Oton kanssa pienellä staycationilla. Suunnataan hotelliin yöksi ja jonnekin syömään kahdestaan. Ihanaa mennä, kun ei olla oltu yötä kahdestaan sitten NYCin reissun. Otto ei ole paljastanut vielä mihin ravintolaan me mennään, mutta odotan kyllä innolla! Ihanaa, kun on vähän yllätystäkin, eikä tiedä kaikkea etukäteen. Lapset jäävät mummun kanssa kotiin ja viettävät mukavan illan. 

Tänään tuli muuten myös yhdeksän vuotta siitä, kun me mentiin kihloihin. (kun Otto kosi mua). Kihlajaispäivääkin on ihanaa juhlistaa treffeillä! Kiitos Otto kun katselet mua vuodesta toiseen sillä samalla lempeällä ja rakastavalla katseella, joka sun silmissä oli jo yhdeksän vuotta sitten <3


Aloin kirjoittamaan kirjaa

21.07.2020

Olen puhunut ennenkin halustani kirjoittaa oma kirja. Siitä on varmaan jo kaksi vuotta, kun mainitsin siitä ensimmäisen kerran, mutta halu on ollut olemassa jo kauan ennen sitä. Olen oikeastaan aina ajatellut, että haluan tehdä oman kirjan vielä joskus. Toki rakastan kirjoittaa blogiakin, mutta kirja on jotain pysyvää. Joku sellainen pysyvä jälki maailmassa, jotain konkreettista ja käsin kosketeltavaa, joka jää tänne senkin jälkeen kuin mua ei enää ole. Vaikka siitä ei mitään valtavaa menestystä tulisikaan, se olisi kuitenkin olemassa. Mun ajatuksia painettuna paperille. 

Mulla on paljon erilaisia kirja-ideoita, jotka ovat pyörineet päässä vuosien varrella. Yhtä niistä olen alkanut kirjoittamaankin jo, joskus viime kesänä. Taisin kirjoittaa sitä kymmenen sivua ja olin varma, että tämä on nyt se, jonka teen valmiiksi asti. Kirjoitin toisetkin kymmenen sivua, mutta se oli vähän takkuisempaa kuin niiden ensimmäisten kirjoittaminen. Jossain vaiheessa kaikki koko kirjassa alkoi tuntua typerältä. Epäilin itseäni ja otin etäisyyttä kirjoittamiseen. Olin todella kriittinen ja päästin ehkä liikaa valloilleen ne ilkeät epäilevät äänet, jotka sanovat, että en osaa enkä tiedä tarpeeksi. Ajattelin, että ehkä mun on vain parempi keskittyä tähän blogiin ja muihin somehommiin. 

Kirja-ajatus on kuitenkin kytenyt mielessä ja olen jossain määrin tuntenut itseni epäonnistuneeksi, kun en ole saanut sitä edistettyä lainkaan. Jos olisin rohkeampi kuin olen, olisin listannut sen yhdeksi niistä tavoitteista, jotka haluan saavuttaa ennen kuin olen 30. Sillä viime vuoden idealla en kuitenkaan olisi ehkä saavuttanut tavoitetta, tajuan sen nyt. Se olisi ollut väärä idea siihen. Mutta ehkä senkin idean aika on sitten joskus, kun olen rauhassa saanut makustella sitä ja jalostanut sitä lisää. Ehkä sitten, kun minulla on vieläkin enemmän elämänkokemusta ja uskon viimein tietäväni tarpeeksi. Sain kuitenkin erään toisen idean, joka ei vaadi enempää tietoa tai kokemusta yhtään mistään. 

Tänä keväänä mä yhtenä aamuna heräsin ja kuin salama kirkkaalta taivaalta, yhtäkkiä mun päässä oli lause, jolla aloittaisin mun ensimmäisen kirjan. Mä tiesin, että tässä se idea nyt on, tämä lause, tämä tarina mun on pakko saada kertoa. En kuitenkaan kirjoittanut sitä lausetta heti ylös, mutta se pyöri mun ajatuksissa viikkojen ajan. 

Kesäkuun alkupuolella tapasin yhdessä työtapaamisessa muissa merkeissä erään kustantamon edustajaa, jolle juttelin ideastani. Hän oli ensimmäinen tyyppi, jolle sanoin juuri tämän kirja-ajatuksen ääneen ja hän kannusti jatkamaan. Hänen mielestään idea kuulosti omaperäiseltä ja siltä, että sellaiselle teokselle voisi olla tilausta hyvinkin. Juteltiin yhdessä siitä, että tällaista juuri saman tyyppistä kirjaa ei vielä Suomesta löydy. 

Innostuin aivan valtavasti ja sain tosi paljon lisää itsevarmuutta. Tapaamisen jälkeen kirja pyöri ajatuksissa lähes päivittäin, mutta juhannus, remontti ja työt veivät mennessään, enkä löytänyt aikaa istahtaa alas vaan kirjoittamaan. Sanoin Otollekin ääneen, että hitsi haluaisin sulkeutua viikoksi mökkiin niinkuin se yksi nainen siinä yhdessä kauhuleffassa (mutta ilman niitä kauhuelementtejä) ja kirjoittaa vaan aamusta iltaan. Otto lupasi, että etsitään yhdessä mulle aikaa kirjoittaa.

Tavallaan kuitenkin tiesin, etten itse saa kyllä aikaiseksi sulkeutua viikoksi mökkiin, vaan jos mä sen kirjan teen, tulen tekemään ainakin ensimmäisen version siinä kaiken muun ohessa, keskellä arkea. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kesälomalla mä heräsin yhtenä aamuna seitsemän jälkeen (ja muu perhe nukkui kymmeneen) ja kolmessa tunnissa olin kirjoittanut yhdeksän liuskaa. Ja mikään teksti koskaan ei ollut tuntunut yhtä omalta kuin se juuri silloin. Siitä se sitten lähti ja nyt mä kirjoitan tekstiä sellaiselle mallille, että voin lähettää ensimmäisen version kustantamoille ja katsoa mitä tapahtuu. Ja nyt mulla ei takkua, vaan tekstiä pulppuaa. 

Suomalaiseen tapaan mua pelottaa, että nyt kun sanon tämän ääneen, niin kuitenkin jotain menee pieleen, enkä ikinä saakaan julkaistua tätä kirjaa. Kukaan ei kiinnostukaan mun ideasta, eikä tästä koskaan tule mitään muuta kuin tämä postaus. Mutta totuus on se, että tämä kirjoitusprojekti on mulle itselleni niin valtavan tärkeä, jotenkin myös sellainen kasvamisprosessi, että vaikka sitä ei koskaan lukisi mun itseni lisäksi kukaan muu, uskon, että se kannattaa viedä loppuun asti. Ja kenties, jos kukaan ei sitä haluakaan julkaista, mä länttään sen jatkokertomuksena tänne blogiin. Mutta ei mennä vielä asioiden edelle, nyt mä ensin haluan kirjoittaa ensimmäisen version loppuun asti.

Olen innoissani ja tämä kaikki tuntuu kovin puhdistavalta ja tarpeelliselta.


Asioita, jotka aion saavuttaa ennen kuin olen 30, missä mennään nyt?

05.05.2020

Listasin viime vuoden heinäkuussa kahdeksan asiaa, jotka haluan saavuttaa ennen kuin täytän 30 vuotta (syyskuussa 2021). Vielä on siis vajaat 1,5 vuotta aikaa saavuttaa tavoitteet. Nyt ajattelin tehdä pienen katsauksen siihen, että missä mennään juuri nyt. Alkuperäiset ajatukseni tavoitteiden takana löytyvät tuosta viime vuoden postauksesta, eli ne voi lukea sieltä. Tässä postauksessa teen katsauksen siihen, mitkä asiat ovat toteutuneet, mitkä muuttuneet ja mitkä tavoitteet on vielä saavutettavana. 

1. Aion omistaa oman asunnon Oton kanssa.

Check! Viime kesänä haave tuntui vielä tosi kaukaiselta, mutta nyt se on totta. Me tehtiin se. Ja voin kertoa, että tämän haaveen toteutuminen oli yksi isoimmista itsevarmuusbuusteista ikinä. Jos me meidän lähtökohdista ja meidän tarpeilla pystyttiin tähän, niin me pystytään kyllä paljon muuhunkin vielä. 

2. Aion omistaa sijoitusasunnon Oton kanssa.

Tämä ei ole vielä toteutunut ja tulevaisuus on koronan takia vielä auki. Miltä talous näyttää syksyllä? Entä ensi vuonna? Joudummeko turvautumaan säästöihin elämisessä jossain kohtaa, vai pystymmekö kerryttämään sijoitusasunnon käsirahaa? Nämä ovat vielä avoimia kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Sen näkee sitten, kun tietää mihin tämä tilanne tästä kehittyy. Jos kaikki menee hyvin, en näe mitään estettä miksi emme voisi ostaa sijoitusasuntoa esimerkiksi ensi vuonna. 

3. Aion sijoittaa suoriin osakkeisiin.

Check! Asunnon oston yhteydessä meillä tuli kuvioihin myös uusi pankki ja uudessa pankissa mun uudet sijoitukset ovat 80% osakepainotteisia. Niiden rinnalla mulla on edelleen paljon matalariskisempiä rahastoja, joita en tässä tilanteessa lähtenyt myymään.  Hyvä hajauttaminen niin ajallisesti kuin kohteiden osalta, sekä pitkä sijoitusaika, ovat mun strategia osakkeiden kanssa. 

4. Aion löytää liikuntamuodon, joka mua oikeasti kiinnostaa ja innostaa niin paljon, että saan siitä itselleni pysyvän osan elämää, josta en halua tai tarvitse taukoja, ainakaan pitkiä.

Check! Syyskuun puolivälistä tänne toukokuun alkuun olen lenkkeillyt. Räntäsateessa, pakkaslumessa, auringonpaisteessa ja vesisateessa. Pisin tauko on ollut muutama päivä talvella, kun mulla oli parin päivän flunssa. Tämä on pisin aika, minkä olen koskaan onnistunut pitämään kiinni mistään säännöllisestä liikunnasta aikuisiällä. Ja mun into vain yltyy. Lenkille on ihana mennä. En malta odottaa sitä, että on kesä ja lenkkeily on vieläkin helpompaa ja mukavampaa koko ajan. 

5. Aion kasvattaa mun yrityksen tulosta ainakin 50% siihen mennessä kuin olen 30.

Tähän kyllä nyt sama vastaus kuin sijoitusasuntoonkin. Eli vain aika näyttää mitä tapahtuu. Alkuvuosi on tähän asti mennyt todella hienosti, mutta vielä ei voi tietää mitä tapahtuu kesällä tai syksyllä. Voin vain toivoa parasta ja tarttua sopiviin työtilaisuuksiin, sekä pyrkiä luomaan niitä myös itse sopivissa kohdissa. Tässäkin tilanteessa pidän tärkeänä sitä, että säilytän mun oman äänen ja arvot. Korona ei mielestäni ole esimerkiksi syy tarttua sellaisiin työjuttuihin, joihin en normaalistikaan suostuisi (kuten mainostamaan esimerkiksi lihaa tai pikavippejä). Onneksi mulla on aikaa hyvin myös ensi vuonna ja näen tämän tilanteen myös mahdollisuutena kehittää uutta mielenkiintoista liiketoimintaa. 

6. Aion matkustaa toiselle mantereelle.

Check! Ja se oli yksi järisyttävimmistä kokemuksista ikinä, jos ei niitä ilmiselviä lasten syntymiä, naimisiinmenoja ja kodin ostoja lasketa. Olen niin valtavan kiitollinen meidän New Yorkin reissusta ja sen ajoituksesta, että sitä tulee mietittyä vieläkin lähes päivittäin. Se kaupunki teki muhun lähtemättömän vaikutuksen.

7. Aion ryhtyä kouluttamaan ja mentoroimaan enemmän somen ja vaikuttajamarkkinoinnin saralla.

Tämä on toteutuksessa, mutta tosi kesken! Olen edistynyt sen verran, että mulla oli tälle keväälle suunnitteilla livekoulutus, johon oli jo lähes kaikki paikat täynnä (vaikka en ollut mainostanut sitä missään). Se kuitenkin peruuntui koronan vuoksi. Sen jälkeen päätin, että teen verkkokurssin ja/tai etäkoulutuksen ja aloin valmistella niitä. Niihinkin oli mukavasti jo kiinnostusta. Sitten tuli meidän muutto ja etäkoulu ja kaikki muu ja olen antanut itselleni armoa. Mutta jos esimerkiksi nyt kesää kohti muuten työrintamalla on hiljaisempaa, jää enemmän aikaa ja aion saada sitten verkkokurssin valmiiksi. 

8. Aion omistaa ajokortin.

Kesken tämäkin, mutta tapahtuu toivottavasti lähitulevaisuudessa ja varmasti ennen kuin täytän 30. Sen verran ollaan edistytty jo nyt, että Otolla on jo ajo-opetuslupa takataskussa ja se on voimassa kaksi vuotta. Nyt kuitenkin ongelmana on ollut se, että koronan takia meillä ei ole ollut lapsenvahtia sen jälkeen, kun opetuslupa saapui vihdoin postissa. Niin rohkea en ole, että ajaisin ekat ajotunnit lapset kyydissä. Tämä tavoite siis odottaa sitä hetkeä, kun viranomaiset kertovat, että on ihan ok tavata sukulaisia ja viedä lapset sukulaisille hoitoon. 

Miten jatkossa?

Aikaa on 30-vuotissynttäreihin vielä yksi vuosi ja viisi kuukautta ja listan tavoitteista neljä kahdeksasta on täysin saavutettu. Loput ovat joko epävarmoja minusta riippumattoman tekijän vuoksi (korona) tai matkalla kohti toteutumista ja hyvin toteutettavissa ennen synttäreitä. Koen siis olevani aika hyvässä vaiheessa näiden tavoitteiden kanssa. Tulee hyvä mieli, kun saavuttaa omia unelmia ja tulee hyvä mieli, kun huomaa, että ne ovat oikeasti saavutettavissa.

En ole ottanut näistä mun tavoitteista stressiä (paitsi se asunnon etsintä turhautti, koska oltiin niin innoissamme muuttamassa). Kaikki on mennyt omalla painollaan, mutta koen, että näiden asioiden listaaminen on auttanut pitämään ne tavoitteet mielessä. Vaikka en ole orjallisesti tätä listaa tuijottanut, on todellakin tehnyt hyvää, että olen pohtinut perin pohjin mitä minä haluan. Ja kun ne asiat sanoo ääneen, niistä tulee konkreettisempia. 

On ihanaa, että mulla on edelleen tavoitteita joita kohti pyrkiä. Ei viisivuotissuunnitelmaa, sitä en varmasti tule ikinä tekemään, koska elämä muuttuu jo vuodessakin (tai viikossa, kuten tänä keväänä) niin paljon. Mutta tavoitteita, jotka saavat mut puskemaan eteenpäin ja haastamaan itseäni. Tavoitteet eivät tarkoita sitä, ettenkö olisi tyytyväinen ja osaisi nauttia hetkestä ja siitä mitä meillä on jo nyt. Tai sitä, että tekisin hampaat irvessä 24/7 töitä vain niiden eteen. Ei suinkaan. Mun onni rakentuu niistä perusasioista, joiden äärelle pysähdyn joka päivä. Mutta tavoitteet tarkoittavat, että mulla on päämääriä joita kohti pyrkiä, suuntaviivoja, joiden avulla arvioida omaa työtäni ja kehitystäni. Mä rakastan tavoitteita. 

Viimeksi kirjoittaessani näistä tavoitteista sain myös kritiikkiä siitä, että listalla oli niin monta (kolme) vaurastumiseen liittyvää tavoitetta. Samalla sain syyllistystä siitä, että (huom. tavoite-listalla – ei elämäni tärkeimmät asiat -listalla) ei ollut lapsia ja perhettä ja onnellisia läheisiä, joiden pitäisi olla tärkeimpiä. Mulla on jo kolme ihanaa ja upeaa lasta ja perhe ja hyvät ihmissuhteet, joita vaalin ja arvostan ja joista olen kiitollinen joka päivä. En koe niitä enää itselleni tavoitteina, mulla on jo ne, nyt niistä vain huolehditaan hyvin ja rakastetaan paljon. Silloin (ja varsinkin nyt uudelleen postausta ja kommentteja lukiessani) jäin vaan miettimään, että kuinka moni mies saisi saman tyyppisistä tavoitteista syyllistystä? En usko, että kukaan. Meitä naisia vaan yritetään ahtaa siihen muottiin EDELLEEN, jossa emme voisi olla uran ja talouden suhteen kunnianhimoisia yhtäaikaa kun pidämme perhettä tärkeänä.

Mun mielestä se on väärin. Kenenkään ei tarvitse valita uran ja perheen väliltä, ne voi molemmat saavuttaa. Voi olla aivan hiton kova bisnesnainen ja aivan super ihana äiti (enkä puhu nyt itsestäni vaan yleisesti). Tai ihan mitä vaan muuta. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla äiti tai tehdä uraa, tärkeintä on löytää oma tapa.